Metablogistinen reflektio eli avoin kirje kaikille lukijoilleni

 

Aloitin Kuolleen kirjaimen apostolin (KKA) vuonna 2019. Kirjoittelun painopiste oli tuolloin eräänlaisissa poliittisissa pienoisanalyyseissä. Olin Sipilän hallituksen aikana voimakkaasti vasemmistolaistunut; lukemistooni kuului paljon nykykapitalismin toiminnan käytäntöä ja logiikkaa käsittelevää kirjallisuutta. Teologiset ja filosofiset pohdinnat tosin ovat kulkeneet mukana alusta saakka, ja KKA:n perusajatuksena minulla on aina ollut kirjoittaa vapaasti siitä, mikä kulloinkin sattuu kiinnostamaan. Poliittisen pajatson koin enemmän tai vähemmän tyhjentäneeni 2020-luvun alkupuolelle ehtiessä. Viime aikoina on erityisesti mietityttänyt kristinusko, joskin olen työstänyt suhdettani tähän ihanaan ja viheliäiseen traditiooni jo 2010-luvun puolivälistä alkaen.

Siksi on sitäkin hämmästyttävämpää, että kun en ole tätä blogia missään mainostanut enkä muutenkaan piitannut tekstien helposta lähestyttävyydestä, lukijoita tuntuu kummasti riittävän. Silloinkin kun en jaksa julkaista mitään kuukausiin. Toki KKA on kaukana mistään ”kulttuurikeskustelun suunnanmäärittäjästä” (ja hyvä niin), mutta kuukausittaiset klikkausmäärät eivät ole enää aikoihin selittyneet kaveripohjalta. Voin vain päätellä, etten ole ainoa tämän lajin hullu, mikäli tilastoni eivät valehtele.

Ylivoimaisesti suosituin tekstini ”Milloin vasemmistosta tuli munattomia pelkureita?” edustaa poliittisen heräämiseni poleemista alkuvaihetta. Teksti on osa historiaani, enkä halua poistaa sitä, vaikka nykyään kirjoittaisin toisin. Samoin on joidenkin kristinuskoa käsittelevien pohdintojen laita. Toki olisi kummallista, elleivät näkemykset ja mielipiteet ajan kuluessa lainkaan muuttuisi.

Blogi merkitsee minulle eräänlaista harjoitusalustaa, jossa pyrin sanoittamaan enemmän tai vähemmän keskeneräisiä mietteitä. Myöhemmin osa näistä kantautuu hioutuneemmassa muodossa esseisiin ja romaaneihin, milloin mihinkin. KKA on sitä varten, että voin puhua in situ hiukan sitä, mitä sylki on suuhun tuonut. Tekstien logiikka ja tyyli vaatii muokkaamista vain vähän. Voi kirjoittaa jotain ja jättää sen ajelehtimaan. Kyse on toki myös opiskelemisesta. Sanoittamalla keskeneräisiä ajatuksia sulattelen usein lukemaani. Kun tämän tekee verkossa julkaisemalla, mukana on myös puhuttelun, kutsun ja dialogin ulottuvuus. Tiedän kirjoittavani jollekulle. Umberto Eco sanoi joskus, että vain ostoslista kirjoitetaan itseä varten. Päiväkirjakin, julkaisematon ja intiimi, on olemassa Toisen katseelle.

En KKA:ta aloittaessani elätellyt haaveita suurista lukijamääristä. Ei teitä paljon olekaan. Minua eivät tässä hämmästytä määrät, vaan laatu. Päättelen teidän olevan neuroottisia ja epäilyttäviä tyyppejä, kuten itsekin olen: juuri tämäntyyppisillä hulluilla on taipumus juuttua toisten hullujen hulluuksissaan tyrkyttämään ”järkeilyyn” ja palata uudestaan ja uudestaan vanhoihin teksteihin samalla kun odotellaan, että hullulta tulee uusia ideoita, jotka oikeastaan ovat vain samojen asioiden loputonta kelailua. Neurootikkoina meitä tietenkin riivaa nautinnollinen toistopakko.

Blogi ei tuo minulle tuloja eikä vaadi paljon ajallistakaan panostusta. (Tämä tiedoksi teille, Kelan viranomaiset.) Varsinkaan tämä kirjoitus, jossa ei ole ensimmäistäkään analyyttistä ideaa tai muuta kutsuvaa ajatusta kuin pyöritellä laiskasti (kohmeloisesti) kysymystä julkisen kirjoittamisen kummallisuudesta. Blogien kulta-aika oli jo ohitse aloittaessani KKA:n. Arvelin kirjoittavani ehkä kymmenelle ihmiselle. Mutta kyllähän teitä on enemmän kuin kymmenen. Kiitän vilpittömästi teitä kaikkia tuttuja ja tuntemattomia, enkä jatkossakaan aio tarjota mitään uutta ja merkittävää. Herranjumala jos tässä vielä pitäisi ruveta ”menestymään”. Sitten ei selittelylle tulisi loppua, vaikka koko ajan minussa puhuu totuus (ks. Lacan).

 

Teidän, ystävällisesti, jne. jne.

M.N.

 

Teoksiaan selittävät taiteiljat

Suomalaisessa ”kulttuurikeskustelussa” olen toistuvasti törmännyt ajatukseen, jonka mukaan taiteilijan ei pidä alkaa selittää teostaan, sillä – kuten vakioperustelu kuuluu – mikäli teos vaatii taiteilijan apukättä avautuakseen, vika on taiteessa, ei vastaanotossa. Samanlaisesta vaatimuksesta on kyse yhtä lailla toistuvassa ajatuksessa, ettei taiteilijan tule kielteisen kritiikin seurauksena reagoida kritiikkiin alkamalla selittää teostaan (eli osoittaa kriitikon tulkinnan heikkouksia tai ongelmallisuuksia). Molempia ajatuksia voi pitää yhden ja saman käsityksen – sen, ettei taiteilijan pidä alkaa selittää teostaan – variaatioina.
 
Käsitys vaikuttaa jokseenkin arvovaltaiselta: suomalaisista eturivin esseisteistä ja kirjailijoista olen lukenut sen ainakin Markku Envallilta ja Juha Seppälältä. (Jostain syystä olen myös lähes varma – mutta tunnustan tämän olevan pelkkä Yksinäisyyden ja uhman lukemisen nostattama ennakkoluulo –, että Erno Paasilinna kannatti sitä. Väinö Linna, joka omisti kokonaisia esseitä teostensa avaamiselle ja kävi aktiivista keskustelua niiden saaman kritiikin kanssa, ei varmaankaan tällaista vaatimusta allekirjoittanut.) Teostaan selittelevää taiteilijaa pidetään heikkona ja ehkä vähän naurettavana. Voi melkeinpä kuulla kumean (ernopaasilinnamaisen?) yliminän jyrisevän: Semmoinen taideteos, jota taiteilijan on erikseen selitettävä, jotta siinä olisi jotain tajuttavaa, on huono taideteos. Ajatuksena on, että jollei teos avaudu ilman selityksiä eli ”seiso omilla jaloillaan”, se on nimenomaan taideteoksena epäonnistunut. Toisaalta nihkeään kritiikkiin kirjallisella vastineella reagoiva taiteilija nähdään yhtä lailla turhana selittäjänä: jos kriitikko suhtautuu teokseen kielteisesti, taiteilijan tulee vain kestää kolhut ja muistaa, ettei mahdollisesti paremmin perustellun tulkinnan tarjoaminen kuulu lainkaan hänen tehtäviinsä.
 
Selittämisestä pidättäytymisen vaatimus herättää kuitenkin muutamia kysymyksiä; miten tahansa asiasta ajatteleekin, kyse ei ole kovin yksinkertaisesta tai ongelmattomasta – saati itsestään selvästä – käsityksestä. Mistä taiteilijaa tarkalleen ottaen vaaditaan pidättäytymään, kun todetaan, ettei hänen tule alkaa selittää teoksiaan? Tämän voi tulkita ainakin kahdella tapaa.
 
Tiukan tulkinnan mukaan taiteilijan ei tule osallistua millään tavoin teoksensa ympärillä käytyyn keskusteluun. Tällainen tulkinta on kuitenkin niin epäuskottava (taiteilijat osallistuvat jatkuvasti teostensa vastaanottoon ja niiden ympärillä käytyyn keskusteluun, esimerkiksi silloin, kun teosta moititaan rienaavaksi tai rasistiseksi tai siitä keskustellaan lehtien ja TV-ohjelmien haastatteluissa ja promootioissa), että sen voi hylätä melkein suoralta kädeltä: epäilemättä vain harva taiteilija tai kriitikko on sitä mieltä, että on ongelmallista tai turhaa selittämistä, jos taiteilija on mukana jaetussa diskurssissa alan ”standarikäytäntöjen” mukaisesti. Tämä ei tarkoita, ettei taiteilijan suhde kapitalistiseen lisäarvontuotantoon ja markkinalogiikkaan olisi monin tavoin ristiriitainen ja sotkuinen. Pidättäytymisen vaatimusta – siinä muodossa kuin sitä tässä käsittelen – ei kuitenkaan tyypillisesti perustella markkinalogiikan vastustamisella, vaan teoksen ja taiteilijan suhteella.
 
Väljempi ja uskottavampi versio on, että pidättäytymisen vaatimus koskee ennen muuta taiteilijan pyrkimystä hallinnoida teoksensa vastaanottoa ja antaa teokselleen tekijyytensä auktorisoima tulkinta. Tästä onkin helppo olla samaa mieltä: tekijällä ei ole mitään auktoriteettia taiteensa tulkintoihin, tulkitsijana hän on vain ääni muiden joukossa. (Tämä ei tarkoita, että olisi samantekevää, tulkitseeko teosta sen tekijä vai joku muu.) Taiteilija ei omista tai hallitse teoksensa saamia merkityksiä (saati että olisi niiden lähde). Samalla jää kuitenkin avoimeksi kysymys, voiko taiteilija avata teostaan sanallisesti epäilyttävään ”selittämiseen” syyllistymättä. Millaisen selittämisen voi perustellusti katsoa kuuluvan haltuunoton pyrkimysten piiriin ja milloin kyse on ”normaalista” osallistumisesta teoksen äärellä käytyyn dialogiin? Ilmeisesti tämän voi ratkaista vain tapauskohtaisesti ja konteksti huomioiden, mikä puolestaan suhteellistaa koko pidättäytymisen vaatimuksen. Näyttää siltä, että teostaan avaava taiteilija on ongelmallinen vain tietyissä konteksteissa, muttei ylipäätään ongelmallinen.
 
Hyvä taide tai taide yleensäkään ei tietenkään ole yksiselitteistä, joten ajatus ”ilman apukäsiä” avautuvasta taiteesta tarkoittanee teosta, joka väistämättömässä moniselitteisyydessäänkin kykenee ”välittämään viestin” (tai ”viestien” moninaisuuden) yleisölleen ilman lisäselityksiä ja alaviitteitä. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että taidettaan avaava taiteilija toimisi teoksensa välttämättä tarvitsemana ”apukätenä” vain siksi, että sattuu puheenvuorossaan avaamaan taidettaan – juuri tässä kohtaahan turhan selittämisen määräytyminen osoittautuu kontekstisidonnaiseksi. Tekijän selitykset eivät vielä todista teoksen rampuudesta. Ei siis ole sama asia vaatia taideteosta seisomaan alaviitteisiin turvautumatta ”omilla jaloillaan” kuin esittää taiteilijalle teoksen avaamisesta pidättäytymisen vaade. (Tämä ei tarkoita, ettei ylimalkainen vaatimus taiteen itsenäisyydestä olisi aivan yhtä ongelmallinen. Taatusti se on; siltikin kyse on kahdesta eri asiasta.)
 
On tietenkin kaikkea muuta kuin ilmiselvää, että taiteessa olisi kyse minkäänlaisen viestin tai sanoman lähettämisestä tai edes kommunikaatiosta, kun huomioi taiteessa ilmenevän ja arvostetun pyrkimyksen tiedostamisen rajat ylittävään hämäryyteen ja moniselitteisyyteen. Kärjistäen voi jopa sanoa, että sikäli kuin taide on kommunikaatiota, se kommunikoi merkittävissä määrin ”viestin” merkityksen ymmärrettävyyttä (eli kommunikoitavuutta) terrorisoivan hämmennyksen kautta. Jo tämä riittää tekemään paradoksaaliseksi koko kommunikaation idean.
 
Miksi kuitenkin halutaan kieltää taiteilijaa selittämästä teostaan? Kyse on selvästi enemmästä kuin haltuunoton kritiikkiä seurailevan eetoksen jäsentämisestä. Psykologisoivasti voi toki ajatella teostaan selittävän taiteilijan hahmon assosioituvan kiusallisiin mielikuviin lahjattomista narsisteista ja tyhjänpuhujista. Tämä vaikuttaa tosin aika pinnalliselta – ja miksi Seppälän tai Envallin kaltaiset mestarit (ja heidän vanavedessään monet muut taiteilijat) tyytyisivät mihinkään näin helppoon maalitauluun? Narsisti puhuu muuttaakseen koko maailman kuvitteellisen erinomaisuutensa peiliksi, tyhjänpuhuja selittää siellä, missä selityksiä ei kaivata. Taideteos ei sen sijaan ole sen enempää tekijänsä peili kuin jotain, mikä ei eri aikoina ja eri tilanteissa kaipaisi paljonkin selittämistä (miksi taide muuten hämmentäisi ketään?) – itse asiassa suuri osa taiteen nautittavuudesta liittyy teosten äärellä tapahtuvaan selittämiseen, joka voi olla luonteeltaan avaavaa tai sulkevaa, mutta jota emme voi olla tekemättä, jos haluamme etsiä ja jäsentää merkityksiä kokemallemme. Tällaisen taidekokemusta availevan selittämisen voi ajatella teoksen herättämän hämmennyksen artikuloimiseksi, nautinnon auki kehimiseksi. (Ja useammin kuin tunnustetaankaan taideteokset hämmentävät myös tekijöitään, jotka harvoin ovat teoksiaan fiksumpia.)
 
Selittämistä ei siten, tässä yhteydessä, ole syytä ajatella tiedon jakamisena ylhäältä alaspäin, vaan nimenomaan merkityksen avaamisena tai sulkemisena. Se, toimiiko selitys merkitystä avaavana vai sulkevana ja onko tämä huono vai hyvä asia, määräytyy kontekstisidonnaisesti, joten lähtökohtaisesti edes sulkevan selittämisen tuomitseminen ei ole niin perusteltua kuin ehkä voisi luulla. Ei ylipäätään vaikuta perustellulta väittää minkäänlaisen teoksiin liittyvän selittämisen olevan taiteilijalta jotenkin suoraan ja automaattisesti epäammattimaista. Selittämisen problematiikka on paljon hienoviereisempää.
 
Nykyaikana selittämisestä pidättäytyminen saattaa kyllä näyttäytyä uskottavana vastavetona sosiaalisen median jatkuvalle läsnäolon ja itsensä brändäämisen vaatimukselle, mutta pidättäytymisen eetoksen juuret ovat syvemmällä, ehkä jopa vuosisatojen takana. ”Katajaisen kansan” myyttinen jurous ja teoissa (ei sanoissa, joita myytin mukaan on syytä varjella liialliselta kulumiselta) paljastuva teeskentelemätön luonteikkuus ja maasta juuriva ankara, sotien koettelema autenttisuus epäilemättä antavat sosiaalisen ja kirjalliskulttuurisen kuvaston suomaa tukea kammioonsa sulkeutuneelle taiteilijalle, joka antaa teostensa puhua puolestaan (ja pysyttelee itse kivijumalana, tietoisen piittaamattomana yleisönsä reaktioista); toisaalta on helppo nähdä, kuinka tämäntyyppinen outo sekoitus vaatimattomuutta ja itseriittoisuutta johtaa helposti vain tylsään taantumuksellisuuteen.
 
Nykypäivänäkin on näet helppo löytää taiteilijoita, joiden reaktio kritiikkiin on sulkeutunut ja antagonistinen ja jotka hyödyntävät strategisesti ”pidättäytymisen etiikkaa” ja sen taustalla olevien myyttien voimaa saadakseen ylimielisyytensä näyttämään kyvykkyydeltä: ”En rupea selittämään teoksiani laumasieluisten idioottien massalle (joka käsittää ne kuitenkin aina väärin) eikä minua kiinnosta, mitä ihmiset niistä ajattelevat.” Viimeksi mainittu strategia on epäilemättä yksi neromyytin myrkyllinen perusversio, mutta jotain vanhahtavan titaanista itseriittoisuutta voi nähdä pidättäytymisen vaatimuksessa muutenkin: keskustelu, osallistuminen, avaaminen ja puolustaminen ovat heikkouden ja epäitsenäisyyden merkkejä, joihin itseensä ja tekemisiinsä luottava taiteilija ei panosta, vaan joista hän pysyttelee viisaasti ja arvonsa tuntien täysin erillään…
 
On kuitenkin syytä täsmentää, ettei ongelmallista ole niinkään pidättäytyminen sinänsä kuin sen asettaminen taiteilijaa koskevaksi normatiivisen tai hyveellisen käyttäytymisen muodoksi. Pidättäytymisen vaatimuksen taustalla voi olla jaloja ja tervehenkisiä motiiveja. Arvelen esimerkiksi Seppälän kaltaisen julkisuutta karttelevan kirjailijan vaalivan pidättäytymisen käytäntöjä luovan työskentelynsä edellytyksiä suojellakseen, ja tässä mielessä olen itsekin jollain lailla (jonkinlaisen) pidättäytymisen kannalla. Pidän kuitenkin virheellisenä ajatusta, että teoksen (julkisesta) avaamisesta tai tulkitsemisesta kieltäytyminen sinänsä tai ylipäätään olisi jotenkin parempaa tai oikeutetumpaa kuin teoksen merkitysten vuolaskin erittely – mikään ”taiteilijan etiikka” ei nähdäkseni edellytä tämän alueen jättämistä vain yleisön ja kriitikkokunnan käsiin. Teostaan aktiivisesti tulkitseva tekijä ei automaattisesti ole sen enempää narsistinen kuin merkityksen haltuunottoon pyrkivä toimija, kun taas tulkinnallisen toimijuuden riistäminen tekijyyden nojalla tuntuu hankalalta ja vaikuttaisi nojaavan sarjaan sekaannuksia ja väärinkäsityksiä. Pidättäytyminen on käytäntö, ei normi; sen varjeleminen voi monessakin tilanteessa olla perusteltua, mutta mikään ei vaadi asettamaan sitä taiteilijan toimintaa ohjaavaksi ammattisäännöksi sen enempää kuin siitä poikkeaminen vihjaisi aina ja kaikkialla jonkinlaiseen narsismiin tai hysteerisyyteen.