Harhaoppista raamatuntulkintaa!

 
Helluntaimenneisyydessäni minulle kerran vihjattiin, että olen ”harhaoppien metsästäjä”. Kieltämättä olin aika innokas lukemaan kriittisesti kotiseurakuntani kirjamyymälän muutamia menestyksen teologiaa markkinoivia hartauskirjoja ja pitämään niistä laajoja servausesitelmiä. Ehkäpä siis tosiaan metsästin harhaoppeja – tarkoituksenani, arvattavaa kyllä, nylkeä esiin niiden viheliäinen ja totuutta häiritsevä ydin.
 
Nykyään pidän tällaista metsästämistä hiukan turhanaikaisena puuhasteluna, harhaoppisuus kun on lopulta kaikenlaisen luovan ja uutta näkyviin tuovan ajattelun perusehto, jota ilman mikään oppi tai traditiokaan ei elä. Tämä harhaoppisuuden idea sisältyy kristinuskoon viimeistään Paavalista lähtien (hänen tulkintansa juutalaisesta Vanhasta testamentista on kaikkea muuta kuin ”oikeaoppinen”). Lieneekin syytä korostaa seuraavan evankeliumiluennan olevan tietoisesti piittaamatonta tieteellisen eksegetiikan ja tunnustuksellisen teologian säännöistä ja dogmatiikasta. Syyllistynen myös ”asiayhteydestä” irrottamiseen. Motiivini on ennen kaikkea kehitellä tulkintaa, joka tuo lukijalle uutta ajateltavaa. Sellaisena luentani vaatii mutkien oikomista, anakronistisuutta ja jopa ”aikalaiskontekstiin” kohdistuvaa välinpitämättömyyttä. En kuitenkaan usko minkään aikakauden totuuden vähempää edellyttävänkään.
 
Matteuksen evankeliumin 25. luvussa on Jeesuksen tunnettu kertomus palvelijoille uskotuista rahoista (talenteista). Tiivistetysti se menee näin: Herra uskoo kullekin kolmesta palvelijasta omaisuuttaan hoidettavaksi ja muuttaa ulkomaille. Ensimmäinen palvelija saa viisi, toinen kaksi ja kolmas yhden hopeatalentin. Viisi talenttia saanut panee ”lainapääomansa” poikimaan ja voittaa toiset viisi. Myös toinen palvelija onnistuu kaupankäynnillä tuplaamaan herransa antaman rahamäärän. Yhden talentin saanut palvelija sen sijaan selittää ulkomailta palanneelle herralleen: ”Minä pelkäsin ja kaivoin talenttisi maahan. Tässä on omasi.” Tämä ei miellytä isäntää: ”Sinä kelvoton ja laiska palvelija! Sinä tiesit, että minä leikkaan sieltä, minne en ole kylvänyt, ja kokoan sieltä, minne en ole siementä viskannut. Silloinhan sinun olisi pitänyt viedä minun rahani pankkiin, niin että olisin palatessani saanut omani takaisin korkoineen.” Koska palvelija ei toiminut tietonsa mukaan, hänet viskataan ”ulos pimeyteen”, jossa ”itketään ja kiristellään hampaita”.
 
Isännän loppukaneetti – ”Jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hän on saava yltäkyllin, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin mitä hänellä on” – kuulostanee nykylukijan korvissa peittelemättömän kapitalistiselta. Vaikutelma vahvistuu, kun tiedämme, etteivät kertomuksen palvelijat ole vapaita subjekteja, vaan elävät yksipuolisessa alistussuhteessa: he ovat tilivelvollisia toiselle ja tietävät, mitä rikkomuksista seuraa. Kaiken kukkuraksi herra itsekin tunnistaa ja tunnustaa olevansa siekailematon riistäjä, joka ”leikkaa sieltä, minne ei ole kylvänyt” ja kokoaa ”sieltä, minne e[i] ole siementä viskannut”. Tämä ei kuitenkaan muodostu ongelmaksi, sillä herra on itse oman lakinsa mitta ja lausuja, oikean ja väärän paradigma.
 
Mitä herra sitten odottaa palvelijoiltaan? Fantasiansa, lakinsa, tahtonsa ruokkimista: omaisuutensa kiistatonta arvonlisäystä ja pääomansa koron kasvattamista. Ensimmäiset kaksi onnistuvat, kolmas puolestaan toimii tietoisesti herran järjestelmää (lakia, etiikkaa, tahtoa) vastaan. Miksi hän tekee näin, jää arvoitukseksi, eikä se herraakaan kiinnosta. Isännälle tuntuukin olevan tärkeää vain se, että hänen systeeminsä pyörii ja arvontuotanto pelaa – sillä, kuinka tämä kaikki toimii, ei ole suurta väliä (herra voi vaikka matkustaa ulkomaille). Olennaista on järjestelmän jatkuvuus.
 
Kelvottoman palvelijan synti on tämän jatkuvuuden kiistävä ele, hopeatalentin tuottamaton kätkeminen maahan, mikä kertomuksessa esitetään pelkuruuden seurauksena. Kiinnostavaa kuitenkin on, että palvelijan jokseenkin abstrakti ”herran pelko” erottuu tässä kummallisella tavalla herran käskyn rikkomisesta seuraavan rangaistuksen pelosta. Mitä palvelija pelkää, jos juuri pelko saa hänet toimimaan vastoin herransa tahtoa?
 
Siinä missä kapitalistinen arkirealisti kenties vastaisi huonon palvelijan pelkäävän tuottavaa riskinottoa, näkisi vanhan liiton sosialisti vastaavasti asetelman kapitalistin alistaman subjektin kyvyttömyytenä kaapata pääomaa haltuunsa ja kukistaa porvarillista valtaa joukkovoimalla (kaikki kolme yhdessä herraa vastaan). Kummassakin tapauksessa kertomuksen varsinainen moraali jää puuduttavaksi dogmatiikaksi, jolla ei ole ajattelulle mitään erityistä annettavaa. Sen sijaan, että pyrkisimme saman tien vastaamaan kysymykseen siitä, mitä palvelija pelkää, on syytä kiinnittää huomio tuon pelon arvoitukseen sinänsä.
 
Ensinnäkin palvelija tietää rikkovansa herransa lakia; tämän lisäksi hän tietää rikkomuksensa seuraukset. Herransa silmissä hänen syyllisyytensä on kiistaton, eikä lieventäviä asianhaaroja ole näköpiirissä. Ainoaksi perusteluksi toiminnalleen palvelija esittää oudolla tavalla kohteettomalta vaikuttavan pelkonsa. Herrakaan ei pysähdy kummastelemaan, saati kyselemään, miksi palvelija toimi kuten toimi. Palvelijan tuntema pelko liittyy herran silmissä tämän tottelemattomuuteen ja kelvottomuuteen. Se ei nouse itsenäiseksi elementiksi, vaan katoaa niskurointiin ja sen tuomaan absoluuttiseen syyntakeellisuuteen. On kuin herra sanoisi: ”Pelko ei ole mikään syy, eivätkä minua sinun syysi muutenkaan kiinnosta – ainoa meitä liikuttava tosiasia on sinun syyllisyytesi!”
 
Mikä pelottaa palvelijaa rikkomuksen tuottamaa ilmeisen kammottavaa rangaistustakin enemmän? Tarina ei kerro. Yhtäältä pelon kohde tuntuu ilmiselvältä: palvelija pelkää herraansa, jonka tietää ”kovaksi mieheksi”. Toisaalta tämä pelko on nimenomaan herran kannalta ongelmallista ja epäkiinnostavaa, lamauttaahan se koko tuotantosysteemin ja rikkoo ikävästi arvonlisäyksen kehän. Siksi pelko ei voi herran aukottoman rationaalisessa systeemissä tarjota minkäänlaista riittävää syytä palvelijan toiminnalle.
 
Implisiittiseksi jäävän syyn olemassaolon kiistämisen lisäksi herra, lausuessaan tuomionsa, osoittaa tietoon ja tiedettyyn. Tiedetty näyttäytyy rationaalisena ja suljettuna totaliteettina, jonka loogisuus vastaa herran systeemin aukottomuutta. On huomattava, ettei herra suinkaan vetoa omaan tai palvelijan tietoon tuomitessaan orjansa ”ulos pimeyteen” – tieto ei tässä toimi perusteluna herran autoritaariselle eleelle, vaan pikemminkin näyttää toteen aina jo olemassa olevan, herran omasta olemuksesta kumpuavan ikuisen oikeutuksen. Herra ei sano: ”Kaiken tämän tiedon valossa tuomitsen sinut, sinä kelvoton palvelija…” vaan: ”Sinä tiesit, mikä minä olen, ja silti menit toimimaan omin päin; siispä tuomitsen sinut, sinä kelvoton palvelija…”
 
Tieto ei siten ole herran toiminnan oikeutus, vaan tieto herran tosi olemuksesta pikemminkin tyhjentää palvelijan kaikesta autenttisesta toimijuudesta ja riistää häneltä ”todellisen syyn”: rikkomus näyttäytyy anomaliana ja irrationaalisuutena samalla, kun herra itse todentuu tiedon ja moraalin absoluuttisena mittapuuna. Sillä, joka rikkoo herran tahtoa vastaan, ei voi olla toiminnalleen mitään ymmärrettäviä ja todellisia syitä. Palvelija ei ole enää subjekti, vaan hylättävä objekti, puute järjestelmän aukottomuudessa: kelvoton epäsubjekti, jonka herran immuunijärjestelmä sysää pimeyteen ilman ulkopuolelta nousevan perustelun tarvetta.
 
Palvelijan pelon arvoituksellisuus muodostaa näin paikan palvelijan toimijuudelle: juuri pelkonsa arvoituksellisuudessa hän on aidosti toimiva subjekti, herran järjestelmää uhkaava ei-tieto ja ylimäärä, josta koneiston logiikka vaatii hankkiutumaan eroon viime kädessä herran eheyden turvaamiseksi. Kertomuksen kertoja-asetelma asettuu tukemaan myötäsukaista ja kelvotonta palvelijaa syyllistävää tulkintaa, jota vielä alleviivataan uudella vertauksella vuohista ja lampaista. Palvelijavertausta puolestaan edeltää kertomus viisaista ja tyhmistä neitsyistä. Jatkumon jokaista tarinaa määrittelee herra–palvelija-asetelma ja pyrkimys korostaa kulloisenkin ”herran” absoluuttista eheyttä ja oikeutusta.
 
Esittelemäni kehittelyn kannalta onkin mielenkiintoista, että näiden kertomusten päätteeksi Jeesus sanoo opetuslapsilleen (26. luvun alussa): ”Te tiedätte, että kahden päivän perästä on pääsiäinen; silloin Ihmisen Poika annetaan ristiinnaulittavaksi.” Jeesus siis korostaa herran absoluuttisuutta ennen ristintapahtumaa, joka voimallisemmin ja selvemmin kuin mikään sitä ennen asettaa tuon absoluuttisuuden ja eheyden kiistanalaiseksi. Tämä on tietysti täysin hysteerisen kaavan mukaista. Mestari, joka alkaa kysellä mestariutensa perään – tai mestari, jolta hysteerikko (kuten Jeesus) alkaa kysellä tämän mestariuden perään – on jo tuomittu kaatumaan.
 
Mestarin herruutta korostavat ”moraalitarinat” voi näin – jo alussa asetetun harhaoppisuuden hengessä – tulkita Jeesuksen isä-Jumalaan kohdistuvan hysteerisen kyselyn momenteiksi, pyrkimyksiksi ylläpitää tietoisuuden torjuntaa, joka tähän saakka on suhteellisen onnistuneesti huolehtinut Jeesuksen kutsumustietoisuuden (narsistisesta) eheydestä. Ristiinnaulitsemisen lähestyessä epäilykset jäsentyvät ja epätoivo kasvaa. Kristinuskon yksi juju on tietenkin tässä ratkaisevassa uskon sankaruuden epäonnistumisessa.
 
Jeesuksen hysteerisen kysymyksen totuus näyttäytyy herruuskertomuksissa piiloon vaiettuina anomalioina. Öljyn loppuminen on tyhmien neitsyiden syy, palvelijan pelko on irrationaalista, ja vuohiporukan tyypit joutavat helvettiin, koska herran tarpeet olivat jääneet heiltä täyttämättä. Neitsyiden tyhmyys on niin kaikenkattavaa, ettei herran tarvitse edes tuntea heitä; he ovat totaalisen hylättäviä objekteja, eikä mikään resurssipula voi olla muuta kuin todiste tästä ”olemuksellisesta” hylättävyydestä (epä-olemuksellisuudesta, joka vain kirkastaa herran olemusta). Kelvottoman palvelijan pelko tulee jo arvoituksellisesti, ikään kuin kohteettomana ilmaistuksi, muttei vielä uhkaa herran toiminnan oikeutusta, joka säilyy yhä ”olemuksellisena”. Vuohien puolelle erotettuja moititaan yhteisöllisen vastuun puutteesta, mutta tässäkään vertauksessa herran tuomion syy ei ole jonkinlaisen (herralle ulkoisen) yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden noudattamatta jättäminen, vaan herran tahtoon kohdistuva tietämättömyys, joka ei – herran oman systeemin aukottoman logiikan mukaisesti – voi olla muuta kuin läpeensä tahallista ja siis irrationaalista ja uhkaavaa.
 
Aukottoman ja absoluuttisen herruussysteemin ja sitä kirkastavien kertomusten salaisena panoksena (ja ne liikkeeseen saattavana voimana) on näin mestarin (ei-)tieto oman herruutensa mahdollistumisen ehdoista. Jeesuksen vertausten ”opetus” modernille lukijalle voi piillä vaikkapa siinä, kuinka herruus niissä paitsi rakentuu, myös siinä, kuinka ristintapahtuma laajentaa nämä poikkeamat – neitsyiden tulemisen totaalisen hylättäviksi objekteiksi, palvelijan kohteettoman pelon arvoituksen ja vuohien tahalliseksi tuomitun tietämättömyyden – Jumalan pojan epätoivoiseksi rukoukseksi, jonka huipentumana on ristinpuulta huudettu, suorastaan ”ateistinen” parkaisu: ”Miksi minut hylkäsit?”
 
Tässä parkaisussa Jeesus tulee muutama päivä takaperin esittämiensä vertausten epäsubjektiksi, totaalisen hylättäväksi objektiksi, jonka saama tuomio näyttäytyy nyt paljaassa perustattomuudessaan vailla vertausten peitteleviä laskoksia. Evankeliumin kertomus ei kuitenkaan enää toista Jeesuksen tarinoiden hämäävää logiikkaa ja herran systeemin aukottomuutta, vaan korostaa paitsi koko uhreja vaativan systeemin mielettömyyttä, myös itsensä uhrin toimijuutta ja mitä kiistattominta subjektiutta. Ristillä ei tosiaan riipu passiivinen ”uhrikaritsa”, vaan toimiva, epäuskova ihmissubjekti, jonka hysteerinen epäily ravisuttaa koko uskonnollista systeemiä ja kuoleman hetkellä häpäisee Isän tyhjäksi paljastuvan auktoriteetin.