Kuka nauttii, kun rivit hajoavat?

Hyvinvointivaltio oli kapitalismin tapa tulla toimeen omien vaikutustensa kanssa, mutta kuten Tuomas Nevanlinna kirjoittaa, se myös ”pakotti kapitalismin uudistumaan”. Hyvinvointivaltio loi työväestölle mahdollisuuden aiempaa tehokkaampaan painostuskykyyn ”ja mahdollisti siten eräänlaisen vastakiristyksen”. Nevanlinna kuitenkin toteaa, että kysymys oli toisaalta myös kapitalismin turvaamisesta. Hyvinvointivaltion ideologia ei perustu niinkään altruismille kuin pyrkimykselle ”estää vallankumouksellisen toiminnan eskaloituminen”.

Kapitalismi ei enää tarvitse hyvinvointivaltiota, ja yhtäältä näin on muun muassa nousevan uuden oikeiston vuoksi. Sen hajottavaa voimaa kapitalismi pyrkii nyt hyödyntämään. Nevanlinnan mukaan ”[k]apitalismi tarvitsee sekä maahanmuuttajia että maahanmuuttajien kriitikoita”: edellisiä, koska halpa työvoima on kantaväestöä parempi lisäarvon lähde, jälkimmäisiä, koska työväestön järjestäytynyt vastarinta on pidettävä riittävän hajanaisena.

Kun nykyvasemmisto keskittyy systemaattisen kapitalismikritiikin ja yhteiskunta-analyysin kustannuksella esimerkiksi ”rasisminvastaiseen taisteluun” – tajuamatta oikeistopopulismia ennen muuta järjestelmän tuottamaksi patologiaksi –, se vahvistaa uuden oikeiston rivejä, muttei samassa suhteessa omiaan. Viime kädessä uusi oikeisto voi (samaan tapaan kuin 1930-luvun Euroopassa) kyllä pervertoida kapitalisminkin ja koitua näin järjestelmän tappioksi. Lyhytnäköiseen voitonmaksimointiin tähtäävä markkinamekaniikka tuottaa näet kasautumista kiihdyttäessään vaikutuksia, joita se ei kykene kontrolloimaan ja joista se voi nyhtää lisäarvoa vain niin kauan kuin rikkauksien kasautuminen ei muutu liian yksipuoliseksi. Jos kehitys etenee systeemin oman logiikan mukaisesti, oikeistopopulismin kanavoima tyytymättömyys riistäytyy lopulta käsistä. Järjestelmässä kytevä epävakaus purkautuu, eivätkä osinkokertymät enää kasva.

Tämä ei välttämättä (tai edes todennäköisesti) tarkoita voittoa populisteillekaan. Tuloksena voi yhtä hyvin olla autoritaarinen kapitalismi, jonka voimasta Kiinan nouseva talous kiistattomasti todistaa. Tällainen järjestelmä luo hyvät olosuhteet lisäarvon eksponentiaaliselle kasvulle samalla, kun yhteiskunta säilyy hyvin epävakaana ja kaikkea muuta kuin oikeudenmukaisena.

”Rasisminvastaisessa taistelussa” ei sinänsä ole tosiaan mitään vikaa, onhan se kaikella tapaa kannatettavaa, kuten nyt demokratia ja ihmisoikeudet yleensäkin. Näillä on kuitenkin taipumus muuttua modernin ajan fetisseiksi, ja sellaisia niistä tulee hetkenä, jona ne alkavat toimia peitteen ja korvikeobjektin tavoin. Juuri vasemmiston olisi jatkuvasti syytä muistaa, ettei Marxin idea rakenteellisesta luokkataistelusta ole päivääkään vanhentunut. Tämän pitäisi olla myös riittävä syy lukea Marxia uudelleen ja kriittisesti uusintaen. Kuten Tuomas Nevanlinna toteaa, alkuperäinen kasautuminen ei ole kadonnut minnekään, vaan sitä ”tapahtuu yhä päivittäin”, eikä vain ”sotien ja pakkohaltuunoton muodossa”: ”Alkuperäistä kasautumista on kaiken yhteisesti saatavilla olevan keinotekoinen niukentaminen esimerkiksi kaupunkitilassa tai tietoverkossa.”

Kehnoimmillaan Marxinsa unohtanut liberaalivasemmisto vain jäljittelee ”aatteellista vastapuoltaan” oikeistopopulismia tuottamalla siitä idioottimaisen viholliskuvan, kuten Kirkkopäivien kohu loisteliaasti osoitti. Muutkin kuin oikeistoälyköt ehkä jo tajuavat, minkä hinnan liberaalit tulevaisuudessa joutuvat maksamaan yhä pienempien piirien konsensuksestaan. Tilanteessa ei ole hurraamista – ei edes uuden oikeiston puolella, jos siellä maltetaan pysähtyä ajattelemaan. Reaalipolitiikan tasolla olisi kenties alettava etsiä yhteisiä strategioita, niin vastenmielistä kuin se puhtaan opin kannalta onkin. Minulle on täysi arvoitus, kuinka tämä mahdollistuisi; näillä näkymin ei kuitenkaan vaikuta siltä, että kapitalismi saisi riittävän vastavoiman visionäärisimmästäkään paneurooppalaisesta nationalismista.

Varsinainen kuuma kysymys on, jakavatko autenttisen vasemmiston ja toisinajattelevan oikeiston edustajat mitään sellaisia lyhyen(kään) kantaman tavoitteita, joiden vuoksi olisi mahdollista siirtää yhdet kamppailut toisia myöhemmäksi. Aluksi tarvittaisiin huolellista dialogia ja kärsivällistä pyrkimystä etsiä vastapuoli aatteellisesti vakuuttavimmassa muodossaan; molempien puolten rasitteena kun on todennettavasti käsittämätön määrä idiootteja, joita mikään ajattelu ei ole koskaan kiinnostanut. Vasemmisto voisi alkaa kysellä, onko toisinajattelevassa oikeistossa sellaista ideologiaa, joka ei palauta perustavaa antagonismia partikulaariseen Toiseen. Vastaavasti oikealla voisi kysellä, pitävätkö kaikki vasemmistoon kuuluvat oman elämäntavan puolustamista fasismin esimuotona. Ei homman onnistumisesta kyllä mitään takeita ole, mutta epävarmuutta tässä muutenkin joudutaan seuraamaan.