Talouskurin etiikka

Sakari ”Uuninpankkopoika” Timonen ihmettelee blogissaan parempiosaisten hillitöntä halua ”antaa keppiä jo valmiiksi vähäosaisille”. Kirjoituksessaan hän viittaa Kauppa- ja Iltalehden tuoreisiin häpäisyfantasioihin, jotka hyvän journalistisen tavan mukaan pursuavat keskiluokkaista hybristä ja salaista pelkoa luokkatietoisuuden heräämisestä. (Ja kuten kaikki tietävät, juuri tällaiset jutut ovat omiaan sellaisen herättelemiseen.)

Timosen kysymyksen on muotoillut hiukan sofistikoituneemmin myös Beverley Skeggs:

Miksi käytetään niin paljon aikaa ja vaivaa sellaisten ihmisten häpäisyyn, joiden [sic] mahdollisuudet käyttää valtaa ovat hyvin rajalliset? Miksi tutkijat, poliitikot ja media jatkuvasti puhuvat työväenluokasta kiertoilmauksin ja tuottavat samaan aikaan omien näkökulmiensa pohjalta keskiluokan kokemusta universaalina totuutena?

Timonen jättää kysymykseensä retorisesti vastaamatta. Skeggs puolestaan toteaa, ettei luokkataistelu ole missään vaiheessa kadonnut mihinkään. Koska se on jatkuvasti läsnä vallitsevassa symbolitaloudessa, se tuottaa jatkuvasti asemointeja, arvoarvostelmia ja suhteita, joihin paitsi asetutaan, myös asetetaan.

Työttömien jatkuvan kurittamisen välitön konteksti on niin sanotussa talouskuri-ideologiassa, austerityssa. Talouskuriajattelun keskeisimpiä myyttejä on tarina tuhlailevasta valtiosta, sen iankaikkisen sosialistisen leväperäisyyden myötä turvonneesta syöpäläismäisestä ja tehottomasta julkisesta sektorista. Huolimatta siitä, että julkisesta velkaantumisesta ovat vastuussa ennen muuta yksityiset markkinat ja rahoituslaitokset – muistakaamme vaikkapa vuoden 2008 romahdukseen johtaneet vastikkeettomilla lainoilla luodut hurjat korkotulot ja pankkien pelastuspaketit –, ei myytin elinvoima juuri kärsi. Talouskuri onkin ennen muuta uusliberaalia moralismia, kapitalismin jatkuvuuden turvaava eettinen asenne, jolla pyritään peittelemään perustassa operoivan vallan tosiasialliset materiaaliset suhteet, toimet ja vaikutukset, muun muassa yksityisen velan sosialisoiminen kansan maksettavaksi.

Talouskuriajattelun empiiristen perustelujen heikkous on toisaalta niin ilmeinen, että moni IMF:n ekonomistikin on päätynyt hylkäämään opin. Keskiluokkaisessa massa-ajattelussa sen moraliteetti on kuitenkin hyvin elinvoimainen. Samalla sen elinvoima ruokkii ääriliikehdintää ja populismia. Siten asemansa puolesta salaa pelkäävä keskiluokka tulee – ylemmän luokan apukätenä – vahvistaneeksi juuri niitä tendenssejä, joita se omaksumallaan talouskurimoraalilla (jota sen ei tarvitse soveltaa itseensä, vaan alempiin luokkiin) pyrkii kesyttämään.

Talouskurin voi mieltää esimerkiksi pääoman kyvyttömyydestä hahmottaa ja kvantifioida ei-homogenisoitavissa olevaa (kvalitatiivista) arvoa – kuten vähätuloisten ja työttömien piirissä tapahtuvaa hoiva- ja kotityötä –, jota se kuitenkin tarvitsee. Tämän välittömien voittojen turvaamiseen pyrkivän lyhytnäköisyyden osoittaa yhtäältä talouskurin seurauksena vähenevä ostovoima ja kulutus. Talouskuri on yksi nimi pääoman logiikkaan kirjautuneelle ristiriidalle, yksi yritys selvitä tuon logiikan sisältämästä umpikujasta. Sen moraalisen asenteen totuus (tai yksi niistä) piilee torjunnassa, joka tuottaa ”ulkoisen” vihollisen (leväperäinen valtio, tukien varassa velttoilevat köyhät). Näin talouskurin moraali on loismaista. Sitä kannattelee fantasmaattinen vihollinen, eikä se tule toimeen ilman sitä. Eksplisiittisellä tasolla talouskuri on haaveilevinaan kaikkia hyödyttävästä kansantalouden elpymisestä, mutta todellisuudessa se tarvitsee köyhän ja kärsivän massan turvaamaan eettisen vakautensa.