”Jumalanpilkkaa tuommoinen”, ”homot pois alttarilta”, ”puhdistusta tarvittaisiin” – muun muassa tällaisiin helmiin törmäilee, kun lukee somen sateenkaarijumalanpalveluksiin liittyviä kommentteja. Kirkon liberaaleja on helppo sympatiseerata: mieluummin kuuntelen yleishumanistisia latteuksia Jumalan rakkaudesta ja itsensä hyväksymisestä kuin ydinperheheterokonservatiivien avoimen vihamielistä sekoilua, josta on kaukana niin Jeesuksen armo kuin Jumalan pyhyyskin.
Konservatiivien asenne on toki tuttu. Jumalaa ei pidä valjastaa SETAn ideologian agitaattoriksi. Taustalla on sinänsä kaunis, mutta pahasti vääristynyt huoli Jumalan korvaamisesta partikulaarisilla poliittisilla mielikuvilla. Ei Jeesus mikään Priden lähettiläs ollut, mutta eipä vuorisaarnassa juuri heteronormatiivisesta ydinperheestäkään puhuta. Toisaalta Jeesus toimi avoimen poliittisesti kyseenalaistamalla radikaalilla tavalla aikansa normaalin, Mooseksen lakiin perustuvan jumalanpalveluselämän. Hänen kritiikkinsä osui suoraan valtavirtaiseen juutalaiseen identiteettiin. Jos Jeesuksella ”identiteettipolitiikkaa” oli, sitä voi kutsua vähintäänkin destruktiiviseksi.
Mutta totta toinen puoli. Kiistatta Jeesuksella oli vahva kutsumusidentiteetti. Hän samastui eskatologiseen narratiiviin ja mielsi itsensä valitun kansan profetoiduksi Messiaaksi. Ei kuitenkaan siksi kansallisten vääryyksien korjaajaksi ja sotaherraksi, jota odottivat niin Qumranin lahkolaiset kuin monet aivan tavalliset juutalaisetkin. Pietari loukkaantui, kun Jeesus totesi tulleensa kärsimään ja kuolemaan. Nykysuomeksi ilmaistuna Pietari oli sitä mieltä, ettei sylkykupiksi ja ovimatoksi asettuminen oikein sopinut. ”Miten meidän silloin käy?” hän kysyi. Moderni ihminen komppaa ja sanoo, että rajoistaan on pidettävä huolta. Kuka sitä paitsi kaipaa tuollaista marttyyria ja ääretöntä kiitollisuudenvelkaa?
Jeesuksen toiminta herätti vihaa, ja harvoin tulemme ajatelleeksi, kuinka loukkaavaa voi olla vain se, että lähimmäisemme kieltäytyy tekemästä vastarintaa pahalle. Pahan vastustaminen on perusoikeus. Puoliaan pitävä ei tee väärin toimiessaan, kuten toimii. Peruskristittykin huolehtii rajoistaan ja hyvinvoinnistaan – minäkin. Jeesuksen malli edustaa tässä kuvassa silkkaa hulluutta. Joka tämän hulluuden ymmärtää, joutuu tekemisiin vaikeiden tunteiden kanssa. Itsestään vähät välittävän pyhimyksen hahmo muistuttaa meitä kipeästi salaisesta itsekkyydestämme, jota aina on vähintään mikroannosteltuna kaikista puhtaimpiinkin pyrkimyksiimme huolehtia oikeuksiemme toteutumisesta.
Siksi Nietzschen kritiikki kristinuskoa kohtaan on vihaisuudessaan rehellistä. Hänen asenteensa vetoaa lopulta terveeseen järkeen: miksi kuolla itselle, kun voi juhlistaa minää sen korkeimmassa potenssissa?
Moni kristitty erehtyy kuitenkin tulkitessaan Jeesuksen tarjoaman armon eettiseksi velvollisuudeksi. Olen kuullut monta saarnaa siitä, miten kristityn täytyy antaa anteeksi. Anteeksianto ei kuitenkaan voi olla eettinen velvollisuus. Etiikka perustuu hyvityksen logiikkaan; anteeksianto rikkoo tämän loogisen kehän kieltäytymällä hyvityksen vaateesta. Se on lahja, jota mikään pakko ei saata vaatia. Ei ole olemassa anteeksi antamisen velvollisuutta. Jos olisi, kyse olisi tyranniasta, joka kieltää vihaamasta tyrannia.
Jos toisaalta pohdimme Jeesuksen etiikkaa, päädymme johdonmukaiseen näkemykseen vaatimuksesta asettua aina uhrin puolelle. Mikäli teemme anteeksiannosta velvollisuuden, tämä on sama kuin sanoisimme uhrille, ettei hänellä ole oikeutta vihata väärintekijöitään. Näin kadotamme armon tulemalla sen portinvartijoiksi; samalla toimimme kristillistä etiikkaa vastaan. Jeesuksen seuraaminen on itseen – omiin laillisiin etuihin – kohdistuvaa välinpitämättömyyttä Toisen täydelliseksi hyväksi, ei enempää, muttei myöskään vähempää.
Seksuaalivähemmistöjä vastaan suuntautuva ”Jumalan arvovallasta” huolehtiva kristillisyys, joka tahtoo suojella kirkon alttaria synniltä, on sukua Pietarin järkeilylle, kun tämä nuhtelee Jeesusta epäeettisistä ja hulluista puheista. Ei Jumalan Poika saa kuolla. Messias ristillä, Jumalan kiroamana kaiken kansan sylkykuppina ja vihoviimeisenä perkeleenä? Millaisen kuvan se välittäisi Jumalan arvovallasta? Ei, nyt tarvitaan hengellistä sodankäyntiä ja totaalista puhdistusta!
Haluamme totuutta ”salatuimpaan saakka”, mutta vain niin pitkälle kuin totuus on jotain, mikä aina hallitsee ympäristöään. Totuutemme ei ole sylkykuppi vaan valkohehkuista Pyhyyttä, joka näyttää synnin syntinä ja ajaa jumalattomat silmittömään katumukseen kaavittuaan lihat heidän luidensa ympäriltä. Sellaisen Jumalan kanssa kelpaa pyhittyä.
Näin ajattelevien kristittyjen sietäisi lukea Nietzscheä, joka näkee aivan oikein: kristinusko on hävettävän heikkouden ja jatkuvan turpiin ottamisen masokistinen orgia, talo jonka herra häpäisee itsensä juoksemalla tuhlaajapoikaa vastaan kuin paraskin aisankannattaja, joka tahtoo sovintoa puolisonsa kanssa enemmän kuin mitään muuta. Tämä on hyvä lähtökohta; siitä alkaen sopii ryhtyä mainittua masokismia kontemploivaan hitaaseen ja kärsivälliseen ajattelutyöhön.
Jos kyse toisaalta on masokismista, sen laatu on tunnustettava poikkeukselliseksi. Tavanomainen masokisti haluaa kärsimystä egoistisista syistä. Kipu tuottaa hänelle nautintoa; masokismi on tässä mielessä vain yksi tapa hahmottaa kivun ja nautinnon keskinäinen suhde. Alistuva pervertikko säilyttää näyttämön todellisen hallinnan juuri alistumalla; hän vaatii totuudelta sen, että se hallitsee häntä tässä ja nyt. Jos kyse on itsensä antamisesta, itse laatii myös säännöt ja määrittelee viime kädessä antautumisen ehdot kulloisenkin nautintonsa lakia seuraten. Tällä ei ole paljonkaan tekemistä egon kuoleman, itseen kohdistuvan täydellisen välinpitämättömyyden, kanssa. Jos masokisti ryhtyy kristityksi, häntä kutsutaan hylkäämään masokistinen halunsa. Sitähän itselle kuoleminen merkitsee: kääntymistä poispäin kärsimystä tuottavasta halusta. Ei siis ole niin, että kristinuskosta voi nauttia vain se, joka nauttii kivusta, sillä kristinuskosta ei ylipäätään voi tässä mielessä nauttia ollenkaan.
Alttarin puhdistamista vaativat konservatiivit ovat tietenkin väärässä. He käyttäytyvät kuin pakkoneurootikot: mieluummin puhdas kuin turvallinen tila. Mutta ei Jeesus ole helppo liberaaleillekaan. Eettinen ymmärrys uhrin puolelle asettumisesta on totta ja hyvää, mutta olemmeko yhtään vastapuolta parempia kohdatessamme tuon harvinaislaatuisen pyhimyksen, joka ei halua pitää puoliaan pahaa vastaan, vaan on valmis tulemaan vaikka natsien tallomaksi, kunhan naapurin vittupää – sitä paitsi äärioikeistolaisia symppaava! – setämies (se, joka todella ansaitsee tulla sosiaalisen median ristiinnaulitsemaksi) saisi kaikki syntinsä anteeksi? Emmekö tässä koe törmäävämme jollain määrittelemättömällä tavalla etiikan ja moraalin rajoihin? Ainakin tämä menee reilusti hyvän maun tuolle puolen, ja taas Nietzsche on oikeassa huomauttaessaan, ettei meidän tule enää hylätä kristinuskoa niinkään järjen kuin silkan maun perusteella.
Missään nimessä Jeesus ei edusta minkäänlaista poliittista realismia. Häntä on vaikea nähdä paasaamassa sen enempää keskiluokkaisen ydinperheen puolesta kuin osallistumassa sateenkaarimarsseihinkaan. Kuitenkaan hän ei asetu mihinkään symmetriseen keskustaan saati ole tolkun ihminen. Hänen poliittinen aktivisminsa loukkaa sekä konservatiiveja että liberaaleja, mutta eri tavoin, eriasteisesti. Hän ei ole ”hyvien” puolella, vaan aina siellä, missä uhrit kärsivät liiaksi kyetäkseen enää edes kyselemään oikeuksiensa perään. Tätä paikkaa voi hyvin sanoa helvetiksi. Siellä toivonsa menettäneet homines sacri eivät enää aikoihin ole haaveksineet voittoisasta soturikuninkaasta. Teodikea on ylellisyyttä, helvetissä ei ole ”kärsimyksen ongelmaa” vaan pelkkä kärsimys. Totuus ei pakota, vaan kutsuu. Mutta minne, keiden pariin? Kuka on sinun lähimmäisesi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Arvostan kommentteja. Toivon niiltä asiallisuutta ja mahdollisuuksien mukaan aiheessa pysymistä. Nimetön kommentointi on toistaiseksi mahdollista.