Tietoisuus, merkitys, kokemus...

 Filosofinen ja kriittinen ekskursio

Lars Svendsen kirjoittaa vallan erinomaisessa Ikävystymisen filosofiassaan (2005), ettei tunnetiloja tulisi tarkastella reduktiivisesti pelkkinä psykologisina ilmiöinä, ”koska siten tarkasteltuina ne kattaisivat vain oman mielentilamme, eivät maailmaa”. Heideggeria seuraten Svendsen esittää mielialojen vaikutuksen meihin todistavan, ettei niissä ole kyse puhtaasti sisäisistä tiloista, jotka subjekti sitten projisoisi ”merkityksettömään maailmaan”:

Me emme voi sanoa, onko jokin mieliala ”sisäinen” vai ”ulkoinen”, sillä se on sisäinen–ulkoinen-erottelun tuolla puolen ja sitä pitäisi tarkastella yhtenä maailmassa olemisen perusjuonteena. Myös mielialan muutosta on tarkasteltava muutoksena maailmassa, kun maailma ymmärretään jonakin, jolla joko on tai jolta puuttuu merkitys. Meillähän ei ole vertailukohteena maailmaa, missä ei olisi mielialoja ja missä mielialojen muutoksella ei olisi vaikutusta. (Svendsen)

Ajatus mielialojen ”puhtaasta sisäisyydestä” liittyy kulttuurisesti ja historiallisesti ehdollistuneeseen tapaamme kokea itsen olemassaolo. Esimerkiksi Yhdysvalloissa (ja länsimaissa yleensäkin) skitsofreniaan viittaava äänien kuuleminen ”rikkoo vahvasti käsitystä mieleltään terveestä yksilöstä”, kuten Juha Himanka huomauttaa, mistä syystä se koetaan tyypillisesti hyvin ahdistavana, kun taas ”Intiassa ja Ghanassa kokemus on koko lailla lähempänä normaalia”. Mikäli itseä ei koeta kovin eristyneeksi ympäristöstään, lähteetön puhekin näyttäytyy vähemmän outona. Phillip Cary on tutkimuksissaan osoittanut tilanteen olleen tämän kaltainen myös antiikin maailmassa. Raamatun alkukielessä ei ole ideaa tai ajatusmallia itsen sisäisyydestä, vaan se on kulkeutunut sinne modernien käännösten mukana. Samaan tapaan moderni on idea tietoisuudesta subjektin ”sisäisenä” todellisuutena, jossa merkitykset tuottuisivat ympäröivään ”ulkoiseen” maailmaan projektiivisesti esimerkiksi jonkinlaisen neurologisen prosessin kautta.

”Ulkoisen” maailman merkityksettömyyttä onkin sinänsä mahdoton todistaa – aivan kuten on mahdoton minkään luonnontieteen keinoin osoittaa merkityksen olevan pelkkä neurologiaan tai ihmistajuntaan rajautuva konsepti tai kritisoida logiikkaa sitä aina jo edellyttämättä. Kukaan ei myöskään tiedä, mikä tietoisuus on, vaikka meillä puhuvilla ja ajattelevilla olennoilla on siitä tavallaan täydellinen ensikäden kokemus. Voi kysyä, missä määrin ymmärrämme sitäkään, mitä tai mikä on kokemus.

Jos Svendsen on oikeassa mielialaan liittyvissä huomioissaan, herää kysymys, onko myös tietoisuudesta harhaanjohtavaa puhua sisäinen–ulkoinen-erottelun keinoin. Olemme tottuneet ajattelemaan maailmaa todellisuutena, joka on tietoisuuksien ”kansoittama” ja niille ulkoinen samaan tapaan kuin ihmisruumis on mahdollista erottaa ”olentona” ympäristöstään. Toisaalta erottelumme ihmisruumiin ja ympäröivän todellisuuden välillä perustuu kulttuuriin, kieleen ja tottumukseen. Viime kädessä jopa ero elämän ja ei-elämän välillä on pikemminkin jatkumollinen kuin katkoksellinen. Antti Salminen ja Tere Vadén kiteyttävät ongelman teoksessaan Elo ja anergia seuraavasti:

 

Elämän tutkiminen ja määritteleminen asettaa samankaltaisia haasteita kuin tietoisuuden, kokemuksen ja tietoisen kokemuksen tutkimus. Jos emme itse, tutkijoina, olisi kokevia ja tietoisia, olisimmeko luonnontieteen perusteella tulleet huomaamaan, että eläimet (mukaan lukien ihmiset) ovat kokevia ja tietoisia? Minkä havaintojen ja kokeiden perusteella? Jos emme itse, tutkijoina, olisi eläviä, olisimmeko luonnontieteen perusteella tulleet huomaamaan, että eläimet (mukaan lukien ihmiset) ovat eläviä? Minkä havaintojen tai kokeiden perusteella? Nämä kovin kontrafaktuaaliset kysymykset voivat vihjata, miten tutkijoiden esiymmärrys ja oma ihmisenä-oleminen vaikuttavat tutkimuksen perusteissa tavalla, jota esimerkiksi fenomenologinen tieteen kritiikki on pyrkinyt erittelemään. (Salminen & Vadén)

Elämä ei vain ilmaannu tarkkarajaisen aristoteelisena ilmiönä prebioottisen kemian ja replikoituvien molekyylien muodostamaan elottomaan massaan, vaan ilmaantuminen on jatkumollista, mistä syystä ”rajanveto johonkin kohtaan” on ”joka tapauksessa enemmän tai vähemmän mielivaltainen” (mt.). Sama pätee tietoisuuteen ja ei-tietoiseen: on mahdotonta osoittaa selvää rajaa, joka oikeuttaisi puhumaan jostain tietoisuuden sisä- tai ulkopuolella muuten kuin diskursiivisen rajanvedon suomin edellytyksin. Tämä ei tee tyhjäksi biologiatiedettä, mutta osoittaa aristoteelisiin määritelmiin tukeutuvan tutkimuksen tuottavan jatkuvasti luokkia, jotka eivät mahdu määritelmien sisään.

1800-luvulla darwinismi alkaa järjestää modernia ymmärrystä elämästä synnyttämällä eloonjäännin (survival) ja kyvykkyyden (fitness) ”attraktorin”, joka jäsentää ”elon itseymmärrystä” tiettyyn arvojärjestykseen nähden (mt.). Eloonjäännistä, selviytymisestä, muodostuu luontoon projisoitu ja esioletettu piirre, minkä perusteella on edelleen mahdollista ”jäljittää” esimerkiksi tietoisuuden ja moraalin alkuperää suhteessa eloonjäännin kyvykkyyteen. Näin tietoisuuden ja moraalin selittäminen evolutiivisina – lajin selviytymistä parantavina – tekijöinä implikoi, että eloonjäänti ja kyvykkyys toimivat tässä luontoa järjestävänä periaatteena. Kyse on kuitenkin vain antropologisesta mytologisoinnista.

Luonnontieteelle ja metafysiikalle olennainen erottelu subjektin ja objektin välillä osuu samaan kysymisen kenttään. Kuten Salminen ja Vadén huomauttavat, ”[l]uokittelu ja jako yksilöihin, olentoihin, olioihin, subjekteihin ja objekteihin” tapahtuu jakamisen ja luokittelun välineiden mukaisesti, ja on siten konventionaalista eli subjektiivista (huolimatta siitä, kuinka isosta ja yksimielisestä joukosta subjekti muodostuu). Viime kädessä on kysymys neutralisoivan, luokitteluun pyrkivän kielen tarpeesta välttää subjektin liudentuminen ja katoaminen. Taustalla on käsitys, ”jonka mukaan vain tunnistettavia informaatioyksiköitä välittävä kieli olisi kieltä” (mt.). Tämän käsityksen ”porvarillinen” versio kiteytyy luonnehdinnassa, jonka mukaan kieli on kommunikaation väline. On se sitäkin, mutta tämä on Salmisen ja Vadénin mukaan ”vain jäävuoren huippu”:

Tämä jäävuoren valtamassa on samalla kokemuksen aluetta, jolla kokija-subjektin ja kokemus/kokemuksen kohde -objektin ero puuttuu. Siksi sitä on syytä kutsua asubjektiiviseksi ja aobjektiiviseksi. Asubjektiivisessa kokemuksessa kokemus ei ole kokijan (”minulla on kokemus (jostakin)”), vaan asubjektiivinen kokemus ”ollaan”, ”koetaan”. Näin avautuu myös kielifilosofisen kysymyksen (”Onko kielessä muuta kuin yksiköitä?”) suora yhteys mielenfilosofiseen ja tietoteoreettiseen kysymykseen: onko mielessä muuta kuin informaatiota?

Asubjektiivisen kokemuksellisuuden ei tarvitse merkitä egon tuhoutumista; kuitenkin sen ”merkitys laantuu, herruus kirpoaa”. Asubjektiivisen tilan ääriesimerkkinä voi Salmisen ja Vadénin mukaan nähdä monien viisaustraditioiden hahmottaman kokemuksen ja käsityksen ”ego-kuolemasta ja sen mukanaan tuomasta ratkaisevasta oivalluksesta”.

Salmisen ja Vadénin mukaan ”kenties parhaiten tunnettuja esimerkkejä” ei-olennollisista tai ei-esineellisistä ilmiöistä ovat niin kutsutut kvantti-ilmiöt: nämä eivät ole ”jäännöksettömästi yksilöitävissä ja todettavissa oleviksi”. Tulkinnasta riippuen kvantti-ilmiötä määrittää ”joko epätäydellisyys (komplementaarisuus), yksilöimättömyys, ei-lokaalisuus tai jokin muu olentouden perusoletuksia rikkova määre”. Kvanttiperäisyys yhdistää elollisen ja aineellisen ihmisen esineettömään, olennoitumattomaan tapahtumiseen, josta on mahdoton ”edes periaatteessa … antaa yksiselitteistä käsitteellistä kuvausta”.

Tämä johtaa Salmisen ja Vadénin päättelemään, että yksilöä edeltää yksilöimätön: ”Ennen subjektia ja objektia on asubjektiivinen ja aobjektiivinen. Ennen itsetietoisuutta on tietoisuus, ja ennen eläinlajia elävä kudos.” Kyse ei ole vain naturalistisesta tai genealogisesta, vaan pikemminkin dialektisesta edeltävyydestä, jossa umpikujaan ajautuneet erottelut purkautuvat, kun astuu ”askelen taaksepäin tilaan, jossa erottelun edellytykset … eivät vielä vallitse”.

Sikäli kuin kaiken lähtökohdaksi asettuu ”kokemuksen erottumattomuus, yksilöimättömyys, epäidenttisyys, josta kaikki erottelu, yksilöitymiset ja identiteetit ovat riippuvaisia”, päädytään näkemykseen elosta ”luovana elo-kuolona”, joka ”[a]inutkertaisuuden aaltona” ei ole itsensä kanssa identtinen. Kyse ei tällöin ole eron ja erillisyyden katoamisesta perustavaan ykseyteen sen enempää kuin valinnasta ykseyden ja moneuden välillä, vaan kriittisestä pyrkimyksestä hahmottaa ihmisen maailmasta-irtoamattomuus teoriassa ja käytännössä. Symbolista kieltä puhuvana olentona ihminen tosin vaikuttaa näennäisesti ”irralliselta kappaleelta …, [m]utta joka hetki näkymättömät napanuorat yhdistävät hänet menneisiin, nykyisiin ja tuleviin olioihin, sekä ilmiöihin-asioihin, joita hän ei kielellään pysty kuvaamaan olioina”. Napanuorista vahvin on ehkäpä juuri ”merkityksen, väliä-olemisen, ihmisen hyvän ja pahan ei-yksilölliseen eloon” sitova kieli.

Näin ollen ei ole samantekevää, kuvaammeko elämäntodellisuuttamme näennäisen neutraalilla, mutta jatkuvasti ”ylimääräytyvällä” aristoteelisen ja tieteellisen luokittelun kielellä vai etsiydymmekö ”olemisen perustan” dialektiikkaan silläkin uhalla, että se ”luonnontieteellisesti” ajateltuna voi vaikuttaa mystiikalta ja sanamagialta. Pahinta mystifiointia ja magiaa saattaa tässä mielessä edustaa juuri konventionaalisiin jaotteluihin perustava naturalistis-skientistinen, fossiilikapitalismiin piiloisesti sitoutuva ja sen historiallisesti ehdollistama syntaksi, jonka kätköön jäävät sidokset tulevat näkyviin vasta purkamalla perinteisen käsitteistön ideologisuus. Salmisen ja Vadénin ”energiatrilogia” on tässä mielessä ohittamaton puheenvuoro.

Myös luonnontiede operoi kielen todellisuudessa ja hyödyntää jatkuvasti symboliikkaa, vertauksia ja metaforia. Erottelut mielelle-ulkoisen ja -sisäisen välillä rakentuvat konventionaalisesti, eikä tieteen mahdollistama teknologinen ”toimivuus” ja tehokkuus merkitse samaa kuin totuudellisuus. Toisaalta myös tieteen diskurssit tukeutuvat niin totuuden kuin merkityksen kategorioihin. Siten on virheellistä mieltää tieteen diskurssi totuuteen nähden ensisijaiseksi. Paljastaessaan se myös kätkee, ja näin tapahtuu erityisesti kielen asettuessa neutraaliksi ja yleispäteväksi tietämisen tavan ilmaisijaksi. Tieteen toimivuus perustuu tässä mielessä ainutkertaisen ja toistumattoman ulossulkemiseen.

Tietoisuuden ja merkityksen problematiikkaa pohtiessa onkin syytä kysyä kriittisesti, voiko mikään tällaiseen ulossulkemiseen perustuva diskurssi ja näkemisen tapa tuottaa sellaista tietoa, joka kykenee ratkaisemaan omien perustavien rajoitustensa luomat ongelmat. Kielteinen vastaus vaikuttaa uskottavalta ainakin naiivin naturalismin tapauksessa. Mikäli haluamme oppia tuntemaan tietoisuuden tai merkityksen muodostumisen perustavaa todellisuutta, on todennäköisesti ensin opittava pois jostakin, minkä osoittaminen ennakkoluuloksi vaatii muutakin kuin luonnontiedettä. Hyvänä lähtökohtana tähän voi toimia taiteen ja filosofian ottaminen vakavasti. Niiden piirissä on vuosituhansia kehitelty näkemisen tapoja, joita meillä tuskin on varaa hylätä.