Halla-aho ja perussuomalaiset, tuo liberaaliemme ikioma fetissi

Žižek toteaa Independent-lehden haastattelussa Trumpin olevan liberaaleille fetissi, ”viimeinen asia, jonka he näkevät ennen kuin ovat pakotettuja kohtaamaan luokkakamppailun logiikan”.

Suomalaista mediaa seuratessa syntyy vaikutelma Halla-ahosta ja perussuomalaisista kotimaisten vasemmistoliberaalien vastaavanlaisena fetissinä, joka naamioi kamppailun varsinaiset realiteetit: ennen muuta nykyvasemmiston oman kulttuurisen logiikan osana kapitalismin sisäistä ja rakenteellista antagonismia. Sekä populistisen oikeiston että liberaalin vasemmiston vallitsevissa ideologioissa on kysymys yhden ja saman fantasian kääntöpuolista.

Tästä seuraa, ettei näiden kahden asettamisesta vastakkain voi edes periaatteessa seurata emansipatorista politiikkaa. Liberaali monikulttuurisuusideologia tuottaa populismissa vain oman torjuntansa aktualisaation. Samalla vasemmisto kadottaa – osaksi logiikkansa fetisistisyydestä johtuen – kykynsä kanavoida ja artikuloida todellisen yhteiskunnallisen muutoksen vaatimusta, jota populistinen oikeisto alkaa nyt ruumiillistaa patologisesti, siis viholliskuvan kautta.

Niin sanottu valtamedia toimii tässä paradoksaalisesti, mutta täysin loogisesti. Yhtäältä sen sitoutuminen kapitalistiseen tuotantotalouteen synnyttää ”traumatisoivaa” ja kärsimystä organisoivaa uutisointia, mikä latteimmillaan ilmenee esimerkiksi sosialidemokraattien ja Antti Rinteen mollaamisena ja vähättelynä (ja vastaavasti Halla-ahon ja perussuomalaisten julistamisena ”vaalien todellisiksi voittajiksi”); toisaalta se asettuu ”ihmisoikeuksien” puolustajaksi establishmentin fetisististä toimintaa jatkuvasti uusintaen (kuten Vehkoon ja Lokan tapauksesta seurannut kohu osoittaa).

Žižekin mukaan perusongelma on se, että ”[a]siat ovat huonosti, jopa katastrofaalisesti, mutteivät koskaan sillä tavalla kuin ymmärrämme” niiden olevan. Sosiaalisen todellisuuden ideologiseen rakenteeseen kuuluu jatkuva väärintunnistamisen elementti, joka häiritsee havaitsemisen kykyämme. Siksi tarvitaan teoriaa eli rajaavaa katsetta, joka intervention ja negaation keinoin tiivistää, hylkää ja ulostaa. Ei ole sattumaa, että juuri teoria on se, mitä niin establishment kuin populismi syvästi halveksii.

Tuskin on liioiteltua sanoa, että uimme paskassa ja syvällä. Sosiaalisessa mediassa olen törmännyt ihmisiin, jotka panevat toivonsa Rinteen kansanrintamahallitukseen, mutta tämä ei ole juurikaan parempaa kuin asettaa toivonsa siihen, että perussuomalaiset voisivat valtaan päästyään saada aikaan mitään todellista muutosta. Niin kauan kuin annamme nykyisen parlamentaarisen järjestelmän pettää itseämme, ei todellisesta demokratiasta ole syytä unelmoida.