Näytetään tekstit, joissa on tunniste fenomenologia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste fenomenologia. Näytä kaikki tekstit

24.10.2026

Uskonnollisuus, uskonnottomuus ja kristinusko

”Uskonnollisuus” ei ole sellainen ajatteluun kuuluva orientaatio tai piirre, joka jollain erityisellä tavalla määrittelisi vaikkapa matalasti koulutettujen ihmisten järkeilyä ja jonka laaja opiskelu ja lukeminen sitten kitkisi pois tiedon määrän ja kriittisyyden lisääntyessä. Jos käy teologian laitoksella kuuntelemassa alan asiantuntijoita, yksiselitteinen vastaus on, ettei data tue tällaista käsitystä. Pikemminkin juuri korkeasti koulutettujen keskuudessa esiintyy (yllättävän) paljon uskonnollisuutta.

Samainen data vihjaa myös, ettei sekularisaatio ole koskaan ollut niin merkittävä uskonnollisuuden vastavoima kuin toisinaan ajatellaan. Perspektiiviharha syntynee ainakin osaksi uskonnon privatisoitumisesta ja sen katoamisesta julkisen kielen sfääristä. Kokoavasti voi sanoa, ettei ole syytä ajatella ihmisen olevan nykyään keskimäärin sen vähemmän uskonnollisempi kuin aiemminkaan.

Oman kokemukseni pohjalta käsitys siitä, ettei korkea koulutus muodosta minkäänlaista itsestäänselvää uhkaa esimerkiksi tunnustavalle kristillisyydelle, saa vahvaa tukea. Vaikuttaa pikemminkin olevan niin, että uskonnollisen orientaation yksilöllinen merkitys määrittyy paljolti ainakin suhteessa siihen, missä määrin juuri ”uskonnon kieli” tai uskonnon tarjoama viitekehys näyttää tekevän oikeutta omalle todellisuuskokemukselle – toisin sanoen kykeneekö se jäsentämään maailmaa relevanttien ja elävien kysymyksenasettelujen kautta vai merkitseekö ”uskonto” yksilölle jotain, mikä on vanhentunutta ja psykologisesti epäuskottavaa.

Ei esimerkiksi ole lainkaan harvinaista, että korkeasti oppinut (ja miksei oppimatonkin) ihminen kiistää uskonnollisen orientaation relevanssin ikään kuin uskonnossa olisi kyse jonkinlaisesta totaliteetista, joka on jo aikoja sitten menettänyt kykynsä puhutella todellista ajattelua ja edustaisi nykyisellään vain yhtä viralta pantua ”todellisuuteen pakotettua järjestystä” muiden reliikkien joukossa. Tälle asenteelle on leimallista yksinkertainen metafysiikasta kieltäytymisen ele: akateeminen debatointi Jumalan olemassaolosta näyttäytyy kokonaisuudessaan irrelevanttina, eikä kieltäjän tarvitse punnita osapuolten argumentteja niiden rationaalisuuden mukaan, koska koko keskustelu käsitteellistyy diskursiivisena pelinä, joka kuuluu aivan tietynlaiseen (vanhentuneeseen) viitekehykseen.

Asetelma ei tietenkään ole lainkaan yksinkertainen. ”Uskonto” ja ”uskonnollisuus” ovat käsitteitä, joiden sisällöstä ei vallitse minkäänlaista olennaista yksimielisyyttä tieteellisen järkeilyn piirissä. Uskontotiede on jo pitkään tunnustanut, ettei uskontoa ole mahdollista määritellä yksiselitteisesti eikä se sellaisena muodosta mitään selkeärajaista tutkimuskohdetta. Sanoa olevansa ”uskonnollinen” ihminen jää helposti lähes sisällyksettömäksi arkikeskustelun termiksi – samoin kuin ”uskonnottomuuskin”. Yleensä erotteluun viitataankin lähinnä silloin, kun on tarkoitus ilmaista suhdetta uskonnon institutionaalisiin muotoihin. 

Ihminen voi toki väittää olevansa uskomatta mihinkään, mutta jos väitteen tulkitsee kapean kirjaimellisesti, se kumoaa itsensä: johdonmukaisuuden nimissähän on uskottava ainakin omaan väittämäänsä; on uskottava, että on olemassa päteviä syitä olla uskomatta mihinkään, mikä puolestaan analyyttisesti merkitsee positiivista uskomusväittämää uskon, että P. Niinpä tämäkin väittämä viittaa yleensä yksilön skeptisyyteen kaikkia julkisia ideologioita (mukaan lukien institutionaaliset uskonnon muodot) kohtaan, ei omaan skeptisyyteen kohdistuvaan perustavaan epäuskoon.

Mitä enemmän kristinusko yhdistyy mielikuviin jostain vanhentuneesta, velton liberaalista, tekopyhästä, sortavasta ja pönäkän institutionaalisesta, sitä vähemmän se luultavasti onnistuu ketään puhuttelemaan. Heimologiikalla toimiva fundamentalismi puolestaan vetoaa ainakin addikteihin ja äärimmäisen selkeää maailmankatsomusta tavoitteleviin, mutta karkottaa keskuudestaan ne, jotka näkevät epäilyn torjumisessa psykoottisen vakuuttumisen sävyjä. Jos kristinusko puhuttelee – eli kykenee tarjoamaan todellisia elementtejä koherentin ja älyllisen koettelun kestävän maailmankäsityksen muodostamiselle – sen on käytännössä puhuttava näiden kahden ”ääripään” ohitse tai sitten kumottava ne.

Mielikuvitusta ja rationaalisuutta on turha asettaa vastatusten. En usko ihmisen olevan pohjimmiltaan irrationaalinen, jos kohta emme läheskään aina vaikuta kykenevän kovin rationaaliseenkaan toimintaan. Mielikuvitus – eli hyvin täsmällisesti ilmaisten kyky operoida mielikuvilla – ei joka tapauksessa toimi mitenkään perustavanlaatuisessa mielessä irrationaalisesti: mielikuvat voivat olla loogisia tai epäloogisia, tosia tai epätosia.

Kun puhutaan siitä, mitä ihminen ”pohjimmiltaan” on, ei liene mahdollista väistää kysymystä alkuperästämme. Ja jos maailman alkuperä on ei-tietoinen ja ei-moraalinen, on helppo päätyä näkemykseen lajimme perustavanlaatuisesta irrationaalisuudesta. Tällöin mielikuvastokin ohjautuu korostamaan ja havaitsemaan niitä ihmisyyden elementtejä, jotka näyttävät puhuvan irrationaalisuusolettaman puolesta. Itse pidän tällaista olettamaa epäuskottavana samaan tapaan kuin väitettä maailman pohjimmaisesta tarkoituksettomuudesta. En kuitenkaan kiistä siihen liittyvien mielikuvien vakuuttavuutta. Vallitsevassa sosiaalisessa kuvastossa, joka on ehtinyt kehittyä useamman vuosisadan ajan, näkemys tuntuu jopa intuitiivisesti paikoin itsestäänselvältä.

Tämä ei tarkoita, että kyseinen käsitys olisi kovin selitysvoimainen. Pikemminkin se toimii tyypillisesti siten, että alkuperäselitysten puute vain lakkaa olemasta ongelma, joka vaatii vastausta. Omalla kohdallani huomasin kristinuskon alkavan puhutella uudelleen vasta, kun jouduin tunnustamaan, että on tarpeen arvioida tarjolla olevia vastauksia moraalin alkuperälle, siis vastausta kysymykseen siitä, miten ylipäätään on mahdollista, että olemme moraalisia olentoja.

Mikään moraalia selittävä teoria, joka edellyttää fenomenologisen lähtökohdan hylkäämistä, ei ole johdonmukainen, jos se ei kykene esittämään vaihtoehtoisia käsitteitä, jotka tekevät vähintään samassa määrin oikeutta nykyiselle ihmisyyden kokemuksellemme kuin ne, jotka tällä hetkellä ovat käytössämme. Toisin sanoen niin kauan kuin on tarkoitus selittää inhimillistä kokemusta moraalista ei-antroposentrisesti, teoriaa ei voi oikeuttaa yksinomaan antroposentrismin kiistämiseen vetoamalla, sillä tällöin kyse on vain kehäpäätelmästä. Ei-antroposentrisen, esimerkiksi naturalistisen, selityksen on siis kyettävä vastaamaan kysymykseen siitä, miksi ”antroposentriset käsitteet” (kuten hyvyys, totuus ja kauneus) tulisi hylätä, jos samalla kuitenkin on tarkoitus selittää inhimillinen kokemus niistä.

Vastaukseksi ei riitä usein tarjottu analogia, jonka mukaan esimerkiksi havaittu väri on ”todellisuudessa” vain valon aallonpituutta ja jolloin esimerkiksi hyvyys tai kauneus näyttäytyvät samaan tapaan ”redusoituvina” ominaisuuksina. Tämä edellyttäisi hyvyyden tai kauneuden alkuperän tuntemista ja niiden syntymekanismin jäsentämistä esimerkiksi niin, että olisi olemassa jokin tieteellinen koe, jolla hyvyyden kehkeytyminen inhimilliseksi havainnoksi olisi osoitettavissa. Moinen koe on tuskin edes periaatteessa mahdollinen, sillä jo toimivan koeasetelman laatiminen edellyttää tieteentekijältä vähintään implisiittisiä moraalisia premissejä ja taustauskomuksia, jotka vastaavat kysymyksiin kuten ”miksi tämä on tärkeää” tai ”millä tavoin tämä edistää hyvää” – huolimatta siitä, tiedostaako koetta laativa yksilö näiden premissien ja uskomusten olemassaoloa. Vähintäänkin ne ovat olemassa jo tiedeyhteisön tasolla, ”tieteen tehtävänä”, tieteen moraalisena ihanteena ja filosofisena itseymmärryksenä, joita ilman tiede tieteenä ei ole mahdollinen.

Niinpä samalla, kun alkoi vaikuttaa ilmeiseltä, ettei luonnontiede sen enempää kuin naturalistista projektioteoriaa jatkojalostava mannermainen ideologiakritiikkikään kykene tarjoamaan edes alustavaa selittävää viitekehystä moraalin olemasaololle, ajauduin pohtimaan kristinuskon selitysvoimaa, sen kykyä muodostaa koherentti ja johdonmukainen alkuperäselitys moraalin olemassaololle – riippumatta siitä, onko selitys tosi vai ei. En edelleenkään ole varma kristinuskon tarjoaman vastauksen totuudellisuudesta (toisin sanoen en voi olla jatkuvasti sitä epäilemättä); voin vain omasta puolestani todeta pitäväni sitä toistaiseksi selitysvoimaisimpana metafyysisenä paradigmana. Toisin sanoen kristinusko merkitsee minulle tässä mielessä traditiota ja viitekehystä, josta käsin totuuden, hyvyyden ja kauneuden kaltaiset maailmaan kuuluvat ominaisuudet näyttäytyvät ymmärrettävinä ja ei-arbitraarisina, minkä lisäksi ko. paradigma tarjoaa selityksen sille, miksi ne eivät ole arbitraarisia. Vastaava ateistinen paradigma olettaa tyypillisesti arbitraarisuuden, muttei kykene selittämään sitä, vaan pikemminkin vaatii – tietenkin totuudenmukaisuuden nimissä – koko fenomenologisen premissin kumoamista ikään kuin ”antroposentrismi” sellaisenaan olisi tae kysymyksenasettelun harhaisuudesta.

Ymmärrän siis hyvin, ettei kristinusko puhuttele, mikäli se näyttäytyy vain yhtenä ”todellisuuteen pakotettuna järjestyksenä” tai ”projektiona” muiden joukossa ja varsinkin mikäli lähtökohtana on idea ”erilaisten moraalisten järjestysten” pohjimmaisesta mielivaltaisuudesta (siinä merkityksessä, että olisi mahdollista ”järjestää” moraali lukemattomin toisiinsa nähden perustavasti ristiriitaisin tavoin, esimerkiksi niin että maailmassa A lasten kiduttaminen on moraalinen hyve ja maailmassa B ehdottoman väärin). Vaikka idea on omasta mielestäni harvinaisen epäuskottava, se on jo kauan kuulunut kulttuuriseen kuvastoomme, joka määrittelee sitä, mitä kulloinkin pidämme mahdollisena uskoa.

Kristinuskon muinoin hallitsemassa maailmassa merkillepantavaa oli, että juuri kristinuskon tuottama sosiaalinen kuvasto teki ateismista laajassa mielessä älyllisesti uskottavaa. Ateismi oli deismin melko looginen johtopäätös: kun maailma oli ensin hahmottunut Jumalan insinööritaidon näytteenä, suljettuna mekanismina, tuli uskottavaksi ajatella, ettei mekanismin takana ollut mitään insinööriä. Kulttuuristen mielikuvien tasolla William Paleyn kelloseppäargumentin näyttävä epäonnistuminen oli merkittävä ”sekulaarin järjen” voitonsymboli.

Uusateismin paljastuttua etupäässä 1800-luvun skientistiseksi reliikiksi – sen osoittauduttua kyvyttömäksi vastaamaan paitsi uuden aallon apologeettiseen että vanhempaan postmoderniin kritiikkiin – ei oikeastaan tunnu kovin yllättävältä, että uskonnollisuus elää ja voi hyvin myös sivistyneistön keskuudessa. Jos mielikuvien yhteys järkeen katkeaa liian näkyvästi, voi aiemmin kovin muodikas metafysiikan hylkääminen alkaa tuntua yhtä dogmaattiselta kuin tuo hyljeksitty ja vanhentunut metafysiikkakin. Tai sitten voi käydä niin kuin minulle, jota metafysiikka alkoi kiinnostaa uudelleen juuri siksi, että sen vastustaminen oli muuttunut älyä velvoittavaksi itsestäänselvyydeksi.


14.8.2026

Tekoälyn tietoisuudesta & mielen ja kielen filosofiasta

Joitakin alustavia havaintoja

Tieteessä tapahtuu -verkkolehden artikkelin mukaan ”nyt käytössä olevat AI-ratkaisut ovat kiistatta osoittaneet, että ainakin jotain ihmisen mielen toimintaa nykytekoälyt pystyvät mallintamaan.” Näin ollen ”kysymystä koneen mielestä” – eli voiko tekoälystä tulla tietoinen – ei enää ole mahdollista ykskantaan sivuuttaa.

Kysymys on kuitenkin kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Ensinnäkin on huomioitava todellisuudesta rakennetun mallin eli mallintamisen ja todellisuuden välinen suhde. Jos kuvittelemme maailman, jossa AI kykenee mallintamaan ihmisen mielen täydellisesti (mitä tämä ikinä tarkoittaisikaan), jää kysymys tämän mallin mielestä yhä avoimeksi ja kriittiseksi samaan tapaan kuin luonnonilmiötä kuvaavan matemaattisen mallin ja itse ilmiön suhde.

Toiseksi: artikkelin muotoilu tekoälyn kyvystä mallintaa ”tiedostamattoman mielen assosiaatiopolkuja … jo erittäin hyvin” herättää kysymyksiä. Kirjoittajien mukaan AI:n voi ajatella olevan ”eräänlainen matalan tarkkuuden malli ihmisen tiedostamattomasta”. Malli ei kuitenkaan perustu freudilaisittain ihmisten viettielämän jäljittelemiseen, vaan vektorilaskentaan nojaavan sana-arvauskoneen suunnattomaan laskentatehoon. Mallinnusprosessissa luonnollinen kieli hajotetaan tokeneiksi, joille AI hakee niin kutsutusta embedding-matriisista tokeneita vastaavat vektoriesitykset liittäen niihin ”vielä tiedon siitä, missä järjestyksessä tokeneita pitää käsitellä”. Tätä seuraa ”noin sadan kerroksen kautta etenevä laskenta”.

Lars Gustafsson huomauttaa teoksessaan Merkillinen vapaus (2001) kiinnostavasti, ettei ole olemassa ”konetta, joka kykenisi representoimaan itsensä siten, ettei se enää pystyisi tunnistamaan itseään representaation takaa”. Toisin sanoen ainutkaan ”kone ei tee tahattomia paljastuksia” itsestään. Toisaalta juuri tähän ihminen kuitenkin Freudin mukaan kykenee.

Jotta AI todella kykenisi tuottamaan tiedostamattoman, sen olisi kaiketikin kyettävä Gustafssonin mainitsemiin tahattomiin paljastuksiin eli tunnistamattomiin representaatioihin. Tietoinen mieli on mahdollinen vain sikäli kuin on olemassa sekä tiedostamaton viettielämä että sitä hillitsevä tietoisuus, jolloin tietoisuus ikään kuin muodostaa kokonaisuuden läsnäolevan puolen (tiedostamattoman tarkoittaessa poissaoloa) ilman, että eri puolia voi erottaa toisistaan. Myös yllä viitattu tiedeartikkeli tunnustaa AI:n olevan vain ”sovellus mallista, joka kuvaa, miten ihmisten kieltä käytetään”.

Koska tekoälyltä puuttuu lihallinen ruumis, sillä ei ole inhimillistä kokemusmaailmaa. Millä tavoin ihmiskokemusta olisi sitten mahdollista mallintaa? Millä tavoin tämä malli sisällyttäisi itseensä ruumiista ja sen ulkopuolelta tulevat impulssivirrat, affektiiviset ja sensoriset representaatiot tai symbolifunktiot, joista Janne Kurki puhuu psykoosien kaksitasomallia esittelevässä artikkelissaan (Psykoterapia, 37/2018) ja jotka ”muodostavat sen kokonaisvaltaisen tiedostetun ja tiedostamattoman kokemusmaailman, jona olemassaolomme koemme”? Mitä tekoälyn kohdalla tarkoittaisi kuuluminen kieltä käyttävään kollektiiviin, joka on yksi niistä rajapinnoista, joilla yksilön erottaminen kollektiivista on mahdotonta? Miten AI-tietoisuus integroituisi toisten kanssa jaettuun symbolifunktioon? Toisaalta tämän integraation mahdottomuutta ei voisi luonnehtia edes epäonnistumiseksi, sillä normaalitietoisuuden tapauksessa kyse olisi psykoosista. Tekoäly ei kuitenkaan ole sen enempää psykoottinen kuin neuroottinen. Siltä puuttuu väistämättä subjektirakenne.

Mutkikkaamman filosofisen ja ontologisen ongelman muodostaa kysymys kielestä. Tekoäly perustuu yhtäältä juuri luonnollisen kielen ”rakennuspalikoiden” eli sanojen, kirjainyhdistelmien ja merkkien muuttamiseen numeeriseksi tiedoksi. Vaikkei neuroverkon suorittama laskenta olekaan nollia ja ykkösiä, binäärinen taso jää kuitenkin perustavaksi sikäli kuin AI toimii binäärisille tiloille ja operaatioille perustuvassa digitaalisessa tietokoneessa. Täten tekoäly käsittelee luonnollista kieltä numeerisesti representoituina informaatioyksikköinä.

Ei ole kiistanalaista, ettei AI kykenisi muodostamaan riittävän monimutkaisia suhteita näiden informaatioyksiköiden välille. Kyse on pikemminkin siitä, voiko formaalinen systeemi tuottaa yksiköitymisen ja merkitykselliset erottelut mahdollistavan ontologisen perustan tai lähtökohdan, joka on todellisen tietoisuuden (eikä vain mallin) välttämätön ehto. Kielen ymmärtäminen informaatioyksiköistä muodostuvaksi moninaisuudeksi sivuuttaa kieleen kuuluvan ei-käsitteellisyyden, lihallisuuden ja singulaarisuuden (ainutkertaisuuden). Informaatioyksikkö on siis pelkkä johdannainen.

Arto Laitisen (niin & näin, 3/2019) mukaan kiista tietoisesta koneesta on mahdollista paikantaa kahden näkökulman, arkifenomenologian ja kyberneettisen kognitiotieteen, väliseen eroon. Arkifenomenologian tulkintakehyksessä ajatteleva kone käytännössä, parhaimmillaankin, vain ”ajattelee” – eli käsittelee informaatiota. Kognitiotieteellisessä katsantokannassa informaation käsittely on ”niin täysimääräistä ajattelua kuin sopii olettaakin”. Esimerkiksi komputationalismiksi kutsutussa kognitivistisen mielenfilosofian suuntauksessa ihmisajattelu redusoituu symbolisia representaatioita prosessoivaan sääntöjärjestelmään. Poliittisesti tarkasteltuna tässä debatissa on siten panoksena myös se, kuka määrittelee ajattelun sisällön ja merkityksen.

Vaikka yllä esittämäni kritiikki käytännössä kiistää ajattelevan koneen mahdollisuuden ja asettuu näin arkifenomenologian kannalle, sen toisaalta erottaa tästä juuri vetoamattomuus arkipsykologiaan; en siis käsittele elettyjä kokemuksia tieteellisten hypoteesien kaltaisina. Sen sijaan, että asetettaisiin vastakkain ajattelu ja ”ajattelu”, voi kiinnittää huomiota symbolifunktioon ja subjektirakenteeseen sekä tiedostamattomaan kykynä tuottaa representaatioita, joista tietoisuus ei tunnista itseään. Argumentaatio ei näin ollen perustu fenomenologiaan tai kansanpsykologiaan vaan psykoanalyyttisiin huomioihin normaalin ihmistietoisuuden rakentumisen ehdoista ja toisaalta kielen palautumattomuudesta informaatioyksiköihin.

Jää siis epäilyksenalaiseksi, voiko AI:n systeemi saavuttaa tietoiseksi tulemista yksinomaan lisäämällä mainittujen formaalisten informaatioyksiköiden välisiä suhteita ja kasvattamalla kompleksisuutta. Kyberneettis-kognitiotieteellinen näkökulma tarkastelee tietoisuutta rajatusti, määriteltyjen kognitiivisten prosessien viitekehyksestä käsin. Tätä näkökulmaa määrittää olennaisesti ”kolmannen persoonan perspektiivi”, jossa tietoisuus näyttäytyy objektina. Jos tietoisuus ei kuitenkaan ole objekti, sitä ei ole mahdollista tuottaa informaatioyksiköitä ja niiden välisiä suhteita manipuloimalla. Parhaimmillaankin päästään vain malliin, joka on kaukana alkuperäisestä.

Vaikuttaa joka tapauksessa selvältä, että tietoisesta koneesta puhumisen realismi edellyttää täsmällistä erottelua tietoisuuden ja sen toimintaa jäljittelevän mallin välillä. Käytännössä puhe on usein epätarkkaa: mielikuvien tasolla pelkkä joidenkin tietoisuuden toimintojen mallintaminen yhtyy helposti laajempaan kuvastoon jonkinlaisesta lineaarisesta ja kumulatiivisesta kehityksestä, jonka päätepisteenä on tietoinen kone (ikään kuin tietoisuus koostuisi ominaisuusyksiköistä, jotka on mahdollista mallintaa ja yhdistää toisiinsa). Mielikuva on kuitenkin perusteeton. Naturalistisfysikalistisen metafysiikan valossa se on tosin ymmärrettävä: varsinkin naturalistinen fysikalismi on taipuvainen samastamaan todellisuuden siitä luomaansa malliin nimenomaan metafyysisessä mielessä. (Tästä hyvä esimerkki on neliulotteinen aika-avaruus, jossa aika ikään kuin tilallistuu. Mallin metafyysisessä tulkinnassa aika ”on” tilallista, kaareutuvaa, alueellista ja niin edelleen.)

On uskottavaa ajatella, että nykyinen hype tietoisuuden saavuttavasta tekoälystä perustuu paitsi mystifiointiin, myös naturalistiseen metafysiikkaan, jolle tietoisuus näyttäytyy maailmaan kuuluvana objektina. Tämä objektivoiva käsitys näyttää edellyttävän kritiikittömän metafyysisen asenteen, jossa maailma sellaisenaan nähdään vailla mieltä samalla kun mielestä vasta tulee mielekkyyden tuottaja. Toisin sanoen maailman merkityksellisyys ymmärretään pelkäksi inhimilliseksi projektioksi.

Kun tällainen varsin nihilistinen käsitys alkaa rakenteistaa ajatteluamme kokonaisvaltaisesti, se alkaa samalla määrittää tiedettävissä olevan rajoja. Symbolisen rekisterin tasolla voi odottaa laajan mittakaavan ”merkityskatoa”, mikä edelleen tarkoittaa tuhoisia muutoksia moraalisessa universumissamme. Tekoäly on mystifioitavissa uudeksi yli-ihmiseksi siinä vaiheessa, kun on kadotettu ymmärrys moraalin osuudesta tietoisuutta järjestävänä ja jäsentävänä perusperiaatteena. Sota moraalia vastaan on verrattavissa postmoderniin kamppailuun ”järkeä” vastaan. Eettisten päätösten ulkoistaminen tekoälylle on vain tämän typeryyden jäävuoren huippu.