Kirjailijan tuskanparahdus

Kirjailija Helena Immosen mukaan kirjallisuusalaa dominoi ”kärsivän kirjailijan” narratiivi, joka ”ei aina mahdollista sen kertomista, että kaiken tämän murroksen, epävarmuuden ja tuskan keskellä on kirjailijoita, jotka eivät kärsi tai koe olevansa sorrettuja”. Nämä kirjailijat ovat niitä, ”[j]otka voivat tehdä kirjailijan työtä tyytyväisinä”.

Immosen esiin nostama ongelma tuntuu kieltämättä hiukan keinotekoiselta alan viheliäiset realiteetit huomioiden. Hänen viestinsä vaikuttaa olevan, että jotkut kirjailijat eivät dominantin narratiivin vuoksi voi ilmaista riittävän vapaasti tyytyväisyyttään omaan etuoikeutettuun tilanteeseensa. Onhan tämä tietysti kurjaa…

Mutta kenties ongelma on polttava ja todellinen. Sulkeehan se diskurssin ulkopuolelle ne, jotka ovat päässeet nauttimaan harvoille saatavilla olevasta etuoikeudesta elättää itsensä kirjallisella työllään. Immonen pyrkiikin ennakoimaan huolellisesti ilmeisimmän vastakritiikin. Hän korostaa, ettei ”todellakaan tässä vihjaa, että jos kirjailijat vain tekisivät kovasti töitä, myyntimenestys seuraisi perässä”. Samaan hengenvetoon hän kuitenkin ihmettelee, ”mitä hyötyä menneessä vellomisesta on” ja toteaa arvostavansa ”sitä, että kaikkien vaikeuksien keskellä tartutaan toimeen ja tehdään sille kurjuudelle jotain”.

Immonen osoittaa siis tiedostavansa, etteivät asiat ole aivan helppoja ja yksinkertaisia. En tiedä, onko tiedostamisesta apua kirjailijalle, joka ei vello menneessä ja kaikkien vaikeuksien keskellä on jatkuvasti tarttunut toimeen – minkään muuttumatta vähääkään paremmaksi.

Pidän tällaista puheenvuoroa hämmentävänä, sillä en oikein ymmärrä, onko sen tarkoitus sanoa muuta kuin että nykyäänkin on mahdollista joillekin kirjailijoille elättää itsensä luovalla työllään ja olla tyytyväisiä. Suurimmalle osalle koko skenaario on silkka utopia.

Suopeasti tulkittuna Immonen haluaa selvästi avata keskustelun ”mahdollisuuksien näköaloille” ja purkaa uhriuttavaa kurjuusnarratiivia. Strategia vaikuttaa kuitenkin huonosti mietityltä. Millaisia mahdollisuuksien horisontteja sen toteamisen, että jotkut harvat hyötyvät nykytilanteesta, ylipäätään voi ajatella avaavan kenellekään? ”Tällaistakin todellisuutta on.” Aivan. Mitä sitten? Onko tämä sitä ”näkökulmien monipuolistamista”, jonka puolesta Immonen painokkaasti puhuu? Kuulenko prekaarien kanssakurjistelijoideni keskuudesta oivalluksen aamenen: Kas kun en tullut ajatelleeksi! Että joillakin menee paremmin, ja mahdollisuuksien horisontti on olemassa, vaikkakaan ei ehkä minulle?

Aiheensa arkaluontoisuuden vuoksi Immosen teksti on täynnä selustan varmistelua. Hän ilmaisee varauksettoman tukensa ”kirjailijoiden ja muiden taiteilijoiden aseman ja työmahdollisuuksien parantamiseksi”, mutta haluaisi ”nähdä myös toivoa luovia puheenvuoroja … [s]illä näissäkin oloissa hyvä elämä ja hyvä ura on mahdollista saavuttaa”. Kenelle? Kaikilleko? Suurimmalle osalle? Kenelle?

Immonen ei varsinaisesti pyri perustelemaan ”alaamme dominoivan narratiivin” vallitsevuutta. Hän vaikuttaa yksinkertaisesti olettavan sen. Ketkä tätä narratiivia sitten ylläpitävät? Arveltavasti suurin osa kirjailijoista eli juuri prekariaatissa kituuttavat kulttuurityöläiset, joiden näkyvyys ja palkkatulot ovat nollan tuntumassa. Heille kyse ei tietenkään ole vain narratiivista, vaan kouriintuntuvasta todellisuudesta, joka ei kertomusta vaihtamalla muuksi muutu. Kun Immonen harmittelee asetelmaa, jossa hyväosaisten kirjailijoiden ei anneta hyväksyttävällä tavalla julistaa tyytyväisyyttään kaiken kurjuuden keskellä, herää pakostakin kiusallisia mielikuvia ylensyöneistä rikkaista, jotka vaativat nälkiintyneiden massojen empatiaa vatsakipuunsa ja ummetukseensa.

Mutta olkaamme suopeita. Immonen varmastikaan tarkoita väittää, että ”toivon ja mahdollisuuksien” horisontin avaaminen merkitsee eliitin oikeutta odottaa kurjalistolta ymmärrystä elintasotuskaansa – tai tässä tapauksessa siihen epämukavaan suvaitsemattomuuden tunteeseen, joka etuoikeutetulla ihmisellä toisinaan herää hänen huomatessaan, ettei suuri osa porukasta jaa hänen todellisuuskäsitystään. Mutta mitä hän sitten tarkoittaa?

Kun alan vallitseva realiteetti kehystetään narratiiviseksi dominanssiksi, on mahdollista implikoida rivien välissä kaikenlaista. Käsite on näppärä, sillä se uudelleenfreimaa kirjailijaprekariaatin poliittisen kamppailun ja tulkitsee ongelman erilaisten kertomusten välillä vallitsevaksi polarisaatioksi. Nyt on mahdollista torjua ilmeisin kritiikki huomauttamalla, ettei tässä suinkaan vähätellä todellisia ongelmia, vaan ainoastaan kyseenalaistetaan ”toisen ääripään” haitallinen narratiivi. Vertailun vuoksi: Kovan linjan oikeistolainen voi kuitata kriittisen vasemmistolaisen luokka-analyysin hiukan vastaavaan tapaan rinnastamalla rasistien muukalaisvihamielisyyden ja vasemmiston oletetun vaurausvihamielisyyden. Tällöin oikeistolainen voi väittää kritisoivansa vain ”vaurauteen kohdistuvaa vihamielisyyttä” ja todeta samaan hengenvetoon, että eriarvoisuus ja luokkaerot ovat toki todellinen ongelma, mutta niin on tämäkin, ja niin edelleen. Mitään ei ole vähätelty – and what about THIS?

Voi siis kysyä, minkä kokoluokan ongelma Immosen esiin nostama ”kurjuusnarratiivi” todella on. Hän tunnustaa ”kertomuksen” taustalla olevat ilmiöt todellisiksi eikä tahdo vähätellä prekaaria epätoivoa. Eikö hän kuitenkin tule tehneeksi juuri niin? Eikö toivon ja mahdollisuuksien näköaloja heräisi paremmin vaikkapa purkamalla taidealaa määrittelevä kilpailullisuuden logiikka ja menestystä mystifioiva individualistinen nerokultti – tai kiinnittämällä huomiota apuraha- ja palkitsemissysteemin mielivaltaisuuteen ja markkinaehtoisuuteen ja luomalla uutta käsitteistöä ja diskursseja, jotka antavat äänen prekaarille kokemukselle? Tällä ei ole mitään tekemistä uhriutumisen ja kurjuuden narratiivisen dominanssin kanssa: passiivinen uhripositiohan on prekaarin toimijuuden vastakohta. Immosella yhteiskunta- ja järjestelmäkritiikki vaikuttaa kuitenkin ainakin jossain määrin samastuvan epämääräiseen ”menneessä vellomiseen”, joten herää kysymys, ajatteleeko hän 2020-luvun kirjallisuusalan surkean tilanteen olevan uusi normaali, johon kaikkien nyt vain on valittamatta sopeuduttava. Jotkuthan kuitenkin pärjäävät ja ovat ihan tyytyväisiä.

Ennen kaikkea Immosta näyttää vaivaavan ajatus, että etuoikeutetun tyytyväisyyden ilmaiseminen aiheuttaa paheksuvan reaktion. Emme kuitenkaan voi kontrolloida niitä tuntemuksia, joita puheenvuoromme toisissa herättävät. Tekstistä välittyykin vaikutelma, että Immonen – selkeän etuoikeutettuna kirjailijana ja tämän kaikesta päätellen kivuliaasti tiedostaen – kokee prekaarin massan ulinassa jotain, mikä häiritsee hänen omia hyviä kirjailijavibojaan. Ja kirjailijoita kun ollaan, ongelman täytyy olla tarinassa. Mutta kenen tarinassa, kysynpä vain.

Kuinka limbossa eletään?

 
Pienoisessee
 

Kuinka limbossa eletään? Kuinka paeta jostakin, millä ei ole ulkopuolta?
 
Limbon ihminen kulkee itselleen outona. Tyypillisesti ja likiarvoisesti hän on materiaalisesti vähävarainen, kenties lukenut ja oppinut (muttei välttämättä): olennaista on, etteivät kartutetut taidot – olivatpa ne mitä tahansa – muutu hänen kohdallaan symbolisiksi resursseiksi. Niistä ei tule kulttuurista pääomaa, niillä ei ole vaihtoarvoa.
 
Limbossa elävä on kenties jo aikoja sitten kadottanut yhteyden vallitsevaan yhteiskunnalliseen horisonttiin, globaalisti hupenevaan ja kurjistuvaan keskiluokkaistumisen haaveeseen. Siihen ajatukseen, että palkkatyöllä voi saavuttaa edes suhteellisen vaurauden, luoda elämäntyyliä ja vapautta, luoda itsensä arvoa tuottavana, maksimoivana ja optimoivana toimijana.
 
Niinpä keskiluokkainen elämä näyttäytyy limbon ihmiselle vieraannuttavana: se ahdistaa ja moralisoi, normittaa, nimeää hänet häneltä kysymättä ja asettaa paikkaan, joka samalla toimii keskiluokan itseidentifikaation rajaseutuna. Keskiluokka määrittelee itsensä limboon nähden, limbo on lopulta keskiluokan olemisen, arvon ja minuuksien ehto, valtaamisen halun herättävä rajaseutu, joka on aidattava kotirauhan turvaamiseksi.
 
Limbossa kulkija voi sanoa: En ole oikein duunarikaan, vaikka viihdyn huomattavasti paremmin nuhjuisessa paikallisessa baarissa niin sanotun rahvaan (massan, väkijoukon, työväen) seassa kuin siistin keskiluokkaisen kodin illanistujaisissa. Tämä halu selittyy jo sillä, ettei keskiluokkainen viitekehys tarjoa limbon kulkijalle minkäänlaista tilaa subjektiviteetin, minuuden, tuottamiseen. Samasta syystä hän on joutunut turvautumaan työväenluokkaisiin strategioihin, joille on piirteellistä keskiluokkaan kohdistuva teeskentelyn kritiikki ja terveille elämäntavoille naurava hillittömyys.
 
Keskiluokka tosin pyrkii omimaan tämän hillittömyydenkin harjoittamalla eräänlaista säädeltyä dekadenssia, minkä vuoksi sen moraalia voi kutsua hedonistiseksi ja utilitaristiseksi. Keskiluokka toisin sanoen pyrkii yhdistämään ihailemansa hillittömyyden ja paheellisuuden (vapauden) luokkaetujensa tinkimättömään säilyttämiseen, mikä tietenkin vain pahentaa teeskentelyn kierrettä. (”Seitinohuet päiväkännit” Firenzen-lomalla ovat jotain aivan muuta kuin prekaarin taiteilijaporukan huuruiset illanvietot.)
 
Limbossa kulkijan hillittömyys ikään kuin houkuttelee keskiluokkaa tunnustamaan oman itselleen-vierautensa, ihmisten välisten suhteiden tavaramuotoistumisen loogisen seurauksen. Tämä halutaan tehdä etuoikeuksista tinkimättä, minkä vuoksi lopputulos on silkkaa latteutta ja neuroottisuutta. Keskiluokkainen subjekti määrittelee ulkopuolisuuden tuntemuksensa terapeuttisen vallan keinoin, turvautuu self helpiin, äkkilähtöjen irtiottoihin ja hiprakkaiseen hotelliseksiin, kehittää pakkomielteen aitouteen ja tyydyttää tätä tarvetta statusteollisuudella.
 
Limbossa elävän ulkopuolisuus herättää halua. Keskiluokka keksii siinä oman kaipuunsa, romanttisen heijastuksen. Ulkopuolisuus näyttää tiukkuvan vitaalista energiaa. Siitä tulee tietyissä ruumiissa – esimerkiksi ”taiteilijatyypeissä” – aktivoituva symbolinen resurssi, josta ei kuitenkaan ole hyötyä ruumiille itselleen, vaan hallitsevalle luokalle, joka omii haluttavan piirteen itselleen ja muuttaa sen omaksi käyttövarannokseen, vaihdon välineeksi. Rosoisen ”taiteilijatyypin” autenttisuus muuntuu keskiluokkaisen kodin villeiksi sisustusideoiksi, rahalla ostettavaksi tyylikkyydeksi, terveiden ja arvonsa optimoivien kehojen boheemisuudeksi, LinkedIn-profiileiksi.
 
Limbossa eläminen on usein häpeää ja epäonnistumista, kontrolloituna olemista, jatkuvaa haaveilua tulevista muutoksen tuulista. Toisinaan se on myös jatkuvaa, strategista ja paikallista pakenemista, mikrotason vastarintaa, pyrkimystä luoda vapautta hoivan logiikalla: itsepintaista ja oudolta vaikuttavaa pidättäytymistä, järjen ja moraalin terroria. Stagnaatiota ja ekstaasia.
 
Sellaista(kin) on limbossa kulkijan elämä. Limbosta haluaa pois, vaikka se ei ole edes paikka. Kukapa ei tahtoisi tulla nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään?
 
Oletko sinä limbossa kulkija? Kuka sinä olet? Katso minua. Kenet näet?
 

Prekaarin teesit (luonnostelua)

1. Rahaa on saatava vastikkeettomasti ja sitä on saatava riittävästi.
 
2. Työ ei ole velvollisuus tai itseisarvo.
 
3. Kaikkien ja keiden tahansa tasa-arvo on lähtökohta, ei tavoite.
 
4. Poliittisen ajattelun ei tule perustua reaalisten uhkien huomiointiin vaan mielikuvitukseen.
 
5. Politiikkaa ja taloutta ei pidä erottaa toisistaan.
 
6. Ei pidä olla olemassa eliittiä, joka valistaa, jakaa tai panttaa tietoa ja välittää arvoja.
 
7. Yksilö on porvarillisen vallan luoma fiktio.
 
 
Selvityksiä kohtiin 1–7
 
1. Nykymuotoinen jälkiteollinen kapitalismi ei pyri anastamaan lisäarvoa ainoastaan tehdashallin uumenissa tehdystä elävästä työstä, vaan yhä enenevissä määrin kapitalismin arvontuotanto on riippuvaista ihmiselämästä kokonaisuudessaan. Kapitalismi tuottaa subjekteja ja subjektiviteetteja, jotka se uuttaa ja imee heteroglossisesta ja heterogeenisestä globaalin metropolin äärettömyydestä. Periferiaa ei enää määritä paikka; maaseudun ja kaupungin ero on romahtanut. Arvoa nyhdetään ihmisistä, heidän välillään ja sisällään vallitsevista suhteista, verkostoissa, tiimeissä ja yhteisöissä tapahtuvasta kommunikaatiosta. ”Tuottava yksilö” syntyy vasta jälkikäteen homogenisoidun arvontuotannon eräänlaisena lopputuotteena ja ideologiana: tosiasiallisesti me kaikki tuotamme arvoa. Vastikkeeton perustulo turvaa prekaarin työläisen autonomiaa ja mahdollistaa omaehtoisen tavan etsiä elämäänsä mieltä ja merkityksiä. Yksinkertaistaen: rahaa riittää maailmassa kaikille jaettavaksi heti viimeistään sitten, kun keinotekoista niukkuutta tuottavan systeemin (kapitalismin) logiikasta ja käytännöistä luovutaan.
 
2. Tietenkään työ ei ole velvollisuus tai itseisarvo.
 
3. Tasa-arvon asettamisella tavoitteeksi on porvarillinen ja liberaali kaiku. Ei ole niin, että ihmiset ovat jotenkin potentiaalisesti tasa-arvoisia, vaan juuri tasa-arvo on aktuaalista ja vaatii jatkuvaa toimeenpanemista ilmaantumalla politiikan tapahtumina siellä ja täällä. Jos ihmiset eivät olisi jo lähtökohtaisesti tasa-arvoisia, orja ei voisi edes ymmärtää johtajan käskyjä. Että hän ymmärtää ne, tarkoittaa, ettei herralla ole älyllisiä perusteita herruudelleen, vaan molemmat ovat älyllisesti tasavertaisia. Alistaminen mahdollistuu uskottavalla tavalla vain, kun tämä tasavertaisuus kätketään näkyvistä tuottamalla eroista hierarkioita, jotka näyttävät meistä luonnollisilta vain, koska hierarkioiden luomiseen erikoistunut väkivallan koneisto liittyy kapitalismissa yksiin systemaattisen tieteen kanssa.
 
4. Uhkiin ja ”realismiin” perustuva politiikka edellyttää aina sulkeistavan eleen, jossa ”realismi” asettuu normaalin mielen terveenä asenteena synnyttäen samalla laajoja, heterogeenisiä hulluuden lajeja. Tämä ele on olennaisesti porvarillinen (ja mielivaltainen) implikoidessaan mahdottoman ulkoisen viitepisteen, josta käsin ”kolmas osapuoli” – mitat, määrät ja laadut asettava arkkiporvari – kykenee nimeämään patologisen ja ei-patologisen romahtamatta näiden välisen eron kuiluun. Tällainen näkemys on liberaalin universalistinen, eikä siihen ole mitään rationaalista syytä uskoa.
 
5. Talous on aina jo politiikkaa; talous sinänsä on poliittinen käsite. Talouden supistaminen jonkinlaiseksi tekniikaksi on taloutta koskeva, ytimeltään poliittinen teko.
 
6. Tiedon, arvojen ja valistuksen syytäminen redusoi toisen objektiksi ja esittää ”sivistyksen” koulumestarimaisesti ylhäältä käsin jaettavana tietona. Näin tieto – faktuaalisesti paikkansapitävänäkin – muuttuu herruuden keinoksi ylläpitää ja tuottaa uudelleen herruuttaan. Tietoa ja arvoja ei tule jakaa ylhäältä, eikä niiden välittämisen tule perustua ”paremmin tietävän” asiantuntijan ja passiivisen, ”tietoa omaksuvan” kohteen väliseen suhteeseen. Pikemminkin tiedon on toimittava suhteessa, jossa olemme yhdessä ikään kuin toiseuden äärelle asettuneina, yhtäläisesti oikeutettuina hämmästymään, kritisoimaan, kiistämään ja oppimaan. Tieto ei ole objekti vaan relaatio, suhde, dialogia ja tapahtumista.
 
7. Yksilö on yhteisössä operoivien valtasuhteiden solmukohta ja tuote, porvarillisen vallan luoma katsetta rajaava kehys. Kun emme näe kehyksiä, vaan ainoastaan sen, mikä on rajattu niiden sisään, koemme sisällön annettuna: uskomme ihmisen syntyvän maailmaan yksilönä, joka sitten ”sosiaalistuu” yhteisönsä osaksi. Tämä tarkoittaa, ettemme kykene näkemään ihmisen hajautunutta, verkostoitunutta ja rihmamaista olemusta ja olemista, josta käsin yksilö tuotetaan jälkikäteisellä prosessoinnilla. Siksi juuri kukaan ei kysy, kenen ja millaisen vallan kannalta on hyödyllistä, että ajattelemme olevamme ensisijaisesti yksilöitä.