Kuka nauttii, kun rivit hajoavat?

Hyvinvointivaltio oli kapitalismin tapa tulla toimeen omien vaikutustensa kanssa, mutta kuten Tuomas Nevanlinna kirjoittaa, se myös ”pakotti kapitalismin uudistumaan”. Hyvinvointivaltio loi työväestölle mahdollisuuden aiempaa tehokkaampaan painostuskykyyn ”ja mahdollisti siten eräänlaisen vastakiristyksen”. Nevanlinna kuitenkin toteaa, että kysymys oli toisaalta myös kapitalismin turvaamisesta. Hyvinvointivaltion ideologia ei perustu niinkään altruismille kuin pyrkimykselle ”estää vallankumouksellisen toiminnan eskaloituminen”.

Kapitalismi ei enää tarvitse hyvinvointivaltiota, ja yhtäältä näin on muun muassa nousevan uuden oikeiston vuoksi. Sen hajottavaa voimaa kapitalismi pyrkii nyt hyödyntämään. Nevanlinnan mukaan ”[k]apitalismi tarvitsee sekä maahanmuuttajia että maahanmuuttajien kriitikoita”: edellisiä, koska halpa työvoima on kantaväestöä parempi lisäarvon lähde, jälkimmäisiä, koska työväestön järjestäytynyt vastarinta on pidettävä riittävän hajanaisena.

Kun nykyvasemmisto keskittyy systemaattisen kapitalismikritiikin ja yhteiskunta-analyysin kustannuksella esimerkiksi ”rasisminvastaiseen taisteluun” – tajuamatta oikeistopopulismia ennen muuta järjestelmän tuottamaksi patologiaksi –, se vahvistaa uuden oikeiston rivejä, muttei samassa suhteessa omiaan. Viime kädessä uusi oikeisto voi (samaan tapaan kuin 1930-luvun Euroopassa) kyllä pervertoida kapitalisminkin ja koitua näin järjestelmän tappioksi. Lyhytnäköiseen voitonmaksimointiin tähtäävä markkinamekaniikka tuottaa näet kasautumista kiihdyttäessään vaikutuksia, joita se ei kykene kontrolloimaan ja joista se voi nyhtää lisäarvoa vain niin kauan kuin rikkauksien kasautuminen ei muutu liian yksipuoliseksi. Jos kehitys etenee systeemin oman logiikan mukaisesti, oikeistopopulismin kanavoima tyytymättömyys riistäytyy lopulta käsistä. Järjestelmässä kytevä epävakaus purkautuu, eivätkä osinkokertymät enää kasva.

Tämä ei välttämättä (tai edes todennäköisesti) tarkoita voittoa populisteillekaan. Tuloksena voi yhtä hyvin olla autoritaarinen kapitalismi, jonka voimasta Kiinan nouseva talous kiistattomasti todistaa. Tällainen järjestelmä luo hyvät olosuhteet lisäarvon eksponentiaaliselle kasvulle samalla, kun yhteiskunta säilyy hyvin epävakaana ja kaikkea muuta kuin oikeudenmukaisena.

”Rasisminvastaisessa taistelussa” ei sinänsä ole tosiaan mitään vikaa, onhan se kaikella tapaa kannatettavaa, kuten nyt demokratia ja ihmisoikeudet yleensäkin. Näillä on kuitenkin taipumus muuttua modernin ajan fetisseiksi, ja sellaisia niistä tulee hetkenä, jona ne alkavat toimia peitteen ja korvikeobjektin tavoin. Juuri vasemmiston olisi jatkuvasti syytä muistaa, ettei Marxin idea rakenteellisesta luokkataistelusta ole päivääkään vanhentunut. Tämän pitäisi olla myös riittävä syy lukea Marxia uudelleen ja kriittisesti uusintaen. Kuten Tuomas Nevanlinna toteaa, alkuperäinen kasautuminen ei ole kadonnut minnekään, vaan sitä ”tapahtuu yhä päivittäin”, eikä vain ”sotien ja pakkohaltuunoton muodossa”: ”Alkuperäistä kasautumista on kaiken yhteisesti saatavilla olevan keinotekoinen niukentaminen esimerkiksi kaupunkitilassa tai tietoverkossa.”

Kehnoimmillaan Marxinsa unohtanut liberaalivasemmisto vain jäljittelee ”aatteellista vastapuoltaan” oikeistopopulismia tuottamalla siitä idioottimaisen viholliskuvan, kuten Kirkkopäivien kohu loisteliaasti osoitti. Muutkin kuin oikeistoälyköt ehkä jo tajuavat, minkä hinnan liberaalit tulevaisuudessa joutuvat maksamaan yhä pienempien piirien konsensuksestaan. Tilanteessa ei ole hurraamista – ei edes uuden oikeiston puolella, jos siellä maltetaan pysähtyä ajattelemaan. Reaalipolitiikan tasolla olisi kenties alettava etsiä yhteisiä strategioita, niin vastenmielistä kuin se puhtaan opin kannalta onkin. Minulle on täysi arvoitus, kuinka tämä mahdollistuisi; näillä näkymin ei kuitenkaan vaikuta siltä, että kapitalismi saisi riittävän vastavoiman visionäärisimmästäkään paneurooppalaisesta nationalismista.

Varsinainen kuuma kysymys on, jakavatko autenttisen vasemmiston ja toisinajattelevan oikeiston edustajat mitään sellaisia lyhyen(kään) kantaman tavoitteita, joiden vuoksi olisi mahdollista siirtää yhdet kamppailut toisia myöhemmäksi. Aluksi tarvittaisiin huolellista dialogia ja kärsivällistä pyrkimystä etsiä vastapuoli aatteellisesti vakuuttavimmassa muodossaan; molempien puolten rasitteena kun on todennettavasti käsittämätön määrä idiootteja, joita mikään ajattelu ei ole koskaan kiinnostanut. Vasemmisto voisi alkaa kysellä, onko toisinajattelevassa oikeistossa sellaista ideologiaa, joka ei palauta perustavaa antagonismia partikulaariseen Toiseen. Vastaavasti oikealla voisi kysellä, pitävätkö kaikki vasemmistoon kuuluvat oman elämäntavan puolustamista fasismin esimuotona. Ei homman onnistumisesta kyllä mitään takeita ole, mutta epävarmuutta tässä muutenkin joudutaan seuraamaan.

Työmarkkinoiden synty

”Kaukaisessa muinaisuudessa oli toisaalta ahkera, lahjakas ja ennen kaikkea säästäväinen valiojoukko ja toisaalta laiskottelevia, kaikkensa ja vielä enemmän tuhlaavia heittiöitä”, aloittaa Marx niin sanotun alkuperäisen kasautumisen myytin kertomisen Pääoman I osassa. ”Niin tapahtui, että edelliset kasasivat rikkautta ja jälkimmäisillä ei lopulta ollut muuta myytävää kuin oma nahkansa.”

Tämä oli köyhän syntiinlankeemus, ja siitä lähtien ”on olemassa köyhyys suurissa kansanjoukoissa, joilla yhä edelleen kaikesta työstään huolimatta ei ole muuta myytävää kuin itsensä, sekä harvojen rikkaus, joka jatkuvasti kasvaa, vaikka he jo aikoja sitten ovat lakanneet työtä tekemästä”.

Koska raha ja tavara eivät alkujaan ole pääomaa, on niiden sellaiseksi muututtava. Marxin mukaan muutos voi tapahtua vain erityisten olosuhteiden vallitessa: ”kahden hyvin erilaisen tavaranomistajan tulee joutua toistensa kanssa tekemisiin”. Toisella näistä on omistuksessaan raha, tuotantovälineet ja elinhyödykkeet, toisella oma työvoimansa. Tämä tavaramarkkinoiden polarisaatio on kapitalistisen tuotannon perusedellytys.

Tavara muuttuu pääomaksi, alkuperäinen kasautuminen alkaa, kun tuottaja ja tuotantovälineet historiallisesti eroavat. Kapitalismin edellytykset syntyvät feodalistisen yhteiskuntarakenteen hajoamisesta; ”[j]älkimmäisen hajoaminen on vapauttanut edellisen alkeet”.

Feodalismin rapautuessa lakkasi kuuluisa turpeeseen sidottu orjuus. Entinen orja vapautui ammattikuntien ikeestä, ”niiden oppipoika- ja kisällisäännöistä ja häiritsevistä työmääräyksistä”; syntyi vapaa työvoiman myyjä, joka ei enää ollut kenenkään palvelija, vaan vailla mitään ammattipakkoa omisti nyt itse itsensä. Työmiehestä oli tullut markkinakelpoinen subjekti.

Työmarkkinoille vapautumisen tekivät mahdolliseksi ennen muuta talonpoikien maaomaisuuden pakkoluovutukset 1400–1500 -luvuilla. Marx käyttää esimerkkinään Englantia, jossa proletaarien turvaton massa ”viskattiin työmarkkinoille lääniherrojen henkivartiostojen hajottamisen tuloksena”. Kuninkuutta ja parlamenttia uhmaten saattoi mahtava lääniherra ajaa talonpojat väkisin mailtaan, joihin heillä kuten herrallaankin oli yksi ja sama feodaalinen omistusoikeus. ”Aatteellisesti” tällaisen yhteismaan anastamisen teki mahdolliseksi muun muassa vanhan aatelin tuhoutuminen feodaalisodissa. Sen perintö oli uudelle herrakannalle jäänyt vieraaksi. Peltomaat muutettiin lammaslaitumiksi ja talonpoika- ja työväestön asunnot joko purettiin tai jätettiin pystyyn homehtumaan.

1600-luvun loppuvuosikymmeninä ”vastakohtana juopolle lanta-aatelille ja sen palvelijoille” oli vielä olemassa yeomanry, riippumattomien talonpoikien luokka, maanvuokraajaväestöä ”lukuisampi”. Vuoden 1660 restauraation aikoihin panivat maanomistajat toimeen lainvoimaisesti pakkoluovutuksen, joka mannermaalla meni eteenpäin ilman turhia juridiikan mutkia. 1750 tietämillä oli yeomanry jo hävinnyt, ja kuten Marx kirjoittaa, ”1700-luvun viimeisinä vuosikymmeninä häviää maanviljelijäin yhteisomaisuuden viimeinenkin jälki”.

Omistava luokka sai lakkautetuksi läänitysjärjestyksen, mikä tarkoitti kaikkien valtiollisten velvollisuuksien katoamista ja niiden ”korvaamista” valtiolle alemman luokan maksettavaksi langetettavilla veroilla. Samalla vaadittiin uudenlainen omistusoikeus aiemmin vain läänityskäytössä olleisiin tiloihin ja laadittiin maatyöväkeä sitovat kotipaikkaoikeuslait.

Vilhelm III Oranialaisen valtakaudella nousivat johtavaan asemaan omistavan luokan voitontavoittelijat, jotka ryhtyivät aiempaa tavattoman paljon suurempimittaiseen valtion omaisuuden systemaattiseen riistämiseen. Marx: ”Valtion tiloja lahjoitettiin, myytiin polkuhintoihin tai suorastaan anastamalla liitettiin yksityistiloihin. Kaikki tämä tapahtui ottamatta vähimmässäkään määrin huomioon laillisia muotoja.” Maasta tuli kauppatavaraa. Se tarkoitti suurviljelysalueen jatkuvaa laajentumista, jolla lisättiin maaseudulta valuvien lainsuojattomien proletariaattien massoja.

Tähän verrattuna oli alummassa mainittu läänityslaitoksen suojaaman kunnan omaisuuden ryövääminen 1400–1500 -luvulla vielä kokoluokaltaan vaatimaton juttu. Siinä kyse oli vielä yksityisen harjoittamasta väkivallasta, jota vastaan oli lainsäädännöllä tapeltu 150 vuotta. 1700-luvulla kehitys eteni siihen, ”että itse laki tulee nyt aseeksi kansalle kuuluvaa maata ryöstettäessä”. Tällaisten lakien parlamentaarinen muoto tunnettiin lakina yhteismaan aitaamisesta (bills for inclosures of commons). Toimeenpantavana sisältönä oli prosessi, jossa maanomistajat lahjoittivat yhteismaan itselleen yksityiseksi omaisuudeksi.

1800-luvulla kunnanomaisuuden ja maanviljelijän välinen yhteys oli jo kokonaan kadonnut. Viimeiset suuret pakkoluovutukset tehtiin ”tilojen harventamiseksi” (clearing of estates) kutsutussa kliimaksissa, jonka ideana oli harventaa häädettyjen torppareiden asuntoja ja näin huolehtia siitä, ettei työväki vahingossa satu löytämään viljelemältään alueelta tilaa omalle asunnolle. Skotlannissa säädettiin lakeja, jotka estivät mailtaan ajettuja proletaareja muuttamasta maasta. Näin heidät saatiin pakkomuuttamaan Glasgow’n kaltaisiin tehdaskaupunkeihin, joiden elinolot olivat yleisen trendin mukaisesti helvetilliset.

”Kirkon omaisuuden ryöstö, valtion tilojen petollinen luovutus, kunnan omaisuuden varastaminen, feodaali- ja klaaniomaisuuden väkivaltainen ja häikäilemättömin terrorikeinoin toimeenpantu muuttaminen uudenaikaiseksi yksityisomaisuudeksi – sellaisia olivat alkuperäisen kasautumisen moninaiset idylliset menetelmät”, kirjoittaa Marx. Näin oli vallattu maa kapitalistista viljelystä varten ja liitetty se pääomaan; samalla oli luotu kaupunkiteollisuuden tarpeisiin välttämätön ”henkipattoproletariaatti”. Työläinen oli nyt vapaa myymään työvoimaansa vapailla markkinoilla…