Mikä voisi auttaa lamaantumiseen ja näköalattomuuteen?

Kun (uudelleen)aloitin blogin kirjoittamisen seitsemän vuotta sitten, tarjosi poliittinen pohdinta ja analyysi paljon tutkimatonta maaperää. Kapitalismin logiikka kiinnosti minua (ja kiinnostaa edelleen), samoin halusin kamppailla omalla tavallani hegemonista diskurssia – jossa kuten nykyäänkin korostui ”vaihtoehdoton” talouskuri ja klikkiotsikoita ruokkiva anti-intellektuaalinen populismi – vastaan. Ilmasto ei näiltä osin ole ainakaan parempaan suuntaan muuttunut. Marinin hallitukseen suhtauduin pessimistisesti, mutten vasemmistolaisuudestani huolimatta, vaan sen vuoksi. Vuoden 2019 eduskuntavaalien jälkilöylyissä ounastelin silloisen Rinteen hallituksen vaihtuvan neljän vuoden kuluttua tiukkaan oikeistopopulistiseen kokoonpanoon, sillä en uskonut sosialidemokraattien kykyyn ratkaista ”ainuttakaan olennaista umpikujaa”.

2020-luvun puoliväliin mennessä into poliittisten analyysien kirjoittamiseen oli hyytynyt. Tunsin sanoneeni osapuilleen kaiken, mitä minulla oli sanottavaa. Poliittiset näkemykseni eivät myöskään olennaisilta osin ole 2020-luvun alun teksteistä muuttuneet. Hyytymiseen vaikutti myös kokemus loputtoman analysoinnin turhuudesta sekä yleinen lamaantumisen ja väsymyksen tunne päivänpoliittisen pintakuohun rannattoman typeryyden äärellä. Lopetin uutisten aktiivisen seuraamisen, sillä huomasin jatkuvan uhkakuvien ja katastrofien virran sysäävän hermostoni hälytystilaan, joka ei antanut minkäänlaista apua tai viisautta elämästä selviämiseen.

Teologiset ja metafyysiset pohdinnat vetivät takaisin tunnustuksellisen kristinuskon piiriin, mikä johti hylkäämään 15 vuotta kestäneen filosofisen ateismin. (Tästä aiheesta olen kirjoittanut toistaiseksi julkaisemattoman esseeteoksen; sen tulevaisuudesta en vielä tiedä mitään.) Tunnustan ilomielin kristillisyyteni perustuvan toiveajatteluun, enkä myöskään rohkene kutsua itseäni uskovaiseksi; sen verran epävarma olen kaikesta mahdollisesta perimmäiseen todellisuuteen liittyvästä. Kristinusko on kuitenkin kiistatta tuonut elämääni rauhaa, valoa ja toiveikkuutta, kaikki nämä senlaatuisia, etten ole muualta mitään vastaavaa löytänyt. Julistajaksi minusta ei tosin ole. Kieleni ei taivu saarnatuolista käsin hokemaan, että Jeesus on totuus – ikään kuin moinen lause mitenkään voisi ilmaista yleispätevän, kontekstittoman ja objektiivisen tosiasian. Juuri objektiivisen tiedonintressin rajoihin törmääminen merkitsi omalla kohdallani ratkaisevaa kääntymysmomenttia. Jos kristinusko on totta, kyse ei ole objektiivisesta totuudesta, vaan totuudesta subjekti–objekti -jaon tuolla puolen. Paraskin apologetiikka jää puolitiehen.

Samoin minulta on sulanut tarve määritellä helluntailaista menneisyyttäni kovinkaan voimakkaiden vastakkainasettelujen kautta. Kristittynä kuulun samaan sekalaiseen sakkiin, vaikka uskontulkintani lieneekin monissa kohdin helluntailaisuudelle vieras. Polemiikkia enemmän etsin dialogia, ihmisten välistä aitoa kohtaamista: sitä, jossa erimielisyydet tarjoavat yhteisen maaston ymmärryksen mahdollisuuksille. Kuunteleva keskusteleminen eri mieltä olevan kanssa opettaa toisinaan enemmän kuin syvällinenkin samanmielisyys.

Hegemonisen diskurssin ja vallan kritiikki kiinnostaa minua toki jatkuvasti, eikä vain analyysin, vaan myös arkisen kamppailun tasolla. Hegemonialla viittaan tässä erityisesti vallitsevaan mielenmaisemaan, jossa keskeistä on muun muassa kilpailumentaliteetin lävistämä sosiaalisen arvonnousun peli, uppoutuminen keskittymis- ja ajattelukykyä rapauttaviin sosiaalisen median käytäntöihin, populistinen anti-intellektualismi, keskiluokkainen poroporvarillisuus, yksilökeskeisyys ja yleinen näköalattomuus, joka tahtoo kieltää nautinnon elämän pidentämisen nimissä.

Kyvyttömyys uskoa nykyisten vallanpitäjien ja vallitsevan järjestelmän mahdollisuuksiin ratkaista aikamme suuria ongelmia tuottaa – algoritmipohjaisen sosiaalisen median vaikutusten ohella – lamaannuttavaa atomisoitumista. Henkilökohtaisen vastarinnan käytännöt uhkaavat luhistua pelkäksi symboliseksi kapinaksi, ”oman jutun tekemiseksi”. Kotimaisessa nykykirjallisuudessa symbolisen vastarinnan sisäinen degenaraatio ja arkinen näkemyksettömyys ilmenee yhtäältä selvimmin Ossi Nymanin ja kaltaistensa letkeän autofiktiivisessä jutusteluproosassa, joka ei enää edes yritä puhua perimmäisestä todellisuudesta – ikään kuin kieli itse olisi menettämässä kykyään ilmaista mitään pientä ihmistä suurempaa muuten kuin iänikuisen arjenkuvauksen puuduttavina negaatioina. Toisaalta miellän saman kolikon kääntöpuoleksi jatkuvan kosto- ja uhrifantasioiden ylituotannon, jossa ”ihmistä suurempi” näyttää taantuvan kritiikittömäksi lumoutumiseksi kostavasta mimesiksestä. Kumpaakin lajia yhdistää outo hoivan estetiikka, jota en toki sinänsä pidä ongelmallisena. On kuitenkin ehkä merkillepantavaa, että nykyinen taideyleisö tuntuu hahmottuvan jonain, jota on herättelyn sijaan hoivattava (joko banaliteeteilla tai katarsiksella) – ikään kuin olisimme kaikki lähes äärimmäisen traumatisoituneita, todellisuuden tyystin lamauttamia uhreja, joiden toimijuus rajautuu kostavaan väkivaltaan ja arkisen tason symbolisiin kapinatekoihin.

Kari Hotakaisen Opetuslapsi-romaanin päähenkilö suorittaa itsetuhoisen, brutaalin ja toivottoman kosto-odysseian. Kirjan sävy on avoimen saarnaava ja syyttävä; ylemmän keskiluokan suunnaton tekopyhyys ei jätä epäilyn varaa, ja lukijan lienee hankala olla kokematta tyydytystä, kun kaltoin kohdeltu protagonisti toteuttaa kostonsa selkeänä ja täysimääräisenä. Lopputulos on kuitenkin se, ettei kostoteon ”kriittinen kommentti” muuta kyynisen välineellisen järkeilyn läpäisemää maailmaa miksikään edes romaanin sisällä. Opetuslasta on vaikea lukea paljon enempänä kuin selväpiirteisenä tuhofantasiana ja kapitalistisen realismin mukaisena moraliteettina.

Ossi Nymanin autofiktiivinen kirjailijasubjekti tunnustaa Häpeärauhassa ryhtyneensä kirjailijaksi, jotta voisi olla joku. Röyhkeys-romaanin ”ideologinen työtön” ja oman tien kulkija toisin sanoen osoittautuu pelkäksi symboliseksi kapinoijaksi: realiteettien tasolla hän osallistuu juuri siihen sosiaalisen arvonnousun peliin, josta aluksi näytti pyrkivän elämänvalinnoillaan vapautumaan. Työstäkieltäytyjän systeemikriittisyys muuttuu autofiktion taloudessa tarinapääomaksi, jolla kirjailija brändää itsensä apurahaputkeen.

Näiden romaanien hallitseva sävy on atomisoitunut lamaantuneisuus. Opetuslapsen päähenkilö omaksuu nemesiksen roolin, Nymanin autofiktiivinen minä hyppää kapitalismin kelkkaan ironisesti hymähtäen. Kumpikaan subjekti ei ole varsinaisesti kriittinen vaan pikemminkin reaktiivinen. Elämästä on tullut selviytymistä, todellisuus on kamppailua nihilistisen merkityskadon horisontissa. Kostava, vietti-impulsseille antautuva raivo on yksi vastaus tälle horisontille; ”ulkopuolisen” vastentahtoinen ja ironinen, arjen yksityiskohtiin takertuva ja realiteettien vuoksi järjestelmästä hyötymään pyrkivä osallistuminen puolestaan on toinen.

Olisi liikaa vaatia keneltäkään kirjailijalta tai taiteilijalta ratkaisua tai vastauksia näihin umpikujiin. Hotakaisen ja Nymanin teokset tekevät sen, mitä romaanilta sopii odottaa: avaavat näkymiä elettyyn ja elettävään todellisuuteen. Mielestäni ne eivät tee tätä erityisen hyvin, mutta se on toinen juttu.

Joka tapauksessa tällaiset kirjat auttavat kysymään, mitä autenttinen vastarinta nykyään voi tarkoittaa. Omalla kohdallani olen taipuvainen ajattelemaan, ettei mikään vastarinta tule toimeen ilman teoreettista kontekstia: todellisuutta on avattava kriittisellä käsitetyöllä, eikä teoriaa tule erottaa käytännöstä. Toisaalta on lisäksi tunnustettava niin kutsuttujen perimmäisten kysymysten relevanssi ja työstettävä näitä kysymyksenasetteluja sellaiseen muotoon, joka kykenee puhuttelemaan nykyistä näköalattomuutta ja läpäisemään sen. Muodikkaasti ilmaistuna tarvitaan siis substanssiosaamista.

Vähemmän muodikasta on väittää kristinuskon kykenevän tarjoamaan sellaisen kontekstin, joka kenties voi olla avuksi näissä kamppailuissa. On kuitenkin syytä huomauttaa, etten tässä yhteydessä viittaa meidän institutionalisoituneeseen ja porvarillistuneeseen kristinuskoomme, vaan suoraan evankeliumien uhri- ja systeemikriittiseen traditioon, siihen kristinuskoon, jolla oli aikanaan riittävästi luovaa voimaa niin modernin tasa-arvoajattelun kuin yliopistolaitoksenkin synnyttämiseen ja kätilöimiseen. Kyse ei ole siitä, että ihmisten tulisi kääntyä kristityiksi, vaan kristinuskon tarjoamien teologisten, metafyysisten ja filosofisten näkymien kriittisestä soveltamisesta ja pohdinnasta. Ajattelulta en siis ryhdy vaatimaan minkäänlaista tottelevaisuutta. On kuitenkin ehkä uskallettava kysyä, mikä on ateismin panos yhteiskuntakriittiseen keskusteluun ja metafysiikkaan. Tarjoaako se muuta kuin latteutta, joka kehottaa nauttimaan pienistä iloista, koska muutakaan ei ole?

Väite ei lopulta ole niin kummallinen kuin luulisi. Kyse on vastaamisesta näköalattomuuden ja merkityksen luhistumisen asettamaan haasteeseen. Jos nihilismi saa viimeisen sanan, todellisuuteen ei kapitalismin logiikan vallitessa jää muuta kiinnekohtaa kuin sosiaalisen arvonnousun peli, minän laajentaminen toisten kustannuksella, promillekerhon voittajat ja me muut. On vaikea kuvitella, että perimmäisten kysymysten kysymisen suopea määritteleminen kliinisterapeuttisen viitekehyksen ehdoilla jonkinlaiseksi sisäiseksi psykologiseksi, terveyttä ja hyvinvointia edistäväksi todellisuudeksi riittää pitkällekään. On hyvin yhdentekevää väittää maailman ja ihmiselämän sellaisenaan olevan tarkoitukseton, vaikka tunnustaisikin ”uskonnollisen orientaation” psykofyysistä terveyttä edistävät vaikutukset; sitä paitsi moinen väite on jo metafyysinen, eikä sitä siksikään tule hyväksyä annettuna. Onko maailmalla ja olemassaololla muuta tarkoitusta kuin se, minkä ihminen sille antaa? Jos tämä tuntuu ajastaan jääneeltä kysymykseltä, miksi näin on?

 

Kuluneen vuoden keloja

 
Lyhyt katsaus menneeseen vuoteen 2023. Ei tämä mitenkään hullumpi vuosi noin henkilökohtaisella tasolla ollut. Uusi hallitus kyllä on paska, mutta se ei varmaan yllätä ketään. Vasemmistoliittoon menin mukaan vaalien jälkeen, sitä en ole katunut; on vähemmän yksinäinen olo, vaikken parlamentaarisesta puolesta niin innostukaan.
 
Valtakunnanpolitiikasta en muutenkaan jaksa sanoa paljon mitään. Eniten, tunnetasolla, juuri nyt, satuttaa kirjastojen määrärahojen leikkaus. Halutaan köyhä ja oppimaton kansa, jolla on kotona aseita. Ollaan kyllä olevinaan huolissaan PISA-tuloksista, mutta samalla tehdään kaikenlainen opiskeleminen mahdottomaksi… hyi helvetti! Toivon ja odotan laajoja lakkoja ja mielenilmauksia, fantasioin keltaliivien tyyppisestä keskuksettomasta kapinasta, koneiston brutaalista pysäyttämisestä, kiistattomista massademonstraatioista, talonvaltauksista. Kun luodaan ihmisluokka, jolla ei ole enää mitään hävittävää, saadaan jyrkästi jakautunut epävakaa maa ja paljon vittupääpoliiseja. Tämä tietysti on tavoitekin, tunnetusti hallitus käy nyt avointa luokkasotaa. Summa summarum poliittinen todellisuus on tällä hetkellä yhtäältä niin perseestä ja toisaalta niin yksiselitteinen, ettei minulta ole liiennyt kiinnostusta analyyseihin.
 
Arkinen elämä on edennyt yhtä tylsästi kuin aina. Paljonkaan ei siis elämässäni päällisin puolin tapahdu, ainakaan siinä mielessä että olisin kiireinen, ja kiireisyyttä en arvosta vähääkään. Kiireiset ihmiset joko säälittävät tai huvittavat, erityistä kunnioitusta en kiireisyyttä kohtaan tunne. Yrittäjäksi ryhtymisenkin johtomotiivina, yhtenä niistä, oli puhdas työnvälttely, pyrkimys jalostaa laiskottelu rahaksi, turvata luovuus ja vapaus. ”Työmoraalin” kanssa tällä ei ole juuri mitään tekemistä.
 
Akuutisti olen kiinnostunut pohtimaan, millä tavoin ajatella ja kirjoittaa ulkopuolisuuden kokemuksistani tavalla, joka välttäisi ilmeisimmät ansat eli yhtäältä tekisi valkoisuudesta näkyvän kategorian, mutta toisaalta väistäisi tästä usein seuraavan valkoisen haurauden (white fragility) narsismin. En siis kysy, onko minulla valkoisena ja siten väistämättömän etuoikeutettuna mitään erityistä oikeutta kirjoittaa ulkopuolisuudesta tai edes kokea ulkopuolisuutta; tietenkin on, ja koska mikään tai kukaan ei tätä oikeutta uhkaa, on turha alkaa sitä puolustellakaan. Kiinnostaa kuitenkin miettiä, millä tavoin kirjoittaa ulkopuolisuuden kokemuksistaan aidon kriittisesti ja purkavasti. Etuoikeuksien tunnustaminen ei liity kriittisyyteen oikeastaan mitenkään, päinvastoin tunnustamisen liturgia päätyy usein pönkittämään valtaa, jota on purkavinaan. Poliittisesti fiksuin tapa saattaisi olla mutkattomuus, eräänlainen rehellisyys – rehellisyys sellaisena kuin sen ymmärrän: ei ”tosiasioiden” tunnustamisena, vaan puheen, kirjoituksen ja ajattelun suuntana.
 
Oman elämän päänsisäisistä projekteista antoisimpia taitaa olla jatkuva pyrkimys ymmärtää elettyä ja koettua menneisyyttä. Nykyisessä ystäväpiirissä tiivis uskonnollinen yhteisöelämä on jonkinlainen kummajainen. Onhan siinä ymmärtämistä, sen tajuaa nyt vähitellen itsekin. Silti en luule elämäni käyneen yhtään vähemmän kummalliseksi, ja juuri menneisyydestähän olen tähän paikkaan tullut, missä nyt ikinä sitten olenkin. Siksi haluan ymmärtää mennyttä ja nauttia vuolaasta keskeneräisestä projektistani. Miten ihmeessä päädyin tänne? Miten monet muut EIVÄT päätyneet? Jos keskustelisimme, löytyisikö yhteistä säveltä? ja niin edelleen.
 
Jos kroonista rahapulaa ei lasketa, elän kai aika hyvää vaihetta. Uutta masennusjaksoakaan ei ole kuulunut, pari vuotta sitten huomasin värien palanneen ja tajusin, etten ole ainoastaan vapaampi, vaan myös onnellisempi.
 
Suhde kristinuskoon on kesken, mutta juuri nyt kohtalaisen simppeli. Jumala ja Raamattu eivät merkitse auktoriteettia, jolle on alistuttava, vaan päinvastoin näen kristinuskossa paljon progressiivisuutta ja tilaa ajatella asiat uusiksi. Kristityllä on lupa olla eri mieltä Paavalin ja kumppanien kanssa. Jos totuus tekee vapaaksi, kyse on myös ajattelun vapaudesta. Tämä kela on kuluneena vuonna pyörinyt päällimmäisenä, tosin yllä sanottua monitahoisemmin ja vivahteikkaammin. Kristinuskon asioita mietiskelen varmasti tiuhaan myös vuonna 2024. Kristityksihän minut kasvatettiin, ja nykyään kiinnostaa, millä kaikilla tavoin ihminen ylipäätään voi olla kristitty. Ajattelen, että oikeaa tulkintaa tärkeämpi on tulkinta, joka toimii. Toimiva tulkinta taas on sellainen, joka saa ajattelun liikkeelle; toisaalta mikään, mikä EI tätä tee, ei jossain olennaisessa mielessä ole ensinkään totuudellista.
 
Totuus on tiedon rajapintaan ilmaantuva häiriö. Sitä ei oteta haltuun, ei edes tietämällä, eikä se koskaan hallitse tilaa, johon ilmaantuu. Toiseus riippuu siinä itsepintaisesti kuin aamuviiden känni 16 tunnin rännin jälkeen. Silti se kutsuu jatkoille. Jolla on korvat, se kuulkoon.
 
 

Menneiden muistelua ja muuta kummallista, osa 1000

 
Facebook-syötteessäni tuli hiljattain vastaan erään helluntailaisaikaisen nuorisopastorini päivitys, joka vei ajatukset suoraan 2000-luvun alkuun. Olin tuolloin alle parikymppinen, kaikin tavoin outo ja epävarma. Koin tulevani uskovaisten piireissä hyväksytyksi, vaikka samalla tunsinkin olevani monin tavoin ulkopuolinen – siitä huolimatta, että olin helluntailaisperheen kasvatti ja omaksunut uskoni ”äidinmaidossa”. Halusin samastua ja erottua. Halusin kuulua joukkoon, vaeltaa omillani. Paimenten auktoriteetin hehku lämmitti. Jossain reunamailla, yksinäisillä kävelyillä ja kirjoituspöytäni ääressä, kohoilivat ajatukset, jotka tahtoivat omilleen, jumalankuvia kaatamaan.
 
Suhteeni tuon ajan hengellisten piirien musiikkikulttuuriin kuvaa asetelmaa mielestäni hyvin, ehkä laajemmassakin mielessä. 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa helluntailaisnuoriso fanitti Bass ’n’ Helenin, Terapian, DC Talkin ja Michael W. Smithin kaltaisia ”kristillisen rockin” isoja nimiä. Näihin törmäsin itsekin, kun 1998 aloin vähitellen löytää ystäviä samanikäisten uskovien piireistä. Aika nopeasti tajusin olevani yksin suuren musiikillisen ensirakkauteni Ismo Alangon kanssa.
 
Kuitenkin juuri Alangon sanoitukset tuntuivat kertovan jotain olennaista juuri minun sielunmaailmastani. Kokeilin kyllä Terapiaa ja Bass ’n’ Heleniä, mutten kyennyt löytämään niiden teksteistä mitään inspiroivaa. Musiikkikin tuntui oudon sovinnaiselta – mikä ei ole ihme, jos verrokkina on Alangon kaltainen alati tyyliään uudistava säveltäjälahjakkuus. Terapian Tule & kazo vaikutti Säätiön Pulun rinnalla pelkältä vaatimattomalta hevipastissilta. Terapialta löytyi kyllä pirteitä funk-vaikutteita ja rouheaa kitarariffittelyä, mutta Pulun sävykkäät haitarit ja klarinetit viehättivät enemmän.
 
Ennen kaikkea löysin elämäni todellisuuden Alangon teksteistä. ”Väritän värityskirjaa, vedän viivan pisteestä toiseen / kokoan palapeliä, josta puuttuu paloja” sanoi minulle omasta elämästäni kaiken tietämisen arvoisen; Terapian ”Tämä kaupunki tarvitsee Jumalaa / ei enää kauan tule toimeen se omillaan / Tämä kaupunki tarvitsee auttajaa / jonkun joka sille valon voisi lahjoittaa” kyllä antoi ymmärtää julistavansa jostain, mitä oli syytä pitää tärkeänä, mutta tällainen julistaminen ja varmuus jättivät minut ulkopuolelleen. Kun aloin itsekin kirjoittaa laulutekstejä 15-vuotiaana, halusin kuvailla sisäistä myllerrystä, vihaa, kaunista ja kauheaa todellisuutta. Jeesuksesta tai Jumalasta en osannut kirjoittaa, vaikka yritinkin. Harva asia on yhtä tylsää kuin kaikkivaltius, täydellisyys ja synnittömyys. (Koettakaapa huviksenne lukea vapaiden suuntien piirissä suosittujen ylistyslaulujen sanoituksia; veikkaan, että tuota pikaa haukottelette.)
 
Siinä missä Terapia lauloi Jeesuksesta, Alanko lauloi elämästä. Vieraantumisen kokemustani vielä korosti se, että juuri Terapian kaltaisten artistien musiikki näytti tarjoavan monelle uskovaiselle kaverilleni samastumisen pintaa ja identifikaation kohteita. Miksi Alangon hauras ja angstinen eksistentialismi viehätti minua enemmän kuin kristillisten rokkarien itsevarma julistus? Siksikö, etten löytänyt itsestäni sitä miehekästä selkeyttä ja varhaiskypsää tyylikkyyttä, jota monet ikätoverini performoivat istuessamme yömyöhään leirikeskuksen saunassa syntyjä syviä jutellen? Halusin kyllä olla kuten he, mutta tunsin olevani toivottomalla tavalla toisenlainen.
 
Ulkopuolisuuden tuntemukseni olisivat epäilemättä olleet lievempiä, mikäli helluntailaispiirien nuorisokulttuuri olisi ollut feminiinisempää – tai sanotaanko feministisempää: tietoisempaa, valistuneempaa, sensitiivisempää. Kun sitten vuonna 2003 menin naimisiin – helluntailaisille tyypilliseen tapaan nuorella iällä –, osallistuimme puolisoni kanssa parisuhdeiltoihin ja avioliittoseminaareihin, joissa vielä ainakin tuohon aikaan uusinnettiin ahkerasti perinteisiä sukupuolirooleja ja -käsityksiä. Vielä 2010-luvun kynnyksellä oli mahdollista kuulla vakavalla naamalla opetettavan, että nainen on miehen alamainen, vaikka tuon ”alamaisuuden” pahaenteistä kaikua jo hieman sekoitettiinkin opettamalla, ettei naisen sentään tarvitse seurata miestään robotin tavoin. Alamaisuus oli kuitenkin säilytettävä, olihan se Jumalan tahto.
 
Vaikka miehen ylemmyydestä taitaa nykyään kuulla harvakseltaan helluntaipiireissäkin, auktoriteettilähtöisyys ei tunnu kadonneen minnekään. Nykyhellarikin tahtoo tulla Jumalansa hallitsemaksi, ja yhteiskuntakriittisissä puheenvuoroissa korostuu moraalisen johtajuuden kadottamisen pelko. Vanhan kotiseurakunnan saarnastriimiä seuratessa tulee outo olo. Vaikka puitteet ovat modernit, pastorin puheissa toistuvat kovin tutut ideat ja ajatukset: on vältettävä ”harmaita alueita” (kuten joogaa, alkoholia ja baarielämää) ja ”pysyttävä kirkkaudessa” (osallistuttava aktiivisesti seurakuntaelämään, luettava Raamattua, rukoiltava ja evankelioitava).
 
Saarnojen kuunteleminen onkin nykyään jännä kokemus. Tuntuu ihmeelliseltä katsella sisään todellisuuteen, jonka jokaisen nyanssin ymmärrän sisäpiiriläisen tarkkuudella ja erehtymättömyydellä, mutta joka kuitenkin on jotain olennaisesti ulkopuolellani olevaa – jotain mihin en enää vuosiin ole kuulunut enkä osallistunut, jotain mihin en enää kykene perustavalla tasolla uskomaan.
 
Vieraantumisen ja outouden tunne on kutkuttava. ”Tuonne olisi hauska mennä ympäripäissään”, tulee ajatus mieleen. Hauskaa ehkä, mutta hiukan pelottavaakin. Oli miten oli, saarnojen kuunteleminen kännissä toimii yllättävän hyvin; tämän ovat pari muutakin ex-helluntailaisystävääni todenneet. Ei olekaan mikään ihme, että uskovaisten avoimet ulkoilmatapahtumat houkuttelevat humalaisia juhlijoita. On viehättävää ja kummallista tavata ihmisiä, joiden suhtautumista toiseen usein määrittelee ristiriitainen kaksinaisuus: yhtäältä perusinhimillinen halu kohdata ihminen ihmisenä, toisaalta ”evankelioimisen” paine, joka asettaa vastapäätä olevan toisen kohteeksi tai ”maaperäksi” – joksikin, josta tiedetään aina jo se, mitä vailla hän on (paremmin kuin tämä itsekään tietää).
 
Asetelma on vielä jännempi, mikäli tämän dynamiikan kykenee tajuamaan pohjiaan myöten. Jos uskoo tuntevansa totuuden, on helppo asettua tietämään paremmin. Eivät kaikki helluntailaiset näin tee, mutta asetelma on varsin tyypillinen. Ristiriidan olemassaolo myös tiedostetaan. Ei kuitenkaan vaikuta sattumalta, että helluntailaisia irvitään muissa tunnustuskunnissa heidän paremmin tietävästä arroganssistaan. Helluntailiikkeen menneisyyskin auttaa ymmärtämään asetelmaa. Valtavirtakristillisyyden piirissähän helluntailaisuus on aikoinaan mielletty viheliäiseksi lahkohenkisyydeksi. Kenties moraalisen ylemmyyden traditio on siis osaksi myös militantin menneisyyden peruja – ja nykyään varsinainen riesa ja rasite, jonka purkaminen käy vain yhdellä tapaa: maailmaan avautumalla. Koska tämä tarkoittaa hyvin konkreettisesti uskon vaarantamista, idea ei ole radikaalissa mielessä kovin suosittu. Vesitetyistä versioista ei ole pulaa.
 
Helluntailiikkeen modernia itseymmärrystä sävyttääkin inspiroiva kuva ”kulttuurisena vastavoimana” olemisesta. Kuten liikkeen progressiivinen siipi tajuaa, tätä kuvaa ei muuteta todellisuudeksi olemalla jotakin (homoseksuaalisuuden harjoittamista, joogaamista, feminismiä, sukupuoli-identifikaation vapautta, kulttuurimarxismia) vastaan. Uudistumispyrkimysten eturintama ymmärtää hyvin, että vastustamisen sijaan tarvitaan puolesta-olemista, markkinajargonilla ilmaisten positiivista brändiä. Traditiossa loisiva ahdaskatseinen moralismi ja paremmin tietäminen ovat omiaan vaikeuttamaan projektia. Usko-TV:n saarnastriimeissä vilisevien harmaaohimoisten setien yliedustus kertoo ajattelevalle katsojalle paljon.
 
Siksi ei olekaan ihme, että liikkeen sisäisissä kriisianalyyseissa saatetaan kokea helpommaksi löytää vikapää vaikkapa siitä, kuinka ”nykynuoriso ei enää tiedä, mitä Hengellä täyttyminen on” – ja Ristin Voiton pääkirjoitusta myöten anellaan koko helluntaikansaa paastoamaan uuden kasvun puolesta. Ulkopuoliselle tarkkailijalle tällaiset ulostulot kertovat kutistuvan liikkeen epätoivosta. Keskiluokkaistunutta ja salonkikelpoistunutta suomalaista helluntailaisuutta kummastellessaan tämä kuvitteellinen katsojamme ei kenties näekään todellisuudesta vieraantunutta hurmahenkisten lahkoa, vaan ehkäpä vain turvonnutta ja velttoa lähiökristillisyyttä, joka pikkuporvarillisuudessaan on kyllä varsin nykyaikaista, mutta moralismissaan turhan patriarkaalista ja auktoriteettilähtöistä.
 
2000-luvun alusta muistan omasta elämästäni lyhyen militantin vaiheen: halusin näyttää ”värini” maailmalle kuten moni muukin ikätoverini. Kiinnitin takkiini ”I am a Jesus People” -merkin ja kirjoitin yhden valkoisen t-paitani etumukseen ”Toisenlainen elämä Jeesuksessa”. Lukiokavereideni mollauksen kestin ylpeästi ja uhmakkaasti. Tätä jatkui ehkä vuoden ajan, saman verran kuin edeltävää vaihetta Jim Morrison -pinsseineen ja epämääräisine The Doors -fiilistelyineen. Sen jälkeen palasin takaisin ankeaan normaalitilaan, jossa evankelioiminen tuntui nololta ja ahdistavalta velvollisuudelta. Toisaalta sen unohtaminenkin kävi vuosien mittaan nopeasti ja miellyttävästi. Kun kaveripiirissä oli lopulta lähinnä saman seurakunnan uskovia, ei edes ollut ketään, kelle julistaa ilosanomaa.
 
Liikkeestä erkaantumisen jälkeen olen usein ajatellut, ettei olisi hullumpaa käydä kahvittelemassa joidenkin vanhojen tuttujen kanssa, jutella asioita läpi, jakaa kuulumisia ja kokemuksia. Epäilys kuitenkin vaivaa. Näkevätkö he minut ihmisenä, vai olenko heidän mielestään ennen muuta luopio? Tällaisia ex-helluntailainen miettii, paljonkin. Minultakin jäi vanhaan kotiseurakuntaan melkoinen liuta moikattavia hyvänpäiväntuttuja – ja muutama hieman läheisempikin kaveri. Kun muistan omilta helluntailaisvuosiltani, millä tavoin lähteneistä puhuttiin selän takana, tuntuu vaikealta ottaa yhteyttä ihmisiin, vaikka haluaisinkin. Tämä on tietenkin ikävää ennakkoluuloisuutta. Juoruilun kohteeksi joutuneena olen kuitenkin tullut tässä suhteessa varautuneeksi.
 
Oma lukunsa ovat ne helluntailaisaikojen tutut, jotka jäätyvät henkisesti ja moraalisesti nähdessään minut vaikkapa tupakoimassa ja juomassa olutta ystävieni kanssa. Tässä on jotain surullista; muistan tämän kokemisen tavan omasta menneisyydestäni. Kaikki eivät suhtaudu asiaan näin, mutta ei se aivan harvinaistakaan ole. Surullista on se, ettei ”jäätyjä” itse oikein mahda tuntemuksilleen mitään – eikä sille, että jäätyminen näkyy heti ja kauas. Syntyy kiusallinen tilanne, jossa kukaan ei de facto ole loukannut ketään, ja kuitenkin – vieläpä molemmista osapuolista – tuntuu, että jotakuta tässä on loukattu.
 
Yhdessä novellissani hyödynsin tietoani ja kokemuksiani näistä asetelmista kohtaukseen, jossa helluntailaisnuoret pyytävät pahaa-aavistamattoman protagonistin lautapeli-iltaan. Sinne tämä sitten meneekin – olutpatterin kanssa, sillä onhan kohteliasta ottaa mukaan jotain tuomisia. Lautapeli-illan tunnelma on kuitenkin pilalla, päähenkilön suureksi hämmennykseksi. Kohtaus on tietenkin kärjistetty, mutta kertoo tällaisenakin kokemuksellisen totuuden. Ristiriita on syvä ja todellinen. Helluntailiikkeestä vieraantunut kaipaa rehellistä ja avointa dialogia menneisyytensä kanssa, mutta pelkää tulevansa tuon menneisyyden tuomitsemaksi. Ystäväpiirini kertomukset kokemuksistaan vahvistavat tämän.
 
Toisaalta myös menneisyys pelkää piiristään kaikonnutta luopiota, tämän kokemusten katkeruutta ja niistä tulvivaa sappea. Muistan kuinka ahdistavaa yllättävä ”luopion” kohtaaminen saattoi olla: jokin tämän koko olemuksessa haastoi kaiken, minkä koin tärkeäksi. Oli helppo ajatella, ettei välillämme ole enää Pyhän Hengen yhteyttä. Luopuneessa oli jotain pelottavaa ja vierasta, melkein kuin psykopaatissa tai jossain henkimaailman olennossa: hän tuntui kuuluvan toiseen todellisuuteen, josta on pysyttävä niin kaukana kuin mahdollista. Omien keskuudesta lähteneen puheet on helppo diagnosoida ja patologisoida. Minullekin sanottiin, ettei täydellistä seurakuntaa ole olemassakaan. Arveltiin minun myös sotkeneen keskenään ihmisiin ja Jumalaan kohdistuvan pettymyksen.
 
Jos hyvin läheinen ystävä jättää kuviot, eivät tavanomaiset defenssit toimi. Hyvänpäiväntutun tai hiukan pinnallisemman kaverisuhteen tapauksessa diagnosointi tuntui luontevalta: ”johan sen saattoi aavistaakin, nyt kun miettii”, ja niin edelleen. Mutta mikäli luopio sattui kuulumaan omaan ystäväpiiriin, joutui omakin usko koetukselle. Ainakin minulla. Muistan tällaisen tapauksen joskus vuoden 2007 tai 2008 tienoilta. Tuntui kuin jokin välillämme olisi peruuttamattomalla ja kammottavalla tavalla särkynyt. Syvä ystävyys teki mahdottomaksi yksinkertaisen syyttämisen ja syyllistämisen, vaikka samalla tuntui kuin tuo ystävyys olisi kadottanut jonkin aivan olennaisen ulottuvuuden. ”Uskonasioista” – niistä kaikista todellisimmista – keskusteleminen ei olisi enää samanlaista, jos edes mahdollistakaan. Ja niin edelleen.
 
Kun sitten itsekin lähdin, oli helppo huomata, ettei moista kuilua ole olemassakaan. Ei, ellei sitä itse kaiva. Tästä huolimatta kokemus on helluntailaiselle usein hyvin todellinen ja jopa täysin kiistaton. Ja yksi sen tyypillisiä seurauksia on ystävyyssuhteen katkeaminen. Se, mitä kuvitteli samaksi, paljastuikin toiseksi, joksikin sulamattomaksi ja sietämättömäksi. Helluntailaispiireissä näitä tarinoita kuulee paljon. Kärsiviä osapuoliakin niissä on enemmän kuin yksi.
 
Helppoja ratkaisuja ei ole, sillä kysehän on syvälle ulottuvista halun ja vallan rakenteista, siitä mikä on tiedostamatonta ja minkä toivotaan sellaisena pysyvänkin. Halu ei tunne puolueettomuutta, eikä valta kuuntele mitään, joka ei suostu kannattelemaan sitä. Kaiken kaikkiaan olemme ehkä kusessa, mutta aina voi koettaa ajatella asiat läpi.

Lämmin katsaus menneisyyteen

eli kirjailijan nostalgiatrippi sekä muutama valaiseva huomio nykyhetkestä
 
 
Kuluva talvi on tuonut mieleeni 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun. Tuolloin olin teini-ikäinen ja jokainen talvi oli kuten tämä: runsasluminen ja pakkaspitoinen. Aurauspenkat kohosivat korkealle, niiden profiilissa saattoi erottaa harmaiksi jäätyneet vanhan nuoskalumen kerrostumat ja näiden väliin sataneen vaaleamman pakkaslumen. Tiekarhujen kokoon jyystämissä kasoissa lumi oli pakkautunut suuriksi levymäisiksi jääpahkuroiksi. Suurimpien vuorien huipulta näki talojen kattojen yli.
 
Edeltänyt talvihan, kuten muistamme, oli helvetin loskainen ja masentava. Tammikuussa ohuen huurrelumen verhoama maa saattoi sulaa mustaksi noin vain; räntää tuli puolet viikosta, sekin vaakasuoraan. Kävelylenkit olivat liukastelua vetisen jäävaipan päällä. Keväällä, kuin kaiken vetisyyden ja loskan kutsumana ja hauduttamana, lankesi koronapandemian ensimmäinen aalto pohjoiseenkin. Vietimme ystävieni kanssa ankeita etäillanistujaisia, jotka säiden hiukan lämmettyä vaihtuivat laavureissuihin ja epämääräisiin kaljakävelyihin. Aloin kirjoittaa toistaiseksi keskeneräiseksi jäänyttä näytelmäkäsikirjoitusta. Elämän liiallinen pysähtyneisyys kasvatti raskaat mielenliikkeet ja kookkaan ahdistuksen, joka helpotti vasta kesällä, alettuani terassinrakennuspuuhat isän kanssa. Toisin kuin ostovoimaiset porvarit ehkä vielä keväällä kuvittelivat, koronan ensiaalto ei millään muotoa ollut ihanteellista aikaa ”spiritualiteetille ja elämänarvojen pohdiskelulle” (käsitteitä, joissa noin muutoinkin olen haistavinani ennen muuta turvattuun talouteen kätketyn luokkatiedottomuuden).
 
Menneisyyden on komeiden talvisäiden ohella työntänyt mieleen sekin, että muutaman kerran yksin ruokaillessani olen tarttunut 1990-luvun alussa piirrettyihin (työttömän ja opiskelijan arkea lämminhenkisesti kuvaaviin) Kramppeihin ja nyrjähdyksiin. Tämän Pauli Kallion ja Christer Nuutisen ideoiman sarjakuvaklassikon selaileminen ja sen juttujen satunnainen (uudelleen)lueskeleminen tuokin mieleeni kaikenlaista. Muistan kivijalkalevykaupat, Anttilan laajat musiikkivalikoimat, somettoman elämän hitauden, alkuaikojen villin internetin sekalaisine chatteineen ja Netscape-selaimineen; tyypit, jotka pelailivat lukion välitunneilla Quakea eivätkä koskaan valmistuneet; keskustassa olevan raha-automaatin, josta sai 50 markan seteleitä.
 
Mihin muuten tarvitsin 50 markan seteleitä? Edullisiin käytettyihin cd-levyihin tietenkin. Jos tilillä oli alle satanen, kuten usein oli, piti olla automaatti, josta sai pienempiä rahoja. Pankkikortilla maksaminen tuli kuvioihin vasta myöhemmin. Viidellä kympillä sai Levy-Eskoista monenlaista. Kulutin kaikki käyttörahani cd-levyihin. Silloin oli vielä täysin mahdotonta kuvitellakaan, että tulisi sellainenkin vuosi kuin 2019, jolloin levykauppias joutuu toteamaan, ettei Joensuun kokoinen kaupunki kykene häntä pelkän levybisneksen merkeissä elättämään.
 
Tänä talvena olenkin jälleen yllättänyt itseni kaipaamasta tuota keskustan mainiota ja jo edesmennyttä levykauppaa. Se ei kuitenkaan ole ainoa digikapitalismin jalkoihin jäänyt muinaismuisto. Mennyttä on myös legendaarinen antikvariaatti Kirjava satama, jossa vielä yliopistoaikoina kävin opiskelijaystäväni kanssa hakemassa vaihdossa isot kirjakassilliset modernin proosan klassikoita. Lukuisat ovat myös ne kerrat, kun vein Kirjavaan satamaan vanhoja cd-levyjäni, joista levykaupan (ymmärrettävistä syistä tässä suhteessa kriittisempi) väki oli ensin todennut, etteivät ne juuri tällä hetkellä ”liikkuneet”.
 
Muistan myös Anttilan romahduksen, jota jälkiviisaasti ajatellen saattoi todistaa pelkän musiikkivalikoiman kehityskulkuja seuraamalla. Vielä 2000-luvun alussa Anttilasta sai kaikenlaista modernista taidemusiikista kuten Einojuhani Rautavaarasta alkaen Faith No Moren vähemmän klassisiin albumeihin saakka. Jossain vaiheessa valikoima siirtyi yläkertaan ja alkoi vähitellen supistua. Ensin katosivat listalla keikkuvaa valtavirtaa tai vanhoja dinosauruksia vähänkin harvinaisemmat artistit ja albumit – vaikkapa Deathin kaltaiset metallin uranuurtajat. Tämänkin bändin keskeiset albumit olin ostanut Anttilan hyllyistä vielä 2010-luvun alussa.
 
Samalla alkoi kutistua taidemusiikkiosasto, josta lopulta löysi enää ne tyypillisimmät Beethovenit ja Mozartit sekä muut wieniläisen ja romanttisen ajan klassikot. Stravinski, Prokofjev ja Rautavaara muuttuivat perifeerisiksi yksittäistapauksiksi, eikä Pendereckiä saanut sen enempää Ondinen kuin Naxoksenkaan levytyksinä. Rokkihylly koetti paistatella Led Zeppelinin remasteroitujen valossa ja myi Bowietakin tarjouspaketeissa. Seinustalla keikkuivat yhä epäilyttävämmiksi muuttuvat ikääntyneiden rokkareiden rahastusboksit. Kutistuminen kiihtyi loppua kohti nopeasti ja konkurssin painaessa päälle levyjä sai parin euron kappalehintaan. Kuin muistona menneen ajan suuruuden päivistä löysin harmagedon-laarista pari Dream Theaterin klassikkoa, mutta juhlatunnelmat olivat kaukana. Levy-Eskojen muutamaa vuotta myöhempää katoamista en silti vielä arvannut ajatellakaan. Olisi ehkä pitänyt.
 
Levykaupan katoamisen myötä asiointi keskustaan onkin käynyt melko olemattomaksi. Kaltaiselleni ihmiselle siellä ei viikonloppuisten kantabaarien (jotka nekin ovat nyt paitsiossa) lisäksi ole juuri mitään: pelkkää tympeää, yhdentekevää ja masentavaa kuluttajuutta sekä onnettoman keskiluokkaiseksi tasoitettu ja pussikaljoitteluun tyystin kelpaamaton keskuspuisto – siis juuri sitä, mistä levykaupassa asioidessa pystyi henkisesti irtautumaan. Levyjen ostaminen kun ei kivijalkakaupan aikoina koskaan näyttäytynyt minään kuluttamisena. Levykaupassa asioimiseen kuului kiireettömyyttä ja rupattelua, asiantuntevaa vertailua ja sekalaista läpänheittoa. Vakioasiakkaiden merkkipäiviä saatettiin muistaa pienillä lahjoilla kuten liikkeen logolla varustetulla kaulaliinalla. En mennyt ”ostamaan tuotteita”, vaan harjoittamaan elämäntapaa, jolla tietoisesti halusin tukea sellaista elämänmuotoa, jonka talous perustui levyjen myymiseen. Nykyisen verkkokaupan aikoina tämä tukeminen on muuttunut väistämättä hiukan anonyymiksi ja kasvottomaksi. Kaipaan jatkuvasti kivijalkaliikkeen tunnelmaa. Sen rinnalla kätevinkin virtuaalinen ostoskori on aika yhdentekevä.
 
Menneisyydestä kaipaan myös somettoman ajan hitautta ja tuon hitauden ehdollistamaa luovuutta. Nykyään on osattava pidättäytyä yhä idiosynkraattisemmin, säännösteltävä Facebook-todellisuuttaan ja yhä tietoisemmin tuhottava synaptisia yhteyksiään ajattelun ja markkinalogiikan välillä. Internetissä ei ole voinut ”surffailla” enää aikoihin, sillä käyttäjien luoma sekainen ja arvaamaton viidakko on tasoitettu kliinisiksi liikekortteleiksi, joiden lasitaloissa kuluttajat nappailevat dopamiinitrippejään aina vain kapseloituneemmassa äärettömyydessä.* Tätä äärettömyyttä ei kuitenkaan määrittele tila tai avaruus vaan anoreksia ja salakavala klaustrofobia. Ne eivät ruoki luovuutta, vaan pikemminkin hallinnoivat ja määrittelevät sitä. Jos vanhaa internetiä saattoi oppia ymmärtämään siihen uppoutuvan tutkimusmatkailun kautta, on uudempaa tulkittava pidättäytymällä, ottamalla siihen konkreettista etäisyyttä.
 
Toisin kuin ehkä jokin taantunut ja sekopäinen kulttuurikonservatismi, en kuitenkaan ole kiinnostunut ”menneisyyteen palaamisen” tai sen uusintamisen ideasta. Menneisyys ei ole kokonaisuus tai totaliteetti, vaikka muistimme saa sen näyttämään joltain sellaiseen vertautuvalta. Lisäksi voin aivan rehellisesti sanoa, etten haluaisi joutua miettimään musiikinluomiseni mahdollisuuksia 1990-luvun kalliin kotistudioteknologian tai 2000-luvun alkupuolen alkeellisten nuotitusohjelmien puitteissa. Kuten nykyisyys, myös menneisyys on immanenssia, läpikulkua, puutteen halkomaa keskeneräistä todellisuutta. Siihen ”palaaminen” edellyttäisi logiikaltaan fasistisen käänteen: heterogeenisen todellisuuden alkuvoiman kokoamisen totaliteetiksi, pisteen kaltaiseksi sulkeistetuksi kokonaisuudeksi. (Siksi fasismi vaatii vahvaa valtiota tai vahvaa johtajaa: kokoamaan ja homogenisoimaan tavoitellun alkuvoiman suvereniteetin imperatiivisuudessa.)
 
Toisaalta voi todeta, ettei esimerkiksi ideaa elämän ”hidastamisesta” ole syytä pitää sen enempää joutavana nostalgiana kuin fasisminakaan. Jotkut menneen elämän myötä kadonneet olemisen käytännöt voivat jäsentyä nykyhetkisinä uudelleen. Kuten viimeaikaiset esimerkit maailmalta osoittavat, nykyisiä herroja on mahdollista uhata ja ne ovat kaadettavissa ilman, että sinänsä välttämätön mobilisaatio vaatisi fasistisen mestarin kaltaista kanavaa. Valoisa tulevaisuus ei siis ehkä viittaakaan entisenlaiseen kivijalkalevykauppaan vaan johonkin, mitä emme vielä osaa kunnolla kuvitella.
 
Kun Levy-Eskot lopetti, alettiin Joensuussa puuhailla useamman kerran vuodessa toistuvia paikallisia levymyyjäisiä, joissa musiikkiharrastajat ja levykokoelmien omistajat kauppaavat valikoimiaan. Näissä tapahtumissa olen itsekin käynyt säännöllisesti (ikävä kyllä pandemia on pakottanut ne tauolle toistaiseksi), ja ne jos mitkä ovat merkki ”hidastamisen” todellisuudesta: ihmiset kierrättämässä vanhoja cd- ja vinyylilevyjään, juttelemassa musiikista ja heittämässä sekalaista läppää keskenään. (Tuleekin mieleen, mahtaisiko tällaiselle touhulle olla sijaa kiinteämmässäkin muodossa, esimerkiksi usean toimijan osuuskuntapohjaisena harrastuksena kivijalkamyymälöineen kaikkineen. En tiedä, sillä en ole yrittäjä, eikä minusta sellaiseen hommaan olisikaan.) Levymyyjäisten toistuvuus näyttää joka tapauksessa osoittavan, ettei musiikinkuuntelu yhäkään tarkoita kaikille Spotifyyn ja YouTubeen ankkuroitumista. Enkä minäkään cd-levyjä nostalgiasyistä suosi. Haluan vain hitaampaa todellisuutta, sellaista jossa kitkan tuntee ja kuulee. Syykin on yksinkertainen: uskoteltiinpa meille mitä tahansa, mikään ei koskaan ole vain klikkauksen päässä.
 
 
*) Muotoilu on velkaa Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun Mikä liberalismia vaivaa? -kirjassaan (Kosmos Kustannus 2020) esittelemälle vertailulle ja kuvaukselle internetin varhaisista ja myöhemmistä ajoista.
 

Taiteesta, uskosta ja vapaudesta

Aatteellisessa intohimoisuudessa tuntuu aina olevan jotain minimaalisesti jaloa, olipa aate kuinka perverssi ja viheliäinen tahansa. Tämä ajatus muodostaa väylän, joka nykyään tuntuu avaavan minulle mahdollisuuksia ymmärtää menneisyyttäni järkevällä tavalla, liiaksi mustamaalaamatta ja ilman joutavaa moralismia.

Vanhoista päiväkirjamerkinnöistäni piirtyy kuva nuoresta uskovaisesta, jonka hengellistä elämää puhkovat niin nopeat, väkivaltaiset herätykset kuin laajat ja latteat ”erämaavaiheetkin”. Kun tulin herätykseen (niitä sattui yhteensä ehkä 3–4 luokittelutavasta riippuen), oli uskovaisuuteni hyvin intohimoista; muina aikoina intohimoni kanavoitui taiteeseen ja pohdiskeluun.

Helluntailaisaikoina suhteeni taiteeseen muodostuikin jokseenkin ambivalentiksi, joskin suhteen jännitteisyys oli monella tapaa tiedostamaton. Kaikki varhaiset (ja julkaisemattomat) romaanikäsikirjoitukseni pursuavat kapinaa uskonnollisia auktoriteetteja vastaan, niitä samoja, joita uskonelämän arkisessa todellisuudessa ei sopinut kyseenalaistaa. Edes herätyksen aikoina en kyennyt enkä halunnut alistaa taidetta minkäänlaiselle evankeliumin julistukselle (vaikka saatoin sellaista itselleni uskotellakin). 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun helluntaipiireissä tällainen asenne oli hyvin epäilyttävä.

Kiintoisaa onkin juuri se, kuinka taide onnistui säilymään elämässäni suhteellisen autonomisena alueena, joka tarjosi tilaa kapinalle ja dialektiikalle silloinkin, kun koetin kunnioittaa auktoriteetteja olemalla niiden suhteen tahallisen epäkriittinen. Etenkin herätyksellisinä ajanjaksoina ajattelin paradoksaalisesti, että taiteen on kirkastettava Kristusta, vaikka taide samanaikaisesti edusti minulle vapautta – sellaistakin vapautta, joka antoi luvan olla piittaamatta Jumalasta tai hengellisyydestä.

Oliko helluntaitaustasta irtautuminen (ainakin näennäisesti) niin helppoa juuri siksi, että elämässäni oli aina ollut kaikesta hengellisyydestä tyystin vapaa ajattelun ja toiminnan maisema, nimittäin taide? Tätä olen usein miettinyt. Vain silloin, kun ryhdyin erikseen ja tietoisesti asiaa jäsentelemään, se alkoi näyttäytyä läpeensä ristiriitaisena ja ratkaisemattomana: tiesinhän, etten tahtonut tehdä taidetta ”Jumalan kunniaksi” ja hänen valtakuntansa asian edistämiseksi; halusin vain tehdä hyvää taidetta, mitä se ikinä tarkoittikaan. Asenteeni oli moderni, taidetta ei sopinut asettaa minkään asian palvelukseen.

Helluntaikristittynä ja sen aikaisen uskonyhteisön opit sisäistäneenä ajattelin kristillisen elämän keskeiseksi periaatteeksi ”kaiken alistamisen Kristukselle”. Jumalan oli oltava ykkösprioriteetti, ja näin oli oltava suhteessa kaikkeen. Nuorteniltojen rukous- ja saarnasessioiden suosituinta kamaa oli jatkuva kehotus pohtia sitä, onko jokainen elämänalue luovutettu Jumalalle. Tämä tendenssi elää vahvana edelleen: ihmisen on antauduttava Jumalan käyttöön kokonaan. Yksi ikimuistoisimmista kiteytyksistä (jota olen myöhemmin proosassanikin hyödyntänyt) nuoruudestani kuului: Jumala ei tahdo parasta, vaan kaiken.

Loogisesti tästä seurasi, ettei tosiuskovalle viime kädessä sallittu elämänalueita, joilla ei ollut mitään tekemistä hengellisen todellisuuden eli Jumalan kanssa. Niinpä suhdettani taiteen harjoittamiseen määritti jonkinlainen nautinnollinen syntisyys, jota en kuitenkaan kyennyt täysin artikuloimaan ja jonka tarkempi pohdiskelu ajoi (toisinaan jopa sietämättömiin) sisäisiin ristiriitoihin. Taide oli määrittämätöntä vapautta kalvavista, selkeästi jäsennetyistä auktoriteeteista; vapautta vihaan, kaunaan, kunnianhimoon ja perversioihin, jotain suorastaan olemuksellisesti jumalatonta. Taide oli aktuaalisen vapauden alue: kukin taideteos määritteli prosessissaan oman formaalin vapautensa rajat, eikä mikään hengellisen representaation vaatimus voinut asettua tämän vapauden ehdoksi.

Kun jäljestäpäin mietiskelen julkaistun tuotantoni tendenssejä – etenkin Joensuu-trilogian ja Parallaksin kummallista ja jatkuvaa paljastumisen halua –, tuntuu taiteen ”nautinnollinen syntisyys” tarjoavan useitakin kulmia tartuttavaksi. Helluntailaisaikoina taide muodosti kanavan, jossa saatoin vihata, häpäistä ja polkea hengellisiä auktoriteetteja ujuttamalla fantasiaani tarvitsemani ainekset: paljastumisen, skandaalin, kuumat ja kriittiset kysymykset, seksin, inhimillisen halun kierouden ja etiikan perversiot. Toisaalta se tarjosi myös leikin ja kokeilun kentän, jonka rajoja ei sanellut Jumala, vaan oma mielikuvitus.

Tämä kaikki houkuttelee tietysti kertomaan tarinaa, jossa taide pelastaa vapautta kaipaavan hengen autoritäärisen uskonyhteisön tukahduttavalta koneistolta; mutta tuskinpa mikään on enää näin yksinkertaista. Kriittisen itse-erittelyn ja älyllisen rehellisyyden vaatimus pakottaa minut silmäilemään myös omaa pakkomielteisyyttäni ja kyselemään, kuinka tähän on tultu. Menneisyyden minäni katselee peilistä ja ihmettelee, mitä uskolle tapahtui. Naureskelu ja puheet kriittisen ajattelun vapauttavasta voimasta tarjoavat helpon tien, mutta ainoastaan toistavat (toki uudessa kuosissa) helluntaiaikojen ”uskon suojelemisen” eleen. On paljon hankalampaa koettaa aidosti hämmästellä, kuinka kaltaisestani helluntaikodin kasvatista, jonka uskonelämä oli monella tapaa sitoutunutta ja autenttista, tuli ihminen, joka vastaa kieltävästi kun kysytään, oletko uskovainen. Taideko minut vapautti? Totisesti aivan liian helppo ja identiteettipoliittinen vastaus.

Menneisyyden minäni ei ensinnäkään olisi käsittänyt mitään tällaisesta ”vapautumisesta”. Olinhan itse onnellinen ja katsoin myös olevani vapaa, huomattavasti vapaampi kuin kukaan ei-uskova; juuri mikään ei olisi saanut minua toisiin ajatuksiin. Onnen ja vapauden salaisuus oli Kristuksessa, ja suurinta vapautta oli palvella Jumalaa koko elämällään. Peilistä katsova kuvajainen kysyisikin nyt: Etkö ollut onnellisempi silloin? Eikö elämälläsi ollut suuri tarkoitus? Eikö jokainen arkinen asiakin säteillyt ylimaallista valoa?

Mitä minä näihin kysymyksiin nykyään vastaan? Kyllä, menneisyyden minä, olet oikeassa… olin onnellisempi kuin nykyään; elämäni oli osa suurta Suunnitelmaa, Jumala halusi käyttää minua ja hänellä oli ihmeellisiä asioita varalleni… eikä arkisuus ollut koskaan pelkkää arkisuutta…

Huomatkaamme, etten tällä tavoin suinkaan glorifioi menneisyyttäni, saati kaipaa sitä. Kirjoituksen – joka on jo venynyt normaalia pidemmäksi – alkuosan silmäileminen riittää todentamaan tämän. Mitä sitten ajan takaa? En ole siitä aivan varma; osaan vain hapuillen sanoa, etteivät onni ja vapaus ole enää hetkeen kulkeneet käsi kädessä – ja että jälkimmäinen on jotain hirviömäistä ja paljon onnellisuutta olennaisempaa. Eikä kuitenkaan ole ketään onnellista, joka ei väittäisi olevansa vapaa. Silti pidän vapauden ja onnellisuuden suhdetta dialektisena. Jälkimmäinen voi syntyä ensimmäisen sivutuotteena samoin kuin sen uskottelun välttämättömänä momenttina. Näinhän on laita etenkin sen lajin aatteellisuudessa, jollaiseen kuuluu vankka tietämys siitä, mitä Toinen on vailla ja mitkä asiat hänen on elämässään korjattava, ennen kuin hän todella voi olla vapaa.

Lukijan pyynnöstä 4: Nostalgia

Monet ikäiseni muistavat lapsuudestaan Edgar Rice Burroughsin legendaariset Tarzan- ja Mars-kirjasarjat (jälkimmäinen tunnetaan nykyään myös John Carter -sarjana). Burroughs oli ensimmäinen kirjailija, jonka teokset luin läpi jokseenkin ”systemaattisesti” (kuinka systemaattisesti alakouluikäinen lapsi nyt sitten lukeekaan) ja joka teki minulle lukemisesta viihtymisen primaattimuodon par excellence.

Burroughsin Tarzaneista myös johtui, että Johnny Weissmüller oli karkea pettymys, kuten muutkin television Tarzanit hänen jälkeensä. Disneyn tuottamaa uutta John Carter -elokuvaa en ole uskaltanut katsoakaan; luultavasti se on pelkkää paskaa.

Kertomukset mystisesti avaruuksien halki Mars-planeetalle tempautuvasta kapteeni John Carterista lienevät myös kaukainen ”ideologinen” osasyy siihen, ettei minusta kirjailijana koskaan tullut realistia. Aina yliopistoon saakka suunnittelin kirjoittavani scifiä ja fantasiaa; vasta ideologisen valtiokoneistomme eräät tiedollis-symboliset interventiot (kuten ”postmodernin romaanin” loismainen konsepti) saivat minut pohtimaan genrekirjallisuuden ilmaisun rajoituksia. Tyyli kohosi tarinan yli.

Yliopistopuheen kriittisessä katsannossa Burroughsista jää jäljelle 1900-luvun alun rasistinen tiedottomuus, verhoamaton ja itseriittoinen patriarkalismi, proosan hapuileva tyyli ja epämääräinen ”seikkailuviihde”. Nämä seikat eivät vähääkään estä minua lukemasta Marsin jumalia jälkikasvulleni iltasaduksi; Karamazovin veljekset eivät koskaan pärjäisi miekkataistelussa Dorin laaksoa asuttaville kammottaville kasvi-ihmisille. Chimamanda Ngozi Adichien feminismi saattaisi niihin purrakin, ainakin se tekisi niistä uudella tavalla pelottavia (kenties John Carter tajuaisi – vaipuessaan niiden ahnaiden imukärsien alle viimeistä kertaa – taistelleensa toivotonta taistelua oman järjestelmänsä totuutta vastaan; mene ja tiedä).

Olen lueskellut Burroughsin kirjoja aikuisiällä uudelleen ”nostalgiasyistä”. En ole romantikko; homma ei ole tuntunut mielekkäältä, kirjat ovat jääneet kesken. Lapselle lukeminen on tietysti hiukan eri juttu. Siinähän minä saa pureskella omaa syötettään Toisen kautta, rakentaa olemisen järjestystään ikään kuin neuroosit eivät sitä koskettaisi; ja tässä lienee nostalgiankin tuottoisa ydin – oman typeryyden/puutteen peittäminen Toisessa ja Toisella, torjunta, todellisuuden aukkojen ylle heitetyt laskokset. Siten esimerkiksi Netflixin Stranger Thingsin suunnaton ihanuus edellyttää lapsenhahmoisena ilmestyvää oikeutusta, jota ilman salaisuus ei ole salaisuus.

En missään nimessä pidä itseäni nostalgialle immuunina, mutten välitä puolustella sillä mitään. Pidän Mars-kirjojen lukemisesta ääneen pienelle ihmiselle, joka ei vaivaa niillä liiaksi päätään; ihastuin Stranger Thingsiin häpeämättömästi vailla mitään ironista etäisyyttä. Epäilemättä tällä kaikella on tekemistä juuri nostalgian kanssa, ja siitä huolimatta koko käsite on raskas, epäilyttävä ja liukas, eikä tunnu tulevan edes välttävästi toimeen omillaan. Kjell Westön tuotanto – vähintäänkin Finlandia-voittaja Missä kuljimme kerran – riittäköön tämän epäilyttävyyden referenssiksi. Olipa kyse mistä tahansa, voimme olla varmoja, ettei se lopultakaan ole kovin viatonta.

Nostalgian mieli on kohdistua asiaan, jota ei ole, mutta jonka se itse, luomastaan välttämättömyydestä käsin, keksii menneisyytenään. Näiden syvästi tyydyttävien mielikuvien salaisuus on kaltaisuudeksi naamioitunut puute. Tätä ei ole mitään syytä vähätellä jos ei puolustellakaan. Nostalgia ei kenties ole lainkaan niin viatonta kuin se meille uskottelee olevansa, mutta yhtä varmaa on, ettei sitä lannisteta kyynisyydellä – mitä muuta kyynisyys muka on kuin orjamaisen ”koneistolle” alistumisen korottamista ”rehellisyyden” kaltaiseksi hyveeksi? Emme ole niin lyhytnäköisiä, että vaivautuisimme syyttämään nostalgiaa ”todellisuuden” uhraamisesta, sillä epäilemättä nostalgia voi yltää rehellisyyteen, jota kyynisyys ei koskaan voi edes toivoa tavoittavansa.

Jos ”rehellistä nostalgiaa” on, suhteessa ironiaan sen on oltava täysin epädogmaattista (eikä meidän näin pidä myöskään kuvitella tunnetun vaivattomasti halvaksi ja typeräksi camp-estetiikaksi sortuvaa ironiaa tuon epädogmaattisuuden turvaajaksi) – kuin myös kiellettävä alati houkutteleva kaunissieluisen viattomuuden fantasia tai pikemminkin suhtauduttava siihen radikaalin välinpitämättömästi. Silloin homma saattaa todella onnistua, mutta tämä on luullakseni harvinaista. Usein nostalgia näet sortuu kiertotietä epäonnistumiseen, johon se yksinkertaisuudessaan luuli alun pitäen vain hiukan alistuneesti reagoivansa.