Turvallisen tilan ja Toisen haavoittuvuuden eettinen diagnoosi

”Turvallisen tilan” paradoksi on loputtomaan eheytymisen projektiinsa juuttuneen narsistisen minän paradoksi. Se on vastaus kysymykseen, mitä tapahtuu, kun Toisen haavoittuvuus asetetaan eettisen toiminnan viimekätiseksi horisontiksi. Siteeraan muuatta antagonismia:

”Turvallisempien tilojen käsite tarkoittaa yhteisöllistä yritystä luoda käytäntöjä, jotka saavat kaikki tapahtumaan osallistuvat ihmiset kokemaan olonsa turvalliseksi. Se tarkoittaa yritystä ottaa vastuuta hankalista tilanteista ja reflektoida ristiriitoja sen sijaan että niitä vain siedettäisiin.”

Establishment on jo kauan julistanut ristiriidan sinänsä uhkaavan haavoittuvan Toisen turvallisuuden kokemusta, eikä yllä siteeratun periaatteen valossa tarvitse miettiä, mitä ristiriidalle tällaisissa oloissa tehdään. Sen on väistyttävä, ja sen on väistyttävä kaikessa ratkeamattomuudessaan. Siten ainoa ulospääsy ja ratkaisu on projektio. Toinen on näin redusoitu avuttomaksi ja totaalisen impotentiksi uhriksi, jonka vaatima tila ei mahdollista vähäisintäkään kriittistä reflektiota. Tuore kirkkopäiväskandaali on vain yksi loputtoman pitkäveteisistä esimerkeistä.

Tällaisen äärettömän haavoittuvan Toisen identiteettipoliittinen funktio on kahtalainen. Yhtäältä narsistinen minä kierrättää sen kautta omaa kyvyttömyyttään ulkoistamalla sen; toisaalta tämä mahdollistaa minän eheyden säilymisen ja takaa tälle asetelman, jossa Toista varten luotu turvallinen tila toimii tosiasiallisena kaiken aidon toiseuden kieltona, sillä ”turvallisessa tilassa” kiellettyä on lopulta vain kielto itse. Kiellon kieltäminen tuottaa väkivallan, jossa Toinen suljetaan ulos de facto sulkemalla hänet sisään de jure. Samalla tämä ele turvaa logiikaltaan varsinaisesti narsistisen toiminnan ideologis-eettisen mielen.

Miksei tämä harvinaisen ilmeinen umpikuja ole ilmeinen näitä keksintöjä kannattaville liberaaleille? Paradoksaalinen vastaus on, ettei se ole heille ilmeinen siitä syystä, että he ovat siitä jo perillä. Se on heille niin ilmeinen, ettei heillä ole varaa artikuloida sitä tiedon rekisterissä. Heillä ei ole varaa tietää sitä, sillä ei-tietona he tietävät sen jo.

Tämän fetisistisen touhun loogisen ja performatiivisen ristiriidan tiedostava vastapuoli (usein niin sanotut halla-aholaiset ja muut) toimii siksi hullun tavoin selvittäessään ”yleisölle” liberaalin umpikujan itsensä kumoavaa luonnetta. Mitään selvitettävää siinä ei ole, eikä selittämiseen siksi kannata haaskata aikaa. Kiinnostavaa on vain tiedostamattomiin jäävän mekanismin toiminnan erittely, joka sellaisenaan riittää hysterisoimaan establishmentin eettisen position pikkutarkasti ja dialektisoimaan sen jokseenkin täydellisesti.

Kirkkopäiväskandaalia käsittelevän jutun otsikon mukaan ”259 allekirjoittajaa vaatii Kirkkopäiviä peruuttamaan Laajasalon ja Halla-ahon keskustelun” perusteluina muun muassa yhteiskunnallinen murros, ”jossa kirkon tulisi toimia vastuullisesti ja pyrkiä tarjoamaan turvallinen tila kaikille”. Turvallinen tila on fetissi, ja pelin panoksena on liberaalin subjektin konsistenssi. Halla-ahossa ei ole pelottavaa se, että hänet on tuomittu oikeudessa eikä edes se, että hän vanhoissa kirjoituksissaan provosoi näkemyksillä, jotka kiistävät jakamattoman ihmisarvon; nämäkin toimivat pelkkinä fetisseinä, korvaavuuksina.

Turvallisen tilan totuus onkin, ettei sitä ole luotu Toista, vaan minää varten. Toinen on eristettävä ja totalisoitava avuttomaksi uhriksi, toisin sanoen hänet on riisuttava vieraudestaan ja minän eheydelle vaarallisesta substanssistaan. Halla-ahon sulkeminen ulos on osa yhtä ja samaa Toiseen kohdistuvaa toimenpidettä. ”Vastuun” ja ”ihmisoikeuksien” kaltaiset merkitsijät toimivat fetisseinä juuri sikäli kuin ne saavat Toiseen kohdistuvan ulossulkemisen näyttämään toiseuden suojelemiselta eli peittävät asetelman varsinaisuuden ja totuuden.

Halla-ahon akuutti pelottavuus on liberaalin kannalta siinä subjektiivisessa paikassa, jonka hän diskurssissa omaksuu. Performanssin tuloksena on liberaalin subjektin hysterisaatio ja dialektisoituminen, ajautuminen pois diskurssin herruudesta Toisen paikalle. Juuri tästä syystä liberaali toimii Halla-ahoon nähden kuin herra: pyrkii sysäämään hänet periferiaan puhtaalla autoritaarisella eleellä. Tämä ei kuitenkaan juuri auta, vaan tuottaa vain uuden antagonismin, johon on vastattava yhä uusilla fetisseillä.

Halla-aho on herrana ja mestarina itsekin (esimerkiksi kommunistisen subjektin) helposti hysterisoitavissa, mutta liberaalille tämä on mahdotonta pitkälti liberaalin projektin sisäisen umpikujan ja siihen annetun vastauksen vuoksi.

Pidän ilman muuta toivottavana, ettei Kirkkopäivät piittaa noiden 259 allekirjoittaneen esityksestä vähääkään, vaan toimii suunnitelmansa mukaisesti ja päästää Halla-ahon osallistumaan keskusteluun, kuten demokratian ja hyvien tapojen mukaisesti kuuluukin. Silloin luodaan mahdollisuuksia myös Halla-ahon aitoon haastamiseen. Jos vaadittu ”turvallinen tila” toteutuu, mikään ei jää pelastamatta – eikä mikään uhraamatta.