Päästä meidät pahasta!

Syntiuhri kristillisen etiikan sokeana pisteenä

Tässä kirjoituksessa käsittelen mitä tahansa sellaista kristinuskon tulkintaa, jossa Jeesuksen maahan vuotanut uhriveri mielletään perustavaksi ja välttämättömäksi ehdoksi Jumalan anteeksiannolle, fundamentalistisena. Näkemys on sikäli perusteltu, että näissä tulkinnoissa uhrauksellinen logiikka on perustavaa eli näyttäytyy kristillisen uskonkäsityksen luovuttamattomana, fundamentaalisena opinkappaleena. Kyse on tulkintalinjasta, jonka mukaan Jeesuksen kuolema on kirjaimellisesti juutalaisen temppelikultin uhrikuvaston mukainen tosiasia.

Tämä tulkinta kieltää eksplisiittisesti esimerkiksi mahdollisuuden, että niiltä osin kuin Raamattu ymmärtää Jeesuksen ristinkuoleman merkityksen Jumalan vanhurskaan vihan ensisijaisena ja lopulta ainoana mahdollisena lepyttäjänä, sen ymmärrys olisi näiltä osin olennaisesti myyttinen ja virheellinen. Kirjoitukseni pyrkii osoittamaan, että klassisen kristinuskon pitkän ja laajan tradition monista vastakkaisista väitteistä huolimatta kristityllä on itse asiassa hyviä syitä otaksua asian olevan juuri näin. Hyvin täsmällisessä mielessä tekstini on siis harhaoppinen, ja kehotankin klassisen kristinuskon syntiuhrioppiin pitäytyviä lopettamaan lukemisen tähän – tai vähintäänkin muistamaan, ettei jatkossa mikään sanomani ole totuudellista.

Metamoderniksi kristityksi itseään luonnehtiva Daniel Nylund toteaa haastattelussa idean Jumalan kaikkivaltiudesta olevan fantasia. Maailmassa tapahtuu sanoinkuvaamattomia hirvittävyyksiä, joiden estämiseksi Jumala ei selvästikään tee mitään. Vähintäänkin rehellisen kristityn on pääteltävä tästä, että olipa Jumala millainen tahansa, hän syystä tai toisesta ei varjele lapsiaan pahalta.

Fundamentalistisen logiikan mukaan perimmäinen syy tällaiseen varjelemattomuuteen on ihmiskuntaa riivaava (seksin kautta periytyvä) synti. Tähän liittyy ihmisen tahdon vapaus, jota kunnioittaakseen on kaikkivaltiaankin notkistettava polvensa logiikan edessä ja nimissä. Vastaus jättää toivomisen varaa. Koska muinainen esi-isämme Aatami taannoin haukkasi omasta tahdostaan hyvän- ja pahantiedon puusta täydellisen isän kieltoa uhmaten, kaikkivaltias Jumala ei mitenkään voi olla sallimatta miljoonien ja miljardien lasten turhia ja väkivaltaisia kuolemia pitkin ihmiskunnan poukkoilevaa historiaa.

Kuten pahan ongelman ”älylliseen ratkaisuun” perehtyneet kristilliset apologeetat toteavat, on kuitenkin loogisesti mahdollista, että tämä hirveyksien maailma on kaikkivaltiaalle luojalle tarjoutuvista vaihtoehdoista paras ja toteutuskelpoisin – niin hirveä kuin se onkin. W.L. Craigin aristoteelinen sofistikoituneisuuskaan, joka näppärästi jakaa teodikean älylliseen ja emotionaaliseen pahan ongelmaan, ei paljon lohduta. Miten se kärsiviä viattomia auttaa, että tiedämme nyt kamppailevamme pikemminkin teodikean ”emotionaalisella” kuin ”älyllisellä” tasolla – sikäli kuin jälkimmäisellä puolella koko ongelma on jäännöksettä ratkaistu? Onko kristinuskon viesti sadististen vanhempien kidutusprojektien koe-eläimeksi alistetulle lapselle todella se, että Jumala on kyllä kaikkivaltias ja täydellisen hyvä, mutta kärsimyksesi on osa suurempaa suunnitelmaa, jonka lopputulos hyvittää tämän ikävän välivaiheen?

Epäilemättä kuka tahansa pitäisi tällaista vastausta käsittämättömän julmana. Ei ole epäreilua todeta, että jo aristoteelinen erottelu emotionaaliseen ja älylliseen pahan ongelmaan on todellisuudenvastainen, mikäli se edellyttää ongelman varsinaisen ratkaisun olevan puhtaasti älyllinen – ikään kuin viattomien uhrien kärsimys muuttuisi tämän jälkeen, aivan yhtä puhtaasti, silkaksi tunne-elämään liittyväksi ongelmaksi. Paljoa järjellisemmältä ei kuulosta vetoaminen Herran teiden tutkimattomuuteenkaan. Onkin ehkä vain rehellistä todeta, ettei Jumala toimi minkäänlaisen täydellisyyden tai kaikkivaltiuden kehyksissä. Hän ei estä eikä kykene estämään hirveyksiä tapahtumasta, eikä se ole koskaan ollut hänen tarkoituksensakaan. Nylund toteaakin vastuun paremmasta ylihuomisesta jäävän meille ihmisille, jolloin kysymys ”Jumalan (meihin kohdistuvasta) huolenpidosta” kääntyy kysymykseksi siitä, keitä meidän tulee hoivata ja suojella. Kristinuskossa ei ole kyse minusta, vaan toisista.

Fundamentalistisen väärinkäsityksen ytimessä on kuvitelma totuudesta koko ilmenemisensä kontekstia hallitsevana pakottavana valtana. Parhaiten (tai pahimmin) tämä implisiittinen harha ilmenee fundamentalistisessa helvettitulkinnassa, joka – kuten Nylund toteaa – on perua piispa Anselmin 1000-luvulla muotoilemasta opista. Oppi ottaa mallinsa ympäröivästä feodaalisesta todellisuudesta, jonka hierarkiassa rangaistuksen vakavuus määrittyi rikkomuksen kohteen yhteiskunnallisen statuksen mukaan. Mitä korkeampaa herraa vastaan rikkoi, sitä kovempi oli rangaistus. Näin ajateltuna idea helvetistä on periaatteessa varsin looginen: koska Jumala on äärettömän korkea herra, vähäisinkin rikkomus vaatii äärettömän rangaistuksen. [EDIT 12.11.2025: Tässä en väitä satisfactio vicarian eli hyvitysopin olevan Raamatun tekstien ulkopuolelta tullut myöhempi lisäys, kuten jotkut luterilaiset liberaaliteologit väittävät. Ilmaisen kuitenkin itseni hiukan epätäsmällisesti. Tekstiä kirjoittaessani en ollut vielä tutustunut satisfactio vicariasta käytyyn teologiseen keskusteluun enkä myöhemmin virheelliseksi osoitettuun käsitykseen tuon opin myöhemmästä alkuperästä. Nylund vaikuttaa omassa puheenvuorossaan viittaavan tähän käsitykseen. Yllä olevaa kappaletta täsmentäisin siten jättämällä helvettioppiin liittyvän alkuperäväitteen kokonaan sivuun ja osoittamalla feodalistisen hierarkian ja fundamentalistisen helvettikäsityksen logiikan yhtymäkohtiin.]

Idea on kuitenkin pahasti ristiriidassa Jeesuksen opetuksen kanssa: ”Tekin osaatte antaa lapsillenne hyviä asioita, vaikka olette pahoja. Miten paljon paremmin taivaallinen Isänne osaakaan antaa teille niitä hyviä asioita, joita pyydätte häneltä” (Matt. 7:11, UT 2020). Nylundin tapaan asetelmaa voi kirkastaa huomauttamalla, etten minäkään – niin huono isä kuin olenkin – koskaan kääntäisi selkääni lapselleni, vaikka hän hylkäisi kaiken, mitä olen hänelle opettanut ja samalla muuttuisi maailmanluokan kusipääksi. De facto me pahat maalliset vanhemmat tapaamme rakastaa lapsiamme, vaikka he syyllistyisivät aivan hirvittäviin tekoihin. Jeesuksen vertaukselta katoaa pohja, jos tähän todetaan fundamentalistisesti, että kaikkivaltias Jumala on ihan eri asia: hänelle nyt vain on ihan OK heittää lapsensa helvettiin vaikkapa väärän vakaumuksen vuoksi, eikä ainoastaan OK, vaan jollain mystisellä tavalla tämä vieläpä on totuudellista, eikä vähääkään ristiriidassa käsityksemme täydellisesti rakastavasta isä-Jumalasta kanssa. Meille maallisille isille johtopäätös on tyly: jos olisin täydellinen kuten Jumala, antaisin tottelemattoman lapseni palaa helvetin tulessa ikuisuudesta ikuisuuteen. Johtopäätös vaikuttaa lievästi sanoen perverssiltä.

Oman totuuslogiikkansa vuoksi fundamentalismi ei kuitenkaan kykene tekemään myönnytyksiä. Jos totuus hallitsee koko ilmenemisensä kontekstia, kaikki mitä Raamattu sanoo, on jäännöksettömästi ja sellaisenaan totta. Totuus hallitsee ilmoitusta kokonaisuudessaan, ja fundamentalismin epätyydyttäväksi vaihtoehdoksi jää Jeesuksen opetuksen väkivaltainen harmonisoiminen kaikkien ikuiseen kadotukseen viittaavien opinkappaleiden kanssa.

Nylundin mukaan Jeesuksen oppi poikkeaa tyystin Anselmin mallista, sillä Jeesuksen mukaan juuri yhteisön vähäarvoisimpiin kohdistuva väkivalta ansaitsee pahimman tuomion. Tämän me hyvinvointivaltion kasvatit olemme tavallaan sisäistäneet jo koulun penkillä (mikä kertoo jotain kristinuskon kulttuurisesta merkityksestä). Yhteisön moraali mitataan sen tavassa kohdella heikoimpia jäseniään. Anselmin logiikan mukaan asetelma on päinvastainen. Suuri herra vaatii suurta rangaistusta, mutta hierarkiassa alaspäin mentäessä rangaistuksen vakavuus vähenee, kunnes törmäämme systeemiin, joka edellyttää viattomimman ja puolustuskyvyttömimmän uhraamista suurimman kuviteltavissa olevan herran vihan lepyttämiseksi.

Evankeliumin yksi ydinajatus on tämän systeemin näkyväksi tekeminen. Pahat tekomme eivät kohdistu ”synniksi tulleeseen” sijaisuhriin, vaan itseensä Jumalaan viattomana uhrina. Koska vain uhri voi antaa anteeksi, anteeksiannon perimmäinen todellisuus on tässä mielessä jumalallista, kun taas viattomien uhraaminen syntien edestä on raaka totuus inhimillisestä elämästä. Tämä johtaa kristinuskon kannalta monia häiritsevään johtopäätökseen: Jumala ei tarvinnut Jeesuksen uhria, eikä itse asiassa ole koskaan tarvinnut uhrejamme mihinkään.

Raamatun voi näin todeta olevan jokseenkin heterogeeninen ja epävakaa dokumentti, joka kyllä päästää läpi evankeliumin valoa, mutta onnistuu myös tekemään kaikesta kovin hämärää, sillä se, mitä Jumalan sanaksi kutsutaan, on täynnä uhrauksellista järkeilyä ja heimologiikan mukaista puhetta kostavasta herra Sebaotista; silti siellä on jotain muutakin, jokin anteeksiannon ja sovinnon todellisuus, jota vastaan uhrauksellinen logiikkamme asettuu niin vahvasti, että moni meistä on valmis tekemään uhraamisesta Raamatun jumalankuvan itselleen. Valikoiva fundamentalistinen luenta valaa tämän kolossin savijalat rautakärkisiin saappaisiin. Saappaissa astelee tuttu ääretön herra, jonka kostonhimon vain oman lapsen viaton veri voi tyydyttää. Uhrauksellinen logiikka tulee näin myöntäneeksi, että sen näkemyksen mukaan oman jälkikasvun teurastaminen on suurinta kuviteltavissa olevaa rakkautta.

Fundamentalistin perusongelmana on Nylundia seuraten jatkuva viehtymys pysyvyyteen ja muuttumattomuuteen, ajatus ilmoituksen sulkeutumisesta 2 000 vuotta sitten. Nykykristityn osana on vain uskoa kaikki, uskoa niin lujasti, että puhutaan jopa uskonvarmuudesta. Ja uskonvarmuutensa sisäistänyt kristitty on sellainen, joka kieltäytyy Raamatun äärellä ajattelemasta, sillä ajattelemisesta on kieltäydyttävä epäilyn tyrehdyttämiseksi, ja epäily on tyrehdytettävä sen varmistamiseksi, ettei synny erimielisyyttä minkään yksityiskohdan suhteen.

Tunnetusti fundamentalistit varoittavat olemasta eri mieltä ilmoituksen kanssa vähäisissäkään asioissa, sillä kalteva pinta odottaa uhrejaan nielaistavaksi. Mutta juuri fundamentalismi on tuo uhreja nielevä öljytty liukumäki (paikallisten slangilla ”öljymäki”), joka estää suurta osaa kristityistä kasvamasta aikuisiksi ja pakottaa heidät siihen tekopyhyyteen ja itsepetokseen, joista valitettavan usein kristillisen seurakunnan tunnistamme. Tiedän tämän omasta kokemuksestani, ja tunnen läpikotaisin haitan, jota fundamentalismi kykenee aiheuttamaan niin ajattelussa kuin ihmissuhteissa. Ei ole sattumaa, että vielä 10 vuotta helluntailaisuudesta eroamiseni jälkeen joudun työstämään tämän pelkkää hyvää tarkoittavan uskonnollisen järkeilyn tuottamia häpeäkokemuksia ja etsimään sovintoa menneisyyteni kanssa.

Fundamentalismin totuuslogiikan johdonmukainen seuraus on tämän ajattelutavan piiriin kuuluva jatkuva puhtauden varjeleminen, mikä ilmenee muun muassa sen kyvyttömyytenä hyväksyä opistaan poikkeavien näkemysten rinnakkaiselo yhteisöissään. Siten fundamentalismi on myös rakenteellisesti sokeaa totuutensa tuottamille uhreille. Se pitää jumalansa hengissä ihmisten kustannuksella.

 

 

Kristinusko ja objektiiviset tosiasiat

Kierkegaard-ekskursio
 
 
Tanskalainen filosofi Søren Kierkegaard kirjoittaa puhuttelevasti ja mieleenpainuvasti uskosta Päättävässä epätieteellisessä jälkikirjoituksessaan. Pidän hänen tavastaan liittää usko sellaisiin asioihin kuin intohimo ja epävarmuus. Kierkegaardille – tai PEJ:n pseudonyymille Johannes Climacukselle – usko ei ole luottamusta objektiivisiin tosiasioihin tai jonkinlaisen varmuuden seuraamista.
 
Kierkegaard menee jopa niin pitkälle, että toteaa sen, jonka rukous ”nousee kaikesta äärettömyyden intohimosta, vaikka hänen silmänsä lepäävät epäjumalan kuvassa”, olevan enemmän totuudessa kuin sen, jonka tiedollinen käsitys Jumalasta on aivan oikea ja vaikka tämä ”objektiivisesti etsii tosi Jumalaa”:
 
Jos toinen etsii objektiivisesti kuolemattomuutta, ja toinen sijoittaa koko äärettömyyden intohimon epävarmuuteensa, niin kummassa on enemmän totuutta, ja kumpi osoittaa suurempaa varmuutta? Toinen on lopullisesti lähtenyt likiarvon etsimisen tielle, jonka loppua ei näy, koska varmuus kuolemattomuudesta voi olla vain subjektiivista; toinen on kuolematon ja kamppailee juuri siksi epävarmuuttaan vastaan.
 
”Objektiivinen todellisuus” on likiarvon todellisuutta; objektiivista tietoa Jumalasta ei ole, tai jos on, se on uskomisen kannalta yhdentekevää. ”Äärettömyyden intohimon” vallassa oleva ihminen seuraa epävarmuuttaan. Se ”suurempi varmuus”, josta Kierkegaard tässä puhuu, ei ole Jumalaan kohdistuvaa objektiivista vakuuttuneisuutta tai Jumalan objektiivisuudesta vakuuttumista, vaan intohimon pyhittämää antautumista sille todellisuudelle, jossa varmuus on aina vasta tulemisen, ei koskaan olemisen, tilassa. Katkelmaa auttaa ymmärtämään Kierkegaardin perusajatus totuudesta paradoksina.
 
Päättävässä epätieteellisessä jälkikirjoituksessa hahmoteltu usko on monella tavoin vastakkaista ”uskonvarmuudesta” intoilevalle fundamentalismille tai luonnontieteisiin nojaavalle kristillisteistiselle dogmaattiselle metafysiikalle. Ensin mainittuun kuuluu ”psykoottinen vakuuttuminen” ja täydellinen alistuminen ulkoisen Herran käskysanalle; jälkimmäinen pyrkii perustelemaan itsensä eräänlaisena rationaalisena ja objektiivisesti sitovana tieto-oppina.
 
Kierkegaard ajattelee kristinuskoa metafysiikan ja objektiivisen vakuuttumisen tältä puolen, eksistoivasta ihmisestä käsin. Näin hän kykenee myös tarjoamaan kristinuskosta tulkinnan, joka väistää sekä fundamentalismia että metafysiikkaa vaivaavan objektivismin ja dogmaattisuuden ongelman.
 
Fundamentalismin ”objektiivisuus” vaatii ihmistä vakuuttumaan likiarvoisesta todellisuudesta sietämättömällä täsmällisyydellä. Fundamentalisti sanoo, ettei kristityn tule perustaa uskoaan ihmisen määritelmiin Jumalasta, mutta samaan hengenvetoon edellyttää tämän kuitenkin vakuuttuvan fundamentalistien tavasta määritellä Jumala. Kristillinen metafysiikka kehottaa kristittyä katsomaan todellisuutta logiikan ja luonnontieteen tosiasioiden valossa, harrastamaan eräänlaista yhteen- ja vähennyslaskua ja muodostamaan näin rationaalisen perustan Jumalalle antautumiselle. Fundamentalismin tapaan myös metafysiikka päätyy, tosin omalla tavallaan, tyhjentämään kielen kaikesta likiarvoisuudesta ja monimerkityksisyydestä: 1+1=2, ja tämä on yksiselitteistä; mutta kuten Kierkegaard huomauttaa, juuri tästä syystä tällaiset totuudet ovat myös täysin yhdentekeviä.
 
Kierkegaardin eksistentialistinen tulkinta kristinuskosta on ideologiakriittinen ainakin siltä osin, että se sallii kristityn kulkea uskonpolkuaan ennalta määrittelemättömästi, vailla varmuutta ja vastauksia. Intohimoinen ja epävarmuutensa kanssa kamppaileva käytännön ateisti on lopulta lähempänä autenttista uskovaisuutta kuin Raamattuaan pikkutarkasti seuraava moralisti, joka julistaa tottelevaisuuttaan ja alistumistaan Herran auktoriteetille ei vain ”hengessään” vaan myös kaikin tavoin ”raamatullisissa” elämäntavoissaan.
 
Asettamalla vastatusten epäjumalankuvan edessä rukoilevan pakanan ja tiedollisesti oikeaoppisen kristityn Kierkegaard tuo hakematta mieleen Luukkaan evankeliumin vertauksen fariseuksesta ja publikaanista (Luuk. 18:10–13). Fariseukset olivat aikansa oikeaoppisia: he noudattivat Tooraa, Jumalan lakia, ja ylpeilivät oikeutetusti uskollisuudellaan Herransa sanalle ja auktoriteetille. Tässä on tärkeää korostaa, ettei fariseuksena oleminen merkinnyt tekopyhää teeskentelyä, vaan todellista Jumalan tahdon mukaista vaeltamista, erottautumista ympäröivästä pakanallisesta maailmasta hyvin käytännönläheisellä ruumiin, nautintojen ja elämäntapojen kontrollilla. Se, että Jeesus sanoi Jumalan pitävän tällaista joutavana – ”Laupeutta minä tahdon enkä uhria” (Matt. 9:13) – oli suora ja tietoinen loukkaus ”uskovan elämäntavalle” ja koko sille dogmaattiselle järjestelmälle, jonka ytimessä oli vilpitön halu olla kuuliainen ja tottelevainen. Jeesuksen mukaan Jumala ei koskaan ollut tällaisista uhreista kiinnostunut.
 
Toden teolla syntistä elämää viettävän publikaanin huudahdus, ”ole minulle syntiselle armollinen!” ilmaisee ääretöntä huolta ja intohimoa. Se ei välitä moraalista tai oikeasta opista, sillä näiden suhteen voi vain epäonnistua.
 
Voimme myös kuvitella, mitä vertauksessa esitetyn tapahtuman jälkeen seuraa. Publikaani kohtaa fariseuksen, joka kysyy: ”Kai sinä nyt laitat asiasi kuntoon ja alat elää tosiuskovan elämää, kun kerran Jumala on jo sinut vanhurskauttanut? Ymmärräthän, että usko ilman tekoja on kuollut, ja niin edelleen.” Pian hän ehkä törmää myös metafyysikkoon, joka tiedustelee, milloin publikaani on kaavaillut aloittavansa apologetiikan opinnot saadakseen älyllisen ja objektiivisen perustan uskomuksilleen…
 
Jos publikaanimme on vahva ja sisäisesti eheä tyyppi, hän nyökkäilee kohteliaasti ja kiittää hyvistä neuvoista, mutta jatkaa elämäänsä juuri kuten parhaaksi katsoo. Todennäköisesti hän ei jatkossakaan ole kenenkään ”uskonsa vakavasti ottavan” silmissä erityisen hyvä uskovainen, mutta miksi tämän pitäisi häntä kiinnostaakaan? Hän seuraa intohimoisesti epävarmaa armon valaisemaa tietään, lankeaa sadasti ja epäonnistuu tuhannesti, iloitsee muiden syntisten kanssa ja rakastaa villisti kenenkään estämättä, olematta kovinkaan tarkka maineestaan ja puhdasoppisuudestaan näiden korkeasti pyhitettyjen vakavien keskuudessa. Kyllä hän heidät jo tuntee: nuo totuutensa objektiivisuudesta kerskaavat hiukan koomiset hahmot, joilla on valmis kartta keskeneräisestä maailmasta.