Akateeminen kapitalismi ja omatunto 2/3

Kilpailun kyyninen premissi

 

Tässä akateemista kapitalismia ja omaatuntoa käsittelevän juttusarjan toisessa osassa jatkan Pulkin et al. artikkelin avaamassa horisontissa ja tarkastelen kilpailun todellisuutta niin kutsutun kyynisen premissin – ja hiukan myös jälkimodernin yhtiövallan – valossa. (Sarjan ensimmäinen osa löytyy täältä.)

Tyypillisesti kilpailu rakentuu pikemminkin suhteellisesta kuin absoluuttisesta niukkuudesta, kuten juuri tarpeesta pärjätä sosiaalisen arvonnousun pelissä. Toisen yläpuolelle nouseminen voidaan ”itsekorostuksen vuoksi … kokea miellyttävänä”, joskin tällainen ”halu voi tyydyttyä vain hetkeksi”. Kirjoittajat toteavat kapitalismin synnyttävän ”erilaatuisia niukkuuksia luodessaan uusia tarpeita vastaamaan kasvaneeseen tuotantoon”. Kun elintaso nousee, suhteelliset tarpeet alkavat hahmottua absoluuttisina.

 

Kilpailuun perustuva yhteiskunta tuottaa toisenlaisia ihmisiä kuin yhteistyöhön perustuva yhteiskunta. Onkin tärkeää huomata, että kilpailuajatteluun sisältyy kulttuurisesti ja historiallisesti muotoutuneita lähtökohtaolettamuksia ja ajattelun premissejä. (Pulkki et al.)

Kirjoittajien mukaan kilpailua määrittää kyyninen premissi, muiden yläpuolelle nousemisen, kadehdituksi tulemisen, pyrkimys. Se voi tulla osaksi identiteettiä ja ”luontumusta (habit)”, joka muodostuu voittamiseen suuntautuvista ”havainnon ja arvonannon kategorioista”. Kyynisen premissin käsite kuvaa tässä ”taloudellisen kilpailun lähtöolettamusta”, uusliberaalia ideaa yhteiskunnallisesta, taloudellisesta ja teknisestä kehityksestä ”itsekkään ja ahneen toiminnan tarkoittamattomana sivutuotteena”. Premissin omaksunut mieltää luontumuksensa eräänlaiseksi pragmaattiseksi asenteeksi, jossa yhteinen hyvä tuottuu itsestään yksilön tarvitsematta omaksua mitään siihen liittyviä tietoisia pyrkimyksiä.

Kyyninen yksilö näkee hyväntahtoisuuden tyypillisesti naiivina, todellisia syyn ja seurauksen suhteita ymmärtämättömänä asenteena, ”sinisilmäisyytenä” ja ”realismin puutteena” – samalla kun käsittää itsekkyyden tämän dualistisena vastapoolina ja välttämättömyytenä. Tässä mielessä kyynisyys on ideologista ja olemuksellistavaa. Itse pidän kyynisyyttä vakavasti älyä rajoittavana tekijänä. Kyyninen ihminen väittää usein, ettei usko mihinkään (varsinkaan ideologioihin); silti hän ilmaisee tekojensa ja asenteidensa tasolla vankkumatonta uskoa ihmisluonnon itsekkyyteen ja oikeuteensa hylätä altruistiset motiivit reaalitalouden edistämisen nimissä.

Kirjoittajat huomauttavatkin ekologisen jälleenrakennuksen, ”jonka avulla nykyisyyden raunioista voitaisiin luoda uutta ja parempaa maailmaa”, edellyttävän ”toimintakykyistä omaatuntoa ja selväjärkistä moraalikasvatusfilosofiaa, jossa painotetaan intentionaalisen hyväntahtoisuuden kultivointia sekä tunnistetaan toisten yläpuolelle nousemisen ja muiden alas painamisen moraalikasvatuksellinen ongelma”. Kutsun itse vastaavaa toimintaa hengenviljelyksi. Yliopistomaailma, joka hylkää hengenviljelyn ihanteensa ja työnsä sen jatkuvaksi edistämiseksi omaksuessaan toimintaansa jäsentäväksi peruskategoriakseen kilpailullisen logiikan, alkaa väistämättä taantua. 2020-luvulla tämä taantumus on kiistatta jo edennyt varsin pitkälle.

Akateemisen kapitalismin teoria tarkastelee 1980-luvulta alkanutta yliopistoyhteisön uudelleenjärjestelyä markkinakilpailun, markkinalogiikkojen ja voitontavoittelun voimistamisen kontekstissa:

 

Markkinoiden kaltainen toiminta viittaa yliopistojen väliseen ja niiden yksiköiden sisäiseen rahoituskilpailuun, kun taas markkinamuotoinen toiminta viittaa yliopistojen rahallista voittoa tavoittelevaan toimintaan, kuten tutkimuspatentteihin ja lisensseihin, yritysyhteistyöhön ja yliopistojen omaan yritystoimintaan. Markkinakilpailun edistäminen onkin synnyttänyt yliopistoihin uusia tuotantoprosesseja, kuten yritysyhteistyöhön ja varainhankintaan keskittyneitä innovaatiopalveluita, sekä tätä toimintaa tukevan laajennetun johtamisjärjestelmän. (Pulkki et al.)

Akateeminen kapitalismi on toimintatapa, jossa yliopiston yhteiskunnallinen tehtävä jäsentyy voiton ja pääoman tavoittelun kautta. Tutkimus, opetus ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen ovat sille alisteisia. Tämä kytkee yliopistomaailman suoraan yhtiövaltaan, jolla suuret korporaatiot voivat vaikuttaa poliittisten yhteisöjen päätöksentekoon ja vaikuttaa poliittistaloudellisen systeemin rakenteisiin omia intressejään ajaessaan. Kytkös yhtiövaltaan tarkoittaa hyvin konkreettisella tavalla luopumista kriittisestä toisinajattelun tilasta tai sen merkittävää rajaamista rahan ja vallan nimissä.

Keskeistä akateemisessa kapitalismissa on yliopistojen kilpailualisteisesti perusrahoitusta vähentävä ja/tai uudelleenohjaava kiristyvä tulosohjaus. Reaalitaloudessa yhtiövalta ”on murtanut aidot kilpailulliset markkinat”, ja samaan tapaan ”myös akateemisen maailman kilpailua määrittää se, että eniten akateemista pääomaa … kasanneet hallitsevat järjestelmää” (Pulkki et al.). Akateemisella pääomalla viitataan tässä esimerkiksi tutkimusrahoituksiin, julkaisuihin ja ”vakipaikkoihin”. Tämän hallinnan myötä pääoma keskittyy entisestään, samoin kasvaa valtasuhteiden epäsuhta. Näin

 

[a]kateemisen kapitalismin moraalikasvatuksellinen problematiikka kiertyy … kahteen perusakseliin, rahaan ja valtaan, joiden pyörimisliike työntää omantunnon kysymyksiä keskiakselista kohti marginaaleja. … Näemme akateemisen kapitalismin ihmisen minuutta ja moraalista kasvua muuttavana biovallan ympäristönä, joka pyörii rahan ja vallan akselien ympärillä. …. Rahan ajatellaan toimivan yliopistossa liike-elämän tapaan tulosvastuun mittarina ja resurssien allokoinnin välineenä. … Tutkimusrahoituksen ja vallan kasaamisesta tulee itsetarkoitus, jonka avulla menestytään jatkossakin työpaikkojen ja tutkimusrahoituksen hankkimisessa. (Pulkki et al.)

Kun kilpailu hahmottuu arvoneutraalina ja luonnollisena, kyse on ”hankalasti diagnosoitavasta biovallasta”, jolla on omaatuntoa kovettava vaikutus. Sikäli kuin kilpailun logiikka läpäisee koko yhteisön, on helppo nähdä sen yhteistyötä hajottava voima. Tiedon jakaminen vaihtuu tiedon salaamiseen ja tiedolla hallitsemiseen, akateeminen subjekti muuntuu totuuden ja ymmärryksen etsijästä kyynistä premissiä seuraavaksi pragmaatikoksi, jolle totuus merkitsee tuskin muuta kuin epämääräistä merkitsijää juhlapuheiden fraseologiassa.