Lukijan pyynnöstä 2: Tiedostamattoman jälki

Slavoj Žižek kirjoittaa Lacan-kirjasensa esipuheessa:

”Freudilainen tiedostamaton aiheutti melkoisen skandaalin, ei sen väitteen vuoksi, että rationaalinen minä on alisteinen paljon laajemmalle irrationaalisten vaistojen alueelle, vaan koska se näytti, kuinka tiedostamaton sinänsä tottelee omaa kielioppiaan ja logiikkaansa: tiedostamaton puhuu ja ajattelee. Tiedostamaton ei ole villien viettien, jotka egon on kesytettävä, säiliö, vaan paikka, jossa traumaattinen totuus ilmaisee itsensä.”

Samalla Žižek Lacania seuraten ui vastavirtaan suhteessa tyypilliseen tapaan, jolla Freudia on 2000-luvulla luettu: uusien neurotieteellisten löydösten nöyryyttämänä humanistisen kehityksen jäänteenä. Lacanille psykoanalyysissa ei pohjimmiltaan ole kysymys psyykkisten häiriöiden hoidon teoriasta ja tekniikasta, vaan teoriasta ja käytännöstä, jossa ihminen kohtaa olemassaolonsa radikaaleimman ulottuvuuden. Žižekin (ja Lacanin) mukaan

”[psykoanalyysi] ei osoita yksilölle keinoa sovittaa itseään sosiaalisen todellisuuden vaatimuksiin; sen sijaan se selittää, kuinka jokin ’todellisuuden’ kaltainen ensisijaisesti konstituoi [=perustaa] itsensä. Se ei ainoastaan mahdollista ihmisolentoa hyväksymään torjuttua totuutta itsestään; se selittää kuinka totuuden ulottuvuus ilmaantuu inhimilliseen todellisuuteen.”

Merja Hintsa kirjoittaa Freudin Johdatuksen narsismiin ja muiden esseiden johdantotekstissä, ettei Freudin rajatieteessä ole kyse irrationaalisuudesta, vaan halusta tuoda tutkimusobjekti – tiedostamaton – tieteen piiriin. Kyse ei kuitenkaan ole mistä tahansa objektista, jonka identifioiminen käy mutkattomasti tavanomaisen tieteellis-teoreettisen rajaamisen keinoin.

Freudin rajatiede, psykoanalyysi, on metapsykologiaa. Sen esittämät kysymykset ja problematiikat, joita se artikuloi, edeltävät kaikkea psykologiaa (kuten Verhaeghe osoittaa mainiossa Normaaliudesta ja muista mielenhäiriöistä -tiiliskivitutkimuksessaan). Hintsan mukaan

”Freudin metapsykologia nojaa vaatimukseen olla unohtamatta tiedostamatonta. Selviytyäkseen hän oli valmis ryhtymään paholaisen asianajajaksi ja Goethen Faustin tavoin kutsumaan noitaa avukseen. Nämä tunnustukset voi lukea oireina siitä, että vaikka Freud asian kielsikin, metapsykologian rationaalisuus saattaisi sisältää salaisen siirtymän suhteessa ennustettuihin rationaalisuuden muotoihin.”

Monet ovat sittemmin havainneet Freudin tulleen oman halunsa tai sen ekonomian hämäämäksi. Tällä oli teoreettiset seurauksensa. Ne ilmenivät virheinä, joista klassisena esimerkkinä voi mainita myyttisen erottelun, joka palauttaa harmonian kahden voiman välisenä taisteluna eroksen ja thanatoksen välillä. Freudin tutkimusmateriaalina ”oli konflikti, torjutun, ristiriitaisen paluu tiedostamattomasta erilaisina oireina”; tästä seurasi, että Freud ajautui itse jatkuvaan konfliktiin ”materiaalinsa kanssa yrittäessään saada itsepintaisesti vaikenevaa tiedostamatonta puhumaan tietoisuuden kielellä” (Hintsa).

Tiedostamattoman tuominen tieteeseen saattoi Freudin mukaan merkitä tieteen käsitteen räjäyttävää kohtaamista tai vähintään tapahtumaa, jossa tuo käsite ei säilyisi muuttumattomana. Tunnettu lacanismi on väite totuudesta, joka puhkoo aukkoja tietoon.

”Tämä kysymys psykoanalyyttisen diskurssin asemasta muodostaa keskeisen juonteen ranskalaisten Jaqcues Lacanin ja Jacques Derridan sekä heidän oppilaittensa kirjoituksissa Freudista. He asettavat niissä sellaisen teorian ongelman, joka johtaessaan tietoisuuden funktiot tiedostamattoman konfliktuaalisesta dynamiikasta ei voi olla siirtämättä paikoiltaan käsityksiä tietämisestä ja totuudesta, joista [sic] tieteelliset teoriat ovat perinteisesti olleet riippuvaisia.” (Hintsa)

Freudin seuraajien teoreettinen työ näyttää, ettei psykoanalyyttinen teoria itsessään voi paeta ajattelemansa objektin vaikutuksia. Tiedostamattomat prosessit eivät ilmaannu tiedon piiriin yksinkertaisesti tunnistettavina teoreettisina objekteina, ”vaan lisäksi noista prosesseista jää jälki itse teoreettisen käsitteellistämisen prosessiin” (Hintsa). Psykoanalyysin onnistumisen ehtona on siten osallistuminen sen kuvaamiin tiedollisiin siirtymiin. Samalla osallisuus tekee sille mahdottomaksi koskaan onnistua tavalla, johon Freud pyrki.

Freudin projektina ei ollut vain pyrkimys ”unohduksen poistamiseen”. Ennen muuta hän kysyi, mikä oli tuominnut tieteen ja perinteisen filosofisen ajattelun edustaman rationaalisuuden tähän unohdukseen. Rationaalinen tiede (jota Janne Kurjen tapaan voi luonnehtia läsnäolon diskurssin piirissä toimivaksi ajatteluksi) oli Freudille ”ajattelua, joka pyrkii pyyhkimään pois tiedostamattoman vaikutuksen itseensä”.

”Tiedostamattoman ottaminen huomioon edellyttää toisenlaista ajattelua – ajattelua, jota ei hallitsisi tarve tunnistaa tuttu ja päätyä suoraan merkitykseen. Psykoanalyysi tarvitsee etenemistapaa, joka pystyy artikuloimaan monisyisiä, konfliktuaalisia prosesseja turvautumatta yhdistävään viitepisteeseen, minän näkökulmaan.” (Hintsa)

Freud tulkitsi ajattelussa ilmenevän spekulatiivisen ja systemaattisen, koherenttiin järjestelmään pyrkivän kokonaisuuden luomisen merkiksi ”sen taustalla vaikuttavasta narsistisesta minästä” (Hintsa). Tätä systeeminrakennusta edistävä halu kuuluu ”minä-agentille”, kummalliselle ”subjektille”, joka on haurasta tulosta perustavasta konfliktista. Minä yrittää hallita konfliktia itsensä eduksi pystymättä koskaan hallinnoimaan sitä täysin.

”Koherentin merkityksen odotus palautuu minän vastareaktioon, kun se yrittää suojella konfliktien kiusaamaa yhtenäisyyttään uhkaavia ja hajottavia tendenssejä vastaan. Merkityksen etsintä, systeeminrakennus, synteesi, kyvyttömyys myöntää mitään palautumattomasti vierasta – kaikki tämä viittaa minän taisteluun sen yrittäessä luoda ja ylläpitää identiteettiä. Spekulatiivinen, kuvan kaltainen, paljastuu narsistisen minän peilikuvaksi.” (Hintsa)

Tämä Freudin ajattelun elementti on syvästi teoreettisen humanismin tendensseille vastakkainen, eikä sen relevanssi ole kadonnut minnekään.