Tietoisuus, merkitys, kokemus...

 Filosofinen ja kriittinen ekskursio

Lars Svendsen kirjoittaa vallan erinomaisessa Ikävystymisen filosofiassaan (2005), ettei tunnetiloja tulisi tarkastella reduktiivisesti pelkkinä psykologisina ilmiöinä, ”koska siten tarkasteltuina ne kattaisivat vain oman mielentilamme, eivät maailmaa”. Heideggeria seuraten Svendsen esittää mielialojen vaikutuksen meihin todistavan, ettei niissä ole kyse puhtaasti sisäisistä tiloista, jotka subjekti sitten projisoisi ”merkityksettömään maailmaan”:

Me emme voi sanoa, onko jokin mieliala ”sisäinen” vai ”ulkoinen”, sillä se on sisäinen–ulkoinen-erottelun tuolla puolen ja sitä pitäisi tarkastella yhtenä maailmassa olemisen perusjuonteena. Myös mielialan muutosta on tarkasteltava muutoksena maailmassa, kun maailma ymmärretään jonakin, jolla joko on tai jolta puuttuu merkitys. Meillähän ei ole vertailukohteena maailmaa, missä ei olisi mielialoja ja missä mielialojen muutoksella ei olisi vaikutusta. (Svendsen)

Ajatus mielialojen ”puhtaasta sisäisyydestä” liittyy kulttuurisesti ja historiallisesti ehdollistuneeseen tapaamme kokea itsen olemassaolo. Esimerkiksi Yhdysvalloissa (ja länsimaissa yleensäkin) skitsofreniaan viittaava äänien kuuleminen ”rikkoo vahvasti käsitystä mieleltään terveestä yksilöstä”, kuten Juha Himanka huomauttaa, mistä syystä se koetaan tyypillisesti hyvin ahdistavana, kun taas ”Intiassa ja Ghanassa kokemus on koko lailla lähempänä normaalia”. Mikäli itseä ei koeta kovin eristyneeksi ympäristöstään, lähteetön puhekin näyttäytyy vähemmän outona. Phillip Cary on tutkimuksissaan osoittanut tilanteen olleen tämän kaltainen myös antiikin maailmassa. Raamatun alkukielessä ei ole ideaa tai ajatusmallia itsen sisäisyydestä, vaan se on kulkeutunut sinne modernien käännösten mukana. Samaan tapaan moderni on idea tietoisuudesta subjektin ”sisäisenä” todellisuutena, jossa merkitykset tuottuisivat ympäröivään ”ulkoiseen” maailmaan projektiivisesti esimerkiksi jonkinlaisen neurologisen prosessin kautta.

”Ulkoisen” maailman merkityksettömyyttä onkin sinänsä mahdoton todistaa – aivan kuten on mahdoton minkään luonnontieteen keinoin osoittaa merkityksen olevan pelkkä neurologiaan tai ihmistajuntaan rajautuva konsepti tai kritisoida logiikkaa sitä aina jo edellyttämättä. Kukaan ei myöskään tiedä, mikä tietoisuus on, vaikka meillä puhuvilla ja ajattelevilla olennoilla on siitä tavallaan täydellinen ensikäden kokemus. Voi kysyä, missä määrin ymmärrämme sitäkään, mitä tai mikä on kokemus.

Jos Svendsen on oikeassa mielialaan liittyvissä huomioissaan, herää kysymys, onko myös tietoisuudesta harhaanjohtavaa puhua sisäinen–ulkoinen-erottelun keinoin. Olemme tottuneet ajattelemaan maailmaa todellisuutena, joka on tietoisuuksien ”kansoittama” ja niille ulkoinen samaan tapaan kuin ihmisruumis on mahdollista erottaa ”olentona” ympäristöstään. Toisaalta erottelumme ihmisruumiin ja ympäröivän todellisuuden välillä perustuu kulttuuriin, kieleen ja tottumukseen. Viime kädessä jopa ero elämän ja ei-elämän välillä on pikemminkin jatkumollinen kuin katkoksellinen. Antti Salminen ja Tere Vadén kiteyttävät ongelman teoksessaan Elo ja anergia seuraavasti:

 

Elämän tutkiminen ja määritteleminen asettaa samankaltaisia haasteita kuin tietoisuuden, kokemuksen ja tietoisen kokemuksen tutkimus. Jos emme itse, tutkijoina, olisi kokevia ja tietoisia, olisimmeko luonnontieteen perusteella tulleet huomaamaan, että eläimet (mukaan lukien ihmiset) ovat kokevia ja tietoisia? Minkä havaintojen ja kokeiden perusteella? Jos emme itse, tutkijoina, olisi eläviä, olisimmeko luonnontieteen perusteella tulleet huomaamaan, että eläimet (mukaan lukien ihmiset) ovat eläviä? Minkä havaintojen tai kokeiden perusteella? Nämä kovin kontrafaktuaaliset kysymykset voivat vihjata, miten tutkijoiden esiymmärrys ja oma ihmisenä-oleminen vaikuttavat tutkimuksen perusteissa tavalla, jota esimerkiksi fenomenologinen tieteen kritiikki on pyrkinyt erittelemään. (Salminen & Vadén)

Elämä ei vain ilmaannu tarkkarajaisen aristoteelisena ilmiönä prebioottisen kemian ja replikoituvien molekyylien muodostamaan elottomaan massaan, vaan ilmaantuminen on jatkumollista, mistä syystä ”rajanveto johonkin kohtaan” on ”joka tapauksessa enemmän tai vähemmän mielivaltainen” (mt.). Sama pätee tietoisuuteen ja ei-tietoiseen: on mahdotonta osoittaa selvää rajaa, joka oikeuttaisi puhumaan jostain tietoisuuden sisä- tai ulkopuolella muuten kuin diskursiivisen rajanvedon suomin edellytyksin. Tämä ei tee tyhjäksi biologiatiedettä, mutta osoittaa aristoteelisiin määritelmiin tukeutuvan tutkimuksen tuottavan jatkuvasti luokkia, jotka eivät mahdu määritelmien sisään.

1800-luvulla darwinismi alkaa järjestää modernia ymmärrystä elämästä synnyttämällä eloonjäännin (survival) ja kyvykkyyden (fitness) ”attraktorin”, joka jäsentää ”elon itseymmärrystä” tiettyyn arvojärjestykseen nähden (mt.). Eloonjäännistä, selviytymisestä, muodostuu luontoon projisoitu ja esioletettu piirre, minkä perusteella on edelleen mahdollista ”jäljittää” esimerkiksi tietoisuuden ja moraalin alkuperää suhteessa eloonjäännin kyvykkyyteen. Näin tietoisuuden ja moraalin selittäminen evolutiivisina – lajin selviytymistä parantavina – tekijöinä implikoi, että eloonjäänti ja kyvykkyys toimivat tässä luontoa järjestävänä periaatteena. Kyse on kuitenkin vain antropologisesta mytologisoinnista.

Luonnontieteelle ja metafysiikalle olennainen erottelu subjektin ja objektin välillä osuu samaan kysymisen kenttään. Kuten Salminen ja Vadén huomauttavat, ”[l]uokittelu ja jako yksilöihin, olentoihin, olioihin, subjekteihin ja objekteihin” tapahtuu jakamisen ja luokittelun välineiden mukaisesti, ja on siten konventionaalista eli subjektiivista (huolimatta siitä, kuinka isosta ja yksimielisestä joukosta subjekti muodostuu). Viime kädessä on kysymys neutralisoivan, luokitteluun pyrkivän kielen tarpeesta välttää subjektin liudentuminen ja katoaminen. Taustalla on käsitys, ”jonka mukaan vain tunnistettavia informaatioyksiköitä välittävä kieli olisi kieltä” (mt.). Tämän käsityksen ”porvarillinen” versio kiteytyy luonnehdinnassa, jonka mukaan kieli on kommunikaation väline. On se sitäkin, mutta tämä on Salmisen ja Vadénin mukaan ”vain jäävuoren huippu”:

Tämä jäävuoren valtamassa on samalla kokemuksen aluetta, jolla kokija-subjektin ja kokemus/kokemuksen kohde -objektin ero puuttuu. Siksi sitä on syytä kutsua asubjektiiviseksi ja aobjektiiviseksi. Asubjektiivisessa kokemuksessa kokemus ei ole kokijan (”minulla on kokemus (jostakin)”), vaan asubjektiivinen kokemus ”ollaan”, ”koetaan”. Näin avautuu myös kielifilosofisen kysymyksen (”Onko kielessä muuta kuin yksiköitä?”) suora yhteys mielenfilosofiseen ja tietoteoreettiseen kysymykseen: onko mielessä muuta kuin informaatiota?

Asubjektiivisen kokemuksellisuuden ei tarvitse merkitä egon tuhoutumista; kuitenkin sen ”merkitys laantuu, herruus kirpoaa”. Asubjektiivisen tilan ääriesimerkkinä voi Salmisen ja Vadénin mukaan nähdä monien viisaustraditioiden hahmottaman kokemuksen ja käsityksen ”ego-kuolemasta ja sen mukanaan tuomasta ratkaisevasta oivalluksesta”.

Salmisen ja Vadénin mukaan ”kenties parhaiten tunnettuja esimerkkejä” ei-olennollisista tai ei-esineellisistä ilmiöistä ovat niin kutsutut kvantti-ilmiöt: nämä eivät ole ”jäännöksettömästi yksilöitävissä ja todettavissa oleviksi”. Tulkinnasta riippuen kvantti-ilmiötä määrittää ”joko epätäydellisyys (komplementaarisuus), yksilöimättömyys, ei-lokaalisuus tai jokin muu olentouden perusoletuksia rikkova määre”. Kvanttiperäisyys yhdistää elollisen ja aineellisen ihmisen esineettömään, olennoitumattomaan tapahtumiseen, josta on mahdoton ”edes periaatteessa … antaa yksiselitteistä käsitteellistä kuvausta”.

Tämä johtaa Salmisen ja Vadénin päättelemään, että yksilöä edeltää yksilöimätön: ”Ennen subjektia ja objektia on asubjektiivinen ja aobjektiivinen. Ennen itsetietoisuutta on tietoisuus, ja ennen eläinlajia elävä kudos.” Kyse ei ole vain naturalistisesta tai genealogisesta, vaan pikemminkin dialektisesta edeltävyydestä, jossa umpikujaan ajautuneet erottelut purkautuvat, kun astuu ”askelen taaksepäin tilaan, jossa erottelun edellytykset … eivät vielä vallitse”.

Sikäli kuin kaiken lähtökohdaksi asettuu ”kokemuksen erottumattomuus, yksilöimättömyys, epäidenttisyys, josta kaikki erottelu, yksilöitymiset ja identiteetit ovat riippuvaisia”, päädytään näkemykseen elosta ”luovana elo-kuolona”, joka ”[a]inutkertaisuuden aaltona” ei ole itsensä kanssa identtinen. Kyse ei tällöin ole eron ja erillisyyden katoamisesta perustavaan ykseyteen sen enempää kuin valinnasta ykseyden ja moneuden välillä, vaan kriittisestä pyrkimyksestä hahmottaa ihmisen maailmasta-irtoamattomuus teoriassa ja käytännössä. Symbolista kieltä puhuvana olentona ihminen tosin vaikuttaa näennäisesti ”irralliselta kappaleelta …, [m]utta joka hetki näkymättömät napanuorat yhdistävät hänet menneisiin, nykyisiin ja tuleviin olioihin, sekä ilmiöihin-asioihin, joita hän ei kielellään pysty kuvaamaan olioina”. Napanuorista vahvin on ehkäpä juuri ”merkityksen, väliä-olemisen, ihmisen hyvän ja pahan ei-yksilölliseen eloon” sitova kieli.

Näin ollen ei ole samantekevää, kuvaammeko elämäntodellisuuttamme näennäisen neutraalilla, mutta jatkuvasti ”ylimääräytyvällä” aristoteelisen ja tieteellisen luokittelun kielellä vai etsiydymmekö ”olemisen perustan” dialektiikkaan silläkin uhalla, että se ”luonnontieteellisesti” ajateltuna voi vaikuttaa mystiikalta ja sanamagialta. Pahinta mystifiointia ja magiaa saattaa tässä mielessä edustaa juuri konventionaalisiin jaotteluihin perustava naturalistis-skientistinen, fossiilikapitalismiin piiloisesti sitoutuva ja sen historiallisesti ehdollistama syntaksi, jonka kätköön jäävät sidokset tulevat näkyviin vasta purkamalla perinteisen käsitteistön ideologisuus. Salmisen ja Vadénin ”energiatrilogia” on tässä mielessä ohittamaton puheenvuoro.

Myös luonnontiede operoi kielen todellisuudessa ja hyödyntää jatkuvasti symboliikkaa, vertauksia ja metaforia. Erottelut mielelle-ulkoisen ja -sisäisen välillä rakentuvat konventionaalisesti, eikä tieteen mahdollistama teknologinen ”toimivuus” ja tehokkuus merkitse samaa kuin totuudellisuus. Toisaalta myös tieteen diskurssit tukeutuvat niin totuuden kuin merkityksen kategorioihin. Siten on virheellistä mieltää tieteen diskurssi totuuteen nähden ensisijaiseksi. Paljastaessaan se myös kätkee, ja näin tapahtuu erityisesti kielen asettuessa neutraaliksi ja yleispäteväksi tietämisen tavan ilmaisijaksi. Tieteen toimivuus perustuu tässä mielessä ainutkertaisen ja toistumattoman ulossulkemiseen.

Tietoisuuden ja merkityksen problematiikkaa pohtiessa onkin syytä kysyä kriittisesti, voiko mikään tällaiseen ulossulkemiseen perustuva diskurssi ja näkemisen tapa tuottaa sellaista tietoa, joka kykenee ratkaisemaan omien perustavien rajoitustensa luomat ongelmat. Kielteinen vastaus vaikuttaa uskottavalta ainakin naiivin naturalismin tapauksessa. Mikäli haluamme oppia tuntemaan tietoisuuden tai merkityksen muodostumisen perustavaa todellisuutta, on todennäköisesti ensin opittava pois jostakin, minkä osoittaminen ennakkoluuloksi vaatii muutakin kuin luonnontiedettä. Hyvänä lähtökohtana tähän voi toimia taiteen ja filosofian ottaminen vakavasti. Niiden piirissä on vuosituhansia kehitelty näkemisen tapoja, joita meillä tuskin on varaa hylätä.

 

Masennus, nautinto ja kuolemattomuus

Vallitsevaa kliinistä paradigmaa, joka ymmärtää masennuksen yksilöllisenä neurologisena häiriönä, on kritisoitu – ja kritisoidaan enenevissä määrin. Aivan syystä. Kun masennusta lähestyy ideologiakriittisesti, fenomenologisesti ja filosofisesti, on selvää, että:

1. Masennus on ennen kaikkea yhteiskunnallinen oire, jota voi perustellusti pitää terveen yksilön reaktiona ympäröivään todellisuuteen.

2. Masennuksen yksilökeskeinen ja medikalisoiva diagnostiikka hyödyttää kapitalistisia toimijoita kasvattamalla lääkefirmojen lisäarvontuotantoa ja ylläpitämällä uusliberaalia eetosta, jossa yksilöä vastuutetaan yhteiskunnallisista epäkohdista antamalla ymmärtää ongelman juurisyyn olevan hänen henkilökohtaisessa neurologiassaan.

3. Lääketieteellisneurologisen tulkinnan vallitsevuus ei merkitse, että juuri lääketieteellä tai neurologialla olisi hallussaan totuus masennuksesta. Masennusta käsittelevän diskurssin on kyettävä perustelemaan itsensä jäsentämällä sellainen masennuksen teoria, joka on selitysvoimainen ja vakuuttava.

4. Kyetäksemme todella ymmärtämään masennuksen ekonomiaa tarvitaan ainakin filosofiaa, taidetta, psykoanalyysiä ja kulttuurikritiikkiä.

5. Kyetäksemme ehkäisemään masennusta tarvitaan yhteiskunnan perustaan saakka ulottuvia kulttuurisia muutoksia, jotka ovat viime kädessä haluamisen tavan muutoksia. Kilpailun premissi on korvattava hoivan premissillä; on tunnistettava ja tunnustettava tapa, jolla yhteisö tuottaa yksilön. Muutosten ei tarvitse olla niin suuria kuin kuvittelisi.

Olin itse kahdeksan vuotta masentunut (näistä kuusi vuotta muodosti ”akuutin vaiheen”, kaksi toipilasvaiheen). Diagnostisten kriteerien eli oireiden piirreluettelon perusteella masennukseni oli lähempänä lievää kuin keskivaikeaa. Tämä ei kuitenkaan tee oikeutta sen kokemukselliselle ulottuvuudelle, vaan päinvastoin vähättelee sitä ratkaisevasti.

Nykyään miellän masennuksesta selviämiselläni olevan pääpiirteissään kahtalaiset syyt. Ensimmäisen ja monin verroin toista tärkeämmän syyjoukon muodostaa kokemus parantavasta yhteisöstä, arkisemmin ilmaistuna ystäväpiiristä, jossa oli tilaa käsitellä masennusta, olla masentunut, ja joka kykeni tarjoamaan vapauden tilan, jossa masennuksen välittömästä kokemuspiiristä oli mahdollista irtautua. Toinen syyjoukko muodostuu eräänlaisesta masennusta antimedikalisoivasta asenteesta ja sen mahdollistamasta sfääristä, jossa ahdistuksen ajoittainen sietämättömyys näyttäytyi myös viestinä, kutsuna ajatella se läpi. Lääkitsin itseäni lukemalla, ja luin, jotta kykenisin ajattelemaan ”halun totuuden perille”. Tiesin tarvitsevani jonkinlaisen teoreettisen viitekehyksen, josta käsin saattaisin ymmärtää tilanteeni ikään kuin ulkoa päin. Summa summarum: ymmärsin, ettei minun ole mahdollista selvitä ilman Toista.

Väärinkäsitysten välttämiseksi on todettava, ettei tarkoitukseni ole vähätellä lääkityksen merkitystä; tunnen ihmisiä, joilla lääkkeet ovat auttaneet ylläpitämään toimintakyvyn välttämätöntä minimiä ja jotka eivät kenties olisi selvinneet helvetistään läpi ilman sitä. Toisaalta samat ihmiset ovat väittäneet lääkityksen laimentavan kokemusmaailmaa, ”tasoittavan huiput” ja ”täyttävän laaksot”. Asetelma ei ole mustavalkoinen, mutta medikalisaatioon on ehdottomasti syytä suhtautua laajassa mielessä äärimmäisen kriittisesti. On hyviä syitä uskoa, että mikäli yhteiskunta olisi toisenlainen – pikemminkin hoiva- kuin suoritus- ja kilpailuperusteinen – ei masennusta hallitseva diskurssi olisi ensisijaisesti medikalisoiva ja individualistinen.

Tuskin onkaan syytä toistaa lukuisten asiantuntijoiden ja yhteiskuntakriitikkojen kattavia perusteluja, jotka nähdäkseni osoittavat varsin vakuuttavasti, kuinka pielessä medikaalisneurologinen, individualistinen ja uusliberaali paradigma on yrityksissään diagnosoida masennus tavalla, joka olisi nykyisten valta- ja omistussuhteiden kannalta riittävän epäkriittinen niin, että kykenisi samalla ehkäisemään masennuksen aiheuttamat tuotannolliset ja taloudelliset haitat. Ahdistus on nykykapitalismin julkinen salaisuus, eikä taloudellisen eliitin keskuudessa leviävä krooninen epäily nautintoa kohtaan tarjoa sille minkäänlaista immuniteettia.

Samaan aikaan kun rikkain promille ihannoi 80-tuntisia työviikkoja ja pyrkii elämänsä parantamisen sijaan vain pidentämään sitä alistamalla ruumiinsa loputtomiin mittauksiin, puritaaniseen ruokavalioon ja käsittämättömille lääkemäärille (kuolemattomuudesta haaveileva Bryan Johnson syö päivittäin 111 pilleriä, mittaa jatkuvasti öisiä erektioitaan ja käyttää jälkikasvunsa veriplasmaa; hänen ruokavalionsa koostuu lähinnä linsseistä, keitetystä parsasta ja macadamiapähkinöistä), valuu tämä ”arvomaailma” alaspäin ja muuntuu algoritmien dopamiinipommitukseksi, jonka äärellä olemme hämmentävän voimattomia. Tajuamme addiktion ja olemme hyvin perillä sen tuottamasta jatkuvasta ilottomuudesta ja kärsimyksestä, muttemme osaa lääkitä ahdistusta muuten kuin ahdistuksen annostusta lisäämällä.

Ahdistuksesta kapitalismin julkisena salaisuutena kirjoitti antiautoritaarinen kommunistiryhmittymä Plan C jo vuonna 2014 seuraavasti:

Tämän päivän julkinen salaisuus on se, että jokainen meistä on ahdistunut. Ahdistus on levinnyt sen edellisistä tietyistä alueista (kuten seksuaalisuudesta) koko yhteiskunnalliseen kentään. Kaikki intensiteetin, itseilmaisun, tunnesiteen, välittömyyden ja nautinnon muodot ovat ahdistuksen läpäisemiä. Siitä on tullut alistamisen tukipylväs.

Kun yhteiskunnan eliitti tahtoo panna viralta nautinnon, ahdistuksen logiikka vaikuttaa saavuttaneen yhden päätepisteensä.

Ärsyketulvan lisääntyessä kokemuksen intensiteetti laimenee. Rikkain promille pitää ongelmallisena nautintoa sinänsä, hierarkian alemmassa päässä uuspuritanismi ilmenee toistaiseksi maltillisemmin lähinnä pyrkimyksenä eristää nautinnon vaarallinen ydin ja substanssi itse nautintoa tuottavasta asiasta. Eliitin keskuudessa on jo tajuttu vetää looginen johtopäätös: nautinnosta ei ole olemassa kevytversiota, ainoa vaihtoehto on luopua nautinnosta elämän pidentämisen hyväksi; kaikki nautinto on lopulta ”terveydelle” vaarallista sikäli kuin nauttimisen kyky itsessään merkitsee potentiaalia hylätä välineellinen hyötyajattelu kokemisen intensifioitumisen ja syventymisen vuoksi.

Viktoriaanisen ajan välineellinen järkeily saavuttaa huippunsa maailman rikkaimman promillen kuolemattomuushaaveissa. Paljaaksi riisuttuna kyse on elämän ja nautinnon asettamisesta vastakkain. Elämä typistyy pelkäksi fyysiseksi olemassaoloksi, ruumiiksi joka hengittää, mutta on tosiasiallisesti hengetön. Kokemus kadottaa syvyyden ja intensiteetin, jotta voisi jatkua loputtomiin. Jäljelle jää oikeastaan pelkkä user interface, muodollinen toimija vailla haluja tai tarpeita. Kun hyötyajattelu viedään päätepisteeseensä, ei enää ole olemassa kysymystä siitä, miksi elämän pidentämisen tulisi tapahtua nautinnon kuolettamisen hinnalla ja mitä merkitystä on elämällä, jossa nauttimisen kyky ei enää välitä meille tietoa hyvästä ja arvokkaasta. Perusteluketjun ja käyttöliittymän välille ilmaantuu katkos: elämän pidentäminen hinnalla millä hyvänsä on silkka aksiooma, ikuisesti purkamaton peruskoodi.

Yhteiskunnallisena ilmiönä ja oireena masennus on syytä ymmärtää reaktioksi niihin voimiin ja valtoihin, jotka pyrkivät tuhoamaan kokemuksen intensiteetin pidentääkseen sitä äärettömyyksiin saakka. Tämä tapahtuu hyödyn ja tehokkuuden nimissä vailla tarvetta määritellä, kuka lopulta nauttii, sillä vastaus on, ettei kukaan: riittää, kun jotkut harvat hyötyvät. Nautinto on ikuisesti kielletty jopa sen ylimmiltä portinvartijoilta. Muuttuessaan osaksi yhteiskunnallisen halun rakennetta masennuksesta tulee kokemuksen perusekonomiaa, joka samalla toimii epäsuorana hallinnan välineenä: ”Vallitseva julkinen narratiivi todellakin vihjaa, että tarvitsemme lisää stressiä, jotta pysyisimme ’turvassa’ (turvallistamisen kautta) ja ’kilpailukykyisinä’ (tulosohjauksen kautta)” (Plan C). Turvallistamisella tarkoitetaan kontrollin kasvattamista ja perusoikeuksien kaventamista turvallisuuden nimissä.

Ahdistusta kanavoidaan myös alaspäin. Ihmisten oman elämän hallinnan puute johtaa pakkomielteiseen kamppailuun kontrollin saavuttamiseksi mikromanageroimalla mitä vain pystyy. … Laajemmalla yhteiskunnallisella tasolla piilevät prekaarisuudesta nousevat ahdistukset ruokkivat pakkomielteisiä yhteiskunnallisen sääntelyn ja kontrollin projekteja. (Plan C)

Niinpä esimerkiksi emme enää tunne eksistentiaalista tyhjyyttä vaan meillä on ”henkiseen hyvinvointiin liittyviä haasteita”. Masennus ei ole yhteiskunnallisen merkityshorisontin ja nykyisten valtasuhteiden legitimiteetin katoamisen oire, vaan yksilön aivotoiminnan häiriö. Epäitsekkyys on liikakiltteyttä, omatunto menestymisen este ja patologia. Kuulostaa varmaankin tutulta. Mikäli tällainen maailma ei lainkaan (edes hetkittäin) masenna, on ihmisen oltava todella, todella sairas – tai äärimmäisen tietämätön, mahdollisesti hyvin syvällä jonkinlaisen algoritmibarrikadeja kasaavan kuplan sisuksissa.

Toivoa ei kuitenkaan ole syytä hylätä. Syvyys ja intensiteetti eivät maailmasta ole kadonneet minnekään; nautinnosta voi yhä ammentaa viisautta; älypuhelimen voi koska tahansa vaihtaa kirjaan. Kilpailemisesta voi pidättäytyä, hoivaamiseen heittäytyä. Vielä ei ole liian myöhäistä.

 

 

Työttömän työnhakijan kokemus ja identiteetti

 
A: Laki ei oo sama asia kuin moraali. Vaikka tietenkin musta on väärin varastaa joltain köyhältä mummolta, semmoinen on helvetin mätää touhua.
 
B: Se on väärin joo, siinä laki menee samassa linjassa moraalin kanssa.
 
A: Mut toisaalta mä en näe mitään isoa vääryyttä siinä jos joltain isorikkaalta riistetään huvilat ja yksityissuihkarit ja pannaan paikat matalaks. Nehän on toisten työllä ansaittua omaisuutta. Ne vaan sattuu omistamaan sen ja laki suojaa niiden omistusoikeutta, mut se on kriminaalia hommaa, omistaa tommosia määriä.
 
B: Missä sun mielestä menee kriminaalin omistamisen raja?
 
A: Musta tuntuu, että aika auttava lähtökohta vois olla tää: jos omistaa niin paljon, että pystyy pakottamaan toiset töihin omaan palvelukseensa tekemään voittoa ja kartuttamaan sun yksityistä omaisuutta… ni sillon omistaa liikaa. Eli jos pystyy sillä varallisuudella alistamaan toisia. Ja täähän liittyy suoraan luokkaan ja eriarvoisuuteen, siihen että on ihmisiä jotka omistaa sun ruumiin ja säätelee sitä, millaisia resursseja sun käytössä on. Että jos kieltäydyt tuottamasta lisäarvoa, niin sitten tyyliin kuolet nälkään tai elät jossain vitun limbossa Kelasta suuhun. Jos on olemassa rakenteet jotka mahdollistaa tämmöisen, niin niissä rakenteissa on jotain pielessä. Jos on lakeja jotka suojelee tämmöistä, niin ne on vääriä lakeja.
 
Se, mitä olemme tottuneet kutsumaan hämäävän neutraalilla nimityksellä ”yhteiskunta”, langettaa kaltaisilleni ihmisille identiteetin: työtön työnhakija.
 
Olla työtön työnhakija: mitä se tarkoittaa?
 
1. Muiden määriteltävänä olemista. Työttömän työnhakijan identiteetin historian voi jäljittää ainakin 1700-luvulle saakka, jolloin yhteiskuntaruumiin, sosiaalisen ruumiin ja kansanruumiin kaltaiset käsitteet olivat yleistyneet ja muuttuneet vakiintuneiksi jäsentämisen ja hallinnan keinoiksi. Beverley Skeggs osoittaa laajassa luokkatutkimuksessaan (Elävä luokka, 2014), kuinka sosiaalisen ruumiin kielikuvaa hyödynnettiin kahdella hyvin erilaisella tavalla: ”sillä viitattiin joko brittiläiseen (tai englantilaiseen) yhteiskuntaan yhtenäisenä kokonaisuutena tai köyhiin muusta väestöstä irrallisena ryhmänä” (Skeggs 2014: 82–84).
 
Tämä mahdollisti osaksi köyhälistöön kohdistuvan kontrollin ja auttoi luonnollistamaan asetelman, jossa yksi väestönosa nähtiin erillisenä ongelmana samalla, kun viitattiin yhteiskunnalliseen kokonaisuuteen. Siten ”[v]ain tiettyjen sosiaalisen ruumiin osien katsottiin tarvitsevan sekä kuria että huolenpitoa, ja tätä näkemystä voidaan pitää porvarillisen näkökulman kehittymisen lähtökohtana” (mp.). Porvarillisen näkökulman yksi ominaispiirre onkin sellaisen esittämisen mahdollisuus, jossa rajatun tarkastelutavan ymmärretään kuvastavan koko kokonaisuutta. Samasta ilmiöstä on kysymys esimerkiksi Steven Pinkerin tilastollisissa todisteluissa, joiden mukaan maailma on aina vaan yhä parempi paikka. Pinkerin implikaatio on, että rajattu tilastollinen esitystapa kykenee representoimaan paitsi kuvaamaansa todellisuuden aluetta, myös kaikkea sen ulkopuolelle jäävää. (Eikä ole sattumaa, että Pinker kiittelee nykytilanteesta vallitsevaa poliisijärjestystä: poliisihan syntyi alun pitäen suojelemaan porvaristoa ja yksityistä omaisuutta. Eufemistinen idea ”kansalaisten turvallisuuden valvomisesta” tuli myöhemmin. Vain keskiluokalle poliisi näyttäytyy uskottavalla tavalla yhteiskunnan ”yleisen edun” suojelijana: muut – niin eliitti kuin roskaväkikin – tietävät, ettei mitään yleistä etua ole olemassakaan.)
 
Sosiaalisen ruumiin käsitteen rakentuminen liittyy puolestaan euklidiseen tilakäsitykseen. Euklidisen käsityksen mukaan avaruus on sillä tavoin tyhjä, että se soveltuu matemaattisiin operaatioihin. Kun tämä tilakäsitys institutionalisoitui, mahdollistui edelleen köyhien kohteleminen ”yhtenä joukkona, jonka asuinalueille piti tunkeutua ja jotka [sic] voitiin alistaa papiston ja lääkärien toteuttamalle tilastolliselle analyysille” (Poovey 1995: 15, sit. Skeggs 2014: 83).
 
Kun abstrakti tila yhdistyy ”symbolisesti ja materiaalisesti homologioihin eli sarjallisuuteen, itseään toistavaan toimintaan, monistettaviin tuotteisiin, vaihdettavissa oleviin paikkoihin, käytöstapoihin ja aktiviteetteihin” (mp.), on mahdollista tuottaa pikkutarkkoja luokittelujärjestelmiä, joiden luonne kätkeytyy näennäisesti kontekstittomaan ja neutraaliin järkeilyyn. Kuten Skeggs (mp.) kuitenkin kirjoittaa,
 

[t]ässä tapauksessa luokitteluperiaate ei pelkästään perustu orgaanisen ruumiin metaforalle, vaan se on samalla menetelmä, jonka avulla jokaiseen ryhmään voidaan kohdentaa tuottavuuden näkökulmasta potentiaalinen vaihtoarvo ja luokitella ryhmät moraalisen arvojärjestyksen mukaan. Tämä tarkoittaa jakoa niihin, jotka haluavat tehdä työtä ja kykenevät siihen, sekä niihin jotka eivät halua tehdä työtä tai eivät siihen kykene.

 
Olla työtön työnhakija merkitsee kontrollin läpäisemää ruumista ja identiteettiä. Historiastaan ja kontekstistaan irrotettuna työtön työnhakijuus vaikuttaa puhtaasti tekniseltä termiltä, jonka välttämättömyys oikeutetaan itsestään selvään rationaliteettiin perustuvalla hallinnalla. Varsinainen konteksti kätkeytyy piiloisiin poliittisiin metaforiin, joiden taustalla on jatkuvaa kontrolloimista ja pedanttia mikromanagerointia vaativa lisäarvontuotanto.
 
2. Valmiin tarinan kertomista. Työttömän työnhakijan on laadittava TE-keskuksen virkailijan kanssa työllistymissuunnitelma. Työllistymissuunnitelman proosa tuotetaan valmiisiin kehyksiin: työttömän työnhakijan odotetaan tekevän selkoa ansioistaan, osaamisalueistaan ja luettelevan aikomuksia ja toimenpiteitä, jotka osoittavat hänen olevan aktiivinen eli hyvä työtön työnhakija. Työttömän on toisin sanoen brändättävä olematonta markkina-arvoaan, koetettava keksiä vaihtoarvoa tyhjästä. Tarinaa ei voi käytännössä kertoa kuin yhdellä tavalla: on kyettävä vakuuttamaan hallintojärjestelmä siitä, ettei aktiivisuus ole pahaa aktiivisuutta. Paha aktiivisuus on mitä tahansa sellaista ajankäyttöä, jonka voi epäillä vaarantavan työttömän jatkuvan työmarkkinoiden käytettävissä olemisen. ”Meitä eivät kiinnosta sinun tulosi, meitä kiinnostaa sinun ajankäyttösi” on lause, jonka muistan varmaan lopun ikääni. Se sopii hyvin nykyisen työttömyyspolitiikankin motoksi.
 
Valmiin tarinan kertomisellakin on historiansa. Jo vuosisatoja sitten työläisen oli osattava ”kertoa minuudestaan valtion köyhäinapujärjestelmän edellyttämillä tavoilla” (Skeggs 2014: 61). Taloudellisten minimiresurssien turvaamiseksi oli tuotettava hallitsevan moraalidiskurssin edellyttämä minuus, mikä köyhälistön tapauksessa tarkoitti itsen ilmaisemista valmiiksi asetetuissa kehyksissä. (Esimerkiksi työväenluokkaisten naisten oli esitettävä itsensä ”langenneena ja parannusta tekevänä naisena”.)
 
Tässä mielessä työttömällä työnhakijalla ei ole minuutta tai yksilöllisyyttä, jota voikin hyvin pitää keskiluokkaisena etuoikeutena. Vain keskiluokkainen yksilö voi olla vapaa siinä mielessä, että kykenee tuottamaan minuutensa vaihtoarvoisia symbolisia resursseja hyödyntämällä. Köyhälistö suljetaan näiden resurssien ulkopuolelle, mikä myös on välttämätöntä keskiluokkaisen, eroja ja ulossulkemisia edellyttävän, identiteetin ylläpitämiseksi. Samasta syystä työväenluokka ei esimerkiksi tunnista eikä hyväksy keskiluokkaisen median (kuten Ylen ja HS:n) representaatioita itsestään, vaikka ne keskiluokkaisesta näkökulmasta tarkasteltuna vaikuttavat asiantuntijalähtöisyydessään täysin arvoneutraaleilta. Työtön työnhakija tuntee ruumiissaan asiantuntijatiedon riistävät intressit, ja vaikkei kykenisikään jäsentämään asetelmaa teoreettisesti, tämä ymmärrys on hänen arkista elämäntodellisuuttaan.
 
3. Limbossa elämistä, kaaosta, häpeää, toivottomuutta ja masennusta. Kuten Emilia Kukkala toteaa: ”tilin saldo vaikuttaa suoraan ajattelukykyyn, mielialaan ja itsetuntoon”. Jos arkinen ruokakauppareissu tarkoittaa jatkuvaa tetristä ja laskelmointia tilin harvoilla yksittäisillä euroilla (ostanko maitoa vai margariinia? pakastekalaa vai pussipastaa?), stressitasot nousevat jo S-marketin ovista astuessa. Köyhä kasaa vähät ostoksensa (järjestään huonolaatuista bulkkia) kärryyn ja näppäilee vaivihkaa mobiilinsa laskukonesovellusta. Tämän hän tekee varmistaakseen, ettei joudu kokemaan lisänöyryytystä, nimittäin sitä, että tilin riittämätön kate paljastaa tetriksenpelaajan taitamattomuuden pelin muuttuessa julkiseksi, kun ruokahankintojen prioriteetit on määriteltävä hätäpäissään kassalla – maksukykyisten kunnon ihmisten odottaessa täysine ostoskärryineen noin 30 senttimetrin päässä. Voin vakuuttaa, että näissä tilanteissa yleinen kärsimättömyys (tosi tai kuviteltu) tuntuu brutaalina fyysisenä paineena. Hehku nousee kasvoille, tekee mieli imeytyä maailman perseeseen.
 
Kukkala kirjoittaakin, ettei köyhän ongelmana ole useinkaan ”se, ettei hän osaa suunnitella asioita, vaan se, ettei mitään voi suunnitella”:
 

Köyhän koko elämä on täysin kaoottisen ennustamatonta, mutta samaan aikaan pitäisi itse käyttäytyä ennustettavasti kuin kone. Oma elämä ei ole omissa käsissä, eikä mikään auta, vaikka miten kääntäisi ja vääntäisi. Usein työnteosta päinvastoin rangaistaan, koska kafkamaiset viranomaissysteemit on suunniteltu niin.

 
Keskiluokka jakelee mielellään ”hyödyllisiä säästövinkkejä” köyhille ymmärtämättä, että jo järkevien ratkaisujen tekeminen on luokkaan sidottu etuoikeus. Jussi Marttila toteaa Kansan Uutisten haastattelussa, että jos köyhä ”järkeistää kaiken rahankäyttönsä, ei voi tehdä yhtään mitään, paitsi nukkua, syödä ja katsoa telkkaria”. Rahaa on elossa pysymiseen, ei elämiseen.
 
Marttila kuvailee köyhän realismia osuvasti huomauttaessaan, ettei edes liikunta ole ilmaista: mitä enemmän liikkuu, sitä enemmän on syötävä. ”Silloin voi olla tyytyväinen itseensä, kun ei ole tehnyt mitään”, Marttila toteaa. Onhan tämä aivan toista kuin keskiluokan suorittamiskeskeinen takakireys, mutta aika kaukana siitä ihanasta lorvailusta ja vapaudesta, josta työttömiä tavan takaa syytetään. Marttilan esimerkki osoittaa kouriintuntuvalla tavalla työttömyyden patologisuuden. Ja sen, kuinka järjestelmä itse tuottaa tämän patologisuuden määrittelemällä köyhän identiteetin hänen puolestaan, luomalla mahdottoman tilanteen, jossa olisi oltava yhtä aikaa aktiivinen ja aikaansaamaton. Vallitseva moraali vaatii kunnollisuutta, järkevyyttä ja ahkeruutta – ennen kaikkea niiltä, joilta ensin on riistetty kaikki edellytykset kunnollisuuteen, järkevyyteen ja ahkeruuteen.
 
4. Nöyryytystä. On nöyryyttävää tulla muiden määrittelemäksi. On nöyryyttävää brändätä olematonta vaihtoarvoa ja koettaa todistella kunnollisuuttaan tilanteessa, jossa kunnollisuus määritellään luoksepääsemättömällä tavalla. On nöyryyttävää olla kaveriporukan vähätuloisin, se perästä vedettävä, jonka huomioiminen merkitsee omien etuoikeuksien tunnustamista ja vastuun ottamista niistä. On nöyryyttävää olla nelikymppinen, joka joutuu turvautumaan eläkeikäisten vanhempiensa rahalliseen apuun niin vaatetuksen kuin ruoankin suhteen. On nöyryyttävää pyytää rahaa puolisoltaan, että voisi kuukausibudjetin romahtamatta ostaa lapselleen ruokaa, jos tämä joutuu jäämään sairastelun vuoksi kotiin (eikä siis syö koulussa). On kammottavaa huomata tuhlaavansa rahaa mukavuuksiin (kuten äänilevyihin), kun tuhlaavaisuus johtaa yhä uusiutuvaan rahanpyytelyn kierteeseen ja jokaisesta ylimääräisestä mukavuudesta lankeaa maksu, joka on moninkertainen mukavuuden kustantamiin euroihin nähden.
 
On painajaismaista viettää aikaa paremmin pärjäävien ihmisten kanssa, sellaisten, jotka luulevat tai eivät ole tietävinään, etteivät valitsemisen vapaus, energisyys, hyvinvointi ja järkevä taloudenpito ole luokkaan sidottuja etuoikeuksia. On kaameaa tavata ikätovereita, jotka ovat edenneet urallaan nousujohtoisesti viimeiset 10 vuotta, kun itse olet hädin tuskin selvinnyt masennuksesta ja kieriskelet edelleen työttömyyslimbossa vailla selviä tulevaisuudennäkymiä; on inhottavaa pelätä näiden pitävän sinua kateellisena ja katkerana vain siitä syystä, että vihaat järjestelmää, jossa lomamatkoista, talonrakennusprojekteista, työstä ja statushyödykkeistä puhuminen on rikkaiden etuoikeus.
 
Onko työttömänä olemisessa mitään hyvää? Kyllä. Mikäli kykenee pitämään päänsä kasassa, on ihan vitusti aikaa. Aikaa lukea ja ajatella. Aikaa etsiä mikrokokoisia vapauden tiloja. Aikaa hoivata läheisiään ja ystäviään, aikaa auttaa heitä tarjoamalla näkökulmia boksin ulkopuolelta. Aikaa keskustella. Aikaa kehittää ymmärrystään tavoilla, jotka eivät ole sidottuja tuottavuuteen.
 
Se tekee yksinäiseksi, muttei ole täysin vastenmielistäkään.
 

Ajatuksia kriisin äärellä

 
Ystävä- ja kaveripiirissäni on vaihtelevaista suhtautumista käynnissä olevaan Ukrainan sotaan. Osa viettää paljon aikaa somessa, seuraa aktiivisesti uutisointia ja tiedottamista ja työstää asiaa siitä taukoamatta puhuen, kunnes on aika väsähtää ja vetää kännit. Sitten on niitä, joihin itse lukeudun: seuraan mediaa – erityisesti somea – minimaalisesti, luen vain välttämättömimmät asialliset uutiset ja harvakseltaan analyysin sieltä täältä, mutta muuten ummistan silmäni ja tietoisuuteni sekä iltapäivälehtien lööpeiltä että sodan järjettömyyden taivastelulta. Otan mieluummin etäisyyttä kuin astun kuvien keskelle. Silloin ajattelen paremmin tai ylipäätään ajattelen.
 
Näitä kahta eri suhtautumistapaa voisi kutsua uppoutumiseksi ja pakenemiseksi. Niitä on turha moralisoida, sillä molemmathan liittyvät selviytymismekanismeihin ja halutalouteen. Uppoutuja haalii pakonomaisesti tietoa, etsii kontrollin tunnetta olemalla ”asioista perillä”, kun taas pakenija hakee vapauden tilaa etsiytymällä (henkisiin ja fyysisiin) paikkoihin, joissa asioista perillä oleminen ei kuormita tunnemaailmaa. Monella nämä kaksi tapaa limittyvät ja risteävät.
 
Lisäksi molemmista tavoista on olemassa omat ”patologiset” versionsa. Uppoutuja saattaa muuttua myllynpyörittäjäksi ja teologisilla kauhukuvilla mässäilijäksi. Pakenija voi vuorata sielunsa eskapismilla, jonka hauraus vaatii epätavallisia kontrollin muotoja. Yhteistä molemmille on, että ne tekevät yhä näkyvämmäksi sen kaikkien tietämän tosiasian, etteivät tällaiset kriisit palaudu yksilöön. Ne ovat kollektiivisia. Jos niitä haluaa lukea, on mentävä yksilön tuolle tai tälle puolen.
 
Kriisiä käsittelevä kollektiivi on moninaisuutta ja ei-kokonaisuutta. Tämä moninaisuus ei niinkään muodostu yksilöistä kuin tuottaa yksilön jonkinlaisena solmukohtana tai kuroutumana. Jos halutaan puhua yksilöstä, voi sanoa kriisin virtaavan yksilön muodostaman solmun läpi. Sota ei ole yksilöllinen tapahtuma, vaan jotain mikä työntyy kollektiivien halki ja säteilee ihmisten moninaisuuteen kaikkialla maailman metropoleissa. Se on systeemien romahtamista ja niiden romahtamisen oireilua.
 
Yksilöön keskittyvä analyysi katsoo suuruudenhulluun pikkumieheen ja näkee oligarkkidiktaattorin pahuuden, mutta sodan todellisuus tekee mahdottomaksi väittää, että kyse olisi vain realiteettien tajunsa kadottaneesta valtiomiehestä. Koska sota on mitä on, se tekee näkyväksi itseään uusintavan systeemin, joka vyöryy ohitsemme tankkeina ja uutisvirtoina. Sodat eivät ala yksilöistä tai heidän päähänpistoistaan, vaan edellyttävät järjestelmän, jossa vallan (haja)keskittyminen ja globaalit tuotantosuhteet intressipiireineen ja mikrovallan traditioineen sekoittuvat ja puhkeavat, tuottavat yksilöitä ja strategioita, ruokkivat kilpailua, kaunan politiikkaa ja painajaisten halukonetta.
 
Tämä järjestelmä ei ole kokonaisuus tai totaliteetti. Se vuotaa niin keskustoistaan kuin reuna-alueiltaankin. Siksi siihen ei tarvitse suhtautua deterministisesti tai fatalistisesti. Sota ei myöskään todista ”ihmisluonnon” pahuudesta, vaan tuottaa sitä; samalla eräiden pahuus tekee näkyväksi toisten hyvyyttä. Syntyy olosuhteita, jotka herättävät henkiin pyhimykset ja terroristit. Koska systeemi ei ole totaalinen, se on muutettavissa. Tietenkin olisi erinomaisen mukavaa, mikäli emme tarvitsisi sotaa tämän tosiasian näkemiseen.
 
Sodan kiistaton yliyksilöllisyys, tuhon kollektiivinen ja traumaattinen ulottuvuus, joka säteilee ja valuu pitkin globaalia verkostoa aina länsimaisen hyvinvointivaltion ytimeen saakka synnyttäen pelkoa, myötätuntoa, solidaarisuutta, masennusta ja ahdistusta: kaikki tämä käy yksilön yli ja tapahtuu yksilöstä mitään piittaamatta. Sodan äärellä ihminen tajuaa, ettei empatia tai masennus ole eristettyä aivokemiaa vaan sosiaalinen todellisuus, johon ei edes pääse käsiksi yksilöksi kutsutun solmun kautta.
 
Yksilö aukeaa ja leikkautuu halki, tajuaa itsensä tuotteena ja ymmärtää rajansa, havaitsee tavan, jolla valta paitsi toimii pitkin ja poikin tätä rajaa, myös uusintaa sitä otteensa säilyttääkseen. Sodan todellisuus pakottaa ymmärtämään, mutta tekee sen tuhoamalla. Sota käynnistää halukoneen, jonka virtakaapeleissa energia kulkee valon nopeudella, eikä kukaan voi sanoa, halkaiseeko tuo energia lopulta atomin ja vie kaiken mukanaan. Lohdullista on se, ettei näin ole ennalta määrätty: systeemin logiikka on muutettavissa, koska systeemi on muutettavissa.