Suomen helluntailiike ja julkinen anteeksipyyntö

Suomen helluntailiike on käynnistänyt anteeksipyyntöprosessin, jonka on tarkoitus huipentua julkilausumaan vuoden 2028 juhannuskonferenssissa. Asiasta on uutisoinut Uusi Tie -lehti 11.11.2026, mutta uutinen on maksumuurin takana. Käsittääkseni prosessissa on tarkoitus kuulla liikkeen kaltoin kohtelemia ihmisiä ja ottaa vastuuta menneisyyden virheistä. Helluntaikirkon johtaja Mika Yrjölä pyysi liikkeen puolesta anteeksi jo vuonna 2019 todeten, että seurakuntien tulisi kantaa vastuu hengelliseen väkivaltaan johtaneista ylilyönneistä ja että asiaa pitäisi kyetä käsittelemään paikallisella seurakuntatasolla.

Mertsi Ärling puolestaan on huolissaan ja toteaa anteeksipyyntöprosessin voivan pahimmillaan muuttua pelkäksi ”hengelliseksi pyyyhekumiksi”, joka toimii fetissin tavoin keinona olla kohtaamatta ikävää todellisuutta.

Jaan toki Ärlingin huolen. Julkinen anteeksipyyntöprosessi on kunnioitettava tavoite, mutta paljon riippuu siitä, kuinka se käytännössä toteutetaan.

Sattuneesta syystä uutinen herättää voimakkaita tunteita minussakin. Kymmenessä vuodessa olen ehtinyt käsitellä oman tapaukseni laajasti ja analyyttisesti; ja kuten jokainen KKA:n lukija tietää, ruodin helluntailaisuutta niin monissa blogiteksteissäni, ettei kaikkia ole mahdollista linkata tähän.

En ole enää aikoihin ollut katkera tai kostonhimoinen. Toisinaan mietin sitäkin, kuinka suuria kokemani vääryydet lopulta olivat. Mutta jos todella palaisin availemaan vanhoja haavoja, on selvää, että vaikka vältyin suoranaisilta traumoilta, kokemuksiini sisältyy valtava määrä häpeää ja epäoikeudenmukaisuutta. Pelkkä tilintekojeni ja rajanvetojeni laajuus kertoo siitä kiistattomalla tavalla. Minua on jopa syytetty ”menneessä vellomisesta” (syyte, jota – turha sanoakaan – pidän harvinaisen typeränä ja yliolkaisena).

Monet ystävistäni ovat itsekin entisiä helluntailaisia. Jos kokoonnumme keskenämme illanviettoon, palaamme tavan takaa muistelemaan nuoruuttamme, ja muistelun sävyssä on usein paljonkin ansaittua sapekkuutta. Syyllisyyttä ja häpeää riittää. Ei ole lainkaan epäselvää, ettei helluntaiyhteisö tukisi rakenteita, jotka mahdollistavat yksilöllisen kaunan, kateuden ja vaientavan vallankäytön korottamisen toiseen potenssiin niin, että kaltaiseni ”hankalat tyypit” voi ajaa ulos seurakunnasta tarvitsematta kohdata heitä argumenttien ja rehellisen keskustelun tasolla. Kukaan järjissään oleva ei tätä lähde kiistämään.

Se, mitä minulle tapahtui, ei selity vain yksilötason harkitsemattomuutena tai suoranaisena pahansuopuutena. Terveillä yhteisöllisillä rakenteilla on immuniteetti, torjuntajärjestelmä, joka ehkäisee tällaiset väärinkäytökset pikemminkin kuin tukee niitä. Jos minun tapauksessani kyse olikin yhden tai muutaman ihmisen levittämistä juoruista, on pantava merkille se, että näillä ihmisillä oli sekä valtaa että vallan tuki omalle toiminnalleen.

Sain kyllä jo 2010-luvun puolivälissä oman paikallisen tason julkisen anteeksipyyntöni, mutta missään vaiheessa en kokenut tulevani varsinaisesti kuulluksi ja kohdatuksi. Anteeksipyyntö oli epäilemättä vilpitön, mutta sen olisi pitänyt olla vasta alkusoittoa. Vakiintunut kokemukseni oli pikemminkin se, että minun toimintani koettiin muodostavan jonkinlainen epämääräinen uhka yhteisön eheydelle (mikä on aika hullunkurinen ajatus). Siksi oli tavallaan johdonmukaista sulkea minut ulos palvelutehtävistäni, joihin kuului julkista puhumista ja kirjoittelua.

Paljon kertoo sekin, että kaipaan edelleen keskusteluyhteyttä menneisyyteni kanssa – kyllä, haluaisin kokea tulevani kuulluksi, yhä tänäkin päivänä. Olen kirjoittanut esseistiikkaa ja kaunokirjallisuutta, jossa käyn läpi kokemuksiani ja jalostan niiden raakamateriaalista pienoistutkielmia yhteisöllisen vallankäytön pimeistä puolista. Itsenäisistä teoksista koostuvan Joensuu-trilogiani kolmatta osaa Mestaria voi joku pitää suoranaisena koston odysseiana. En kiistä katkerien tuntemusteni vaikutusta proosaani, mutta kirjailijana pyrkimykseni olivat toki ennen muuta taiteellisia, ja Mestarin lukeminen pelkkänä kostofantasiana olisi mielestäni hyvin kapea-alaista. Silti sekin tulkinta on mahdollinen, eikä ole minun asiani kontrolloida teoksen vastaanottoa.

Julkinen anteeksipyyntöhanke on joka tapauksessa kiitettävä tavoite. Aion seurata sen etenemistä mitä suurimmalla mielenkiinnolla – ja vastata puhelimeen, jos joku sattuisi soittamaan.

Antakaahan kun kerron vähän alter egoistani

Olen yksi niistä kirjailijoista, jotka tutkivat maailmassa olemisen tapaa tuottamalla kaunokirjallisia alter egoja. Vaihtoehtoisen fantasiaminän kautta voin paljastaa omat patologiani tulematta todella paljastetuksi, sijoittaa ”itseni” räjähdysalttiisiin hetkiin ja tukahtumispisteessä oleviin, irrallisuutta huokuviin ihmisten välisiin suhteisiin, joissa valta yhdistyy peliin ja intohimoon monin ennakoimattomin tavoin.

Joensuu-trilogian kaikissa kolmessa kirjassa (Keskipäivän demoneissa, Lautassa ja Mestarissa) kohtaamme Danielin, ensimmäisen ”virallisen” kirjallisen alter egoni. Daniel merkitsee minulle elävää kiistan ja taistelun ruumiillistumaa, ihmisten välisiin sekaviin mimeettisiin peleihin ja intohimoihin sotkeutunutta (itseäni kenties kymmenen vuotta nuorempaa) taiteilijaa, joka maailmaa hahmottaessaan hylkää lähtökohtaisesti kaiken kriittisen etäisyyden ja ”viisaan” itsereflektion. Daniel ei hengitä, hän hyperventiloi. Keskipäivän demonien ja etenkin Lautan Daniel on lahjakas hysteerikko, syvästi mutta viattomalla tavalla luomisvoimastaan tietoinen. Hän etsii ja keksii vihollisensa, hankkiutuu kiistaan ja kumoaa auktoriteetit, ymmärsipä niitä tai ei.

Mestarissa Daniel jää takapiruksi, jossa alkaa jo olla kokeneemman kirjailijan verenimijämäisyyttä: trilogian viimeisessä osassa hän näyttäytyy lukijalle pitkälti päähenkilön, Aleksi Ylitalon kriittisen asenteen läpi ja välittämänä. Daniel haluaa hyödyntää Ylitalon kokemusta legendaarisesta ”Risuksi” kutsutusta kulkurijuoposta, mutta Ylitalo kieltäytyy tarjoamasta kirjailijalle, mitä tämä haluaa. Danielin aluksi niin kiistaton luomisvoima saa epäilyttävän ristivalotuksen. Hänestä on tullut loinen, ”ammattikirjailija”. (Jo Lautassa vihjataan ennakoivasti tähän Mestarin esittämään taiteilijuuden ”loismaisuuteen” kuvaamalla inspiraatio eräänlaiseksi puutteen muodoksi.)

Joensuu-trilogian jälkeen koin Danielin tyhjiin ammennetuksi, mutta heti seuraavassa romaanissani Parallaksissa huomasin jälleen kirjoittavani neuroottista alter egoa, Johannes Laaksoa. Olisin hyvin voinut kastaa hänet Danielin neljänneksi inkarnaatioksi.

Siinä missä Keskipäivän demonien ja Lautan Daniel on (Karjalaisen kriitikkoa myötäillen) ”vihainen nuori humanisti” ja Mestarissa loismainen, raakamateriaalia himoitseva takapiru, tulee hänestä Parallaksin Johannes Laaksona sisyfosmaiseen kirjaprojektiinsa juuttunut, luovuudessaan viime kädessä impotentti neurootikko, jonka kertojanääni hukkuu romaanin toinen toistaan seuraavien diletanttimaisten ja sekopäisten esseiden hälyyn.

Lautan Daniel on näin raivonsa ja paljastumisen halunsa terävöittämä säkenöivä ja nerokas yksilö, kaikista patologioistaan huolimatta (ja niiden vuoksi) kiistattoman luova ja energinen hahmo. Mestarin Daniel puolestaan edustaa jos kohta yhä luomisvoimaista, niin jo ympäristöstään vampyyrimaisesti raakamateriaalia imevää halpamaista ammattilaista. Parallaksin Johannes Laakso voi sen sijaan enää vain epämääräisesti vihata ja kadehtia kohtaamiaan saavuttamattomia neroja (runoilija Leopold Aho ja ystävä/vihamies Frans Modig), ”nauttia näiden tuoksusta” tai koettaa kiinnittää heidät itseensä ja kuluttaa olemattomiin (Johannes Laakson vaimo Elena). Laakson sinänsä kiistaton lahjakkuus muuttuu läpitunkevan ironian kautta absurdiksi rimpuiluksi, jota riivaa epätoivoinen sovituksen ja kääntymyksen kaipuu. Parallaksin skenaariossa kaipuu jää täyttymättömäksi, sillä Laakso ei kykene ylittämään loputonta kilpailuaan varjomaisten kaksoisolentojensa, Schatteniensa, kanssa.

Nämä neljä romaania – Joensuu-trilogia plus Parallaksi – muodostavat eräänlaisen levottomien alter egojen jatkumon, joka päättyy ironian keventämään alistumiseen ja (näennäiseen) irtautumiseen/katoamiseen. En missään nimessä uskalla nimittää Parallaksin ratkaisua emansipatoriseksi, vaikka teos kokonaisuutena on paitsi sekopäinen, myös – epäilemättä – ironisuudessaan ja absurdiudessaan jopa naurettava. (Kuten muuan ystäväni kerran kysyi: ”Miksi oikein teit sen?” Niin, miksi?)

Tuntuu melkein lattealta sanoa, että kaunokirjallisten alter egojen kautta koen käsitteleväni oman olemassaoloni (ja olemassaolon yleensä) kauhua moninaisine umpikujineen. Parallaksin jälkeen tajusin kyllä tarpeen siirtää kirjoittamisen painopistettä, sillä Johannes Laakson kohtaama umpikuja ja sitä seuraava ironinen näyttämöltä katoaminen eivät enää mahdollistaneet ”Danielin uutta tulemista”, ja eräässä mielessä luulen tämän alter egon potentiaalin loppujen lopuksi kulutetun. Sattumaa ei liene sekään, että Parallaksin vanavedessä aloittamani suurromaani on kirja, jossa päähenkilöt eivät ole enää ihmisiä, vaan esineitä.

Danielin ja Johannes Laakson relevanssi minulle on ainakin osittain siinä, että heidän kauttaan olen voinut hahmotella kamppailua subjektiksi tulemisesta. Parallaksin jälkeen tarvitsin tähän kamppailuun uutta perspektiiviä: aloin enenevissä määrin ja aiempaa tietoisemmin tarkastella subjektiksi tulemisen kamppailua systeemin puitteissa. Tietyin varauksin voi sanoa, että siirtymä Parallaksista Hälyyn vastaa siirtymää neuroosista psykoosiin. Ystävät, joilla olen Hälyn keskeneräisen käsikirjoituksen jaksoja toisinaan luetuttanut, vahvistanevat käsitykseni.

Alter ego ”inhimillisenä subjektina/substanssina” (olkoonpa sitten kuinka hajonnut, kiistanalainen tai rakeinen tahansa) liittyy minulla aina pikemminkin neuroottiseen kuin psykoottiseen kerronnan talouteen siitä yksinkertaisesta syystä, että jos haluan sukeltaa jonkinlaiseen ”skitsoidiseen” moninaisuuteen (ja hyödyntää sitä systeemin tarkastelun apuelementtinä), kiinnittyy huomioni melkein itsestään selvällä tavalla enemmän esineellisyyden kuin inhimillisyyden kuvailujen tarjoamiin mahdollisuuksiin. Tämä on toki epämääräisesti ja hapuilevasti sanottu, eikä missään nimessä salli tulla älyllisesti uskottavalla tavalla tulkituksi kahtena vastakkaisuutena – mutta pieni käsitteellinen himmeys sallittakoon siinä missä halumme vangitseva lyyrisyys keskellä älyämme ruokkivaa proosallisuutta.

Oli miten oli, jos kirjoittaa romaanin esineistä pikemmin kuin ihmisistä, alamme olla alter egon kotikentän tuolla puolen. Minulle Johannes Laakson poistuminen Parallaksin lopussa merkitsee selvää murrosta alkupään tuotantoani leimaavassa ”yleisessä neuroottisuudessa”, olipa kyse muuten millaisesta siirrosta tahansa. Ja kuten aina, kirjailijana romaani (tai novelli tai runo) merkitsee minulle kysymystä maailman olemisesta – ja tuon kysymyksen mahdollisuudesta. Mikään ei ole helppoa, vaikkei vaikeaa kirjallisuutta ole olemassakaan.