Perimmäisen todellisuuden parametrit

 

2+2=4, Pythagoraan lause, modus ponens, se että lapsen kiduttaminen on väärin kaikissa mahdollisissa maailmoissa, Hyvän ikuisuus, totuuden ja kauneuden olemassaolo; kutsuttakoon näitä korkeammiksi totuuksiksi, mikä tarkoittaa, että ne ovat jotain, mihin emme voi olla uskomatta, olkoonkin, että joistakin näistä vallitsee suuria erimielisyyksiä ja joihinkin niistä todella väitämme olevamme uskomatta.

 

New York sijaitsee USAssa, kristinusko syntyi Lähi-idässä, vihreä siirtymä on illuusio, halu ei ole alkuperäistä vaan perustuu aina toisen halun jäljittelyyn, tieteen diskurssi ei ole yhtenäinen, vesi virtaa aina alaspäin; kutsuttakoon näitä alemmiksi totuuksiksi, mikä tarkoittaa että ne ovat niin sanottuja faktoja, jotka voimme tietää tai olla tietämättä, olkoonkin, että joistakin näistä vallitsee suuria erimielisyyksiä ja useimmat niistä ovat meille tietymättömissä.

 

Suhdettamme korkeampiin totuuksiin näyttää määrittelevän usko ja epävarmuus, alempia tieto ja varmuus. Usko ja tieto eivät kuitenkaan ole vastakkaisia ja toisensa pois sulkevia. Uskoon voi liittyä varmuutta ja tietämiseen epävarmuutta. Korkeampia totuuksia emme voi tietää varmasti, mutta niihin on mahdoton olla uskomatta. Koska uskoomme perimmäisiin totuuksiin ei kuitenkaan tapaa kuulua juuri minkäänlaista varmuutta, olemme taipuvaisia mieltämään mahdottomuuden olla uskomatta jonkinlaiseksi korkeampiin totuuksiin kohdistuvan tietämättömyyden kaltaiseksi. Silloin sanomme, ettemme usko, mutta yleensä tarkoitamme, ettemme voi tietää.

 

Ajattelen tämän tietämättömyyden lajin olevan ilmausta perimmäisen todellisuuden luonteeseen liittyvästä epävarmuudestamme. Tiedon epävarmuus ei kuitenkaan välttämättä merkitse sitä, ettemme todella uskoisi; kyse voi olla ennen muuta siitä, ettemme syystä tai toisesta tunnista uskovamme, ja meillä on – kenties pitkälti kulttuuristamme juontuva – taipumus asettaa usko ja tieto vastatusten niin, että usko näyttäytyy tiedon puutteena ja korvaajana, kun taas jonkin asian tietäminen ei enää ole uskon kysymys. Käsittääkseni tämä on syvästi virheellinen ajatus; uskoa ja tietoa ei pidä asettaa vastakkain tähän tapaan.

 

Sopii toki kysyä, miksi olemme epävarmoja monista korkeammista totuuksista tai suorastaan taipuvaisia kieltämään ne. Miksi moni meistä väittää, ettei ole olemassa moraalisia absoluutteja tai että on mahdotonta tietää, onko Jumala olemassa? Tässä tieto ja usko asettuvat usein vastatusten: Jumalan olemassaolo on ”puhdas” uskon asia, johon tiedollisen varmuuden puuttuminen kehottaa ajattelevaa ihmistä suhtautumaan agnostisen varovaisuusperiaatteen mukaisesti.

 

Agnostinen varovaisuusperiaate edellyttää kuitenkin uskomista siihen, ettei perimmäinen totuus ole jotain, jolla olisi mitään olennaista tekemistä subjektiivisen partisipaation kanssa. Totuudelle asetetaan implisiittinen ehto: olipa se mitä tahansa, siitä perille pääseminen ei voi/saa olla riippuvaista subjektin sitoutumisesta siihen jonkin vastakkaisen vaihtoehdon hylkäämisen kustannuksella, vaan totuuden on oltava tässä mielessä ”objektiivinen” – jopa siinä määrin, että totuuden saavuttamisen ehtona pidetään juuri subjektiivisen sitoutumisen hylkäämistä, mikä on yksi agnostisen varovaisuusperiaatteen taustalla oleva perusintuitio. Sitoutuminen merkitsee puolueellisuutta. Puolueellisuus tosin voi olla totuuden saavuttamisen este vain, mikäli perimmäinen totuus uskotaan saavutettavan nimenomaan omaksumalla mahdollisimman täydellinen puolueettomuus. Taustalla on usein implikaatio perimmäisen totuuden tarkoituksettomuudesta, epäpersoonallisuudesta ja välinpitämättömyydestä.

 

Kannatan agnostista varovaisuusperiaatetta. Se on mielestäni perusteltua varsinkin alempien totuuksien selvittämissä. Korkeampien totuuksien suhteen se on kuitenkin kyseenalainen, sillä ei ole mitään syytä lähtökohtaisesti uskoa perimmäisen totuuden olevan välinpitämätön subjektiiviselle partisipaatiollemme; on siis myös täysin mahdollista, että perimmäinen todellisuus on saavutettavissa vain sikäli kuin agnostinen varovaisuusperiaate hylätään – välinpitämättömyysolettama saattaa olla silkka moderniteetin luomiin mielikuviin perustuva ennakkoluulo.

 

Jos näin on, tällöin kyse on tosiaan pois kääntymisestä, objektiivisuuden hylkäämisestä, antautumisesta sille mahdollisuudelle, että totuus on saavutettavissa vain niin, että subjekti suostuu osallistumaan siihen. Tällöin totuuden avautuminen edellyttää sitoutumista ja puolueellisuutta pikemmin kuin ”kaikkien vaihtoehtojen auki pitämistä”.

 

Jos perimmäinen todellisuus ei ole välinpitämätöntä – eikä ole mitään sitoutumatonta keinoa saavuttaa tietoa siitä, onko näin vai eikö ole – päädymme kierkegaardilaiseen ajatukseen, jossa totuus on subjektiivista, muttei suhteellista. Samalla joudumme toteamaan, etteivät usko ja tieto ole niinkään vastakkaisia kuin toisensa läpäiseviä. Ei ole puhdasta uskoa tai puhdasta tietoa, vaan molemmat näyttävät jollain tapaa edellyttävän toisiaan aivan kuten ei ole olemassa moraalista riippumatonta järkeä (moraaliton valinta ei voi olla järkevä, sillä se ei ole hyvä).

 

Kristinuskon mukaan totuudesta pääsee perille vain kääntymyksen (metanoia, mielenmuutos) kautta. Kristinusko tarjoaa selittävän viitekehyksen, jossa sekä totuuteen kuuluva puolueellisuus ja sitoutuneisuus että haluttomuutemme hyväksyä asian olevan näin näyttäytyvät ymmärrettävinä. Jos kristinuskon lankeemusmyytti sisältää likiarvoisessa muodossa totuuden inhimillisen halun ja järjen tilanteesta, on uskottavaa, että suhteessamme perimmäiseen todellisuuteen vallitsee kahtalainen asetelma: sen pakonomainen torjunta ja kyvyttömyys olla todella uskomatta siihen. Jälkimmäinen on edellisen seurausta, torjutun ikuista paluuta. Perimmäiset totuudet ovat äärimmäisen uskottavia, mutta agnostinen varovaisuutemme tuo yhtälöön tuon samaisen uskottavuuden kokoisen EHKÄn, minkä vuoksi on inhimillisen kokemuksen ja päättelyn perusteella mahdollista sanoa metafysiikan olevan epävarmuuden ja uskon aluetta juuri siksi, ettemme voi olla tietämättä/uskomatta sen olevan myös totuuden aluetta.

 

Luullakseni uskon ja tiedon väliseen erotteluun ja niiden keskinäiseen suhteeseen liittyy monia vakavia ennakkoluuloja. Olemme taipuvaisia hylkimään tietämisen varmuutta fundamentalismin ja typeryyden pelossa, ja hyvä niin. Siksi on lopulta tunnustettava myös agnostisen varovaisuusperiaatteen epävarmuus ja huomioitava vakavasti mahdollisuus, että se voi olla merkittävä este totuuden saavuttamiselle. Näin on ainakin silloin, jos pitää paikkansa, että totuudesta voi päästä perille vain sen puoleen kääntymällä, eräänlaisella ”uskon hypyllä” (jolla ei tarvitse olla mitään tekemistä voluntarismin tai desisionismin kanssa). Silloin se, joka vaatii jo etukäteen tiedollista varmuutta asiasta ennen periksi antamistaan, on itse asiassa se, joka torjuu totuuden objektiivisuuden ihanteen nimissä ja jää likiarvon tasolle. Likarvoisuudessa ei tietenkään ole mitään vikaa, ellei täsmällisyyden saavuttaminen ole mahdollista. Olisi kuitenkin virheellistä väittää totuuden olevan likiarvoinen vain sillä perusteella, että objektiivisuus on aina likiarvoista. Jos on mahdollista saavuttaa täsmällisyys, likiarvoon tyytyminen on typerää.

 

Mutta onko asia näin? Sitä emme voi tietää millään varmuudella. Joko se on niin tai sitten ei ole. Jos myönteinen vastaus on edes mahdollinen, agnostinen varovaisuusperiaate itsessään kehottaa meitä olemaan tälle vaihtoehdolle kriittiseen tapaan avoin. Mutta mille tällöin avaudumme? Agnostismin hylkäämiselle uskon hyväksi. On siis mahdollista, että on olemassa todellisuus – tosi todellisuus – joka paitsi edellyttää agnostismin mukaista kriittistä avoimuutta, myös pakottaa antamaan periksi mahdollisuudelle, että agnostismi (joka perustuu pyrkimykselle objektiivisuuteen) on pelkkä välivaihe, johon pysähtyminen muuttaa sen omaksi vastakohdakseen eli totuutta hylkiväksi torjunnaksi.

 

Ei myöskään tunnu epäuskottavalta ajatella, että perimmäinen todellisuus on ehkä välttämättä sellainen, jossa subjektiivisen ja objektiivisen tietämisen ero romahtaa. Jos alkuperämme on tuossa todellisuudessa, tämä vaikuttaa tosiaan väistämättömältä. Olemme osa maailmaa, jossa objektiivisuuden ihanne tarkoittaa kykyä asettua keinotekoisesti tuon maailman ulkopuolelle ja tehdä siitä näin tutkimisemme kohde. Perimmäinen todellisuus ei kuitenkaan ole tällä tavoin tutkittavissa. Siksikin olemme epävarmoja. Emme tahdo antautua tutkimattomalle, mutta kuten jokainen todellinen tutkija ja tieteentekijäkin tietää, vain siten on mahdollista saavuttaa totuus.

 

Kristinusko ja objektiiviset tosiasiat

Kierkegaard-ekskursio
 
 
Tanskalainen filosofi Søren Kierkegaard kirjoittaa puhuttelevasti ja mieleenpainuvasti uskosta Päättävässä epätieteellisessä jälkikirjoituksessaan. Pidän hänen tavastaan liittää usko sellaisiin asioihin kuin intohimo ja epävarmuus. Kierkegaardille – tai PEJ:n pseudonyymille Johannes Climacukselle – usko ei ole luottamusta objektiivisiin tosiasioihin tai jonkinlaisen varmuuden seuraamista.
 
Kierkegaard menee jopa niin pitkälle, että toteaa sen, jonka rukous ”nousee kaikesta äärettömyyden intohimosta, vaikka hänen silmänsä lepäävät epäjumalan kuvassa”, olevan enemmän totuudessa kuin sen, jonka tiedollinen käsitys Jumalasta on aivan oikea ja vaikka tämä ”objektiivisesti etsii tosi Jumalaa”:
 
Jos toinen etsii objektiivisesti kuolemattomuutta, ja toinen sijoittaa koko äärettömyyden intohimon epävarmuuteensa, niin kummassa on enemmän totuutta, ja kumpi osoittaa suurempaa varmuutta? Toinen on lopullisesti lähtenyt likiarvon etsimisen tielle, jonka loppua ei näy, koska varmuus kuolemattomuudesta voi olla vain subjektiivista; toinen on kuolematon ja kamppailee juuri siksi epävarmuuttaan vastaan.
 
”Objektiivinen todellisuus” on likiarvon todellisuutta; objektiivista tietoa Jumalasta ei ole, tai jos on, se on uskomisen kannalta yhdentekevää. ”Äärettömyyden intohimon” vallassa oleva ihminen seuraa epävarmuuttaan. Se ”suurempi varmuus”, josta Kierkegaard tässä puhuu, ei ole Jumalaan kohdistuvaa objektiivista vakuuttuneisuutta tai Jumalan objektiivisuudesta vakuuttumista, vaan intohimon pyhittämää antautumista sille todellisuudelle, jossa varmuus on aina vasta tulemisen, ei koskaan olemisen, tilassa. Katkelmaa auttaa ymmärtämään Kierkegaardin perusajatus totuudesta paradoksina.
 
Päättävässä epätieteellisessä jälkikirjoituksessa hahmoteltu usko on monella tavoin vastakkaista ”uskonvarmuudesta” intoilevalle fundamentalismille tai luonnontieteisiin nojaavalle kristillisteistiselle dogmaattiselle metafysiikalle. Ensin mainittuun kuuluu ”psykoottinen vakuuttuminen” ja täydellinen alistuminen ulkoisen Herran käskysanalle; jälkimmäinen pyrkii perustelemaan itsensä eräänlaisena rationaalisena ja objektiivisesti sitovana tieto-oppina.
 
Kierkegaard ajattelee kristinuskoa metafysiikan ja objektiivisen vakuuttumisen tältä puolen, eksistoivasta ihmisestä käsin. Näin hän kykenee myös tarjoamaan kristinuskosta tulkinnan, joka väistää sekä fundamentalismia että metafysiikkaa vaivaavan objektivismin ja dogmaattisuuden ongelman.
 
Fundamentalismin ”objektiivisuus” vaatii ihmistä vakuuttumaan likiarvoisesta todellisuudesta sietämättömällä täsmällisyydellä. Fundamentalisti sanoo, ettei kristityn tule perustaa uskoaan ihmisen määritelmiin Jumalasta, mutta samaan hengenvetoon edellyttää tämän kuitenkin vakuuttuvan fundamentalistien tavasta määritellä Jumala. Kristillinen metafysiikka kehottaa kristittyä katsomaan todellisuutta logiikan ja luonnontieteen tosiasioiden valossa, harrastamaan eräänlaista yhteen- ja vähennyslaskua ja muodostamaan näin rationaalisen perustan Jumalalle antautumiselle. Fundamentalismin tapaan myös metafysiikka päätyy, tosin omalla tavallaan, tyhjentämään kielen kaikesta likiarvoisuudesta ja monimerkityksisyydestä: 1+1=2, ja tämä on yksiselitteistä; mutta kuten Kierkegaard huomauttaa, juuri tästä syystä tällaiset totuudet ovat myös täysin yhdentekeviä.
 
Kierkegaardin eksistentialistinen tulkinta kristinuskosta on ideologiakriittinen ainakin siltä osin, että se sallii kristityn kulkea uskonpolkuaan ennalta määrittelemättömästi, vailla varmuutta ja vastauksia. Intohimoinen ja epävarmuutensa kanssa kamppaileva käytännön ateisti on lopulta lähempänä autenttista uskovaisuutta kuin Raamattuaan pikkutarkasti seuraava moralisti, joka julistaa tottelevaisuuttaan ja alistumistaan Herran auktoriteetille ei vain ”hengessään” vaan myös kaikin tavoin ”raamatullisissa” elämäntavoissaan.
 
Asettamalla vastatusten epäjumalankuvan edessä rukoilevan pakanan ja tiedollisesti oikeaoppisen kristityn Kierkegaard tuo hakematta mieleen Luukkaan evankeliumin vertauksen fariseuksesta ja publikaanista (Luuk. 18:10–13). Fariseukset olivat aikansa oikeaoppisia: he noudattivat Tooraa, Jumalan lakia, ja ylpeilivät oikeutetusti uskollisuudellaan Herransa sanalle ja auktoriteetille. Tässä on tärkeää korostaa, ettei fariseuksena oleminen merkinnyt tekopyhää teeskentelyä, vaan todellista Jumalan tahdon mukaista vaeltamista, erottautumista ympäröivästä pakanallisesta maailmasta hyvin käytännönläheisellä ruumiin, nautintojen ja elämäntapojen kontrollilla. Se, että Jeesus sanoi Jumalan pitävän tällaista joutavana – ”Laupeutta minä tahdon enkä uhria” (Matt. 9:13) – oli suora ja tietoinen loukkaus ”uskovan elämäntavalle” ja koko sille dogmaattiselle järjestelmälle, jonka ytimessä oli vilpitön halu olla kuuliainen ja tottelevainen. Jeesuksen mukaan Jumala ei koskaan ollut tällaisista uhreista kiinnostunut.
 
Toden teolla syntistä elämää viettävän publikaanin huudahdus, ”ole minulle syntiselle armollinen!” ilmaisee ääretöntä huolta ja intohimoa. Se ei välitä moraalista tai oikeasta opista, sillä näiden suhteen voi vain epäonnistua.
 
Voimme myös kuvitella, mitä vertauksessa esitetyn tapahtuman jälkeen seuraa. Publikaani kohtaa fariseuksen, joka kysyy: ”Kai sinä nyt laitat asiasi kuntoon ja alat elää tosiuskovan elämää, kun kerran Jumala on jo sinut vanhurskauttanut? Ymmärräthän, että usko ilman tekoja on kuollut, ja niin edelleen.” Pian hän ehkä törmää myös metafyysikkoon, joka tiedustelee, milloin publikaani on kaavaillut aloittavansa apologetiikan opinnot saadakseen älyllisen ja objektiivisen perustan uskomuksilleen…
 
Jos publikaanimme on vahva ja sisäisesti eheä tyyppi, hän nyökkäilee kohteliaasti ja kiittää hyvistä neuvoista, mutta jatkaa elämäänsä juuri kuten parhaaksi katsoo. Todennäköisesti hän ei jatkossakaan ole kenenkään ”uskonsa vakavasti ottavan” silmissä erityisen hyvä uskovainen, mutta miksi tämän pitäisi häntä kiinnostaakaan? Hän seuraa intohimoisesti epävarmaa armon valaisemaa tietään, lankeaa sadasti ja epäonnistuu tuhannesti, iloitsee muiden syntisten kanssa ja rakastaa villisti kenenkään estämättä, olematta kovinkaan tarkka maineestaan ja puhdasoppisuudestaan näiden korkeasti pyhitettyjen vakavien keskuudessa. Kyllä hän heidät jo tuntee: nuo totuutensa objektiivisuudesta kerskaavat hiukan koomiset hahmot, joilla on valmis kartta keskeneräisestä maailmasta.