Näytetään tekstit, joissa on tunniste Erich Fromm. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Erich Fromm. Näytä kaikki tekstit

3.9.2026

Onko meillä varaa anti-intellektualismiin?

Anti-intellektualismi: konformistinen ja populistinen asenne, joka pyrkiessään esiintymään terveenä realismina yleisen järkevyyden nimissä nojaa annettuina näyttäytyviin itsestäänselvyyksiin ja suhtautuu vihamielisesti mihin tahansa ongelmanasetteluun, määritelmään tai ajatukseen, jonka ymmärtäminen edellyttää älyä, harkintakykyä ja oppineisuutta. 

Anti-intellektualismiin voi törmätä niin arkielämässä kuin korkeimmissa opinnoissakin. Se vilisee dikotomioita kuten teoria–käytäntö, ajattelu–toiminta, normaalius–patologisuus, ja suhtautuu näihin kontekstittomina, yleispätevinä annettuina. Se kiistää autenttisen kritiikin mieltämällä kriittisyyden edellyttämän työn ja oppineisuuden jonkinlaiseksi nurkkakuntaiseksi elitismiksi. Vaikeasti ymmärrettävään ja monimutkaiseen se reagoi torjunnalla ja yksinkertaistuksilla.

Modernia aikaa määrittää laajassa mielessä eräänlainen implisiittisen hyväksyvä  suhtautuminen anti-intellektualismiin. Tämä on toki kohtuuton kärjistys. Modernismi sinänsä ei ole anti-intellektualistista, pikemminkin päinvastoin. Modernilla ajattelulla on kuitenkin liittymäkohtansa anti-intellektualismiin uskonpuhdistuksen juhlistaman tavallisen elämän ja individualismin kautta, siis historiallisessa mielessä.

Nykyistä valtavirtaista, sosiaaliseen seurusteluun liittyvää keskustelukulttuuria voi verrata edeltävien vuosisatojen jyrkkään kahtiajakoon työväenluokkaisen ”rahvaanomaisen”  puheen ja ylempien luokkien suosimien arvostusten välillä. Tämän voi helposti todentaa esimerkiksi Jane Austenin romaaneja lukemalla. Ajan sivistyneistön keskustelulliset ihanteet painottivat muun muassa hyvää kirjallista yleistietoa ja kykyä esteettisiin synteeseihin. Itsestä puhumista pidettiin moukkamaisena, samoin liiallista sosiaalisen tilan haltuunottoa. Austenilla sivistys merkitsee paitsi kykyä tasapainoiseen, älykkääseen ja viisaaseen dialogiin, myös myönteistä ja arvostavaa suhtautumista laajaan oppineisuuteen. Kyse on tietenkin nimenomaan ihanteesta, ei todellisuudesta.

Nykytilanteen vertaaminen viktoriaanisen ajan ideaaliin voi kuitenkin auttaa hahmottamaan olennaisia eroja ja jännitteitä. Niin sanottuna älykkönä törmään toisinaan varsin arkiseen anti-intellektualismiin. Huomaan toistuvasti olevani ikään kuin puolustuskannalla. Oppineisuus, älykkyys ja syvälliset mietteet tuntuvat koetun voimakkaan kielteisinä ja ”normaalia keskustelua” häiritsevinä; ne ovat jotain, joiden on puolusteltava olemassaoloaan ja lausutuksi tulemistaan.

Kilpailullisuuden sisäistämässä kulttuurissa oppineisuuden paljastuminen voi helposti aiheuttaa vastapuolessa ikäviä alemmuuden tuntemuksia. On tietenkin selvää, että oppineisuutta voi – siinä kuin tahallista anti-intellektualismiakin – käyttää mimeettisen kilpailun välineenä. Viisas keskustelija pyrkiikin aina puhuttelemaan toista vertaisenaan, mikä tarkoittaa pidättäytymistä sekä alentuvaisuudesta ja aliarvioimisesta että tarpeettomasta ”itsen pienentämisestä”. Sivistynyt ajattelu on konkreettista, ei abstraktia: se ei kohtele keskustelukumppaniaan yhteenliittyneiden ominaisuuksien kimppuna, vaan ihmisenä, jolla on ajattelun kyky.

Anti-intellektualismi toimii mimeettisessä kilpailussa aseena, jolla oma alemmuudentunne projisoidaan ”vastustajan” arroganssiksi. Toisaalta anti-intellektualismi on itsessään arroganttia kuvitellessaan, ettei mikään omalle ymmärrykselle avautumaton voi sisältää pohtimisen arvoista totuudellisuutta. Tämä on myös kaiken vakavasti otettavan tieteenharjoittamisen vastakohta. Siksi siitä on olemassa yliopistollinenkin versionsa. Edes avoimen vihamielinen suhtautuminen teoreettiseen ajatteluun ei ole vierasta uusliberaalin arvomaailman sisäistäneessä ”sivistyslaitoksessa”. Tieteenharjoittamisen praksiksen kannalta on kuitenkin selvää, ettei teoriaa ja käytäntöä voi useinkaan erottaa toisistaan.

Sivistynyt keskustelu on ei-kilpailullista, yhteisen ymmärryksen laajentamiseen pyrkivää. Sivistyksen ydin ei ole tietomäärän hallinnassa ja omaksumisessa, vaan pikemminkin, frommilaisittain, omistavasta elämänasenteesta luopumisessa. Sivistynyt ihminen ei siis kuvittele omistavansa sitä, minkä tietää. Tieto paljastaa hänelle hänen ajattelunsa rajallisuuden. Keskustelu on ajattelulle tarjoutuva totuuden koettelun, ilon ja älyllisemotionaalisen nautinnon tila. Tunne- ja järkipuhe lankeavat yksiin. (Sivuhuomiona todettakoon sivistysporvarin käsitteen olevan mielenkiintoinen oksymoroni. Porvarillisuuden ydin on todellisuuden hahmottamisessa haltuunotettavana resurssina, joten tässä mielessä sivistysporvari on olento, jota ei sanan varsinaisessa merkityksessä voi olla olemassa. Tämä ei tarkoita, että käsite olisi joka suhteessa epämielekäs. Esimerkiksi tietyn historiallisen ihmistyypin luonnehdintana se on varmasti perusteltu.)

Sivistyneen keskustelun ihanne ei siten asetu ”tunnepuhetta” vastaan. Samalla se kuitenkin kehottaa sosiaaliseen vietinsäätelyyn, tunteiden ilmaisuun toisia huomioivalla tavalla. Tähän huomioimisen talouteen kuuluu myös kyky hyväksyä omien mielipiteiden toisissa herättämät tunteet, toisin sanoen ymmärrys siitä, ettei minun ole mahdollista kontrolloida niitä tuntemuksia, joita näkemykseni toisessa herättää. Vaikken pidä tunteitani väärinä, niistä kumpuava mielipide voi olla huonosti perusteltu tai virheellinen. Keskustelukumppanin reaktio saattaa paljastaa asetelman, ja on välttämätöntä kyetä sietämään tämä epämukavuus, on välttämätöntä olla valmis käsittelemään sitä. Tämä vastuu lankeaa heti, kun lausun näkemykseni julki. Tunneilmaisulla ei ole oikeutta ilman siihen sisältyvää velvollisuutta. Mikäli keskustelukumppanini reaktio näkemykseeni on negatiivinen, kyse ei ole automaattisesti ”rajojen rikkomisesta”.

Vastaus otsikon kysymykseen on siis ilman muuta kielteinen. Anti-intellektualismi ei ole terveen järjen mukainen asenne, vaan konformismia, johon meillä ei oikein olisi varaa. Nykyisellään arkinen anti-intellektualismi saa lisävauhtia populismista, johon se ei kuitenkaan ilmiönä palaudu.

 

 

19.8.2026

Merkityskadon hämäristä

Viimeksi pohdiskelin, mikä voisi auttaa yleiseen lamaantumiseemme ja näköalattomuuteemme. Vihjailin kristinuskon suuntaan, joskaan en siinä merkityksessä, että kristityksi kääntymistä tulisi esittää minään pakettiratkaisuna ongelmaan. Homma ei tietenkään toimi niin – kääntymys on aivan liian ei-tahdonalainen ja monimutkainen tapahtuma, että siitä olisi noin vain umpikujaa avaamaan. Olen tosin taipuvainen varovaisesti uskomaan, että kääntymys kyllä tarjoaa uudenlaista merkityshorisonttia. Toisaalta sen mieltäminen ”yksilön ratkaisuksi” olisi ongelmallista jo siksi, että juuri näin hegemoninen diskurssi toimii jo nykyäänkin: sysää globaalit ja yhteisölliset ongelmat yksilön vastuulle.

Kristinusko voi kenties kuitenkin toimia keskustelukumppanina pohdittaessa merkityskadon ongelmaa. 

Puhuessani merkityskadosta olen myös tietoinen termin kiistanalaisuudesta. Se tuntuu olevan liiaksi sidoksissa tietynlaiseen ”postmodernismiin”, joka liian arrogantisti julisti suurten kertomusten kuolemaa jo vuosikymmeniä sitten. Kävi kuitenkin niin, ettemme kohdanneet edes historian loppua, saati että olisimme todistaneet minkäänlaista myyttisen ajattelun häviämistä. Samanaikaisesti maailmankuvaamme tuntuu kuitenkin jäsentävän laajassa mielessä jonkinlainen nihilistinen tyhjyys, jossa vähitellen tiedon piiristä katoava ihmissubjekti osoittautuu ainoaksi merkitysten lähteeksi. Sellaiseen tämä huokoinen subjekti on liian hauras, eihän se tunne edes omaa alkuperäänsä. 

Kun kapitalismi kolonisoi merkityskadon, vastassamme ei ole niinkään ylevän sävyjä tavoitteleva kirkuva kosminen tyhjyys ja uusien jumalten syntysija kuin loputonta itsetuhoista kuluttamista ja kasvavaa yksilöllistä riittämättömyyttä. Aikamme suurta kertomusta on etsittävä väkevimpien itsestäänselvyyksien suunnasta, toisin sanoen taloudellisen järkeilyn maailmasta. Vastakkain eivät ole enää tieteen ja uskonnon maailmankuvat, vaan konsumeristinen myytti homo economicuksesta ja tämän myytin luhistumista todistavasta, vielä jäsentymättömästä todellisuudesta, jota voisi kutsua utopiaksi. Utopia ruumiillistaa kaipuuta maailmaan, jota hyötyajattelu ei enää kykene hallitsemaan.

Utopian jäsentymättömyydellä tarkoitan sitä, ettei se vielä näyttäydy meille vallitsevaa ajattelua purkavana vakuuttavana vastakertomuksena, jolla on luovaa voimaa muuttaa todellisuus toisenlaiseksi. Lamaantumisen ja ahdistumisen tuntemukset ovat osa tätä jäsentymättömyyttä. Emme yksinkertaisesti tiedä, kuinka tehdä tehokasta vastarintaa. Osaamme kuitenkin jo haluta sitä. Vastakertomus on rakenteilla, kenties hitaasti, mutta olisi totuudenvastaista väittää, ettei sellaisesta ole jo enemmänkin kuin sanaton aavistus.

Onko kristinuskolla mitään tarjottavaa tälle vastakertomukselle? Jos tarkastelemme kristinuskon institutionalisoitunutta, länsimaista ja porvarillistunutta käytäntöä tai sen uuteen oikeistoon yhdistyvää, fundamentalistista heimoutumisen logiikkaa, näin ei näytä olevan. Tällä tasolla kristinusko jakaa vuodekumppanuuden kapitalismin kanssa pysytellen 1900-luvun vanhassa vastakkainasettelussa, jossa ateistinen kommunismi mieltyi kristillisen järjestyksen maailmanlaajuiseksi uhaksi. Tämä vastakkainasettelu on lakannut olemasta, mutta koska se ilmiselvästi hyödyttää konservatiivista keskiluokkaa ja tehtailee tehokkaasti syntipukkeja, siitä ollaan moniaalla haluttomia luopumaan.

Kristinusko ei tietenkään ole mikään yksiniittinen monoliitti. Jo viime vuosisadalla ovat syntyneet niin globaalin etelän vapautuksen teologia kuin ei-länsimainen helluntailaisuuskin, jotka leviävät voimakkaasti siellä, missä myös papit ja saarnaajat puhuvat sorrettujen kieltä. Vanhamarxilainen ideologiakritiikki toki torjuu asetelman, näkeehän se uskonnon juuri tuollaisena monoliittina, joka on keksitty, jottei proletariaatissa heräisi kriittinen tietoisuus. Uskontotieteen piirissä (ellei muuallakin) tämä näkemys on käsittääkseni enimmäkseen hylätty, pelkästään jo siitä syystä, ettei uskontoa ole mahdollista määritellä noin yksipiippuisesti. (Uskonnolle ei itse asiassa ole edes olemassa yleisesti hyväksyttyä tieteellistä määritelmää.)

Kapitalismin syvänä perusongelmana voi pitää sen sisäänrakennettua taipumusta alistaa kaikki yhteiskunnalliset suhteet lisäarvontuotannolle eli suomeksi sanottuna kohdella ihmistä pelkkänä hyödynnettävänä resurssina. Kun tämä tuotannon taso yhtyy markkinalogiikkaan ja läpäisee modernin ihmiskäsityksen, törmäämme todellisuuteen, jota määrittelee kaikkien kilpailu kaikkia vastaan ”terveen itsekkyyden” realiteetin nimissä. Kapitalismin voi tältä osin nähdä ruokkivan tuhoisaa mimesistä, kateellista kilpailua. Antropologisfilosofisessa mielessä mimeettisyyden voi nähdä inhimillisen halun yhtenä peruspiirteenä: halu toimii jäljittelemällä toisen halua. Jos vallitseva yhteiskuntajärjestys tukee kilpailullisuutta, halun mimeettisyys toimii kilpailua kiihdyttävänä moottorina.

Kilpailuyhteiskunnassa varsinaisena halun kohteena ei näyttäydy niinkään omistamisen tuoma vauraus kuin sen kadehdittavuus. Siksi homo economicus, ”rationaalisen itsekkyyden” ohjaama subjekti, on myytti. Näyttää siltä, ettemme pyri niinkään voiton maksimointiin kuin toisten ylittämiseen. Kapitalistinen kilpailu vapauttaa kateellisen mimesiksen, joka kätkeytyy rationaaliseen voitontavoitteluun. Taustalla on tietynlainen halun malli: halu tulla kadehdituksi, halu ylittää toinen. Omaa etua tavoitteleva itsekkyys on toki kaikkea muuta kuin ongelmatonta, mutta silti se ei kerro perimmäistä totuutta – tai parhaimmillaankin kertoo vain puolet siitä.

Kristinuskon omaperäisyys on yhtäältä sen tradition opettamassa positiivisen mimesiksen mallissa. Jeesus ei kehota seuraajiaan olemaan vertaamatta itseään muihin. Tämä on fiksua, sillä juuri vertailun kautta sisäistämme kaikki arvomme ja haluamisen kohteemme – halu on aina Toisen halua. Vertailusta ei ole ulospääsyä ”alkuperäiseen” ja puhtaaseen haluun, nerokkainkin taide perustuu jäljittelyyn ja niin edelleen, olipa jäljittely kuinka tiedostamatonta tahansa. Sen sijaan Jeesus tarjoutuu itse mimeettisen halun kohteeksi, toisin sanoen antaa sellaisen halun mallin, joka ei perustu kadehdituksi tulemiseen, vaan egon kuolettamiseen – radikaaliin irtautumiseen koko siitä ”lapsi-ihmisten” elämänmuodosta, josta Hesse puhuu Siddharthassaan.

Juuri tässä mielessä kristinusko on tyystin antikapitalistista: se irtautuu kateellisen kilpailun logiikasta ja pyrkii hoivan logiikkaan. Se on kriittistä myös ihmistä välineellistävän lisäarvontuotannon suhteen. En kuitenkaan väitä kristinuskon yksinään riittävän kapitalismin vastustamiseen; Jeesushan ei varsinaisesti pyri vastaamaan yhteiskunnallisiin ongelmiin, vaan avaa pikemminkin toivon horisontin, näkymän maailmaan, joka on aidosti Hyvä. Antikapitalistisessa kamppailussa näen kristinuskon panoksen sen kyvyssä yhtäältä tarjota metafyysinen horisontti, joka ehkäisee merkityskatoa ja toisaalta positiivisen mimesiksen malli, joka vahvistaa kykyä vastustaa kilpailumentaliteettia ja irtautua ihmisten välisten suhteiden toksisuudesta.

Tarkoitukseni ei ole väittää, ettei merkityskatoa torjuvaa metafysiikkaa löytyisi muualtakin, vaikkapa tietynlaisesta buddhalaisuudesta, miksei Hermann Hesseltä tai Erich Frommin edustamasta kriittisen humanismin teoriasta. Metafysiikkaa on kuitenkin oltava; juuri perimmäisten kysymysten kieltäminen tuottaa tyhjiöitä, jotka konsumerismi ja sosiaalisen arvonnousun peli kolonisoivat.

23.9.2021

Pohdintoja henkisestä ja hengellisestä kypsyydestä

 
Monoteistisen juutalaiskristillisen uskon alkuhämärissä Jumala käsittelee luomaansa ihmistä omaisuutenaan, jota hän voi mielihaluistaan riippuen joko siunata tai piinata (yleensä molempia). Erich Frommin mukaan ”[t]ämä on se vaihe, jolloin Jumala karkottaa ihmisen pois paratiisista, koska tämä voisi muuten uudestaan syödä tiedon puusta ja tulla siten Jumalan kaltaiseksi”. Jumala tahtoo hankkiutua ihmisrodusta eroon ja päättää – suosikkinsa Nooa pois lukien – hukuttaa tämän; Jumala vaatii Abrahamia uhraamaan Iisakin osoituksena ehdottomasta kuuliaisuudesta ja tottelevaisuudesta, ja niin edelleen.
 
Frommin mukaan samalla alkaa kuitenkin myös uusi vaihe: Jumala tekee palvelijoidensa kanssa liittoja ja lupauksia, jotka sitovat ”myös häntä itseään”. Vähitellen tapahtuu muutos ”itsevaltiaasta heimopäälliköstä rakastavaksi isäksi”, jota hänen itse asettamansa periaatteet sitovat. Lopulta isän hahmo muuttuu edustamiensa periaatteiden – totuuden, rakkauden, vanhurskauden – symboliksi.
 
Fromm kirjoittaa: ”Kehityksen tässä vaiheessa Jumala lakkaa olemasta persoona, ihminen, isä; hänestä tulee ilmiöiden taustalla vaikuttava yhteyden periaatteen symboli”, jolla ”ei voi olla nimeä” – nimen viitatessa ”aina johonkin tai ylipäänsä johonkin määrättyyn”. Frommin mukaan juutalaisuuteen kuuluva kielto, ettei Jumalan nimeä tule lainkaan mainita, viittaakin ”ihmisen vapauttamiseen siitä käsityksestä, että Jumala on … persoona”. Myöhemmin tämä käsitys jalostuu negatiiviseksi teologiaksi, joka kieltää positiivisten ominaisuuksien – jotka perustuvat edelleen ajatukseen persoonallisesta jumaluudesta – liittämisen Jumalaan: ”Kuta enemmän tiedän, mitä Jumala ei ole, sitä paremmin minä tunnen Jumalan.”
 
Frommin mukaan kypsän ”monoteismin seuraaminen viimeisiin johtopäätöksiinsä” tarkoittaa, ettei Jumalan nimeä ”pidä lainkaan mainita, että Jumalasta ylipäänsä ei voi puhua”. Monoteistisen teologian jo alun alkaen sisältämä nimettömän ja lausumattoman Yhden mahdollisuus toteutuu kristinuskoon olennaisesti kuuluvan mystisen tradition jäsennyksissä. ”Jumala on minä sikäli kuin minä olen ihminen”, Fromm kirjoittaa viitaten siihen, mistä ortodoksinen teologia puhuu ihmisen jumalallistumisena.
 
Vanhan testamentin kertomuksista Uuden testamentin evankeliumeihin hahmottuu antropomorfisesta jumalakäsityksestä puhtaaseen monoteismiin kulkeva kehitys. Siinä missä ”Abrahamin Jumalaa voi rakastaa ja pelätä, kuten isää rakastetaan ja pelätään”, ei monoteismin puhdas muoto enää ”rukoile Jumalalta mitään eikä odota häneltä mitään”, sillä Jumala on lakannut olemasta minkäänlaisen tiedollisen ajattelun, odotusten, pyyntöjen tai toiminnan kohde:
 
Niin kauan kuin Jumala käsitetään isäksi, minä koen itseni lapseksi enkä ole vielä riittävästi vapautunut autistisista kaikkitietävyyden ja kaikkivoipaisuuden toiveistani. En pysty vielä arvioimaan asiallisesti osastani inhimillisenä olentona johtuvia rajoituksia, en myös tietämättömyyttäni ja avuttomuuttani. Kuvittelen yhä lapsen tavoin, että täytyy olla olemassa isä, joka pitää minusta huolta, joka suojaa minua ja rankaisee minua, isä joka pitää minusta, kun olen tottelevainen, joka on mielissään kun ylistän häntä ja vihainen kun olen tottelematon. (Fromm)
 
Puhdas monoteismi onkin Frommin mukaan eräänlaista jumalattomuutta, ”Jumalan” asettuessa edustamiensa periaatteiden abstraktiksi symboliksi. Tästä seuraa, ettei maallisen ja hengellisen välillä ole mitään olennaista eroa: sekularisaatio on juutalaiskristillisen monoteismin sisäisen mahdollisuuden toteutumaa, eikä radikaalihumanismi ole muuta kuin näiden kehityskulkujen looginen lopputulos.
 
Jumalasta tulee symboliksi muuttuneena eräänlainen jäänne, mikä merkitsee auktoriteetin hylkäämistä, siitä vieraantumista ja ulos kasvamista. Hylkääminen ei kuitenkaan tapahdu jonkin toisen auktoriteetin asettamisen eduksi tai sellaisen nimissä. Tämä olisi myös Frommin mukaan ongelmallista ja tarkoittaisi lähinnä isän vaihtumista ”sedäksi” tai ”isoisäksi” auktoriteetin rakenteellisten ehtojen jäädessä koskemattomiksi.
 
Koska symboli on olennaisesti pelkkä radikaalin poissaolon jälki – viitatessaan itsensä ulkopuolelle ja ollen tästä ulkopuolesta täysin riippuvainen –, se ei viittaa itseensä tai ole itselleen läsnä, vaan on olemassa vain suhteessa johonkin toiseen. Symbolina Jumala kuuluu erojen järjestelmään ja ”ilmaisee” negatiivisessa teologiassa sitä, mitä symbolinen järjestys ei kykene jäsentämään, mutta jota ilman se ei ole mahdollinen, siis (puhdasta) eroa.
 
Ei liene sattumaa sekään, että kristinuskon keskeisin symboli on tyhjäksi jäänyt teloitusväline, jolta itse uskon kohde on karannut ylösnousemukseen. Risti viittaa ihmiseksi tulleen, syntinä hylätyn Jumalan poissaoloon – isä-suhteen väistämättömään katkokseen ja ratkeamiseen helluntaipäivänä lankeavan Pyhän Hengen hahmossa, joka tässä toimii Mestarin poissaolon jälkeisen uskonyhteisön symbolina. Pyhä Henki ei ole isä sen enempää kuin poikakaan, vaan tiivistää varhaisen kristillisen yhteisön perustehtävän olemalla se, joka ei puhu mitään itsestään eikä suostu palvonnan kohteeksi. ”Auttajana” tai ”puolustajana” Pyhä Henki merkitsee alkukristillisen yhteisön kollektiivista voimaa ja edustaa sen selviytymisen kykyä. Siten kristinuskon myöhempään vaiheeseen kuuluva maallistuminen ja institutionalisoituminen eivät tarkoita niinkään Hengen katoamista kuin sen muuntautumista, ”injektoitumista”, tulemista kulttuuriseksi rakenteeksi.
 
Henkinen ja hengellinen kypsyys (jotka Frommilla tarkoittavat samaa asiaa) tiivistyy itsetuntemuksen ja älyllisen rehellisyyden kaltaisissa käsitteissä; tämä merkitsee ennen muuta dogmaattiseen, kaavamaiseen ja auktoriteettiuskoiseen ajatteluun jumiutumisen itsepintaista välttelemistä. Moderni ja olennaisesti kapitalismiin kuuluva liberaali kulutushedonismi, joka uskottelee hylkäävänsä ahdistavat auktoriteetit vain tullakseen entistä tiukemmin sidotuksi yliopistodiskurssin ja biopolitiikan herruuteen, merkitsee tässä mielessä kypsän monoteismin hylkäämistä yksinomaan eräänlaisen kuvitteellisen ateismin (”Jumalaa ei ole, joten kaikki on sallittua”) nimissä.
 
Asettaessaan oman isä-lapsi-kristinuskonsa tämän ateismin vastakohdaksi kristillinen ja konservatiivinen uusoikeisto ainoastaan jatkavat yhtä ja samaa sekaannusta. Vaikkei moderni kuluttaja-ateisti paljon isä-Jumalasta piittaakaan, hän löytää mestarinsa tiedosta ja tieteestä eli yliopistodiskurssin asiantuntijavallasta. Isä poistuu näyttämöltä, mutta jatkaa elämäänsä tieteellisen konsensuksen kulisseissa, mikä on helppo havaita vaikkapa tavassa, jolla iltapäivälehdet myyvät sisältöään. Kun otsikko vaatii meitä selvittämään vyötärönympäryksemme uudet riskimitat, tiedämme, että on olemassa joukko asiantuntijoita, jotka tietävät minua paremmin, millainen ruumiini oikeasti on ja millainen sen tulisi olla – ja minun tehtäväkseni jää vain hyväksyä se… Tai kun aikakauslehdessä julkaistaan ”tutkimus” suomalaispariskuntien keskimääräisestä yhdyntätiheydestä, voimme jutun lukemalla päästä selville siitä, onko parisuhteemme seksielämä ”normaalin rajoissa”… Uusi nautinto-isämme esiintyy mielellään sallivana ja feminiinisenä, mutta tosiasia on, että hän on vain uusi isä – tai tämän outo, kadonnut ja kaukainen velipuoli.
 
Puhdas monoteismi, jota voisi kutsua myös autenttiseksi ateismiksi, merkitsee ennen muuta kaikkeen kohdistuvaa kriittistä asennetta. ”Jumala” nimeää totuuden, rakkauden ja oikeudenmukaisuuden hyveet. Mutta jos totuus puhkoo reikiä tietoon, jos rakkaus on vain harvojen opittavissa oleva taito ja jos oikeudenmukaisuus kiteytyy väsymättömässä ja aina uudestaan artikuloituvassa vaatimuksessa keiden tahansa tasa-arvoisuudesta, ei totuus ole mitään tiedettävissä olevaa, rakkauden työ vaatii suunnattomia ponnistuksia ja tasa-arvo on asetettava lähtökohdaksi, ei utopiassa kirkastuvaksi tavoitteeksi. Jumala jää yksin kaikkivaltiuteensa, sillä mekin olemme aivan omillamme.