Nopeasti kannattajia kerännyt Silakkaliike tarjoaa modernille
kommunistille hyvän liittolaisen lyhyellä kantamalla. Tämän voi päätellä jo
vastapuolen reaktioista aina Halla-ahon foliohattumaisia vihjailuja myöten.
Liike hakee vielä ”aatteellista” muotoaan, mutta kiistatonta on ainakin sen
pyrkimys tarjota vastavoimainen protestikanava populismille ja
valtavirtaistuvalle uusfasismille.
Liikkeen poliittinen identiteetti voi huonoimmillaan tarkoittaa
epä-älyllistä totalitarismia, joka ilmenee valheellisena poliittisena
neutraaliutena. Oma vaikutelmani on, että tämä myös tiedostetaan liikkeen
piirissä. Kun itse kontribuoin keskusteluun jakamalla Silakoiden fb-ryhmässä fasismia käsittelevän – ja avoimen
vasemmistolaisen – blogitekstini, sain aluksi moitteita politikoinnista.
Vastakritiikissäni kirjoitin olevan ”vain keskustelueettisesti reilua, että
mainitsen poliittisen kantani”, jotta ”lukija voisi soveltaa sen pääpointteja
kriittisesti”, ja problematisoin vastapuolen diskurssissa vaanivan vihjauksen
poliittisesta neutraliteetista. Keskustelun toinen osapuoli hyväksyi
täsmennykseni; päätimme vuoropuhelun kohteliaisiin kiitoksiin. Hyvien tapojen
noudattaminen antaa ainakin minulle aihetta varovaiseen optimismiin.
Silakkaliikkeessä on nähtävillä (kenties vielä hiukan hajanainen)
pyrkimys vastata epä-älyllisille trolleille ja populistiselle retoriikalle
osittain niiden omilla aseilla: emojeilla ja ”parveilulla”. Samalla liike haluaa
kuitenkin erottautua selvästi äärioikeiston harjoittamasta aggressiivisesta
symbolitaloudesta, mistä todistavat jo foorumilla toistuvat vaatimukset ja
muistutukset hyvien tapojen noudattamisesta. Protestin muotona Silakkaliike
pyrkii näin tarjoamaan kaikessa yksinkertaisuudessaan äänen järjestykselle
tympäisevän, fasismia lietsovan disinformaation ja kaaoksen vastavoimana.
Mikäli tämä pyrkimys toteutuu laajamittaisesti ja pitkäikäisesti, voi
varovainen optimisti kenties aavistella siinä aitoa emansipatorisuuttakin.
Kehnoimmillaan käy niin, että liike tulee ”establishmentin kaappaamaksi”
ja fetisoituu taloudellisen eliitin sosiaaliseksi, olemassa olevien
yhteiskunnallisten olojen ja valtasuhteiden ylläpitoprojektiksi, jälleen
yhdeksi impotentiksi versioksi liberaalin vasemmiston kuvittelemista
poliittisista voitoista. Olisi kuitenkin hätäistä väittää näin tapahtuneen jo
nyt. Jos ”punavihreä” eliitti Silakoita diggaileekin, ei samaa voi sanoa
”sinimustasta” eliitistä (viittaan tässä tietenkin Eirassa asustelevaan
puoluejohtajaan Jussi Halla-ahoon, jonka luokkastatuksen kiistää vain
totaalisen sumutettu ja puolitajuton ääliö).
Toivon Silakkaliikkeelle menestystä ja puoluerajat ylittävää
taisteluhenkeä, jota trollaamisen ja typeryyden sijaan määrittäisivät sivistys
ja aivan siekailematon hyvätapaisuus.
EDIT: Kommenttini Proletaarien Silakkaliikettä
käsittelevään artikkeliin (julkaistu
alun perin Facebookissa)
Kriittinen analyysi
Silakkaliikkeestä, jonka kirjoittaja näkee oikeistopopulismin peilikuvana.
Analyysi paljastaa liikkeen
keskeisen heikkouden, josta kirjoitin itsekin
"Silakat"-blogitekstissäni, nimittäin pyrkimyksen poliittiseen
"neutraaliuteen", joka pahimmillaan voi kehittyä epä-älylliseksi
poliittisen korrektiuden vahtimiseksi.
Kirjoitin Silakkaliikkeen protestin
muotona pyrkivän "tarjoamaan kaikessa yksinkertaisuudessaan äänen
järjestykselle tympäisevän, fasismia lietsovan disinformaation ja kaaoksen
vastavoimana". Lisäsin, että "[m]ikäli tämä pyrkimys toteutuu
laajamittaisesti ja pitkäikäisesti, voi varovainen optimisti kenties aavistella
siinä aitoa emansipatorisuuttakin".
Proletaarien artikkelin
kirjoittajan hengessä on kuitenkin uskallettava kysyä, voiko emansipatorisuus
toteutua projektissa, jonka lähtökohtiin tuntuu kuuluvan melkoinen
luokkatiedottomuus. Omassa pintavaikutelmia tarkastelevassa tekstissäni jätin
tämän aspektin sivuun, mutta todettakoon tässä, että olen yhtä mieltä
Proletaarien analyysin kanssa siitä, ettei Silakkaliikkeen projektia voi pitää
vallankumouksellis-emansipatorisena. Tämä on seurausta liikkeen pyrkimyksestä
ymmärtää vastavoiman järjestäytyminen luokkaeroja kätkevällä logiikalla.
Blogissa ilmaisin varauksellisen
suhtautumiseni toteamalla liikkeen kehnoimmassa tapauksessa tulevan
"'establishmentin kaappaamaksi' ja [fetisoituvan] taloudellisen eliitin
sosiaaliseksi, olemassa olevien yhteiskunnallisten olojen ja valtasuhteiden
ylläpitoprojektiksi, jälleen yhdeksi impotentiksi versioksi liberaalin
vasemmiston kuvittelemista poliittisista voitoista".
Tämä on syytä pitää mielessä.
Silakkaliike voi saavuttaa yhteiskunnallisia voittoja, mutta on asia erikseen,
missä määrin sen pyrkimys muodostaa todellinen "vastaääni"
oikeistopopulismille voi edes alustavasti toteutua, kun tiedämme populismin
yhtäältä olevan yksi osoitus liberaalin projektin epäonnistumisesta. Jos ja kun
Silakkaliike jää pelkäksi uudeksi liberaalin ajattelun yritykseksi ratkaista
sosiaalisia antagonismeja, se todella on pelkkä vastustajansa peilikuva.
