Itsekkyydestä ja auktoriteetista

 

Harva se päivä voi lukea jonkin aikakauslehden etusivulta otsikon, jossa julkisuuden henkilö julistaa lopettaneensa ”kilttinä olemisen” ja alkaneensa kuunnella tästä lähin vain itseään. Puhutaan ”terveestä itsekkyydestä”, ”liiasta kiltteydestä” – tietenkin ”rajoistaan huolehtimisen” ja ”oman hyvinvoinnin” nimissä.

Liisa Keltikangas-Järvinen huomauttaa vankkaan ja laajaan psykologiseen tutkimukseen pohjaavassa Itsekkyyden aika -kirjassaan nykyajan ihmissuhdepalstojen antavan ”vaikutelman, että kiltteys olisi keskeinenkin mielenterveyden riskitekijä”, joka ”kasvattaa patoutunutta aggressiota, uuvuttaa ja laskee itsetuntoa”. Keltikangas-Järvisen mukaan ajattelutapa on kuitenkin tyystin virheellinen: väitteet eivät pohjaa mihinkään tieteelliseen näyttöön, eikä kiltteys ole mielenterveyden riskitekijä. Kun puhutaan ongelmallisesta kiltteydestä, tarkoitetaan tosiasiallisesti vahvaa sosiaalista riippuvuutta.

Liikakiltteys onkin ennen muuta ideologinen käsite, joka uusintaa ja ylläpitää 1980-luvun jälkeen valtavirtaiseksi kohonnutta individualismin ja siihen kuuluvan ”terveen itsekkyyden” diskurssia. On eri asia tunnustaa olleensa liian kiltti kuin kärsivänsä vahvasta sosiaalisesta riippuvuudesta. Patologisesta kiltteydestä irtautuminen on riippumattomuuden, ei riippuvuuden ilmaus. Kyse on kuitenkin juuri päinvastaisesta, ja tämä on samalla koko modernin individualismin piilevä totuus: nykyaikainen ihminen ei ole kovinkaan itsenäinen, vaan juuri ne käsitteet, joilla hän juhlistaa riippumattomuuttaan, ilmaisevat hänen sosiaalisen epäitsenäisyytensä.

Kiltteydestä irtautuminen ei katkaise vahvaa sosiaalista riippuvuutta, vaan oikeuttaa somen logiikan läpäisemän yhteiskuntamme narsistisen toimintamallin. Lakatessamme olemasta kilttejä antaudumme entistä enemmän tykkäyksien ja seuraajamäärien kasvattamisen, siis sosiaalisen arvonnousun pelin, hirmuvallalle. Hyväksymme vähintään implisiittisesti näkemyksen, että ihmissuhteiden tulee perustua välineellisen järjen mukaiseen hyötyajatteluun.

Keltikangas-Järvisen mukaan nykyään ”pidetään lähes itsestään selvänä, että kaikki ihmiset haluavat olla huomion kohteina”. Huomiohakuisuus ohjaa aina vain suurempaan sosiaaliseen riippuvuuteen ja epäitsenäisyyteen. Kun julkkis julistaa lakanneensa olemasta kiltti, hän tulee näin ilmaisseeksi eräänlaisen sosiaalisen epäitsenäisyyden maksimin. Julkisuuden henkilönä hän on huomiotalouden tuote vailla muuta substanssia kuin markkinalogiikan mahdollistama tyhjä (mutta metelöivä) näkyvyys; tunnustamalla puoliavoimesti ryhtyneensä elämään entistäkin itsekkäämmin hän lausuu ääneen olevansa vastedes aina vain enemmän markkinoiden käytettävissä – ja mieltävänsä myös ihmissuhteet käyttötavaraksi. On vaikea kuvitella mitään tosiasiallisesti vähemmän itsenäistä ja autenttista ilmiötä, joka samaan aikaan pyrkisi yhtä aktiivisesti performoimaan jotain täysin päinvastaista.

Keltikangas-Järvinen mainitsee ”[p]ääkaupungin erään yliopiston” (voimme valistuneesti arvailla, minkä) syksyllä 2024 järjestämän sosiaalisen vuorovaikutuksen kurssin, jolla opetettiin ihmissuhteiden todella olevan nimenomaan hyötysuhteita. Opetuksen mukaan kaikissa sosiaalisissa tilanteissa ”tulee arvioida, mitä hyötyä kustakin ihmisestä on, ja tulee osata hakeutua tärkeiden ja hyödyllisten ihmisten seuraan”. Lukemani ja myös omakohtaisesti kuulemani perusteella tällainen asenne on monen työyhteisön arkista todellisuutta.

Oman sosiaalisen elämäni suhteen olen onnekas. Paikallisen ystävä- ja kaveripiirini muodostama yhteisö halveksii tällaista narsistista toimintaa avoimesti; kiltteys ja sivistynyt käytös ovat julkilausuttuja arvoja, joita yhtä avoimesti tavoitellaan. Tajuan kuitenkin ulkopuolelle katsoessani, että näiden moraalisten hyveiden itsestäänselvyys on enää pelkkä lokaalinen etuoikeus. Rinnakkaistodellisuudessa olen kirjailija, joka kamppailee epätoivoisesti seuraajista Metan alustoilla ja on kaulaansa myöten verenhimoisen mimeettisen pelin liemissä, hyperfokusoi omaan vaikutukseensa ja merkittävyyteensä, lukee relevanssinsa kulloistenkin klikkausmäärien, haastattelupyyntöjen ja myyntilukujen mukaan – samalla kun toki teeskentelee olevansa autenttinen nero, joka kuitenkin humalassa itkee huijarisyndroomaansa ja kuvittelee tunnepuheellaan olevan jotain todellista annettavaa maailmalle.

Keltikangas-Järvinen korostaa, ettei kyse ole ihmisen sinänsä muuttumisesta itsekkäämmäksi, ”vaan kulttuurin muutoksesta, joka on luonut uudet normit”. 1970-luvulla käytös, jota nykyään pidetään normaalina, olisi johtanut narsistisen persoonallisuushäiriön diagnoosiin. Uudet normit siirtävät hyväksyttävyyden rajaa ja palkitsevat tietynlaisesta käytöksestä: ”Monista asioista, joita nykyään kutsutaan voimaantumiseksi, rohkeudeksi, itsensä löytämiseksi ja itsensä toteuttamiseksi, puhuttiin aiemmin itsekkyytenä.” Samat normit tulkitaan nykyään yksilöllisyyttä rajoittaviksi tai jopa henkiseksi väkivallaksi.

Väärinkäsitysten välttämiseksi on todettava, etten lainkaan ole esittämässä konservatiivista latteutta siitä, kuinka tulisi palata menneeseen, ”yhtenäiseen arvopohjaan”, saati että olisin väittämässä asioiden olleen ennen paremmin. Näin ei tee myöskään Keltikangas-Järvinen, joka pyrkii pikemminkin avaamaan keskustelua uudenlaisen yhteisöllisyyden mahdollisuuksista samalla, kun kumoaa individualismin myyttejä tutkimusperustaisesti. Kirjoittamalla itsekkyydestä yhdyn tähän pyrkimykseen itsekin.

Keltikangas-Järvisen mukaan on ilmeisen mahdollista, että nykyindividualismi on jo ylittänyt aidon, positiivisia mahdollisuuksia ja vapautta tuovan yksilöllisyyden rajan. Tuon rajan takana on puhdas itsekkyys. Mieleeni tulee C.S. Lewisin Paholaisen kirjeopistossaan esittämä Saatanan joukkojen ideologinen strategia: ”Koko juoni on siinä, että saamme heidät juoksemaan paloruiskut käsissä, kun kysymyksessä on tulva, ja pakkautumaan sille puolelle venettä, missä laita jo hipoo vettä. Niinpä teemme intomielisyyden vaarojen paisuttamisesta muotiasian aikakautena, jolloin he muutenkin ovat tulossa laimeiksi ja maailmallisiksi, ja vuosisataa myöhemmin, kun todella haluamme tehdä kaikista Byroneita ja hurmahenkiä, ohjaamme muotihuudon ’pelkän järjen’ vaaroja vastaan. Julmia aikakausia varoitamme ’hempeämielisyydestä’, laiskoja ja mukavuutta harrastavia ’vakavamielisyydestä’, elostelevia ’ahdasmielisyydestä’, ja kun ihmiset todella suinpäin ovat tulossa orjiksi tai tyranneiksi, teemme ’vapaamielisyydestä’ pahimman peikon.” Katkelma resonoi, sillä aikakausi, joka korottaa narsistisen itsekkyyden hyveeksi, on sattumoisin myös aikakausi, joka varoittaa meitä liiallisen kiltteyden vaaroista.

Kyse on olennaisesti muutoksesta kasvatusideologiassa, joka taas on seurausta ihmiskuvan muuttumisesta. Keltikangas-Järvinen: ”Jos ihanteeksi tulee yhteisön jäsenen sijaan yksilö, tulee kasvatuksen tavoitteeksi kehitys vahvaksi ja määrätietoiseksi yksilöksi. Syntyy tähän ideologiaan nojaavia tieteen koulukuntia, kehitetään pedagogisia malleja, jotka siirtyvät kasvatusalan koulutukseen ja sitä kautta yleiseen tietoon ja ohjeeksi vanhemmille.” Vallitseva kulttuuri muodostaa annetun, jonka normeihin lapsi pyritään sopeuttamaan. On merkillepantavaa, ettei uusi kasvatusideaali näytä koskaan syntyvän lapsen vanhempien keskuudessa, vaan aina ”niin, että vanhemmat [lähtevät] kasvatuksessaan noudattamaan sitä ohjeistusta, jonka [kerrotaan] olevan lapsen parhaaksi”.

Keltikangas-Järvisen mukaan kasvatuskulttuuri muuttuu aikakaudesta toiseen siitä syystä, ettei ”yhteiskunnan lapsikäsitys koskaan lähde liikkeelle siitä, millainen lapsi oikeasti on”. Tulkinta lapsesta muovautuu aikuisen tarpeiden mukaan, eikä lapsi – joka on kykenemätön puhumaan omasta puolestaan ideologiakriittisesti – pysty vaikuttamaan asiaan mitenkään. Niinpä nykyaika kohtelee lasta vapaana, valintoihin kykenevänä subjektina, joka ei tarvitse niinkään hoivaa ja auktoriteetteja kuin mielevän ja tiimihenkeä kohottavan fasilitaattorin. Toisin kuin uskotaan, tuloksena ei – kuten tutkimustieto osoittaa – ole itsenäisiä ja päämäärätietoisia aikuisia, vaan sosiaaliseen riippuvuuteen ajautuvia epätoivon subjekteja, jotka eivät tiedä, mitä haluavat, sillä kukaan ei ole koskaan ohjannut heitä suuntaamaan tahtoaan ja energiaansa mitenkään. Heidät on opetettu ajattelemaan, että pääasia on ”oma juttu”, puhdas valinnanvapaus; valinnan kohteella ei niin ole väliä. Jos ja kun kuitenkin on niin, että valinnan kohde määrittää olennaisesti saavutettavaa vapautta (huono valinta voi olla tuhoisa vapauden kannalta, hyvä valinta voi laajentaa sitä), ”oma juttu” muuttuu klaustrofobiseksi ja traumaattiseksi kyvyttömyydeksi valita mitään.

”Valitse mitä vain, kunhan valinta on Sinun”, kehottaa niin Sokoksen kauppakassi kuin moni korkean profiilin proosana markkinoitu kaunokirjallinen teoskin. Tämä tarkoittaa, että ainoa hyvän valinnan kriteeri on valinnan omuus, ”Sinun” valinta. Toisin sanoen mikä tahansa valinta on hyvä, jos se vain on itse valittu. Kohteella ei ole merkitystä, kunhan kyse on ”oman jutun tekemisestä”. Ideologia siis uskottelee, ettei ole olemassa mitään subjektin ulkopuolella vallitsevaa kriteeriä, joka määrittelisi hyvän ja huonon valinnan. Tämän ajattelun ilmeisen umpikujan Charles Taylor eksplikoi ansiokkaasti vuonna 1995 julkaistussa teoksessaan Autenttisuuden etiikka, mutta käsittääkseni jo kirkkoisä Augustinus tiesi kertoa, ettei vapautta ole vain valita, vaan valita oikein.

Lapsen halua hienovaraisesti manipuloiva, tahtotilaa tiedusteleva fasilitaattorivanhempi (”haluaisitko jo mennä nukkumaan?”) ei päinvastaisista pyrkimyksistään huolimatta kasvata kypsiä ja itseohjautuvia aikuisia. Nykymetodi tuottaa pikemminkin lyhytjänteisiä, välitöntä tarpeiden tyydytystä etsiviä ikuisia lapsia, joiden tunteidensäätely on olematonta ja jotka ovat alttiita ajautumaan kontrolloimattomiin sosiaalisiin riippuvuuksiin. Lapsia kasvatetaan itsekkyyteen.

Jacques Lacan – jota ideologiakriittisempää ajattelijaa on hankala kuvitella – huomauttaa herran diskurssin olevan ”perustava tapahtuma”. Ilman herraa ei ole olemassa minkäänlaista subjektin representoitumista. Tämä tarkoittaa suomeksi, ettei kukaan kykene ilmaisemaan itseään ilman jonkinlaista perustavaa auktoriteettirakennetta; mikäli ei ole olemassa valintaa rajaavaa formaalista vapautta, ei mikään valinta ole mahdollinen. Tähän ei riitä sanoa, että ”oma juttu” riittää, sillä ”oman jutun” löytääkseen subjektin on tiedettävä, mikä on hyvää ja oikein, millainen valinta vie häntä kohti suurempaa vapautta ja itsenäisyyttä ja niin edelleen. On siis oltava kriteeri, mittapuu, herra, auktoriteetti. Tällä tosiasialla ei kuitenkaan ole vielä mitään tekemistä autoritaarisuuden kanssa. (Jos herrasignifioijan asettuminen merkitsisi autoritaarisuutta, sosiaalisen todellisuutemme perusrakenne olisi enemmän tai vähemmän fasistinen, mitä se ei ole.)

Todellinen ideologiakriittisyys ei voikaan perustua ajatukseen auktoriteettirakenteen kategorisesta hylkäämisestä, vaan hienojakoisempaan analyysiin ja pohdintaan siitä, millainen auktoriteetin tulee olla ja miten valtaa on käytettävä. Auktoriteetti asettuu aina. Valta ei katoa mihinkään eikä myöskään sen käyttö. Auktoriteetilla on olemassa myös välttämätön ja positiivinen funktio: mittapuuna toiminen, subjektin tahdon ja energian ohjaaminen. Olen taipuvainen ajattelemaan ideologiakriittisen auktoriteetin sellaisena, joka ei omaksu subjektin eli toimijan asemaa, vaan lahjoittaa subjektille tämän olemisen subjektina. Tästä ei kuitenkaan seuraa auktoriteetin katoaminen toimintaa ohjaavana kriteerinä, vaan kyse on herran ja subjektin paikasta. Kristinuskon ytimessä on tunnetusti paradoksi Jumalasta orjan paikalla, mikä tuskin on sattumaa. Tämä tarkoittaa myös, ettei mikään relevantti kristinuskon tulkinta ohita orjan paikkaa korvatakseen sen valtaistuimella.

Keltikangas-Järvisen mukaan ”[v]aikeinta nykyajan kasvatusilmapiirissä on sen tutkimustiedon hyväksyminen, että tiukka, lapselle selkeät ohjeet ja määräykset antava kasvatus johtaa itsenäisyyteen ja itseohjautuvuuteen”, kun taas ”paljon vapausasteita ja päätäntävaltaa antava, lapsen tahtoa jatkuvasti tiedusteleva [vie] epäitsenäisyyteen ja epävarmuuteen”. Paul Verhaeghe on pohtinut samaa aihetta psykoanalyyttiselta ja mediakriittiseltä kannalta puhuessaan isän katoamisen yhteiskunnallisista seurauksista. Kyse ei ole patriarkaatin puolustamisesta vaan sen huomioimisesta, mitä tapahtuu, kun yhteisö alkaa kadottaa yhtä perustavista funktioistaan. Isän/mestarin funktio on representoitumisen ehto, ilman sitä subjekti ei kykene ”olemaan” Toiselle tai suhteessa Toiseen, ”välittymään” Toiselle. Lacanilaisessa viitekehyksessä mikä tahansa ideologiakritiikki, joka kieltää auktoriteettirakenteen sellaisenaan, on naiivia, yhtä sidoksissa mestariin kuin perinteisempi autoritaarinen logiikka. Kriittisyys ei perustu mestarin hylkäämiselle vaan tiedolle tai ymmärrykselle siitä, että auktoriteettirakenne sisältää elementaarisen tyhjyyden, jonka se paljastaa subjektille silloin, kun tämä kysyy ratkaisevan kysymyksen: ”Miksi olen sellainen kuin väität minun olevan?” Tähän herra voi vastata vain: ”Koska minä sanon niin.”

Jokainen pikkulasta hoitanut itse asiassa tuntee omakohtaisesti tämän auktoriteettiin liittyvän paradoksin. Mikään ei ole niin hysteerisen auktoriteettikriittistä kuin kyselyikäinen lapsi. Kymmenien tai satojen miksi-kysymysten jälkeen turhautunut hoitaja saattaa lopulta vain kuitata asian olevan kuten hän sanoo, koska hän niin sanoo. Tässä auktoriteetti ikään kuin siirtyy paikaltaan lakkaamatta kuitenkaan olemasta: se vain paljastaa rajan olemassaolon, diskurssin väistämättömän reunan. Auktoriteetti siis väistyy, mutta vain näyttääkseen, ettei sen takana ole mitään. Siksi lapsen on vain paras uskoa, että asia on, kuten sanotaan – tai ainakin lakata hetkeksi kyselemästä.

Samalla auktoriteetti kuitenkin välittää lapselle mittapuun, eräänlaisen tahtoa ja energiaa ohjaavan peruskoodin, joka ilmaisee itsensä myös niissä monissa säännöissä ja rajoituksissa, joista säälliseksi ihmisolevaiseksi kasvaminen aina koostuu. Tähän koodiin on tavallaan kirjautunut myös valitsemiskykyinen, autonominen subjekti. Koodi on aina olemassa, mutta absoluuttisen vapauden illuusioon mieltynyt kasvatusideologia teeskentelee, ettei ole. Näin se myös kieltäytyy jakamasta sitä eteenpäin. Itsekkyyteen kasvanut individualistinen, sosiaalisesti addiktoitunut subjekti on epäitsenäinen ja toisten ohjailtavissa. Ennen pitkää hän päätyy löytämään herrakseen jonkin tarjolla olevista tyranneistamme; siten ei ole mitään ihmeellistä siinä, että nykykulttuuria tuntuvat määrittelevän uusfundamentalistinen heimoutuminen ja empatianpuute, vaikka molemmista riittää puhetta väsyksiin saakka.

Tarkoitukseni ei ole julistaa, että tarvitsemme auktoriteetteja. Näin tekevät konservatiivit, jotka pelkäävät maailman menettävän heidän rakastamansa ja legitimoimansa auktoriteetit. Itse olen varsin auktoriteettikammoinen, luonteeltani enemmän anarkistisen piittaamaton ja ikonoklasmiin taipuvainen kuin konformistinen. Rakennan ja ilmaisen ideologiakritiikkini tyypillisesti mieluummin tottelemattomuuden kuin alistumisen kautta. Tämä on sikäli perusteltua, että ideologiakritiikki on aina tottelematonta siellä, missä se näkee uhria vaativan herran kohottavan päätään. Olen kuitenkin jo pitkään hahmottanut auktoriteettirakenteen perustavuuden ja pitänyt tätä havaintoa olennaisena juuri ideologiakritiikin toimivuuden kannalta.

Auktoriteetti ei katoa mihinkään pelkästään sen perusteella, ajattelemmeko me tarvitsevamme sellaista vai emme; kysehän on rakenteesta, jonka olemassaoloon voimme vaikuttaa suunnilleen yhtä paljon kuin pituus- ja leveyspiireihin tai planeettojen kiertoratoihin. Vallan kasvot toki vaihtuvat, eikä ole samantekevää, kelle ne hymyilevät ja kelle irvistävät.