Kertosäkeen kertosäe: vielä kerran Pride & kristinusko (mutta vähän muutakin)

 

”Jumalanpilkkaa tuommoinen”, ”homot pois alttarilta”, ”puhdistusta tarvittaisiin” – muun muassa tällaisiin helmiin törmäilee, kun lukee somen sateenkaarijumalanpalveluksiin liittyviä kommentteja. Kirkon liberaaleja on helppo sympatiseerata: mieluummin kuuntelen yleishumanistisia latteuksia Jumalan rakkaudesta ja itsensä hyväksymisestä kuin ydinperheheterokonservatiivien avoimen vihamielistä sekoilua, josta on kaukana niin Jeesuksen armo kuin Jumalan pyhyyskin.

Konservatiivien asenne on toki tuttu. Jumalaa ei pidä valjastaa SETAn ideologian agitaattoriksi. Taustalla on sinänsä kaunis, mutta pahasti vääristynyt huoli Jumalan korvaamisesta partikulaarisilla poliittisilla mielikuvilla. Ei Jeesus mikään Priden lähettiläs ollut, mutta eipä vuorisaarnassa juuri heteronormatiivisesta ydinperheestäkään puhuta. Toisaalta Jeesus toimi avoimen poliittisesti kyseenalaistamalla radikaalilla tavalla aikansa normaalin, Mooseksen lakiin perustuvan jumalanpalveluselämän. Hänen kritiikkinsä osui suoraan valtavirtaiseen juutalaiseen identiteettiin. Jos Jeesuksella ”identiteettipolitiikkaa” oli, sitä voi kutsua vähintäänkin destruktiiviseksi.

Mutta totta toinen puoli. Kiistatta Jeesuksella oli vahva kutsumusidentiteetti. Hän samastui eskatologiseen narratiiviin ja mielsi itsensä valitun kansan profetoiduksi Messiaaksi. Ei kuitenkaan siksi kansallisten vääryyksien korjaajaksi ja sotaherraksi, jota odottivat niin Qumranin lahkolaiset kuin monet aivan tavalliset juutalaisetkin. Pietari loukkaantui, kun Jeesus totesi tulleensa kärsimään ja kuolemaan. Nykysuomeksi ilmaistuna Pietari oli sitä mieltä, ettei sylkykupiksi ja ovimatoksi asettuminen oikein sopinut. ”Miten meidän silloin käy?” hän kysyi. Moderni ihminen komppaa ja sanoo, että rajoistaan on pidettävä huolta. Kuka sitä paitsi kaipaa tuollaista marttyyria ja ääretöntä kiitollisuudenvelkaa?

Jeesuksen toiminta herätti vihaa, ja harvoin tulemme ajatelleeksi, kuinka loukkaavaa voi olla vain se, että lähimmäisemme kieltäytyy tekemästä vastarintaa pahalle. Pahan vastustaminen on perusoikeus. Puoliaan pitävä ei tee väärin toimiessaan, kuten toimii. Peruskristittykin huolehtii rajoistaan ja hyvinvoinnistaan – minäkin. Jeesuksen malli edustaa tässä kuvassa silkkaa hulluutta. Joka tämän hulluuden ymmärtää, joutuu tekemisiin vaikeiden tunteiden kanssa. Itsestään vähät välittävän pyhimyksen hahmo muistuttaa meitä kipeästi salaisesta itsekkyydestämme, jota aina on vähintään mikroannosteltuna kaikista puhtaimpiinkin pyrkimyksiimme huolehtia oikeuksiemme toteutumisesta.

Siksi Nietzschen kritiikki kristinuskoa kohtaan on vihaisuudessaan rehellistä. Hänen asenteensa vetoaa lopulta terveeseen järkeen: miksi kuolla itselle, kun voi juhlistaa minää sen korkeimmassa potenssissa?

Moni kristitty erehtyy kuitenkin tulkitessaan Jeesuksen tarjoaman armon eettiseksi velvollisuudeksi. Olen kuullut monta saarnaa siitä, miten kristityn täytyy antaa anteeksi. Anteeksianto ei kuitenkaan voi olla eettinen velvollisuus. Etiikka perustuu hyvityksen logiikkaan; anteeksianto rikkoo tämän loogisen kehän kieltäytymällä hyvityksen vaateesta. Se on lahja, jota mikään pakko ei saata vaatia. Ei ole olemassa anteeksi antamisen velvollisuutta. Jos olisi, kyse olisi tyranniasta, joka kieltää vihaamasta tyrannia. [EDIT: Tiedän, ettei asia ole aivan yksinkertainen ja mustavalkoinen. Vaikuttaa esimerkiksi selvältä, että ihminen, joka ei kykene koskaan antamaan anteeksi mitään, tekee omasta ja läheistensä elämästä helvetin. Anteeksiantamattomuus ei näin ajateltuna vaikuta moraalisestikaan täysin ongelmattomalta. Tässä ei kuitenkaan ole mahdollista asiaa enempää käsitellä. Riittää ehkä sanoa, ettei anteeksiannosta voi tehdä uhrille moraalista velvollisuutta lahjan logiikkaa rikkomatta.] 

Jos toisaalta pohdimme Jeesuksen etiikkaa, päädymme johdonmukaiseen näkemykseen vaatimuksesta asettua aina uhrin puolelle. Mikäli teemme anteeksiannosta velvollisuuden, tämä on sama kuin sanoisimme uhrille, ettei hänellä ole oikeutta vihata väärintekijöitään. Näin kadotamme armon tulemalla sen portinvartijoiksi; samalla toimimme kristillistä etiikkaa vastaan. Jeesuksen seuraaminen on itseen – omiin laillisiin etuihin – kohdistuvaa välinpitämättömyyttä Toisen täydelliseksi hyväksi, ei enempää, muttei myöskään vähempää.

Seksuaalivähemmistöjä vastaan suuntautuva ”Jumalan arvovallasta” huolehtiva kristillisyys, joka tahtoo suojella kirkon alttaria synniltä, on sukua Pietarin järkeilylle, kun tämä nuhtelee Jeesusta epäeettisistä ja hulluista puheista. Ei Jumalan Poika saa kuolla. Messias ristillä, Jumalan kiroamana kaiken kansan sylkykuppina ja vihoviimeisenä perkeleenä? Millaisen kuvan se välittäisi Jumalan arvovallasta? Ei, nyt tarvitaan hengellistä sodankäyntiä ja totaalista puhdistusta!

Haluamme totuutta ”salatuimpaan saakka”, mutta vain niin pitkälle kuin totuus on jotain, mikä aina hallitsee ympäristöään. Totuutemme ei ole sylkykuppi vaan valkohehkuista Pyhyyttä, joka näyttää synnin syntinä ja ajaa jumalattomat silmittömään katumukseen kaavittuaan lihat heidän luidensa ympäriltä. Sellaisen Jumalan kanssa kelpaa pyhittyä.

Näin ajattelevien kristittyjen sietäisi lukea Nietzscheä, joka näkee aivan oikein: kristinusko on hävettävän heikkouden ja jatkuvan turpiin ottamisen masokistinen orgia, talo jonka herra häpäisee itsensä juoksemalla tuhlaajapoikaa vastaan kuin paraskin aisankannattaja, joka tahtoo sovintoa puolisonsa kanssa enemmän kuin mitään muuta. Tämä on hyvä lähtökohta; siitä alkaen sopii ryhtyä mainittua masokismia kontemploivaan hitaaseen ja kärsivälliseen ajattelutyöhön.

Jos kyse toisaalta on masokismista, sen laatu on tunnustettava poikkeukselliseksi. Tavanomainen masokisti haluaa kärsimystä egoistisista syistä. Kipu tuottaa hänelle nautintoa; masokismi on tässä mielessä vain yksi tapa hahmottaa kivun ja nautinnon keskinäinen suhde. Alistuva pervertikko säilyttää näyttämön todellisen hallinnan juuri alistumalla; hän vaatii totuudelta sen, että se hallitsee häntä tässä ja nyt. Jos kyse on itsensä antamisesta, itse laatii myös säännöt ja määrittelee viime kädessä antautumisen ehdot kulloisenkin nautintonsa lakia seuraten. Tällä ei ole paljonkaan tekemistä egon kuoleman, itseen kohdistuvan täydellisen välinpitämättömyyden, kanssa. Jos masokisti ryhtyy kristityksi, häntä kutsutaan hylkäämään masokistinen halunsa. Sitähän itselle kuoleminen merkitsee: kääntymistä poispäin kärsimystä tuottavasta halusta. Ei siis ole niin, että kristinuskosta voi nauttia vain se, joka nauttii kivusta, sillä kristinuskosta ei ylipäätään voi tässä mielessä nauttia ollenkaan.

Alttarin puhdistamista vaativat konservatiivit ovat tietenkin väärässä. He käyttäytyvät kuin pakkoneurootikot: mieluummin puhdas kuin turvallinen tila. Mutta ei Jeesus ole helppo liberaaleillekaan. Eettinen ymmärrys uhrin puolelle asettumisesta on totta ja hyvää, mutta olemmeko yhtään vastapuolta parempia kohdatessamme tuon harvinaislaatuisen pyhimyksen, joka ei halua pitää puoliaan pahaa vastaan, vaan on valmis tulemaan vaikka natsien tallomaksi, kunhan naapurin vittupää – sitä paitsi äärioikeistolaisia symppaava! – setämies (se, joka todella ansaitsee tulla sosiaalisen median ristiinnaulitsemaksi) saisi kaikki syntinsä anteeksi? Emmekö tässä koe törmäävämme jollain määrittelemättömällä tavalla etiikan ja moraalin rajoihin? Ainakin tämä menee reilusti hyvän maun tuolle puolen, ja taas Nietzsche on oikeassa huomauttaessaan, ettei meidän tule enää hylätä kristinuskoa niinkään järjen kuin silkan maun perusteella.

Missään nimessä Jeesus ei edusta minkäänlaista poliittista realismia. Häntä on vaikea nähdä paasaamassa sen enempää keskiluokkaisen ydinperheen puolesta kuin osallistumassa sateenkaarimarsseihinkaan. Kuitenkaan hän ei asetu mihinkään symmetriseen keskustaan saati ole tolkun ihminen. Hänen poliittinen aktivisminsa loukkaa sekä konservatiiveja että liberaaleja, mutta eri tavoin, eriasteisesti. Hän ei ole ”hyvien” puolella, vaan aina siellä, missä uhrit kärsivät liiaksi kyetäkseen enää edes kyselemään oikeuksiensa perään. Tätä paikkaa voi hyvin sanoa helvetiksi. Siellä toivonsa menettäneet homines sacri eivät enää aikoihin ole haaveksineet voittoisasta soturikuninkaasta. Teodikea on ylellisyyttä, helvetissä ei ole ”kärsimyksen ongelmaa” vaan pelkkä kärsimys. Totuus ei pakota, vaan kutsuu. Mutta minne, keiden pariin? Kuka on sinun lähimmäisesi?

 

Armon ja rakkauden asialla totuudesta tinkimättä

 
Entisenä konservatiivikristittynä kykenen kyllä ”rationaalisesti” käsittämään, miksi monet kristityiksi itsensä mieltävät ja uskoaan avoimesti julkituovat ihmiset päätyvät kannattamaan Trumpin kaltaisen neofasistin ja oligarkin hallintoa tai ajamaan kovaa oikeistolaisuutta, joka kohtelee vähäosaisia julmasti ja moralisoiden. Niin. Kykenen ”ymmärtämään” siinä mielessä, etteivät nämä ihmiset ole hulluja. Heillä on syy toiminnalleen ja ajattelutavoilleen; omasta mielestään he juuri toimivat moraalisesti esimerkiksi kieltäessään sukupuolen moninaisuuden, vähemmistöjen oikeudet ja köyhille kohdistetut valtion tuet.
 
Nämä ihmiset eivät keskimäärin ole sen julmempia tai hullumpia kuin muutkaan. He vain sattuvat uskomaan – esimerkiksi – ettei homoseksuaalinen rakkaus ole in actualitas ”todellista”, vaan perustuu syntiin langenneen ihmisyyden luomiin harhakuviin ja vääristyneeseen himoon, minkä vuoksi kaikenlainen pro-homoilu edustaa turmelusta ja luomisjärjestyksestä poikkeamista. Niinpä ”rajat ovat rakkautta” ja ”synti on synniksi sanottava”.
 
Jos kristitty konservatiivi on perillä uskontoonsa kuuluvasta armollisuuden elementistä, hän toki tajuaa, ettei syntisyydessään eroa homoseksin harjoittajasta, olipa itse kuinka cis ja heteromatriisin mukainen tahansa. Parhaassa tapauksessa hän ei edes jaksa asettaa homoseksiä erityisten syntien seipäännokkaan; sateenkaariväen asian tunnustaminen tosin tekisi hänestä jo liian liberaalin.
 
Voi tuntua itsestäänselvyydeltä sanoa, että myös kristitty konservatiivi uskoo, ja epäilemättä hyvin vilpittömästi, olevansa ihmisoikeuksien ja rakkauden asialla silloinkin, kun kannattaa rikkaiden oligarkkien fasistisia uudistuksia, jotka monien vähemmistöjen kannalta ovat tyystin katastrofaalisia. Ulkoapäin tarkasteltuna tällainen asenne vaikuttaa tietenkin julmalta ja täysin tekopyhältä. Sitä se monilla epäilemättä onkin.
 
Olen kuitenkin entisenä konservatiivikristittynä kohdannut näissä piireissä sen tasoista intohimoa, ettei pelkkä tekopyhäksi julmuriksi leimaaminen tunnu tavoittavan asetelman varsinaisuutta. Olemme joka tapauksessa liian taipuvaisia diagnosoimaan tekopyhyyttä itsemme ulkopuolelta, liian malttamattomia havaitsemaan omaa tekopyhyyttämme. Käydessämme sotaan tuota tekopyhyyttä vastaan ajaudumme helposti julmuuksiin, joita emme julmuuksiksi tajua.
 
Olen itse ollut sellainen konservatiivi, joka vaatii rehellisyyttä loppuun saakka: rehellisyyttä muille ja itselleen. Olin sotajalalla tekopyhyyttä vastaan. Juuri siksi olin julma, ja julmuudessani sokea omalle käytökselleni.
 
Judith Shklarin mukaan meidän tulisi sietää tekopyhyyttä kyetäksemme vastustamaan julmuutta. Mikäli asetamme tekopyhyyden vastustettavien paheiden kärkeen, muutumme huomaamattamme julmureiksi.
 
Konservatiiviaikoinani vaadin niin tiukasti älyllistä rehellisyyttä, että olin valmis romuttamaan ihmisten uskoa ja identiteettejä. En näin ollen tahtonut ymmärtää, ettei oma tekopyhyyteen kohdistuva kriittisyyteni suinkaan enää toteuttanut niitä moraalisia hyveitä, joita luulin kannattavani. Tekoni puhuivat puolestaan. Totuus erkani rakkaudesta, eikä ollut enää totuus. Koska olin hyvin intohimoinen (olen aina ollut), minulta kesti kauan huomata se suunnaton typeryys ja julmuus, mihin oma, kiihkeään haluun yhtyvä älyni, oli minut johdatellut.
 
Tekopyhyydelle sopii nauraa ja sitä sietää kritisoida aina ja kaikkialla, mutta totaalinen sodanjulistus on vaarallista. Sosiaalinen elämämme rakentuu merkittävissä määrin annokselle reipasta tekopyhyyttä, samoin liberaalidemokraattinen politiikkamme. Täydellisen rehellisyyden vaatimus on lupakirja harkitsemattomalle julmuudelle.
 
Koska täydellinen rehellisyys tarkoittaa meille eri asioita uskomustemme mukaan, otan esimerkkini kahdesta ”ääripäästä”.
 
Kristityn konservatiivin mielestä voi olla rehellistä kuitata seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvan keskustelijaosapuolen identiteetti pelkkänä ”väärinkäsityksenä”. Hän saattaa tiedostaa toimintansa julmuuden, mutta koska kyse on hänelle vain ”rehellisyydestä Jumalan edessä”, hän päätyy hyväksymään julmuutensa – kenties ”välttämättömänä pahana”, jos ei muuten –, kun taas asian sanomatta jättäminen olisi kenties ”epärehellistä”.
 
Vastaavalla tavalla voimme kuvitella progressiivisen vasemmistolaisaktivistin avoimen halveksunnan hänen joutuessaan kuuntelemaan konservatiivisen vastapuolen selvitystä siitä, miten jokainen meistä on omalla tavallaan rikkinäinen, ja Jumala haluaa tehdä kaikista eheitä (homoista heteroja ja niin edelleen), kun vain maltamme alistua hänen tahtoonsa.
 
Eikö juuri ”rehellisyys” saata tällöin vaatia meitä kavaltamaan vastapuolen tekopyhyyden, jota kohtaan tunnemme oikeutettua vihaa? Ja kuitenkin entisenä konservatiivina tiedän hyvin, kuinka vilpitön, intohimoinen ja koko identiteettiä määrittävä tekijä voi olla usko Jumalaan, joka haluaa eheyttää homot heteroiksi ja muunsukupuoliset miehiksi tai naisiksi, ja kuinka rakastavalla tavalla tämä usko ajattelee ja tietää toisen puolesta sen, että kunpa tuo ihminen vain alistuisi, hän löytäisi todellisen vapauden – ja niin edelleen.
 
Lienee syytä korostaa, etten puolustele tällaista kristilliskonservatiivista näkemystä vähimmässäkään määrin. En myöskään pyri esimerkkieni rinnakkain asettamisella vihjaamaan, että molemmat maailmankatsomukset olisivat yhtä paikkansapitäviä. En tässä rinnasta uskomusjärjestelmien totuutta keskenään, vaan koetan keinotekoisten esimerkkien kautta osoittaa sen huomaamattoman julmuuden, johon kuka tahansa voi syyllistyä, mikäli käy salamasotaan tekopyhyyttä vastaan.
 
Sillä olipa kuvitteellisen konservatiivimme maailmankatsomuksesta mitä mieltä tahansa, minusta tuntuisi nykyään varsin julmalta kavaltaa vilpittömän ihmisen tekopyhyys vain siksi, että hänen maailmankatsomuksensa loukkaa omaa moraalista tietoisuuttamme. Tuo ”eheyttävä Jumala”, jonka tahdolle alistuminen on ”omaksi parhaaksemme”, voi vilpittömälle konservatiivikristitylle olla samalla tavoin identiteettiä määrittävä tekijä kuin joillekulle meistä on homo- tai queerseksuaalisuus, cisnormista poikkeavasta sukupuolispektristä puhumattakaan. Ja jos väitämme suhtautuvamme kunnioittavasti toisen identiteettiin, olemme itse tekopyhiä, mikäli ”totuuden” tai ”tosiasioiden” nimissä hyväksymme tuohon identiteettiin kohdistuvan avoimen halveksunnan.
 
Voi tosiaan hyvinkin olla hitusen tekopyhää vaatia kunnioittamaan identiteettejä, joita itse pitää harhaisina, taantumuksellisina tai muuten vain läpimätinä, mutta yhtä lailla olisi lyhytnäköistä ja julmaa vaatia rehellisyyden nimissä ”väärien” identiteettien julkista halventamista ja murskaamista. Meidän maailmassamme identiteetin kunnioittamista ei oikein voi erottaa ihmisen kunnioittamisesta, ja aivan samoin identiteetin murskaaminen on ihmisen murskaamista.
 
Mikään yllä sanottu ei tarkoita, että kannattaisin ”identiteettipolitiikkaa” eli politiikkaa, joka suhtautuu identiteettiin essentialistisesti (olemuksellisesti) ja asettaa sen kaiken poliittisen toiminnan lähtökohdaksi. Pikemminkin haluan kiinnittää huomiota kykyymme oppia näkemään oman identiteettimme tuolle puolen, mahdollisuuteen suhtautua toiseen radikaalin ulossulkemattomalla tavalla. Näin ymmärrän armon ja armollisuuden.
 
 

Mitä Taru Sormusten Herrasta voi opettaa meille feminismistä?

 
Tarussa Sormusten Herrasta on kohtaus, jossa Frodo Reppuli tarjoaa kantamaansa valtasormusta Lórienin haltiakuningatar Galadrielille. Galadriel, kuten tunnettua, kieltäytyy tarjouksesta: ”Sitten hän laski kätensä alas, ja valo himmeni, ja äkkiä hän nauroi taas, ja katso! hän oli jälleen hento haltianainen, yksinkertainen valkea vaate yllään, ja hänen lempeä äänensä oli hiljainen ja surullinen. / ’Minä selviydyn koetuksesta’, hän sanoi. ’Minä vähenen, minä menen länteen ja jään Galadrieliksi.’”
 
Kohtaus tuntuu näyttäytyvän viheliäisenä metaforana patriarkaatille alistumisesta. Ennen lopullista vastaustaan Galadriel maalaa Frodon eteen viettelevän kauhunäyn itsestään: ”Mustan Ruhtinaan tilalle sinä asetat Kuningattaren. Enkä minä tule olemaan musta, vaan kaunis ja kauhea kuin Aamu ja Yö! Ihana kuin Meri ja Aurinko ja Vuoriston Lumi! Hirveä kuin Myrsky ja Salama. Vahvempi maan perustuksia. Kaikki rakastavat minua ja joutuvat epätoivoon minun tähteni!”
 
Kauhunäky paitsi vastaa hyvin täsmällisesti kohtalokkaan naisen (femme fatale) fantasiaa, myös patriarkaatin feminismiä kohtaan tuntemaa pelkoa. Jos vaihtoehtona on miesvallan kumoaminen totaalisella naisvallalla, myös Galadriel tahtoo mieluummin valita ”vähenemisen”, Galadrieliksi jäämisen. Kohtalokas nainen onkin patriarkaatin fantasiaa omasta tuhovoimastaan ja tuhoutumisestaan.
 
Sormus itse edustaa patriarkaatin valtaa ja tämän vallan lupaamia nautintoja. Nämä lupaukset osoittautuvat pettäviksi, sillä Sormusten Sormushan muuttaa kantajansa hirviömäiseksi, täyttymättömän himonsa riivaamaksi varjo-olennoksi – aivan kuten patriarkaalinen valta pakottaa miehen katkaisemaan yhteytensä tunnemaailmaansa, tukahduttamaan herkkyytensä ja ohjaamaan halunsa talismaneihin, jotka lupaavat täyttymystä, mutta pettävät lopulta käyttäjänsä. Jäljelle jää vain tyhjä varjo, jonka oleminen on puhdasta tuhoavaa väkivaltaa.
 
Galadrielin kieltäytymistä voi ainakin identiteettipoliittisen radikaalifeminismin näkökulmasta lukea silkkana patriarkaatille alistumisena. ”Väheneminen” ja näyttämöltä vetäytyminen on tosiaan naisen perinteinen osa, ja Sormusten Herrassakin valta on vahvasti sukupuolitettua. Tässä mielessä kirjan voimakkain ja omaehtoisin naishenkilö lienee Mordorin rajoilla elevä jättiläishämähäkki Lukitari, joka elää ja tekee juuri niin kuin haluaa. (Rohanin aseneito Éowynkin luopuu lopulta soturin identiteetistään ja mukautuu perinteiseen sukupuolirooliinsa hoitajana ja parantajana.) Lukitarin voikin nähdä edustavan femme fatalea puhtaana tuhovoimana, kaikesta viettelevyydestä riisuttuna feminiinisenä kauhuna.
 
Identiteettipolitiikkaan perustuva feminismi on etuoikeutetun ja vauraan luokan feminismiä: se haluaa vaihtaa vallan, mutta säilyttää rakenteet, jotka tekevät identifioitumisen ja minuuden mahdollisiksi vain niille, joilla on pääsy minuuksia tuottaviin ja uusintaviin symbolisiin resursseihin. Se haluaa valkoisen bosslady-Galadrielin, joka jyrää miehet, mutta jättää patriarkaatin valtakoneiston olennaisella tavalla koskemattomaksi.
 
Tarinan lopussa, tunnetusti, Sormusten Sormus tuhoutuu, kun kansat ja yksilöt yhdistävät voimansa ja käyvät pahaa vastaan yhdessä. Sauronin kukistuttua vanha maailmanjärjestys kuihtuu; haltiat muuttavat länteen, ihmisten aika alkaa. Kenties kirjan yhteistyön voimaa juhlivan sanoman voikin lukea edistyksellisen feminismin viitekehyksessä: patriarkaatin kaataminen ei onnistu ilman miehiä, joten miehet on saatava mukaan. Käytännössä tämä tarkoittaa, että valtasormuksen lupaukset herruuden tuomasta täyttymyksestä ja nautinnosta on osoitettava tyhjiksi. Patriarkaatti ei ole tuhoisaa vain toiseuttamilleen sukupuolille, vaan myös miehille itselleen. Feminismi ei voi jäädä pelkäksi identiteettipoliittiseksi (miessukupuolen) tykittämiseksi ja yleiseksi kaiken maskuliinisuuden kumoamiseksi. Pikemminkin on – kuten bell hooks kirjoittaa – etsittävä uusia, ei-tuhoavia, feministisiä maskuliinisuuksia.
 

Salonkikelpoista yhteiskuntakritiikkiä

Liberaaleissa länsimaissa feminismin (ja yleensäkin vasemmistolaisen ajattelun) voi monelta osin todeta tulleen establishmentin kaappaamaksi; se on kyvytön ja haluton pureutumaan todellisiin ongelmiin, joiden hahmottamiseen tarvittaisiin muun muassa kapitalismin, luokan ja tuotantosuhteiden kaltaisia ”vanhanaikaisia” käsitteitä ja jotka paikantuvat viime kädessä laajoihin taloudellisiin ja geopoliittisiin valtasuhteisiin markkinoiden ja identiteettipolitiikan havaittavan empirian tuolla puolen. Näkyvimpiä oireita tästä on, paradoksaalisesti, vasemmistoliberaalien pakkomielteinen ”sortorakenteiden kritiikki”, jonka logiikka kuitenkin on läpeensä fetisististä. Kuten Žižek on toistuvasti huomauttanut, nykyisen vasemmistoliberaalin ”kriittisyyden” kätketty funktio onkin ennen muuta taloudellisen status quon vaatimien luokkasuhteiden säilyttäminen ja ylläpitäminen. Keskittyessään kiistelemään julkisten vessojen implikoimista sukupuoliproblematiikoista ja valvomaan, ettei kukaan ”omien” joukossa artikuloi ohi yliopistodiskurssin vaatiman teknisen käsitapparaatin – ja näin ajaudu kaikkialla symbolisiin väkivallan muotoihin – se tosiasiallisesti eristää itsensä aidon kriittisen diskurssin mahdollisuudesta.

Kuten tunnettu vasemmistolaisaktivisti Veikka Lahtinen toteaa, ”uusi feminismi (…) [on] kyvytön näkemään, että ihmisten koulutustaustoista johtuen heillä [on] erilaiset valmiudet osallistua hienovaraisuutta ja monimutkaisia käsitteitä vaativaan keskusteluun”. Tämä kyvyttömyys ei ole sattumanvaraista, sillä yliopistodiskurssi, johon liberaalin vasemmiston ”kriittinen establishment” vaatii jokaista keskustelijaa sensuurin uhalla mukautumaan, on moderni herran diskurssi ja nykyaikainen teknokraattisen vallan kieli. Vähäisimpänä osoituksena tästä ei ole vaivattomuus, jolla eri kieltä puhuvat välittömästi ja hysteerisesti samastetaan rasisteihin.

Ei vaadi epätavallista älykkyyttä päätellä tästä tosiasiaan, että oikeistoradikalismi nauttii kasvun vuosista juuri liberaalissa Euroopassamme. Alt-Rightin pariin etsiytyy pettyneitä intellektuelleja, jotka vasemmisto kääntää itseään vastaan toimintansa avoimella performatiivisella ristiriidalla. Nämä valtaan ja yhteiskuntaan usein aidon kriittisesti suhtautuvat ihmiset ovat toisinaan luokkatietoisempia ja systeemikriittisempiä kuin internetin äänekkäimmät ja kiihkeimmät intersektionalistit; eikä näin ole vähiten siksi, että he omakohtaisesti tajuavat sopeutumisen systeemin vaatimaan kielenkäyttöön ja isojen kulttuuriapurahojen virtaussuunnan välisen yhteyden.

Aidon keskusteluyhteyden saavuttaminen niihin, joille vasemmistoliberaalin ”yhteiskuntakriittisyyden” tekopyhyys on tosiasia, ei siten ole kovinkaan helppoa. Niin sanotun uuden oikeiston traditionalistien piirissä suhtaudutaan kriittisesti kapitalismiin samalla kun vieroksutaan ”kommunismia”, jota luetaan etupäässä ”kulttuurimarxismin” tai ”punavihervasemmistolaisuuden” läpi; näin traditionalismi tulee samalla hylänneeksi marxilaisuuden kriittisen ja teoreettisen viitekehyksen ja sen tarjoamat kritiikin mahdollisuudet. Esimerkiksi Sarastus-lehden marxismikritiikki on aivan keskenkasvuista, mikäli sitä vertaa vasemmistointellektuellien (joilla viittaan Žižekin ja Badioun kaltaisiin liberaalin establishmentin hylkimiin ajattelijoihin) piirissä harjoitettuun Marx-kritiikkiin. Syy ei ole yksinomaan oikeistolaisen ajattelun kyvyttömyydessä ja haluttomuudessa käsitellä yhteiskunnallisia antagonismeja dialektisesti, vaan myös vasemmiston omissa riveissä: vasemmiston, joka luulee voivansa hylätä ”kommunistisen hypoteesin” samalla kun uskoo säilyttävänsä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kriittisen moduksen.

Vasemmistoliberaali käsitys yhteiskuntakriittisyydestä jättää kapitalismin lähes täysin koskemattomaksi. Sitä eivät lopultakaan kiinnosta ihonväristä piittaamaton globaali prekarisaatio, velkavetoisen finanssikapitalismin synnyttämä jatkuva kasautuminen, köyhtyminen ja siihen liittyvät moninaiset subjektiviteetin hallinnan strategiat tai liberaalin demokratian ilmeinen kyvyttömyys tuottaa omista puitteistaan käsin muita kuin vaatimattomia sosiaalisia reformeja, joilla kapitalismin vaikutuksia taloudellisiin voimasuhteisiin ei hallita edes kansallisella tasolla; puhumattakaan taidemaailman kapitalismia seuraavasta vallanjaon taloudesta, jossa – ei mitenkään sattumalta – menestyvät juuri ne, joiden yhteiskuntakriittisyys on kaikista salonkikelpoisinta.