Muutama huomio "kulttuurimarxismista"

Kuten Marko Hamilo kirjoittaa Uuden Suomen ”käsitekriittisessä” artikkelissaan, uuden oikeiston piirissä ”kulttuurimarxismilla” tarkoitetaan

yksinkertaisesti marxilaista maailmankuvaa ilman sen taloudellista ja poliittista ulottuvuutta. Samalla työväenluokka menetti asemansa sorrettuna luokkana, joka tulisi tekemään vallankumouksen. Sen paikan ottivat erilaiset marginaalit: seksivähemmistöt, mustat, maahanmuuttajat ja niin edelleen.

Koska Hamilon tulkinta on jo toisaalla osoitettu läpeensä virheelliseksi, en käsittele asiaa tässä sen enempää. Tyydyn vain toteamaan, ettei kulttuurimarxismia Hamilon tapaan muotoilemana oppina, järjestelmänä tai jonkinlaisena kulttuuripoliittisena dogmatiikkana ole oikeastaan olemassakaan.

Olettakaamme kuitenkin – just for the sake of the argument – että ”kulttuurimarxismin” käsite on validi muutenkin kuin uusoikeistolaisena koirapillinä ja pahaenteisenä viittauksena 1930-luvun tiettyihin kiistatta barbaarisiin kehityslinjoihin. Jos kulttuurimarxismia olisi olemassa, sen keskeisimpänä dokumenttina voisi epäilemättä pitää Frankfurtin koulukunnaksi kutsuttuun marxilaiseen älymystökeskittymään kuuluvien Max Horkheimerin ja Theodor Adornon toisen maailmansodan aikoihin laatimaa kulttuurikriittistä puheenvuoroa ja laajaa esseeteosta Valistuksen dialektiikka (Dialektik der Aufklärung, 1944).

Ymmärtääksemme jotain ”todellisesta” kulttuurimarxismista on siis ymmärrettävä, mistä Horkheimerin ja Adornon teoksessa on olennaisesti kysymys. Viittaaminen poliittisen korrektiuden vaatimuksiin, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden sotureihin, ”woke”-kulttuuriin tai siihen, mitä joku Juha Ahvio sanoo Gramscista, Marcusesta, Adornosta tai kommunismista, ei riitä.

Valistuksen dialektiikan lukeneelle käy vieläpä suhteellisen nopeasti selväksi, ettei liberaalivasemmiston paljon puhutulla (ja syytetyllä) halulla ”tuhota länsimaisen kulttuurin kristilliset perusarvot” ole mitään erityistä tekemistä Horkheimerin ja Adornon kriittisen projektin kanssa. Riittää, kun lukee ajatuksella Valistuksen dialektiikan laajan alkuluvun ”Valistuksen käsite”, jossa tekijät pyrkivät osoittamaan, kuinka

[v]alistuksen uhriksi joutuneet myytit olivat kuitenkin sen itsensä aiempaa tekoa. (…) Myytti halusi selostaa, nimetä, sanoa alkuperän ja sen myötä esittää, todeta, selittää. Tämä piirre voimistui, kun myyttejä alettiin koota ja merkitä muistiin. Jo varhain ne muuttuivat selosteista opeiksi. Jokainen rituaali sisälsi mielteen tapahtuneesta määräkulkuna, johon loitsijan oli tarkoitus vaikuttaa. Rituaalin tämä teoreettinen ainesosa itsenäistyi kansojen varhaiseepoksissa. Tragediankirjoittajien löytämät myytit astuivat esiin kurina ja mahtina, joita jo Bacon ihannoi tavoitteena.

Horkheimerin ja Adornon kriittisen projektin ytimessä on kontribuutio länsimaiseen keskusteluun ja reflektioon, jossa ajattelu voi saada selkoa synneistään. Valistus, joka pyrki systemaattisesti poistamaan taikauskon maailmasta ja abstrahoimaan kaiken olevan mitattavaksi varannoksi, on tekijöiden mukaan tässä pyrkimyksessään ”totalitaarinen”:

Mihin tahansa henkiseen vastarintaan törmääminen vain paisuttaa sen voimia. Tämä johtuu siitä, että myyteissäkin valistus tunnistaa itsensä. Mitä vastarinnan hyödyntämät myytit ovatkin, niistä tulee tällaisissa kamppailuissa perusteluja, jolloin ne joutuvat väistämättä polvistumaan sen hajottavan järkiperäisyyden periaatteen edessä, josta [sic] ne valistusta syyttävät. Valistus on totalitaarinen.

Horkheimerin ja Adornon mukaan valistuksen edistystä tuhoavat mahdit ammentavat voimansa sen omaan rakenteeseen kätkeytyvistä jännitteistä. Valistuksen totalitaarisuus on seurausta valistuksen projektin alkuperäisestä ristiriidasta, joka ylipäätään on tehnyt kaiken havaitun edistyksen mahdolliseksi: ”Minuuden herääminen maksetaan tunnustamalla valta kaikkien suhteiden periaatteeksi.” Jos esimodernin ajan magia olikin ”veristä epätotuutta” ja luontoon kohdistuvaa hallinnan pyrkimystä ja harjoittamista, ”se ei vielä kieltänyt herruuttaan muuntautumalla puhtaaksi totuudeksi ja laittautumalla sellaisenaan alistamansa maailman perustaksi”. Valistuksen projektissa ”olioiden olemus paljastuu alati samaksi, herruuden perustaksi”, mikä edelleen tuottaa luonnon ja maailman suureksi ykseydeksi. Ero on pantu viralta.

Sivilisoitunut ihminen julistautuu ”näkymättömän mahdin näköiskuvaksi” siinä missä esimoderni loitsija vain asettui luonnossa havaitsemiensa mahtien kaltaiseksi niitä pelotellakseen tai lepytelläkseen, ja

[v]asta tällaisena näköiskuvana ihminen tajuaa itsensä minäksi, joka ei voi kadota toisiin samastumalla vaan joka takertuu häneen läpitunkemattoman naamion tavoin. Yhdessä vastineensa, luonnon ykseyden kanssa tämä samana pysyvä minä kumoaa laatujen moninaisuuden. Laatujen riisuminen tekee luonnosta kaoottista, pelkästään jaoteltavaa ainesta, ja kaikkivoivasta minästä tulee pelkkä omistuksen kohde, abstrakti samuus.

Syyttäessään nykyajan ”kulttuurimarxisteja” – toisin sanoen liberaalia, kulttuuripolitiikkaa patologisen syyllisyytensä ja eräiden kohtalokkaiden sekaannusten pohjalta harjoittavaa establishmentia – vallanhalusta ja totalitarismista uusi oikeisto on itse kulttuurimarxistisempaa kuin kritiikkinsä kohde. Poliittisen korrektiuden ja liberaalin suvaitsevaisuuden paradoksit näyttäytyisivät Valistuksen dialektiikan kirjoittajille yhden ja saman herruuden harjoittamisen jälkimoderneina muotoina, mitä ne tosiasiallisesti ovatkin.

Uudesta oikeistosta poiketen Horkheimer ja Adorno eivät kuitenkaan perustaisi diagnoosiaan ”kulttuurien välisiin luonnollisiin eroihin” (syyllistyen näin pinnalliseen ja virheellisesti essentialisoivaan reduktionismiin), vaan tunnistaisivat ilmiössä porvarillisen hallinnan periaatteen, luokan pyrkimyksen yhtenäistää todellisuus hallitsijoiden etujen mukaisella tavalla – mikä poliittisen korrektiuden ja kulttuuriseen problematiikkaan yksipuolisesti keskittyvien, lukuisten sosiaalista oikeudenmukaisuutta tavoittelevien projektien tapauksessa tarkoittaa viime kädessä pääoman aktiivista pyrkimystä sulauttaa kaikenlaiset eriarvoisuudesta huolestuneet kriittiset poliittiset liikkeet itseensä.

Lyhytkin katsaus ”kulttuurimarxismin” aatteellisiin lähtökohtiin riittää osoittamaan ainakin sen, kuinka hakoteillä ovat ne, jotka termiä ahkerimmin viljelevät. Omat kokemukseni keskusteluista ja väittelyistä poliittista oikeistoa kannattavien kanssa vahvistavat yllä esitetyn. ”Kulttuurimarxismi” toimii kattoterminä ja ”selittävänä tekijänä” mitään tosiasiallisesti selittämättä. Ei mikään ihme, että kriittiselle vasemmistolle koko käsite on jonkinlainen oksymoroni, joka kertoo sille enemmän uuden oikeiston Marx-ymmärryksen tasosta kuin jostain vakavasti otettavasta kulttuurikriittisestä kontribuutiosta.