Kokemuksia hoivan imperatiivista kotimaisessa kaunokirjallisuudessa

Kokemustani suomalaisen korkean profiilin nykyproosan puolelta sävyttää vaikutelma, jota voi kutsua hoivaavan imperatiivin estetiikaksi. Saadakseni asetelman kunnolla esiin minun on hiukan kärjistettävä. Mitä tarkoitan hoivaavalla imperatiivilla? Sekä implikaatioita että eksplikaatioita. Valotan aluksi kokemustani ihannelukijan konstruktion kautta. Kirjoitukseni jatkaa itsenäisesti edellisen tekstini anti-intellektualismiin liittyvää tematiikkaa.

Kirjailijana kuvittelen väistämättä omallekin proosalleni ihannelukijan. Ihannelukija on työskentelyprosessin kannalta hyödyllinen konstruktio. Se mahdollistaa sekä ymmärtävän että strategisen etäisyyden ja läheisyyden siihen, mitä kulloinkin on kirjoittamassa. Ihannelukijani keskeiset ominaisuudet tiivistyvät seuraaviin piirteisiin: älyllinen itsenäisyys ja uteliaisuus; pyrkimys tarkastella taideteosta jonain, joka esittää kutsun maailman ja itsen ymmärtämiseen toisin; kyky sietää ratkeamatonta ristiriitaa ja hyväksyä monimielisyys; todellisuuden näkeminen dialogisesti, irtautuminen ”viimeisen sanan” logiikasta.

Tiedostan ihannelukijani ”modernistisuuden”. Vaikka tämä arvostaa viihdyttävää tekstiä, esteettisenä kriteerinä sillä on vain välinearvo. Modernistinen ihannelukija ei myöskään aseta samastuttavuutta miksikään ydinarvoksi, vaan näkee äärimmäisen samastuttavuuden vaatimuksen neuroottisen subjektin piilevän narsismin ilmauksena. Hän ajattelee, ettei taideteoksesta tule etsiä itseään, vaan on kuunneltava, mihin suuntaan teos häntä kutsuu. Taiteen ei tarvitse tuottaa hyvää mieltä, samastumiskokemukset ovat yhtä arvokkaita kuin vieraantumisenkin.

Millainen sitten on hoivaavan imperatiivin mukainen ihannelukija? Kutsun hoivaavaksi imperatiiviksi ajatusrakennelmaa, jossa lukija näyttäytyy vähintään potentiaalisesti lähes äärettömän traumatisoituneena ja kuormittuneena, jollain tapaa hyvin haavoittuvaisena subjektina. Hoivaava imperatiivi tuottaa modernismista poikkeavan estetiikan: lukija mieltyy uhriksi, jota on kohdeltava hellästi, lukijan mahdolliset traumat ja henkiset rajoitukset huomioiden. Jos modernistisen proosan ”idea” on herättelyssä ja kivuliaassa tietoisuuden laajenemisessa, määrittelee jälkimodernia hoivan estetiikkaa ajatus terapeuttisuudesta.

Hoivan imperatiivin ja estetiikan voi nähdä positiivisesti uusliberalistisen hegemonisen narratiivin vastakertomuksena. Hoivan logiikka on vastakkaista pääoman logiikalle, jota määrittelee brutaali kilpailu- ja pudotuspeli, armoton jako harvoihin huippuihin ja lukemattomiin häviäjiin. Hoivan estetiikassa tämä kertomus tulee kiistetyksi. ”Tukien varassa pärjäily” näyttäytyy yllättäviä, voimaantumisen ja vapauden alueita itseensä kätkevänä tapana ”tehdä omaa juttuaan” (kuten Ossi Nymanin Röyhkeydessä) ja omaksua ainakin symbolisen vastarinnan positioita kapitalismiin nähden.

Jos modernistinen herättelyn estetiikka tuottaa toisinaan julmia romaaneja, jotka jättävät lukijalleen suuhun pilaantuneen maun ja syyllistyvät shokkiarvoiseen inhorealismiin, voi hoivan estetiikkaa vaatia tilille toisentyyppisistä epäonnistumisista.

Traumatisoituneelle ja äärimmäisen hauraalle lukijasubjektille suunnatulla proosalla on näet vaara muuttua salaa holhoavaksi, kieleltään banalistiseksi ja jatkuvasti ”lukijan hyvästä olosta” huolehtivaksi – siis lukijan älyä aliarvioivaksi, kroonisen ”elitismin” pelossa jopa kaikenlaista syvällisyyttä vältteleväksi kirjallisuudeksi, joka tyypillisimmillään jää pelkäksi arkisten tapahtumien ja yksityiskohtien havainnoinniksi. Kyse ei ole vain ”pienen ihmisen” näkökulmasta, vaan pikemminkin pienennetystä subjektista, joka on siinä määrin trauma-oireeseensa kiinnittynyt, että suuri osa todellisuudesta näyttäytyy kohtuuttomia vaatimuksia esittävänä herruutena. Hoivan imperatiivin pienentämälle subjektille monimielinen ja älykäs proosa on helppo torjua akateemisuuden pilaamana elitisminä.

Puhtaassa viihdekirjallisuudessa asetelma näkyy vielä selkeämmin. Kokemukseni mukaan esimerkiksi fantasiakirjallisuuden lajityypillinen kerronta on monin paikoin muuttunut suorastaan infantiiliseksi. Viihteessä on toki aina ollut paljon alentuvaa aukiselittämistä. Nykyisellään tuntuu kuitenkin yhä useammin törmäävän (aikuisille suunnattuihin) kirjoihin, joiden tekijä vaikuttaa etukäteen varmistelevan, ettei lukijalta taatusti jää ymmärtämättä ainoakaan päähenkilön vaikutin, tunnetila tai moraalinen pyrkimys.

Tämä kirjoitus on ainakin osaksi yritystä hahmottaa toistuvaa kokemustani kotimaisen laatuproosan äärellä niin, että kokemus näyttäytyisi ymmärrettävänä. Taustalla ovat siten esimerkiksi seuraavanlaiset kysymykset: Miksi tämä tuntuu niin lattealta ja epä-älyllistävältä? Miksi minusta lukijana tuntuu kuin ajattelukykyäni aliarvioitaisiin? Miksi tämä kirja haluaa niin kovasti huolehtia viihtyvyydestäni? Ja niin edelleen.

Olisi jokseenkin vähämielistä antautua myrkylliselle polemiikille, joka asemoi minut joko akateemisen koulutuksen pilaamana elitistinä tai tyytyy kumoamaan koko hoivan estetiikan ”joutavana lukijan paapomisena”. Hoivan estetiikka ei ole yksiselitteinen ilmiö, joka automaattisesti tuottaisi huonoa taidetta. Sen akilleenkantapäät ja kompastuskivet sopii kuitenkin tiedostaa. Jos hoivan estetiikan omaksuu liian imperatiivisesti, se yksinkertaistaa taideteoksen moraalisen universumin ulottuvuutta kohtuuttomasti. Tällä voi kenties pahimmillaan olla lukijaa tyhmentävä vaikutus. Tyhmentymiselle altistunut lukija on kirjallisuuden suhteen herkästi projektiivinen, ja tyhmät kirjat ruokkivat projektioita houkutellessaan lukijaa samastumaan hedelmällisen vieraannuttamisen kustannuksella.

Kritiikki, taide, estetiikka ja totuus

Julkaisin vuonna 2024 suuresti arvostamassani kulttuurilehti Särössä kriitikon valtaa pohdiskelevan esseen. Teksti menestyi omalla vaatimattomalla mittapuullani suorastaan poikkeuksellisesti, kun A.W. Yrjänän puoliso Kikke Heikkinen jakoi sen sosiaalisessa mediassa jokseenkin ylitsevuotavasti kehuttuna. Myös Yrjänä antoi myönteistä julkista palautetta.

Essee oli toki tässä mielessä kohdaltani onnistunut avaus. Olin jo jonkin aikaa haaveillut julkaisemisesta Särön verkkomediassa, ja päätoimittaja soitteli perään jo seuraavana päivänä tekstin tarjoamisesta. Pitkiin odotteluaikoihin ja toistuviin hylkyihin tottuneelle prekaarikirjailijalle tällainen vastaanotto oli mannaa, egoakin hivelevää. Minut toivotettiin tervetulleeksi kirjoittamaan Säröön jatkossakin, ja muisto vuoden 2024 keväästä lämmittää yhä. Takana oli vuoden jakso peliyrittäjänä. Vertailevan datan puutteessa emme ystäväni kanssa onnistuneet saamaan projektille riittävää rahoitusta, vaikka menestyimme sen verran hyvin aloittelevia yrityksiä tukevassa Draft-hankkeessa, että pääsimme kaksien karsintojen läpi ja saimme yhteensä 4 000 euroa kannustusrahaa. Olisimme kuitenkin tarvinneet 200 000–300 000 euroa saadaksemme projektin maaliin.

Virallinen yrittäjyys jäi toistaiseksi odottamaan parempia aikoja, ja koin jossain määrin lannistavaksi siirtymisen takaisin työttömyystuella eläväksi valkokaulusprekaariksi. Hallituksen leikkausten vuoksi tukeni pieneni noin 130 eurolla, mikä sekään ei varsinaisesti inspiroinut. Särölle julkaiseminen ei tässä ilmapiirissä ollut mikään pieni asia, ja esseen myönteinen vastaanotto oli silkkaa bonusta.

Kriitikkoesseeni näkökulma on yleisesti ottaen hoivaava, taiteilijan puolelle asettuva. Pyrkimykseni ei kuitenkaan ole viedä oikeutusta niin sanotuilta lyttäyskritiikeiltä, vaikka jälkeenpäin ajateltuna tekstini voinee perustellusti tulkita niinkin. Itse näen esseen laajana puolustuksena asia- ja tietopohjaiselle, hyvin perustellulle kritiikille. Lyttäys on oikeutettu, mikäli teoksen heikkoudet ovat niin merkittäviä, ettei niitä ole järkevää vain säälin nimissä sivuuttaa.

Kirjoitin kuitenkin enemmän taiteilijana kuin kriitikkona, vaikka olen itsekin kirjoittanut niin musiikki- kuin kirjallisuuskritiikkiä. Halusin puolustaa ”raskaan sarjan” kritiikkiä helppohintaista sotapäällikkömentaliteettia vastaan. Esseen välittömänä inspiraationa toimi A.W. Yrjänän Heliografi-albumin saama nuiva vastaanotto HS:ssä ja Kulttuuritoimituksessa. Kritiikit tykittivät ja lyttäsivät, mutta mielestäni vailla riittäviä perusteluja. Kirjallisuudentutkija Juhani Niemeä (ei sukua) seuraten mielsin (ja miellän) ne tyyppiesimerkeiksi laiskasta ilmaisukritiikistä, jossa kriitikon halu ilmaista itseään sivuuttaa asiasisällön.

 

Esseen varsinainen teesi kiteytyy sen loppupuolella:

 

Suoraviivaisemmin ilmaistuna kyse on kriitikon paradoksaalisesta kyvystä tulla aina uudestaan oman työnsä vasta-alkajaksi, kehittää valmius, joka sallii taideteoksen hämmentää, toisin sanoen suhtautua arvovaltaansa tyystin välinpitämättömästi. Tämä ei ole sotapäällikön, vaan filosofin asenne.

Siten näen esseeni päälinjan tukevan Herman Raivion kriitikkopositiosta käsin kirjoitetussa esseessä esiteltyjä ajatuksia. Raivion teksti on erinomainen negatiivisen kritiikin puolustus. Hänen mukaansa ”[k]riitikko on klassinen makutuomari, elegantiae arbiter”, joka ”päättää mikä taideteoksessa on hyvää, mikä huonoa”.

Samalla Raivio polemisoi ennalta-arvattavia elitismisyytöksiä vastaan: ”Jos makutuomarius kuulostaa elitistiseltä, se on tarkoituskin. Jos elitismi kuulostaa vastenmieliseltä, se johtuu todennäköisesti siitä, että elämme aikaa, jolloin hyvän ja huonon maun erosta ei enää puhuta.” Raivion huomiot tuovat hakematta mieleen Charles Taylorin pehmeän relativismin kritiikin filosofian klassikoksi nousseessa Autenttisuuden etiikassa (1995). Olipa oma maku mikä tahansa, se on aina hyvä, eikä toisen makua sovi kommentoida, sillä ”[k]un pilkkaa toisen makua, pilkkaa hänen kallisarvoisintaan”.

 

Tästä päädytään turvalliseen ja valheelliseen kliseeseen, ettei makuasioista voi kiistellä. Raivion mukaan sanonta viitannee yleisen makustandardin puuttumiseen nykyajassa, ja huomauttaa Pierre Bourdieun 1970-luvun tutkimusten maun yhteydestä sosiaaliseen luokkaan tuoneen ”makukeskusteluun valtadimension”. Juuri tämä on ”se asia, jota vältellään”: toisen maun määritteleminen ”koetaan lokeroivana ja alistavana”.

Suomalaiset ovat makudemokraatteja, tutkimuksessa todetaan. Paitsi että arvostelemme koko ajan toisten makuvalintoja, mutta peitellysti. Alemmissa luokissa ylenkatsotaan ylempien luokkien makumieltymyksiä kuin modernia taidetta. Kulttuuri- ja mediaeliitti taas halveksuu alempien luokkien tapaa tyydyttää kulinaarista nautinnonhaluaan makkaraperunoilla ABC-huoltoasemilla ja asua rumissa laatikkotaloissa. Makudemokratia on siis näennäistä. (Raivio)

Yhdyn tässä Raivion näkemykseen, sillä pidän yleisesti ottaen asennetta, joka relativoi makukysymykset näennäiseksi demokratiaksi, älyllisesti laiskana tai suorastaan anti-intellektuaalisena. Uskon, että on olemassa hyvää ja huonoa makua kuten on olemassa hyvää ja huonoa taidettakin. Näitä osoitettaessa perustelut ratkaisevat.

Raivion essee pakottaa minua ehkä kuitenkin tarkentamaan taannoisen kriitikkotekstini näkemystä joiltain osin. Aki Petteri Lehtistä hyväksyvästi siteeraten puhun onnistuneesta kritiikistä ”hedelmällisenä vuorovaikutussuhteena”. Toisaalta olen Raivion kanssa yhtä mieltä siitä, etteivät kritiikki ja taideteos keskustele keskenään siinä mielessä, että taideteosta tulisi ymmärtää etupäässä kommunikaation välineeksi. Tulen kyllä korostaneeksi ”ymmärtämiseen pyrkivän dialogisen rakentavuuden” tarpeellisuutta. Tässä yhteydessä kytken kuitenkin dialogin ja rakentavuuden hegeliläiseen näkemykseen jonkin ajattelemisesta annettuun kohdistuvana kieltona. ”Dialoginen rakentavuus” merkitsee ennen muuta jotain, joka on potentiaalisesti kaikenlaista sofismia väkivaltaisempaa, siis Heideggeria seuraten destruoivaa. Kyse ei ole niinkään suorasta dialogista kriitikon ja teoksen välillä kuin kritiikistä taitona (kritikē tekhnē), joka on elämänyhteydessä taiteeseen: ”Tässä elämänyhteydessä kritiikki osallistuu luovaan työhön tunnistamalla aina uudestaan muotoutuvia rajaseutuja tai ylipäätään toimii tilassa, joka aina on vasta muotoutumassa.”

Miellän siis dialogin luonteen kritiikin taidon ja taiteen yleisenä elämänyhteytenä, en niinkään kritiikin ja taideteoksen välisenä suorana vuoropuheluna. Voi sanoa, että dialogi asettuu tässä pikemminkin suhdetta kuvaavaksi metaforaksi kuin kommunikaatioajatusta tukevaksi väittämäksi. Kritiikin osa on (muun muassa) tunnistaa taiteessa tapahtuvia uuden tulemisia, mikä edellyttää harkintaa, makua ja vallankäyttöä. Yhdyn siten periaatteessa Raivion näkemykseen: ”Ihmiset voivat keskustella taiteesta ja kritiikistä, mutta kritiikki ja taideteos eivät keskustele keskenään. Kritiikki on tulkinta tai väite taideteoksesta, joka ei vastaa. Kunnioittakaamme taideteoksen ja kritiikin välistä hiljaisuutta.”

Voi toisaalta kysyä, kuinka ongelmallista on luonnehtia kritiikkiä keskusteluksi teoksen kanssa, mikäli keskustelu ajatellaan samaan tapaan kuin akateemisen tutkijan tutkimustyössään harjoittama dialogi, siis toisten tutkijoiden teoksissaan esittämiin näkemyksiin liittyvä pohdinta. Eikö myös kriitikko harjoita tällaista pohdintaa, siis tavallaan keskustele teoksen esittämien ”ajatusten” kanssa? Teos sellaisenaan ei tietenkään vastaa, mutta kriitikon pohdinta on silti sisäisen dialogin määrittämää. Teos ei avaudu tulkinnoille, vaan se avataan niille. Juuri teoksen ja kritiikin välinen hiljaisuus on se, joka myös käynnistää sisäisen dialogin. Esseessäni sivuan asetelmaa puhumalla kriitikon valmiudesta sallia teoksen hämmentää itseään.

Raivio haluaa ymmärrettävästi korostaa dialogia ihmisten välisenä tapahtumana, ja torjuukin tällä tavoin onnistuneesti kommunikaationäkökulmaan usein sisältyvän laiskan epä-älyllisyyden. Vierastan itsekin ajatusta taideteoksesta etupäässä kommunikaationa, varsinkin jos taide mielletään tekijänsä ja yleisön väliseksi kommunikaatioksi. Tällöin taiteesta tulee vain yksi viestinnän väline muiden joukossa, mikä vaikuttaisi oikeuttavan vaikeaselkoisen taiteen sysäämisen periferiaan ”huonona kommunikaationa”. Kuitenkin taiteen luonteeseen kuuluu nimenomaan fantasian läpäiseminen ja katkosten tuottaminen. Taiteen totuusulottuvuus kiteytyy usein teoksen häiritsevyydessä, sen kyvyssä vastustaa yksiniittisiä tulkintoja ja saada aikaan hämmennystä.

Esseeni paljastaa kriittisenä puheenvuorona ainakin sen, että taiteilijan ja kriitikon suhde on konfliktuaalinen – ja luultavasti sellaisena pysyykin. Tekstin hiukan hoivaava asenne on epäilemättä aiheettomasti lytätyn taiteilijan kannalta otollinen, mutta kaikesta huolimatta pyrkimykseni ei ole puolustaa haavoittuvaista ja herkkää taiteilijaa murskaavalta kritiikiltä noin ylipäätään. Kuten Raivio kirjoittaa, ”[k]ulttuuri on, usein ankaraa, debattia arvoista, tekemisestä, ilmaisun muodoista, ja täytyy olla mahdollista sanoa asioita selkeästi”. Mikäli kritiikin sisään leivotaan olettamus ihmisestä, joka on kyvytön vastaanottamaan negatiivista kritiikkiä, jokin on pahasti pielessä.

Taiteilija liikkuu alueella, jolla pitää varautua vastaanottamaan mitä tahansa. Erilaisten voimasuhteiden sfäärissä taiteilijalla ei ole turvatiloja. Jos hän luulee olevansa keisari, negatiivinen kritiikki riisuu häneltä vaatteet. Suuret ajatukset paljastetaan valtaviksi latteuksiksi, kauniiksi tarkoitettu kitschiksi, ylevä banaaliksi, herkkyys herkistelyksi. (Raivio)

Olen itse saanut murskaavaakin kritiikkiä Joensuu-trilogiastani, jota on moitittu ”pienin piirin elitismiksi”. Kritiikki on mielestäni ollut huonosti perusteltua, mutta ymmärrettävää. Trilogiani yleissävy on melko intellektuaalinen, ja sen keskeiset henkilöhahmot viljelevät nokkavaa, elitististä diskurssia, joka samalla toimii mimeettisen kilpailun välineenä. Nuorten taiteilijoiden arrogantit dialogit on toki vastenmielisiksi tarkoitettukin.

Mielenkiintoinen on kuitenkin Raivion tapa asettaa vastatusten totuus ja diskurssi. Taiteen kentällä vallitsevia voimia

ei pidä arvioida sen mukaan, ovatko ne moraalisesti hyviä vai pahoja, edistyksellisiä vai taantumuksellisia, poliittisesti oikealla vai väärällä puolella. Sen sijaan pitää kysyä: ovatko voimat esteettisesti hyviä vai huonoja? Niitä pitää arvioida vahvuuden asteiden ja vaikutusten perusteella, minkälaisia jälkiä kulttuuriin tai ihmisiin ne jättävät. … Positiivinen kritiikki ei ole automaattisesti valheellista ja negatiivinen totuudellista tai rehellistä. Negatiivinen kritiikki ei ole aitoa, positiivinen feikkiä. Kritiikki ei pelaa totuuden, vaan diskurssin, tulkinnan ja kirjoituksen alueella. (Raivio)

Estetiikan erottaminen tällä tavoin moraalista vaikuttaa hiukan liian suoraviivaiselta. Voi jopa miettiä, mitä ”esteettisesti hyvä” merkitsee, ellei ”hyvä” viittaa myös – edes hyvin etäisesti ja välillisesti – jonkinlaiseen moraalisen universumin olemassaoloon. Kaunokirjallisen teoksen kieli voi toki olla hyvää eli tyylitajuista ja viimeisteltyä. Romaani, jonka maailmankuva on nihilistinen tai äärioikeistolainen, voi olla tässä mielessä hyvä kirja. On kuitenkin hankala kytkeä totuusulottuvuutta kokonaan irti estetiikasta, jonka onnistuneisuuden arviointiin usein liittyy myös teoksen maailmankuvan kriittinen pohdinta. Tämä pohdinta edellyttää monesti vähintään implisiittisen näkemyksen ja kysymyksen siitä, onko teoksen välittämä maailmankuva – tai kuten Iris Murdoch sanoisi, sen moraalinen universumi – tosi vai ei. Kriitikon eettinen arvostelukyky heijastuu hänen makutuomioissaan, mutta jos hän on hyvä työssään, teoksen maailmankuvan vastaavuus oman arvomaailman kanssa ei merkitse hänelle esteettistä kriteeriä, vaan toimii estetiikan yhtenä kontekstina. Mikäli näet estetiikka kokonaan erotetaan maailmankuvasta ja -käsityksestä, voi kysyä, jääkö siitä jäljelle mitään merkityksellistä, vai onko palattava äärimoderniin näkemykseen taiteesta puhtaan autonomisena elämänalueena.

Tulkitsenkin Raivion vastustavan yllä nimenomaan tietynlaista moralismia, en niinkään puolustavan estetiikan ehdotonta autonomiaa, enkä siis ajattele hänen väittävän kestämättömästi, ettei moraali liity estetiikkaan mitenkään. Tämä käy nähdäkseni ilmi jo hänen arviointikriteereistään. Taiteen kentällä toimivia voimia on arvioitava ”vahvuuden asteiden ja vaikutusten perusteella, minkälaisia jälkiä kulttuuriin tai ihmisiin ne jättävät”. Vaikutukset voivat ilmeisesti olla hyviä tai huonoja, ja on hankala nähdä, ettei tässä viitattaisi myös totuuden ja valheen rekistereihin, ei siis yksinomaan siihen, aiheuttaako jokin ”esteettinen voima” vastaanottajassaan mielihyvän tai mielipahan tuntemuksia. Estetiikka on myös eettinen kysymys, vaikkei näiden suhde ole suoraviivainen ja yksitulkintainen.

Moralistinen lähestymistapa estetiikkaan tarkoittaisi esimerkiksi jonkin teoksen laadullista arviointia sen perusteella, mihin yhteiskuntaluokkaan sen tekijä kuuluu tai onko hän ihmisenä vastenmielinen tyyppi, kannattaako taantumuksellisia vai edistyksellisiä arvoja, ja niin edelleen. Moralismina pidän myös taideteoksen  arvon suoraviivaista määrittämistä sen mukaan, onko teoksessa hahmottuva maailmankuva oman arvomaailmani mukainen vai ei. Läpeensä nihilistinen romaani voi olla hyvä tai kehno riippuen esimerkiksi siitä, avaako se uusia ajattelun ja kokemisen horisontteja vai ei. Kuitenkin tämä avaamisen ja avautumisen kysymys vaikuttaa kytkeytyvän laatuun tasolla, joka mahdollistaa samalla moraalisen pohdinnan. Uuden ajatteluhorisontin avautuminen ei ole vain esteettinen kategoria; kyse on maailmaan suuntautuvan ymmärryksen laajenemisesta. Tällöin kyse on välttämättä myös totuudesta.

Ilman totuusulottuvuutta taide latistuu kielen ja ilmaisun fetisismiksi, jollaiselta ei sovi odottaa yhteiskuntakriittistä panosta ainoankaan relevanttiin keskusteluun. Kuitenkin moni kriitikko suorastaan perustelee teoksen merkitystä sen yhteiskunnallisuudella. Jo tämä riittää osoittamaan, etteivät estetiikka ja moraali ole toisiinsa nähden autonomisia todellisuuksia.