Traumaattinen yhteisö 1

Esitän aluksi kolme teesiä yhteisön syvimmästä olemuksesta:

(1) Vieraus kuuluu yhteisön ytimeen ja jakaa sen ikuisesti kahtia.

(2) Jakautuminen on alkuperäistä ja traumaattista, joten se on torjuttava.

(3) Yhteisön yhtenäisyys ja identiteetti perustuvat alkuperäisen jakautumisen torjunnalle.

Yhteisön reaalinen olemassaolo eroaa sen ideologisesta olemassaolosta. Reaalisena yhteisö on ei-kokonainen. Sitä määrittää ulossuljettu, ylimääräinen ja kielletty viitepiste, ulkopuolisen hahmo. Parhaiten tätä voi valottaa yhteisön ja lain suhteen kriittisellä tarkastelulla.

Yhteisön sisäistä yhtenäisyyttä ja identiteettiä turvaa ”yhteisön laki”. Lailla tarkoitan tässä julkisten oppien, sääntöjen ja käytäntöjen kokoelmaa, joiden kautta yhteisö määrittelee itseään ja kirjautuu symboliseen kudokseen, lunastaa paikkansa siinä.

Esimerkiksi Joensuun helluntaiseurakunnan kotisivuilla kuvaillaan seurakunnan yhteisöolemusta seuraavasti:

”Seurakunta on jäsenilleen hengellinen koti, yhteisö, jossa Jumalan läsnäolo ja kirkkaus ilmenevät.

Seurakunta palvoo ja rukoilee kolmiyhteistä Jumalaa ja noudattaa Raamatun oppia. Pyhän Hengen toimintaa seurakunnassa ilmentävät Hengen täyteys, armolahjat, voimavaikutukset sekä seurakunnan palvelutoimet. Evankeliumi leviää jokaisen uskovan elämän ja todistuksen välityksellä. Seurakunta odottaa Jeesuksen Kristuksen toista tulemista.”

Koska itse kuuluin tuohon yhteisöön yli kahden vuosikymmenen ajan, opin tuntemaan sen käytännön elämän melko lailla läpikotaisin. Osallistuin mm. solunjohtajatoimintaan ja sain mahdollisuuden kontribuoida sen koulutusmateriaaleista käytävään keskusteluun. Lisäksi kirjoitin seurakunnan blogiin. Julkisen ja yksityisen välisen suhdetta – ja sitä kannattelevia fetissejä – saatoin näin tarkastella lähietäisyydeltä.

Julkiseen sfääriin kirjatun symbolisen olemuksen (lain, ihanteen, säännön) varsinainen tarkoitus ei ole määritellä yhteisöä sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin ison Toisen (Jumala, muu maailma, yleinen symbolinen järjestys jne.) on tarkoitus se nähdä.

Kärjistetysti: yhteisö ei perustu julkisiin sääntöihinsä vaan niiden rikkomiseen.

Kuten jokainen helluntailainen hyvin tietää, ”Jumalan läsnäolon ja kirkkauden” ilmenemisen laita pyhien keskuudessa on usein hiukan niin ja näin. Kiellettyä on toisaalta lausua mitään tällaista julkisesti ja varauksitta, sillä vaikutukset ovat ”yhteisen hengen” kannalta hajottavia ja destruktiivisia. Tämä ei kuitenkaan vielä ole olennaisin kielto, sillä kiellettyä ei ole ainoastaan ”destruktiiviseksi” koettu yhteisöhengen julkinen kritiikki, vaan myös itse kritiikkiin kohdistuva kielto. Erityisen kiellettyä on sanoa kritiikin julkisesti olevan kiellettyä.

”Avoimuus kritiikille” ja ”keskustelulle” kuuluu toki jo sellaisenaan modernin yhteisön ideologiseen itseymmärrykseen. ”Kyllä täällä saa olla eri mieltä asioista”, vakuuteltiin johtoporrasta myöten minullekin, eikä vain kerran: ”Kritiikki on sallittua ja jopa suotavaa, ole hyvä vain!” Oma virheeni oli toimia naiivisti tätä ”avoimuuden doksaa” seuraten. Kirjoitin julkisille foorumeille suoraan siitä, mitä ajattelin. Se sai aikaan sisäisen skandaalin. Tajuamatta minulta jäi lausutun ihanteen varsinainen poliittinen ydin: ”Älä noudata tätä (äläkä ilmaise tietäväsi, että sääntö, jonka esitän, ei ole tarkoitettu seurattavaksi vaan rikottavaksi).”

Yhteisön ja lain suhde on siten ilmaistavissa kolmitasoisesti. (1) Julkinen symbolinen taso: ”Seurakunta on hengellinen koti, yhteisö, jossa Jumalan läsnäolo ja kirkkaus ilmenevät”. (2) Julkista puhuntaa tukeva julkinen ”itseymmärrys”, jaettu käytäntö: ”Koska seurakunta ilmentää Jumalan läsnäoloa ja kirkkautta, se sallii jäsenilleen eriävät näkemykset ja niistä käydyn vakavan ja julkisen keskustelun”. (3) Lain ja julkisen käytännön salaiset tuet: ”Eriävien näkemysten julkinen esittäminen on kiellettyä ja niiden esittämisen väittäminen kielletyksi on kiellettyä”.

(1) ja (2) ilmaisevat yhteisön sisäisen itsetulkinnan, (3) tuon tulkinnan kätkemän jakautuneisuuden – julkisen säännön ja ihanteen välttämättömän kiellon ja kiellon kiellon – joka samalla toimii koko ”yhteisön lain” kuilumaisena perustana.

Ideologian tarkoitus ei siis ole niinkään peittää yhteisön ”tosiasiallista moninaisuutta ja heterogeenisyyttä” kuin sen varsinainen perustava jakautuneisuus, joka muodostaa uhan yhteisön symboliselle identiteetille samalla kun on sen varsinainen perusta. Ideologinen yhteisö toimii peitteenä reaaliselle yhteisölle.

Ideologinen yhteisö on ”hengellinen koti”, jossa ”Jumalan kirkkaus ja läsnäolo” ilmenevät ”rakkaudellisissa ihmissuhteissa”, reaalinen puolestaan jakautunut, ristiriitojen ja epäkeskisten valtasuhteiden repimä määrittämätön ja ei-kokonainen todellisuus, joka paitsi jatkuvasti uhkaa ensimmäisen olemassaoloa, myös perustaa sen.

Yhteisön paradokseja on se, että alkuperäinen ongelma (reaalinen yhteisö) tarjoutuu omaksi ratkaisukseen ideologisessa ja fetisistisessä muodossaan. Tämä ei päde vain ”hengelliseen kotiin”. Myös ”demokratia” on fetissi. Siitä puhuminen jääköön sarjan kolmanteen osaan.