Ankaran isän vinoutunut maailma

Pieni essee tottelemattomuudesta, utopiasta ja moraalista
 
 
Tommi Melenderin esseekokoelmaa Ihmisen näköinen lukiessani törmäsin kognitiotieteilijä George Lakoffin kahden vastakkaisen ajatusrakenteen teoriaan. En tunne teoriaa sen enempää kuin mitä Melender siitä kirjoittaa, mutta huomasin joka tapauksessa alkavani pohdiskella omaa poliitista orientaatiotani lukemani valossa.
 
Melender esittelee Lakoffin teorian kaksi ajatusrakennetta seuraavasti: toinen rakenne edustaa ankaraa isää, toinen hoivaavaa vanhempaa. ”Useimpien ihmisten poliittinen tajunta on sekoitus molempia, mutta kahdella viidestä jompikumpi hallitsee”, Melender kirjoittaa. Ankaran isän rakenne määrittelee perinteistä oikeistolaisuutta: se korostaa ”sääntöjä, hierarkioita ja kurinalaisuutta”; vastaavasti ”empatiaa ja itsenäistä ajattelua painottava hoivaavan vanhemman ajatusrakenne” edustaa tyypillistä vasemmistolaisuutta. Melender:
 

Ne, joiden ajattelussa korostuu ankara isä, näkevät maailman kilpailuun ja selviytymiseen perustuvana paikkana. Poliittisilta johtajilta he odottavat auktoriteetin osoittamista, turvallisuuden takaamista ja perinteiden puolustamista.
    Hoivaavan vanhemman vinkkelistä asioita tarkastelevat näkevät maailman muuttuvana ja mahdollisuuksia tarjoavana. Poliittisilta johtajilta he toivovat kannustusta uuden etsimiseen, monimuotoisuuden vaalimiseen ja moraaliseen kasvuun.

 
Saman kahden rakenteen jaon tunnistan kristillisessä kasvuympäristössänikin. Suhteessa Jumalaan korostuivat alamaisuus, säännöt ja hierarkia, perinteiset sukupuoliroolit, luomisjärjestys ja niin edelleen. Toisaalta kuuliaisen kristityn sopi odottaa hoivaa vaikeuksien keskellä, monenlaisia rohkaisuja ja siunauksia sekä ennen muuta moraalisen kasvun tuomaa viisautta. Itsenäiseen ajatteluun Jumala ei varsinaisesti kannustanut, vaan todellista vapautta edelsi aina tietynlainen kriittisen asenteen hylkääminen.
 
Särön verkkosivuilla julkaistussa ”Ajattelijan kasvukertomus” -esseessäni korostan menneisyyden uskonyhteisöni rajoittavia piirteitä, jotka tutkijamaisen ja poleemisen luonteeni vuoksi jouduin kohtaamaan varsin kouriintuntuvalla tavalla. Vaikka yhteisö ei suoranaisesti (siis aivan eksplisiittisesti) kieltänyt kriittistä ajattelua, se oli sille hankalasti nieltävää kamaa. Jollain tapaa ehkä tiedostin jo tuolloin ajatteluun kuuluvan hallinnan menettämisen piirteen; olinhan jo vuosia ennen eroamistani lukenut Heideggerin varsin ”pakanallista” filosofiaa ja kokenut sen ajattelua avartavan imun samalla kun minua kiusasi tapani antautua tuolle gravitaatiolle, heittyä uusien ajatusten vietäväksi ja katsoa, minne ne johtavat. Tuntui mahdottomalta ajatella auktoriteettia ilman siihen kohdistuvaa kiistämistä.
 
Kiistämisen ei tarvitse olla avointa ja kapinallista, sillä usein kyse on pikemminkin siitä, ettei puutaloa voi rakentaa puita kaatamatta. Ja puun kaataminen on väistämättä luontoon kohdistuva kieltävä ele. Heideggerin filosofiaa pohtiessani kohtasin kiellon ja rakentamisen dialektiikan ehkä ensimmäistä kertaa siinä määrin selkeästi, että se alkoi tuntua jollain tapaa ohittamattomalta. En halunnut lopettaa ajattelemista, vaikka näin, ettei lopputulos vastannut omaksumani auktoriteettihahmon ”tarpeita”. ”Ajattelijan kasvukertomuksessa” olen tiivistänyt ajattelun problematiikkaa tähän tapaan:
 

Jumala ei määrittele ajattelun rajoja, mutta ajattelija ei myöskään itse päätä, minne ajattelu hänet vie. Ajatteluun kuuluu ainakin johonkin määrään saakka hallinnan menettämistä. Samalla ajattelun käytäntö vaatii myös herkkyyttä kutsulle seurata niitä pohdinnan prosesseissa ilmaantuvia impulsseja ja intuitioita, jotka lupaavat epävarmuutta (ja kenties jopa epämukavuutta), ratkaisuja, jotka ovat kysymyksen vaan eivät vastauksen muotoisia. Ehkä tästä syystä olen taipuvainen näkemykseen, ettei ajattelulle tule asettaa tehtävää, vaan se asettaa tehtävänsä itse, omassa tilassaan, joka on halun ja vapauden tilaa.

 
Kun toisinaan pääsin pitämään puheita silloisissa nuortenilloissamme, oli helppo huomata, kuinka ristiriitaisia tunteita suorat, kuulijoille kohdistamat kehotukseni kriittiseen ajatteluun johtajissa herättivät. Puheitani seliteltiin jälkikäteen parhain päin, kriittisyydelle osoitettiin rajat. Epäilemättä johtajia huolestutti mahdollisuus, että nuoriso inspiroituisi olemaan tottelematonta. En tuolloin ajatellut pyrkiväni moiseen, mutta nykyään en ole niin varma. Halusinhan näet ehdottomasti, ettei kukaan uskoisi johtajien sanomisia vain siksi, että he ovat johtajia. Väitteet oli mielestäni kyettävä aina perustelemaan, eikä opetuspuheita sopinut pitää, ellei hallinnut aineistoaan laajasti ja uskottavasti. Näin ajattelen toki vieläkin; useimpien varsinkin helluntaiherätyksen piirissä toimivien opettajien soisin keskittyvän enemmän kuuntelemiseen kuin puhumiseen.
 
Tunnistan itsessäni molemmat Melenderin mainitsemat ajatusrakenteet. Ajattelulle vaadin ehdotonta vapautta; politiikan tulisi perustua pikemminkin mielikuvitukseen ja produktiivisuuteen kuin potentiaalisten uhkien ennakoimiseen ja luovuuden rajoittamiseen turvallisuden nimissä; yhteiskunnan on tuettava hoivan rakenteita ja luotava ei-kilpailullisen halun politiikkaa; Jeesuksen vuorisaarna on kehotus suureen orjakapinaan; ja niin edelleen. Mutta sitten toisaalta: anarkiakin tarvitsee fasistista blokkiutumista ja väkivaltaa ehkäisevät rakenteensa ja käytäntönsä; hengenviljely ja sivistys ovat luovuttamattomia ja itseisarvoisia (ja kuuluvat kaikille niin inhimillisenä vapautena kuin velvollisuutena); luovuus on mahdollista vain, jos on olemassa traditio, jota vasten se tulee tunnistetuksi; ja niin edelleen.
 
Kristittynä puolustan edelleen kaikkia tottelemattomuuden muotoja, jotka perustuvat hengenviljelyyn ja siten viime kädessä Hyvään. Autenttinen hengen viljeleminen joutuu pakostakin omaksumaan usein käytäntöjä, joita määrittelee kapinallinen pidättäytyminen ja poispäin kääntyminen. Näillä käytännöillä on toki auktoriteettinsa, mikä tarkoittaa vain, että ne perustuvat johonkin, minkä kieltäminen johtaisi fundamentalistiseen latteuteen ja julmuuteen. Paradoksaalisesti voi puhua jopa Hyvälle alistumisesta. Mutta samalla tämä merkitsee despoottisen logiikan hylkäämistä kerta kaikkiaan. Julkaisemattomassa esseessäni kirjoitan:
 

Ongelmana on, että myös kristityt rakentavat keinotekoisia auktoriteetteja, joille he antavat sellaisia nimiä kuin ”Jumalan tahto” tai Raamatun arvovalta; näiden yksi selvä tarkoitus on aina ja kaikkialla laajentaa Hyvälle alistumisen piiriä inhimilliseksi tottelevaisuudeksi ja kriittisen ajattelun kielloksi. Milloin meitä vaaditaan alistumaan uskonyhteisömme vanhimmille, milloin esivallalle, milloin yksilönvapauden etiikaksi verhotulle riistokapitalismille ja milloin pyhien kirjoitusten erehtymättömyydelle – lista on päättymätön, mutta idea sama. He tahtovat näyttää meille näkyvän Herran, joka kertoo meille, keitä olemme ja mistä elämässämme on kyse, jotta viimeinkin voisimme lakata kyselemästä ja alkaa totella. Ei myöskään ole ihmeteltävää, että suurin osa ihmisistä maailmankatsomuksesta riippumatta kiiruhtaa tällaisen herran rautasaappaan alle, kunhan hän vain osoittaa juuri niitä vallan merkkejä, joita meissä puhkuva ”ajan henki” odottaa.

 
Hyvän valta on kätkeytyvää. Se ei sanele tai käske, saati alista. Siellä, missä ihminen kääntyy pois pahasta, luovuttaa itsensä tai antaa omansa, tekee Hyvä työtään. Arvelen tämän olevan totta, mutten millään yksinkertaisella tavalla.
 
Niinpä Hyvälle antautumisesta voisi puhua ”alistumisena ilman käskyä ja vaatimusta”. Tämä on kuitenkin yksinkertaistavaa, sillä toimiessamme moraalittomasti tunnemme kivuliaasti rikkovamme jotain tai jotakuta vastaan – olipa kyse sitten yliminästä, Jumalasta tai  Puolueesta. Kun tajuamme tekevämme väärin vastoin parempaa tietoamme, Hyvä tosiaan näyttäytyy käskevänä ja suorastaan alistavana. Jokainen, joka on pettänyt itseään ja ymmärtänyt tämän myöhemmin – ja tunnustanut toimineensa väärin, epärehellisesti – lienee kokenut Hyvän tuskallisen kiinteän, käskevän todellisuuden.
 
Mutta siellä, missä kukaan ei toimi väärin – eli itsekkäästi, toisia alistavasti ja uhraavasti – ei käskyvaltaa tarvita. Onko tällainen maailma toiveunta ja mahdottomuus? Jos on, miksi kuitenkin kykenemme kuvittelemaan sellaisen ja vieläpä mittaamaan sillä oman maailmamme viheliäisyyden? Ilman tätä toiveunta emme edes tunnistaisi sitä, mikä maailmassamme on pielessä.
 
Poliittisesti ajatellen vaikuttaa siis perustellulta todeta, ettei utopiaa tule kumota vain siitä syystä, että se on ou-topos, ei-paikka. Moni itseään realistiksi kutsuva tekee näin, mutta häneltä jää tajuamatta, että juuri utopia mahdollistaa realismin: sellaisen maailmaan suuntautuvan asenteen, joka tunnistaa epäkohdat ja arvioi parhaat keinot niiden parantamiseksi tai vaikutusten lieventämiseksi. Moraalin tyystin kiistävä nihilismi, näkemys kaikkien arvojen keinotekoisuudesta, on tympeää juuri pinnallisuuttaan. Jos moraalia ei ole, miten on mahdollista tunnistaa sen puuttuminen?
 
Nihilistin kannalta moraali on eräänlainen ou-topos, mutta kiistäminen ei vie häntä pitkällekään. Johdonmukainen nihilisti ei voi syyttää maailmaa moraalittomuudesta; hänen on hylättävä kaikenlainen maailmaan kohdistuva tuomitseminen, olivatpa sen vääryydet kuinka sietämättömiä tahansa. Nihilistin hahmossa kumoutuu tällöin myös alussa mainittu kahtalainen ajatusrakenne, jossa pohjimmiltaan on kyse moraalista, eettisten positioiden mahdollisuuksista. Nihilisti ei siten voi kannattaa sen enempää oikeistoa kuin vasemmistoakaan. Hänen on oltava ulkopuolella, mutta sekin vaikuttaa mahdottomalta, sillä tällaiselle ulkopuolisuudelle ei enää voisi nimetä ainuttakaan moraalista tai eettistä syytä. Nihilisti jää sanattomaksi, jos häneltä kysyy, miksi nihilismi on hyvä vaihtoehto. Ja jos se ei ole hyvä vaihtoehto, mitä syitä on uskoa sen olevan järkevää?
 
Kysymys oikeistolaisuudesta ja vasemmistolaisuudesta on taatusti hyvin syvällisessä mielessä moraalinen. Vaikutelmani on, että harva tulee tätä ajatelleeksi, sillä sekä oikeisto että vasemmisto katsovat edustavansa lähtökohtaisesti oikeaa toimintatapaa, jolloin sen moraalisuus on eräänlainen selviö. Kumpi sitten vaikuttaa moraalisesti hyväksyttävämmältä – ankara isä vai hoivaava vanhempi? Olemme jo nähneet, että Hyvä näyttäytyy ankarana silloin, kun tietää toimivansa väärin. Mutta utopiassa kukaan ei toimi väärin, ja vain utopian kautta tunnistamme oman rikkoutuneen maailmamme. Tämän logiikan mukaisesti ankara isä on tavallaan ”tuotannon välttämättömyyden jälkikäteinen luomus”, varsinaisen mittapuumme varjo, sielumme yöpuoli. Hoivaava vanhempi rohkaisee etsimään uutta, säilyttämään maailman rikkaan moninaisuuden ja saavuttamaan moraalisen kasvun tekemällä minästä aina vain huokoisemman ja tietoisemman Toisen läsnäolosta. Isä ilmestyy näyttämölle, kun lapsi päättää tehdä maailmasta köyhemmän, panssaroi egonsa ja kieltäytyy uskomasta, että Toinen on olemassa.
 
Emme käsittääkseni, eksistentiaalisessa mielessä ja pahuutta rakastavana lajina, ansaitsisi minkäänlaista hoivaavaa vanhempaa. Auschwitz on tosiasia. Mutta niin on sekin, että tajuamme ja tunnistamme Auschwitzin toisissa ja itsessämme. Siksi ymmärrämme, että hoivaava vanhempi on elinehto, välttämättömyys. Vain se voi suojella meitä ankaran isän raivolta ja opettaa ajattelemaan itsenäisesti, isän logiikan ulkopuolelta.