Vastikkeettoman rahan puolesta 2

TKL:n yhteiskuntakritiikin teoreettinen ja poliittinen konteksti

Viimeksi esittelin hiukan Työstäkieltäytyjäliiton (TKL) yhteiskuntakriittistä projektia, jonka eniten moraalista tuohtumusta herättäviä piirteitä lienevät vaatimus 1 400 euron vastikkeettomasta perustulosta sekä avoimet ja julkiset kehotukset työstä kieltäytymiseen (minkä ohella liitto jakaa anteliaasti muun muassa vinkkejä konkreettiseen työllistymisen välttelyyn). Yhtäältä kyse on moraalisen konsensuksen taitavasta provosoimisesta ja performanssista, toisaalta olemisesta ”tosissaan muttei vakavissaan”. Mistään vitsistä ei kuitenkaan ole kysymys. TKL:n pamfletissa todetaan:

”Jokainen Suomen hallitus on vuosikymmenien ajan luvannut aina satojatuhansia työpaikkoja lisää, ilman että niitä olisi syntynyt. Eikö se ole vitsi? Pidetäänkö vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä yllä tosissaan, vai onko se pelkkä (huono) vitsi? Se tuottaa ja tarvitsee työttömiä, samanaikaisesti se syyllistää ja kepittää luomaansa ihmisryhmää. Tämä on absurdia, barbaarista väkivaltaa, emmekä voi hyväksyä tätä normaaliksi arjeksemme, meitä ympäröivän yhteiskunnan perusominaisuudeksi. Tulevien ihmisten näkökulmasta yhteiskuntamme näyttäisi luultavasti traagisen sävyiseltä slapstick-komedialta.”

Pamfletin loppupuolella on Eetu Virenin (aiemmin toisaalla julkaistu) projektin ideologiakriittistä taustaa esittelevä artikkeli, joka yhdistää kapitalismin analyysin ja foucaultlaisen kamppailun alistamista vastaan marxilaiseen luokkataisteluun. Virenin – varsin paljon Žižekin mieleen tuovan näkemyksen – mukaan nimittäin ”[a]inoastaan lisäarvon* tuotannon nykyisten muotojen löytäminen – moraalisten tulonjakoa koskevien kysymysten sijaan – tekee mahdolliseksi luoda sellaisia käsitteitä, jotka saavat meidät itsemme toimimaan sen sijaan, että luotettaisiin esimerkiksi valtion kykyyn ratkoa kapitalismin ristiriitoja”. Žižekiläisesti ajatellen onkin kyse paikallisten kamppailujen yhdistämisestä laajaksi yhteiskuntakriittiseksi projektiksi, toisin sanoen tietynlaisesta kamppailun universalisoimisesta.

Ja Viren on, ilman muuta, oikeassa. Tekipä näet Rinteen tuleva hallitus millaisia työllisyyspoliittisia reformeja tahansa se ei varmasti ratkaise ainuttakaan olennaista umpikujaa, ja neljän vuoden kuluttua saatamme vielä joutua todistamaan oppositiossa lihoneen oikeistopopulistihallituksen syntyä, jonka vanavedessä kiiluu lupaus noidenkin vähäisten uudistusten romuttamisesta.

Olennaista onkin Virenin mukaan tarkastella ”kapitalismissa keskeisiä kamppailuja, joissa voimasuhde työn ja pääoman välillä määrittyy”. Kehykset kamppailuissa tapahtuvalle ”työvoiman ja pääoman välisen voimasuhteen uudelleenmuotoilulle” asettuvat tuotantomuodon kautta ja tuotantomuodossa. Viren kirjoittaa:

”Myös arvojen muuttuminen tuotantohinnoiksi on viime kädessä poliittinen kysymys siinä mielessä että se koskee luokkataisteluiden kehityksen tasoa tietyn lisäarvon tuotannon muodon sisällä. ’Transformaatiokysymys’ on siis viime kädessä kysymys työvoiman muuttamisesta pääoman komentamaksi työksi. Umpikujat, joihin yritykset ratkaista kysymystä loogisesti tai käsitteellisesti ovat ajautuneet, kertovat juuri siitä, että kyse on viime kädessä kapitalistisen tuotannon sisäisestä ristiriidasta.”

Rajaamalla tarkastelunsa usein vain kapitalismin empiiriselle tasolle porvarillinen taloustiede on pyrkinyt sivuuttamaan kysymyksen arvojen muuntumisesta tuotantohinnoiksi poliittisen ulottuvuuden: arvon transformaatio tuotantohinnaksi ”sivuutetaan ja siirrytään pelkästään tuotantohintojen määräytymiseen markkinoilla”. Arvo lakkaa näin olemasta teoreettinen, luokkataistelun tason määrittämä kategoria. Viren viittaa 1900-luvun alun talousteoreetikkoon Hilferdingiin ja hänen nykyaikaiselle finanssikapitalismin analyysille usein tärkeään teokseensa Finanzkapital (1910). Virenin mukaan Hilferding, rajatessaan tarkastelun pelkkään kapitalismin empiriaan, ”ohittaa kokonaan kysymyksen lisäarvon tuotannosta” koko pääoman arvonlisäyksen palautuessa ”pelkkään monopolituloon eli koronkiskontaan”.

Yksi nykyvasemmiston poliittisen epäonnistumisen salaisuuksia onkin ”hilferdingiläisen” paradigman (tiedostamattomassa) omaksumisessa, jonka kautta konkreettiseksi viholliseksi paljastuvat ”ahneet pankkiirit”. Toiminnan strategiaksi valikoituu siten hallitukseen meneminen pyrkimyksinä hajottaa ”pankkiirien monopoliasema konkreettisilla reformeilla” kuten yhteisöveron alentamisella, jossa rahaa annetaan ennemmin ”hyville teollisuuskapitalisteille” kuin ”pahoille pankkiireille”. Epäonnistuminen on kuitenkin taattu, sillä ”teollisuusyritykset toimivat jo finanssimarkkinoilla siinä missä pankit” ja niinpä veronalennuksista kertyneet tuotot päätyvät lopulta ”markkinoita hallitsevien pankkiirien taskuihin”.

Pelkkien tuotantohintojen määräytymisen markkinoilla tarkastelu tuottaa helposti perinteisen porvarillisen ja liberaalin asetelman, jossa kapitalismi näyttäytyy ”luonnollisena” vaihtona ”vapaiden yksilöiden” välillä. Marxin keskeinen oivallus oli kuitenkin tarkastella lisäarvoa yleisesti, sen erityisistä ilmenemisen muodoista (voitosta ja korosta) irrallisena tekijänä, sillä ”[y]leisessä muodossaan lisäarvo (…) ei määrity markkinoilla (…) vaan tuotannon todellisuudessa”. Lähtökohdaksi on näin otettava tuotantosuhde, joka on rakenteellisesti riistosuhde, sillä tuotannon todellisuudessa ”lisäarvoa ei määritä eikä voi määrittää minkäänlainen oikeudenmukaisuus vaan kollektiivinen voimasuhde pääoman ja työvoiman välillä”. Viren toteaakin Marxia seuraten lisäarvossa olevan ”kyse vallasta” siinä missä voitto jää vain lisäarvon mystifioituneeksi, sen alkuperän kätkeväksi muodoksi. Tuotantoprosessi on Marxille ”luokkataistelun momentti”.

Uudempi marxilaisen teorian kenttä mieltää arvon kategorian poliittiseksi, työn alistamisen tapoja koskevaksi kategoriaksi, johon ”kristallisoituva konflikti ei myöskään palaudu pelkästään tehtaan sisälle, pelkkään taloudelliseen riistoon”. Arvo ei näyttäydy kvantitatiivisena, vaan kvalitatiivisena kategoriana, joka ”ilmaisee työn alistamista pääoman abstraktin rahavirran palvelukseen”:

”Työstä ei tule yhteiskunnallista vasta kun työn tuote tuodaan markkinoille vaan työ on alistettava pääomalle kapitalistisessa tuotantoprosessissa tai oikeastaan jo ennen sen alkua. Luokkasuhteen tai pääomasuhdetta konstituoivien mikrovaltasuhteiden täytyy olla olemassa ennen tuotannon aloittamista. Keskeistä kapitalismissa eivät siis ole markkinat, eikä kapitalismi ole ensisijaisesti itsenäisiä tuottajia markkinoiden kautta suhteeseen asettava järjestelmä (…).”

Työvoimaa ei näin alista ainoastaan ”markkinoiden näkymätön käsi”, vaan valtio ja kapitalistiset suuryritykset, joiden vaikutus on paljon kauaskantoisempi kuin työläisen yksinomainen materiaalinen alistaminen palkkatyöhön. Viren viittaa Hans-Jürgen Krahliin, jonka mukaan ”arvon tuottaminen” edellyttää joukon ”erilaisia konkreettisia vallan tekniikoita”, joilla yhteiskuntaruumiiseen kuuluvan jäsenen subjektiivisuus ”muokataan sopivaksi tiettyä konkreettista tuotannon muotoa varten”.

Virenin mukaan nykykapitalismissa velkavetoiset ja siksi äärimmäisen epävakaat finanssimarkkinat muodostavat välttämättömän instituution, sillä ”ainoastaan ne tekevät mahdolliseksi mitata (…) metropolien elämänmuodoissa syntyvää ei-homogeenista arvoa”. Viren nostaa tässä yhteydessä esiin Žižekin usein korostaman seikan: nykymuotoinen kapitalismi ”on käytännössä kaapannut valtion ryöstötoimiensa turvaajaksi”. Paradoksaalinen seuraus on, että jälkiteollisessa muodossaan kapitalismi alkaa edellyttää (historiallisen edeltäjänsä vastaisesti) valtion yhä kasvavaa valtaa yksilön elämään, sillä esimerkiksi immateriaalisten varantojen yksityisomistus on periaatteessa mahdotonta ilman valtiokoneiston legitimoivaa väkivaltaa.

Koska nykyään niillä tuotannon aloilla, jotka ovat keskeisiä kapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen säilymisen kannalta, ei ole yhteistä ja jaettua (kvantitatiivista) arvon mittaa, ei myöskään ole mahdollista luoda matriisia tuottavuushyötyjen arvioimiseksi ja jakamiseksi. Viren huomauttaa, että homogeenisen mitan puuttuessa ”taistelu ’tulonjaosta’ kääntyy suoraan taisteluksi elämästä, ei siis pelkästään palkkatulojen ja pääomatulojen suhteesta, vaan jokaisen elämän hetken käytöstä ja tavasta elää elämää, elämänmuodosta, suhteesta aikaan, itseen ja toisiin”. Žižek toteaa Uudessa luokkataistelussa esimerkiksi nykyään kaikkialle heijastuvan ”kulttuurien välisen konfliktin” olevan luokkataistelun transformaatiota ja korostaa toistuvasti, ettei sitä (kuten ei muitakaan aikamme merkittäviä kamppailuja) ole mahdollista tulkita oikein ilman tietynlaisen teorian antamaa horisonttia, jossa näkyviin nousevat kamppailun perustason olennaiset elementit.

Virenin deleuzelais-guattarilainen ja foucaultlainen ”olennaisen kamppailun” tulkinta on, että ”[n]ykykapitalismissa kaikkein olennaisimpia (…) ovat juuri kamppailut hallituksi tulemista vastaan jokapäiväisessä elämässä”. Kyse ei ole vain yksinkertaisesta auktoriteetin vastustamisesta, vaan kokonaisesta subjektiviteetin muuttamisen pyrkimyksestä. Tämä edellyttää ”kaiken armotonta kritiikkiä” juuri sikäli kuin elämänarjessamme on kysymys ”mikrotasolla” ilmenevistä konkreettisista vallan tekniikoista ja niiden tunnistamisesta.

*) Lisäarvolla tarkoitetaan työläisen suorittamassa lisätyössä tuottamaa arvoa, joka sisältyy palkkatyön sellaisenaan rakenteeseen, sillä kapitalismissa työläisen kokonaistyösuoritus sisältää sekä välttämättömän työvoiman uusintamiseen vaadittavan työn että varsinaisen arvoa tuottavan lisätyön. Työläinen ei hyödy tekemästään lisätyöstä, vaan lisäarvon vie kapitalisti. Koska vaihdon tasolla työvoima kuitenkin ostetaan ”oikeasta arvostaan”, kätkee palkkatyösuhteen empiirinen todellisuus riiston realiteetin. Työvoimassa vaihdettavana tavarana ei keskeistä ole sen vaihtoarvo, vaan käyttöarvo, joka ei liity vaihtoarvoon mitenkään ja joka itsessään on vaihtoarvoa luovaa energiaa. Kuten Viren Marxia seuraten kirjoittaa: ”Kysymys on viime kädessä työvoiman vaihtoarvon ja käyttöarvon, pääomalle alistetun työn ja elävän työn itsenäisen subjektiivisuuden välisestä ristiriidasta. Työn ja työvoiman, työsuorituksen ja työläisen elämän välisen suhteen konfliktuaalisuudesta.”