Sakari ”Uuninpankkopoika” Timonen ihmettelee blogissaan parempiosaisten hillitöntä halua ”antaa keppiä jo
valmiiksi vähäosaisille”. Kirjoituksessaan hän viittaa Kauppa- ja Iltalehden tuoreisiin häpäisyfantasioihin, jotka
hyvän journalistisen tavan mukaan pursuavat keskiluokkaista hybristä ja
salaista pelkoa luokkatietoisuuden heräämisestä. (Ja kuten kaikki tietävät,
juuri tällaiset jutut ovat omiaan sellaisen herättelemiseen.)
Timosen kysymyksen on muotoillut hiukan sofistikoituneemmin myös Beverley
Skeggs:
Miksi käytetään niin paljon aikaa ja vaivaa
sellaisten ihmisten häpäisyyn, joiden [sic]
mahdollisuudet käyttää valtaa ovat hyvin
rajalliset? Miksi tutkijat, poliitikot ja media jatkuvasti puhuvat
työväenluokasta kiertoilmauksin ja tuottavat samaan aikaan omien näkökulmiensa
pohjalta keskiluokan kokemusta universaalina totuutena?
Timonen jättää kysymykseensä retorisesti vastaamatta. Skeggs puolestaan
toteaa, ettei luokkataistelu ole missään vaiheessa kadonnut mihinkään. Koska se
on jatkuvasti läsnä vallitsevassa symbolitaloudessa, se tuottaa jatkuvasti
asemointeja, arvoarvostelmia ja suhteita, joihin paitsi asetutaan, myös
asetetaan.
Työttömien jatkuvan kurittamisen välitön konteksti on niin sanotussa
talouskuri-ideologiassa, austerityssa.
Talouskuriajattelun keskeisimpiä myyttejä on tarina tuhlailevasta valtiosta,
sen iankaikkisen sosialistisen leväperäisyyden myötä turvonneesta syöpäläismäisestä
ja tehottomasta julkisesta sektorista. Huolimatta siitä, että julkisesta
velkaantumisesta ovat vastuussa ennen muuta yksityiset markkinat ja
rahoituslaitokset – muistakaamme vaikkapa vuoden 2008 romahdukseen johtaneet
vastikkeettomilla lainoilla luodut hurjat korkotulot ja pankkien
pelastuspaketit –, ei myytin elinvoima juuri kärsi. Talouskuri onkin ennen
muuta uusliberaalia moralismia, kapitalismin jatkuvuuden turvaava eettinen
asenne, jolla pyritään peittelemään perustassa operoivan vallan tosiasialliset
materiaaliset suhteet, toimet ja vaikutukset, muun muassa yksityisen velan
sosialisoiminen kansan maksettavaksi.
Talouskuriajattelun empiiristen perustelujen heikkous on toisaalta niin
ilmeinen, että moni IMF:n ekonomistikin on päätynyt hylkäämään opin.
Keskiluokkaisessa massa-ajattelussa sen moraliteetti on kuitenkin hyvin
elinvoimainen. Samalla sen elinvoima ruokkii ääriliikehdintää ja populismia.
Siten asemansa puolesta salaa pelkäävä keskiluokka tulee – ylemmän luokan
apukätenä – vahvistaneeksi juuri niitä tendenssejä, joita se omaksumallaan
talouskurimoraalilla (jota sen ei tarvitse soveltaa itseensä, vaan alempiin
luokkiin) pyrkii kesyttämään.
Talouskurin voi mieltää esimerkiksi pääoman kyvyttömyydestä hahmottaa ja kvantifioida ei-homogenisoitavissa olevaa (kvalitatiivista) arvoa – kuten vähätuloisten ja työttömien piirissä
tapahtuvaa hoiva- ja kotityötä –, jota se kuitenkin tarvitsee. Tämän
välittömien voittojen turvaamiseen pyrkivän lyhytnäköisyyden osoittaa yhtäältä
talouskurin seurauksena vähenevä ostovoima ja kulutus. Talouskuri on yksi nimi
pääoman logiikkaan kirjautuneelle ristiriidalle, yksi yritys selvitä tuon
logiikan sisältämästä umpikujasta. Sen moraalisen asenteen totuus (tai yksi
niistä) piilee torjunnassa, joka
tuottaa ”ulkoisen” vihollisen (leväperäinen valtio, tukien varassa velttoilevat
köyhät). Näin talouskurin moraali on loismaista. Sitä kannattelee
fantasmaattinen vihollinen, eikä se tule toimeen ilman sitä. Eksplisiittisellä
tasolla talouskuri on haaveilevinaan kaikkia hyödyttävästä kansantalouden
elpymisestä, mutta todellisuudessa se tarvitsee köyhän ja kärsivän massan
turvaamaan eettisen vakautensa.
