Vallitsevaa kliinistä paradigmaa, joka ymmärtää masennuksen yksilöllisenä neurologisena häiriönä, on kritisoitu – ja kritisoidaan enenevissä määrin. Aivan syystä. Kun masennusta lähestyy ideologiakriittisesti, fenomenologisesti ja filosofisesti, on selvää, että:
1. Masennus on ennen kaikkea yhteiskunnallinen oire, jota voi perustellusti pitää terveen yksilön reaktiona ympäröivään todellisuuteen.
2. Masennuksen yksilökeskeinen ja medikalisoiva diagnostiikka hyödyttää kapitalistisia toimijoita kasvattamalla lääkefirmojen lisäarvontuotantoa ja ylläpitämällä uusliberaalia eetosta, jossa yksilöä vastuutetaan yhteiskunnallisista epäkohdista antamalla ymmärtää ongelman juurisyyn olevan hänen henkilökohtaisessa neurologiassaan.
3. Lääketieteellisneurologisen tulkinnan vallitsevuus ei merkitse, että juuri lääketieteellä tai neurologialla olisi hallussaan totuus masennuksesta. Masennusta käsittelevän diskurssin on kyettävä perustelemaan itsensä jäsentämällä sellainen masennuksen teoria, joka on selitysvoimainen ja vakuuttava.
4. Kyetäksemme todella ymmärtämään masennuksen ekonomiaa tarvitaan ainakin filosofiaa, taidetta, psykoanalyysiä ja kulttuurikritiikkiä.
5. Kyetäksemme ehkäisemään masennusta tarvitaan yhteiskunnan perustaan saakka ulottuvia kulttuurisia muutoksia, jotka ovat viime kädessä haluamisen tavan muutoksia. Kilpailun premissi on korvattava hoivan premissillä; on tunnistettava ja tunnustettava tapa, jolla yhteisö tuottaa yksilön. Muutosten ei tarvitse olla niin suuria kuin kuvittelisi.
Olin itse kahdeksan vuotta masentunut (näistä kuusi vuotta muodosti ”akuutin vaiheen”, kaksi toipilasvaiheen). Diagnostisten kriteerien eli oireiden piirreluettelon perusteella masennukseni oli lähempänä lievää kuin keskivaikeaa. Tämä ei kuitenkaan tee oikeutta sen kokemukselliselle ulottuvuudelle, vaan päinvastoin vähättelee sitä ratkaisevasti.
Nykyään miellän masennuksesta selviämiselläni olevan pääpiirteissään kahtalaiset syyt. Ensimmäisen ja monin verroin toista tärkeämmän syyjoukon muodostaa kokemus parantavasta yhteisöstä, arkisemmin ilmaistuna ystäväpiiristä, jossa oli tilaa käsitellä masennusta, olla masentunut, ja joka kykeni tarjoamaan vapauden tilan, jossa masennuksen välittömästä kokemuspiiristä oli mahdollista irtautua. Toinen syyjoukko muodostuu eräänlaisesta masennusta antimedikalisoivasta asenteesta ja sen mahdollistamasta sfääristä, jossa ahdistuksen ajoittainen sietämättömyys näyttäytyi myös viestinä, kutsuna ajatella se läpi. Lääkitsin itseäni lukemalla, ja luin, jotta kykenisin ajattelemaan ”halun totuuden perille”. Tiesin tarvitsevani jonkinlaisen teoreettisen viitekehyksen, josta käsin saattaisin ymmärtää tilanteeni ikään kuin ulkoa päin. Summa summarum: ymmärsin, ettei minun ole mahdollista selvitä ilman Toista.
Väärinkäsitysten välttämiseksi on todettava, ettei tarkoitukseni ole vähätellä lääkityksen merkitystä; tunnen ihmisiä, joilla lääkkeet ovat auttaneet ylläpitämään toimintakyvyn välttämätöntä minimiä ja jotka eivät kenties olisi selvinneet helvetistään läpi ilman sitä. Toisaalta samat ihmiset ovat väittäneet lääkityksen laimentavan kokemusmaailmaa, ”tasoittavan huiput” ja ”täyttävän laaksot”. Asetelma ei ole mustavalkoinen, mutta medikalisaatioon on ehdottomasti syytä suhtautua laajassa mielessä äärimmäisen kriittisesti. On hyviä syitä uskoa, että mikäli yhteiskunta olisi toisenlainen – pikemminkin hoiva- kuin suoritus- ja kilpailuperusteinen – ei masennusta hallitseva diskurssi olisi ensisijaisesti medikalisoiva ja individualistinen.
Tuskin onkaan syytä toistaa lukuisten asiantuntijoiden ja yhteiskuntakriitikkojen kattavia perusteluja, jotka nähdäkseni osoittavat varsin vakuuttavasti, kuinka pielessä medikaalisneurologinen, individualistinen ja uusliberaali paradigma on yrityksissään diagnosoida masennus tavalla, joka olisi nykyisten valta- ja omistussuhteiden kannalta riittävän epäkriittinen niin, että kykenisi samalla ehkäisemään masennuksen aiheuttamat tuotannolliset ja taloudelliset haitat. Ahdistus on nykykapitalismin julkinen salaisuus, eikä taloudellisen eliitin keskuudessa leviävä krooninen epäily nautintoa kohtaan tarjoa sille minkäänlaista immuniteettia.
Samaan aikaan kun rikkain promille ihannoi 80-tuntisia työviikkoja ja pyrkii elämänsä parantamisen sijaan vain pidentämään sitä alistamalla ruumiinsa loputtomiin mittauksiin, puritaaniseen ruokavalioon ja käsittämättömille lääkemäärille (kuolemattomuudesta haaveileva Bryan Johnson syö päivittäin 111 pilleriä, mittaa jatkuvasti öisiä erektioitaan ja käyttää jälkikasvunsa veriplasmaa; hänen ruokavalionsa koostuu lähinnä linsseistä, keitetystä parsasta ja macadamiapähkinöistä), valuu tämä ”arvomaailma” alaspäin ja muuntuu algoritmien dopamiinipommitukseksi, jonka äärellä olemme hämmentävän voimattomia. Tajuamme addiktion ja olemme hyvin perillä sen tuottamasta jatkuvasta ilottomuudesta ja kärsimyksestä, muttemme osaa lääkitä ahdistusta muuten kuin ahdistuksen annostusta lisäämällä.
Ahdistuksesta kapitalismin julkisena salaisuutena kirjoitti antiautoritaarinen kommunistiryhmittymä Plan C jo vuonna 2014 seuraavasti:
Tämän päivän julkinen salaisuus on se, että jokainen meistä on ahdistunut. Ahdistus on levinnyt sen edellisistä tietyistä alueista (kuten seksuaalisuudesta) koko yhteiskunnalliseen kentään. Kaikki intensiteetin, itseilmaisun, tunnesiteen, välittömyyden ja nautinnon muodot ovat ahdistuksen läpäisemiä. Siitä on tullut alistamisen tukipylväs.
Kun yhteiskunnan eliitti tahtoo panna viralta nautinnon, ahdistuksen logiikka vaikuttaa saavuttaneen yhden päätepisteensä.
Ärsyketulvan lisääntyessä kokemuksen intensiteetti laimenee. Rikkain promille pitää ongelmallisena nautintoa sinänsä, hierarkian alemmassa päässä uuspuritanismi ilmenee toistaiseksi maltillisemmin lähinnä pyrkimyksenä eristää nautinnon vaarallinen ydin ja substanssi itse nautintoa tuottavasta asiasta. Eliitin keskuudessa on jo tajuttu vetää looginen johtopäätös: nautinnosta ei ole olemassa kevytversiota, ainoa vaihtoehto on luopua nautinnosta elämän pidentämisen hyväksi; kaikki nautinto on lopulta ”terveydelle” vaarallista sikäli kuin nauttimisen kyky itsessään merkitsee potentiaalia hylätä välineellinen hyötyajattelu kokemisen intensifioitumisen ja syventymisen vuoksi.
Viktoriaanisen ajan välineellinen järkeily saavuttaa huippunsa maailman rikkaimman promillen kuolemattomuushaaveissa. Paljaaksi riisuttuna kyse on elämän ja nautinnon asettamisesta vastakkain. Elämä typistyy pelkäksi fyysiseksi olemassaoloksi, ruumiiksi joka hengittää, mutta on tosiasiallisesti hengetön. Kokemus kadottaa syvyyden ja intensiteetin, jotta voisi jatkua loputtomiin. Jäljelle jää oikeastaan pelkkä user interface, muodollinen toimija vailla haluja tai tarpeita. Kun hyötyajattelu viedään päätepisteeseensä, ei enää ole olemassa kysymystä siitä, miksi elämän pidentämisen tulisi tapahtua nautinnon kuolettamisen hinnalla ja mitä merkitystä on elämällä, jossa nauttimisen kyky ei enää välitä meille tietoa hyvästä ja arvokkaasta. Perusteluketjun ja käyttöliittymän välille ilmaantuu katkos: elämän pidentäminen hinnalla millä hyvänsä on silkka aksiooma, ikuisesti purkamaton peruskoodi.
Yhteiskunnallisena ilmiönä ja oireena masennus on syytä ymmärtää reaktioksi niihin voimiin ja valtoihin, jotka pyrkivät tuhoamaan kokemuksen intensiteetin pidentääkseen sitä äärettömyyksiin saakka. Tämä tapahtuu hyödyn ja tehokkuuden nimissä vailla tarvetta määritellä, kuka lopulta nauttii, sillä vastaus on, ettei kukaan: riittää, kun jotkut harvat hyötyvät. Nautinto on ikuisesti kielletty jopa sen ylimmiltä portinvartijoilta. Muuttuessaan osaksi yhteiskunnallisen halun rakennetta masennuksesta tulee kokemuksen perusekonomiaa, joka samalla toimii epäsuorana hallinnan välineenä: ”Vallitseva julkinen narratiivi todellakin vihjaa, että tarvitsemme lisää stressiä, jotta pysyisimme ’turvassa’ (turvallistamisen kautta) ja ’kilpailukykyisinä’ (tulosohjauksen kautta)” (Plan C). Turvallistamisella tarkoitetaan kontrollin kasvattamista ja perusoikeuksien kaventamista turvallisuuden nimissä.
Ahdistusta kanavoidaan myös alaspäin. Ihmisten oman elämän hallinnan puute johtaa pakkomielteiseen kamppailuun kontrollin saavuttamiseksi mikromanageroimalla mitä vain pystyy. … Laajemmalla yhteiskunnallisella tasolla piilevät prekaarisuudesta nousevat ahdistukset ruokkivat pakkomielteisiä yhteiskunnallisen sääntelyn ja kontrollin projekteja. (Plan C)
Niinpä esimerkiksi emme enää tunne eksistentiaalista tyhjyyttä vaan meillä on ”henkiseen hyvinvointiin liittyviä haasteita”. Masennus ei ole yhteiskunnallisen merkityshorisontin ja nykyisten valtasuhteiden legitimiteetin katoamisen oire, vaan yksilön aivotoiminnan häiriö. Epäitsekkyys on liikakiltteyttä, omatunto menestymisen este ja patologia. Kuulostaa varmaankin tutulta. Mikäli tällainen maailma ei lainkaan (edes hetkittäin) masenna, on ihmisen oltava todella, todella sairas – tai äärimmäisen tietämätön, mahdollisesti hyvin syvällä jonkinlaisen algoritmibarrikadeja kasaavan kuplan sisuksissa.
Toivoa ei kuitenkaan ole syytä hylätä. Syvyys ja intensiteetti eivät maailmasta ole kadonneet minnekään; nautinnosta voi yhä ammentaa viisautta; älypuhelimen voi koska tahansa vaihtaa kirjaan. Kilpailemisesta voi pidättäytyä, hoivaamiseen heittäytyä. Vielä ei ole liian myöhäistä.
