Kirjailijan tuskanparahdus

Kirjailija Helena Immosen mukaan kirjallisuusalaa dominoi ”kärsivän kirjailijan” narratiivi, joka ”ei aina mahdollista sen kertomista, että kaiken tämän murroksen, epävarmuuden ja tuskan keskellä on kirjailijoita, jotka eivät kärsi tai koe olevansa sorrettuja”. Nämä kirjailijat ovat niitä, ”[j]otka voivat tehdä kirjailijan työtä tyytyväisinä”.

Immosen esiin nostama ongelma tuntuu kieltämättä hiukan keinotekoiselta alan viheliäiset realiteetit huomioiden. Hänen viestinsä vaikuttaa olevan, että jotkut kirjailijat eivät dominantin narratiivin vuoksi voi ilmaista riittävän vapaasti tyytyväisyyttään omaan etuoikeutettuun tilanteeseensa. Onhan tämä tietysti kurjaa…

Mutta kenties ongelma on polttava ja todellinen. Sulkeehan se diskurssin ulkopuolelle ne, jotka ovat päässeet nauttimaan harvoille saatavilla olevasta etuoikeudesta elättää itsensä kirjallisella työllään. Immonen pyrkiikin ennakoimaan huolellisesti ilmeisimmän vastakritiikin. Hän korostaa, ettei ”todellakaan tässä vihjaa, että jos kirjailijat vain tekisivät kovasti töitä, myyntimenestys seuraisi perässä”. Samaan hengenvetoon hän kuitenkin ihmettelee, ”mitä hyötyä menneessä vellomisesta on” ja toteaa arvostavansa ”sitä, että kaikkien vaikeuksien keskellä tartutaan toimeen ja tehdään sille kurjuudelle jotain”.

Immonen osoittaa siis tiedostavansa, etteivät asiat ole aivan helppoja ja yksinkertaisia. En tiedä, onko tiedostamisesta apua kirjailijalle, joka ei vello menneessä ja kaikkien vaikeuksien keskellä on jatkuvasti tarttunut toimeen – minkään muuttumatta vähääkään paremmaksi.

Pidän tällaista puheenvuoroa hämmentävänä, sillä en oikein ymmärrä, onko sen tarkoitus sanoa muuta kuin että nykyäänkin on mahdollista joillekin kirjailijoille elättää itsensä luovalla työllään ja olla tyytyväisiä. Suurimmalle osalle koko skenaario on silkka utopia.

Suopeasti tulkittuna Immonen haluaa selvästi avata keskustelun ”mahdollisuuksien näköaloille” ja purkaa uhriuttavaa kurjuusnarratiivia. Strategia vaikuttaa kuitenkin huonosti mietityltä. Millaisia mahdollisuuksien horisontteja sen toteamisen, että jotkut harvat hyötyvät nykytilanteesta, ylipäätään voi ajatella avaavan kenellekään? ”Tällaistakin todellisuutta on.” Aivan. Mitä sitten? Onko tämä sitä ”näkökulmien monipuolistamista”, jonka puolesta Immonen painokkaasti puhuu? Kuulenko prekaarien kanssakurjistelijoideni keskuudesta oivalluksen aamenen: Kas kun en tullut ajatelleeksi! Että joillakin menee paremmin, ja mahdollisuuksien horisontti on olemassa, vaikkakaan ei ehkä minulle?

Aiheensa arkaluontoisuuden vuoksi Immosen teksti on täynnä selustan varmistelua. Hän ilmaisee varauksettoman tukensa ”kirjailijoiden ja muiden taiteilijoiden aseman ja työmahdollisuuksien parantamiseksi”, mutta haluaisi ”nähdä myös toivoa luovia puheenvuoroja … [s]illä näissäkin oloissa hyvä elämä ja hyvä ura on mahdollista saavuttaa”. Kenelle? Kaikilleko? Suurimmalle osalle? Kenelle?

Immonen ei varsinaisesti pyri perustelemaan ”alaamme dominoivan narratiivin” vallitsevuutta. Hän vaikuttaa yksinkertaisesti olettavan sen. Ketkä tätä narratiivia sitten ylläpitävät? Arveltavasti suurin osa kirjailijoista eli juuri prekariaatissa kituuttavat kulttuurityöläiset, joiden näkyvyys ja palkkatulot ovat nollan tuntumassa. Heille kyse ei tietenkään ole vain narratiivista, vaan kouriintuntuvasta todellisuudesta, joka ei kertomusta vaihtamalla muuksi muutu. Kun Immonen harmittelee asetelmaa, jossa hyväosaisten kirjailijoiden ei anneta hyväksyttävällä tavalla julistaa tyytyväisyyttään kaiken kurjuuden keskellä, herää pakostakin kiusallisia mielikuvia ylensyöneistä rikkaista, jotka vaativat nälkiintyneiden massojen empatiaa vatsakipuunsa ja ummetukseensa.

Mutta olkaamme suopeita. Immonen varmastikaan tarkoita väittää, että ”toivon ja mahdollisuuksien” horisontin avaaminen merkitsee eliitin oikeutta odottaa kurjalistolta ymmärrystä elintasotuskaansa – tai tässä tapauksessa siihen epämukavaan suvaitsemattomuuden tunteeseen, joka etuoikeutetulla ihmisellä toisinaan herää hänen huomatessaan, ettei suuri osa porukasta jaa hänen todellisuuskäsitystään. Mutta mitä hän sitten tarkoittaa?

Kun alan vallitseva realiteetti kehystetään narratiiviseksi dominanssiksi, on mahdollista implikoida rivien välissä kaikenlaista. Käsite on näppärä, sillä se uudelleenfreimaa kirjailijaprekariaatin poliittisen kamppailun ja tulkitsee ongelman erilaisten kertomusten välillä vallitsevaksi polarisaatioksi. Nyt on mahdollista torjua ilmeisin kritiikki huomauttamalla, ettei tässä suinkaan vähätellä todellisia ongelmia, vaan ainoastaan kyseenalaistetaan ”toisen ääripään” haitallinen narratiivi. Vertailun vuoksi: Kovan linjan oikeistolainen voi kuitata kriittisen vasemmistolaisen luokka-analyysin hiukan vastaavaan tapaan rinnastamalla rasistien muukalaisvihamielisyyden ja vasemmiston oletetun vaurausvihamielisyyden. Tällöin oikeistolainen voi väittää kritisoivansa vain ”vaurauteen kohdistuvaa vihamielisyyttä” ja todeta samaan hengenvetoon, että eriarvoisuus ja luokkaerot ovat toki todellinen ongelma, mutta niin on tämäkin, ja niin edelleen. Mitään ei ole vähätelty – and what about THIS?

Voi siis kysyä, minkä kokoluokan ongelma Immosen esiin nostama ”kurjuusnarratiivi” todella on. Hän tunnustaa ”kertomuksen” taustalla olevat ilmiöt todellisiksi eikä tahdo vähätellä prekaaria epätoivoa. Eikö hän kuitenkin tule tehneeksi juuri niin? Eikö toivon ja mahdollisuuksien näköaloja heräisi paremmin vaikkapa purkamalla taidealaa määrittelevä kilpailullisuuden logiikka ja menestystä mystifioiva individualistinen nerokultti – tai kiinnittämällä huomiota apuraha- ja palkitsemissysteemin mielivaltaisuuteen ja markkinaehtoisuuteen ja luomalla uutta käsitteistöä ja diskursseja, jotka antavat äänen prekaarille kokemukselle? Tällä ei ole mitään tekemistä uhriutumisen ja kurjuuden narratiivisen dominanssin kanssa: passiivinen uhripositiohan on prekaarin toimijuuden vastakohta. Immosella yhteiskunta- ja järjestelmäkritiikki vaikuttaa kuitenkin ainakin jossain määrin samastuvan epämääräiseen ”menneessä vellomiseen”, joten herää kysymys, ajatteleeko hän 2020-luvun kirjallisuusalan surkean tilanteen olevan uusi normaali, johon kaikkien nyt vain on valittamatta sopeuduttava. Jotkuthan kuitenkin pärjäävät ja ovat ihan tyytyväisiä.

Ennen kaikkea Immosta näyttää vaivaavan ajatus, että etuoikeutetun tyytyväisyyden ilmaiseminen aiheuttaa paheksuvan reaktion. Emme kuitenkaan voi kontrolloida niitä tuntemuksia, joita puheenvuoromme toisissa herättävät. Tekstistä välittyykin vaikutelma, että Immonen – selkeän etuoikeutettuna kirjailijana ja tämän kaikesta päätellen kivuliaasti tiedostaen – kokee prekaarin massan ulinassa jotain, mikä häiritsee hänen omia hyviä kirjailijavibojaan. Ja kirjailijoita kun ollaan, ongelman täytyy olla tarinassa. Mutta kenen tarinassa, kysynpä vain.