Kokemuksia hoivan imperatiivista kotimaisessa kaunokirjallisuudessa

Kokemustani suomalaisen korkean profiilin nykyproosan puolelta sävyttää vaikutelma, jota voi kutsua hoivaavan imperatiivin estetiikaksi. Saadakseni asetelman kunnolla esiin minun on hiukan kärjistettävä. Mitä tarkoitan hoivaavalla imperatiivilla? Sekä implikaatioita että eksplikaatioita. Valotan aluksi kokemustani ihannelukijan konstruktion kautta. Kirjoitukseni jatkaa itsenäisesti edellisen tekstini anti-intellektualismiin liittyvää tematiikkaa.

Kirjailijana kuvittelen väistämättä omallekin proosalleni ihannelukijan. Ihannelukija on työskentelyprosessin kannalta hyödyllinen konstruktio. Se mahdollistaa sekä ymmärtävän että strategisen etäisyyden ja läheisyyden siihen, mitä kulloinkin on kirjoittamassa. Ihannelukijani keskeiset ominaisuudet tiivistyvät seuraaviin piirteisiin: älyllinen itsenäisyys ja uteliaisuus; pyrkimys tarkastella taideteosta jonain, joka esittää kutsun maailman ja itsen ymmärtämiseen toisin; kyky sietää ratkeamatonta ristiriitaa ja hyväksyä monimielisyys; todellisuuden näkeminen dialogisesti, irtautuminen ”viimeisen sanan” logiikasta.

Tiedostan ihannelukijani ”modernistisuuden”. Vaikka tämä arvostaa viihdyttävää tekstiä, esteettisenä kriteerinä sillä on vain välinearvo. Modernistinen ihannelukija ei myöskään aseta samastuttavuutta miksikään ydinarvoksi, vaan näkee äärimmäisen samastuttavuuden vaatimuksen neuroottisen subjektin piilevän narsismin ilmauksena. Hän ajattelee, ettei taideteoksesta tule etsiä itseään, vaan on kuunneltava, mihin suuntaan teos häntä kutsuu. Taiteen ei tarvitse tuottaa hyvää mieltä, samastumiskokemukset ovat yhtä arvokkaita kuin vieraantumisenkin.

Millainen sitten on hoivaavan imperatiivin mukainen ihannelukija? Kutsun hoivaavaksi imperatiiviksi ajatusrakennelmaa, jossa lukija näyttäytyy vähintään potentiaalisesti lähes äärettömän traumatisoituneena ja kuormittuneena, jollain tapaa hyvin haavoittuvaisena subjektina. Hoivaava imperatiivi tuottaa modernismista poikkeavan estetiikan: lukija mieltyy uhriksi, jota on kohdeltava hellästi, lukijan mahdolliset traumat ja henkiset rajoitukset huomioiden. Jos modernistisen proosan ”idea” on herättelyssä ja kivuliaassa tietoisuuden laajenemisessa, määrittelee jälkimodernia hoivan estetiikkaa ajatus terapeuttisuudesta.

Hoivan imperatiivin ja estetiikan voi nähdä positiivisesti uusliberalistisen hegemonisen narratiivin vastakertomuksena. Hoivan logiikka on vastakkaista pääoman logiikalle, jota määrittelee brutaali kilpailu- ja pudotuspeli, armoton jako harvoihin huippuihin ja lukemattomiin häviäjiin. Hoivan estetiikassa tämä kertomus tulee kiistetyksi. ”Tukien varassa pärjäily” näyttäytyy yllättäviä, voimaantumisen ja vapauden alueita itseensä kätkevänä tapana ”tehdä omaa juttuaan” (kuten Ossi Nymanin Röyhkeydessä) ja omaksua ainakin symbolisen vastarinnan positioita kapitalismiin nähden.

Jos modernistinen herättelyn estetiikka tuottaa toisinaan julmia romaaneja, jotka jättävät lukijalleen suuhun pilaantuneen maun ja syyllistyvät shokkiarvoiseen inhorealismiin, voi hoivan estetiikkaa vaatia tilille toisentyyppisistä epäonnistumisista.

Traumatisoituneelle ja äärimmäisen hauraalle lukijasubjektille suunnatulla proosalla on näet vaara muuttua salaa holhoavaksi, kieleltään banalistiseksi ja jatkuvasti ”lukijan hyvästä olosta” huolehtivaksi – siis lukijan älyä aliarvioivaksi, kroonisen ”elitismin” pelossa jopa kaikenlaista syvällisyyttä vältteleväksi kirjallisuudeksi, joka tyypillisimmillään jää pelkäksi arkisten tapahtumien ja yksityiskohtien havainnoinniksi. Kyse ei ole vain ”pienen ihmisen” näkökulmasta, vaan pikemminkin pienennetystä subjektista, joka on siinä määrin trauma-oireeseensa kiinnittynyt, että suuri osa todellisuudesta näyttäytyy kohtuuttomia vaatimuksia esittävänä herruutena. Hoivan imperatiivin pienentämälle subjektille monimielinen ja älykäs proosa on helppo torjua akateemisuuden pilaamana elitisminä.

Puhtaassa viihdekirjallisuudessa asetelma näkyy vielä selkeämmin. Kokemukseni mukaan esimerkiksi fantasiakirjallisuuden lajityypillinen kerronta on monin paikoin muuttunut suorastaan infantiiliseksi. Viihteessä on toki aina ollut paljon alentuvaa aukiselittämistä. Nykyisellään tuntuu kuitenkin yhä useammin törmäävän (aikuisille suunnattuihin) kirjoihin, joiden tekijä vaikuttaa etukäteen varmistelevan, ettei lukijalta taatusti jää ymmärtämättä ainoakaan päähenkilön vaikutin, tunnetila tai moraalinen pyrkimys.

Tämä kirjoitus on ainakin osaksi yritystä hahmottaa toistuvaa kokemustani kotimaisen laatuproosan äärellä niin, että kokemus näyttäytyisi ymmärrettävänä. Taustalla ovat siten esimerkiksi seuraavanlaiset kysymykset: Miksi tämä tuntuu niin lattealta ja epä-älyllistävältä? Miksi minusta lukijana tuntuu kuin ajattelukykyäni aliarvioitaisiin? Miksi tämä kirja haluaa niin kovasti huolehtia viihtyvyydestäni? Ja niin edelleen.

Olisi jokseenkin vähämielistä antautua myrkylliselle polemiikille, joka asemoi minut joko akateemisen koulutuksen pilaamana elitistinä tai tyytyy kumoamaan koko hoivan estetiikan ”joutavana lukijan paapomisena”. Hoivan estetiikka ei ole yksiselitteinen ilmiö, joka automaattisesti tuottaisi huonoa taidetta. Sen akilleenkantapäät ja kompastuskivet sopii kuitenkin tiedostaa. Jos hoivan estetiikan omaksuu liian imperatiivisesti, se yksinkertaistaa taideteoksen moraalisen universumin ulottuvuutta kohtuuttomasti. Tällä voi kenties pahimmillaan olla lukijaa tyhmentävä vaikutus. Tyhmentymiselle altistunut lukija on kirjallisuuden suhteen herkästi projektiivinen, ja tyhmät kirjat ruokkivat projektioita houkutellessaan lukijaa samastumaan hedelmällisen vieraannuttamisen kustannuksella.

Kirjailijakuulumisia vuonna 2025

 
Julkaisin vuonna 2019 runokokoelman Kainin laulut. Pidän sitä yhä yhtenä taiteellisesti onnistuneimmista teoksistani. Silti olen edennyt kauas sen ahdistuneista näkymistä.
 
Suurin osa kokoelman runoista syntyi vuonna 2018, jolloin sairastin vielä masennusta. Elämä oli jatkuvaa rämpimistä. Tuntui kuin menneisyys olisi jotenkin kelattu pois, ikään kuin kelanauha olisi katkennut ja piiskannut tyhjää ilmaa. Soitin pyöritti kasettia, mutta mitään soitettavaa ei ollut.
 
Purin kokoelman runoihin silloiset tuntoni elämästä, jonka koin pettäneen minut. Ei ehkä ole liioiteltua sanoa, että oksensin teksteihin kaikki ne vihan, katkeruuden ja kroonisen ulkopuolisuuden tunteet, jotka masennuksessa pääsivät valloilleen ja myös usein nielaisivat minut toistuviin ahdistuskohtauksiin, joiden tulemisen pystyin aistimaan jopa tunteja ennen niiden huipentumista. Tällaisina päivinä tunsin jo aamulla, että kurkulleni oli asetettu suuri tylppä veitsi, enkä voinut tehdä mitään väistelläkseni sen sahausta. Ja sahaus myös alkoi, se oli tasaista ja tappavaa varmuutta, jatkumo katkokseksi muuttuneessa elämässä.
 
Kainin laulujen ylistävä arvio maakuntalehdessä seuraavana vuonna piristi, mutta tuossa vaiheessa ”kirjailijanuraani” tiesin jo, etteivät tällaiset kehut valtakunnallisessa mittakaavassa merkitse paljonkaan. Jälkeenpäin olen kuitenkin hyvilläni, että ylipäätään sain kokoelman julkaistua. Myöhemmin kustantajani näet ilmoitti lopettavansa runojen kustantamisen kokonaan toiminnan totaalisen kannattamattomuuden vuoksi. Ratkaisu on valitettava, mutta ymmärrettävä: runojen julkaiseminen on ylellisyyttä, jota rahoitetaan ylijäämällä.
 
Julkaisin Kirjokannelta vielä toisen kokoelman (Laula herrasi doxaa, 2021), mutta siitä ei ilmestynyt ainoatakaan arvostelua. Nyt olen muutaman vuoden tauon jälkeen kirjoittanut muutamia uusia runoja, mutten jaksa edes haaveilla niiden julkaisemisesta. Moni kaltaiseni pienilevikkinen kirjailija on epäilemättä samassa tilanteessa. Miten ihmeessä saisin läpi runokokoelman, kun julkaisemattomia romaanejakin on kertynyt hyllyyn jo kaksi? Pienkustantajat kituvat, eikä tilanne todellakaan ole heidän vikansa.
 
Kainin laulut merkitsee minulle nykyään esimerkkiä siitä, että viha ja katkeruus voivat jonkin aikaa toimia todellisen taiteen hyvänä polttoaineena. Tiesin kuitenkin jo noita runoja kirjoittaessani, että nämä tunteet on päästettävä virtaamaan läpi, eikä niiden ole hyvä jäädä asumaan. Toisen kokoelman runot eivät mitenkään sattumalta ole aivan toisen sävyisiä. Jos Kainin laulujen cantus firmus on kosto, vieraus ja epätoivo, etenin Laula herrasi doxassa apokalypsiin ja itseironiseen karnevaaliin.
 
Uudemmista runoista on vielä paha sanoa paljonkaan, mutta jonkinlaiset varovaiset elämän juhlinnan, eksymisen ja pakenemisen nuotit niissä taitavat soida.
 
Vaikka olen yleisillä menestyksen mittapuilla aika epäonnistunut kirjailija, en voi sanoa tämän vaikuttaneen tippaakaan kirjoitushaluihini tai edes siihen, millaisista aiheista tahdon kirjoittaa. Ikävä kyllä minulla ei ole megalomaanista traumaa, enkä siksi liene lähiaikoina kirjoittamassa autofiktiivistä selviytymistarinaa, jollaisia valtavirran kustantajat himoitsevat. Olen kyllä työstämässä helluntailaismenneisyyttäni käsittelevää esseekokoelmaa, mutta vältän tietoisesti traumakertomuksen asetelmia. Kyllä, koin jonkin verran hengellistä väkivaltaa ja ulossulkemista, mutta näiden asettaminen kirjoittamiseni keskiöön tuntuisi epärehelliseltä. On pakko tunnustaa, etten ole traumatisoitunut, enkä enää edes katkera menneisyydelleni. Otteeni on pohdiskeleva, ristiriitoja tunnusteleva. Haluan kirjoittaa monimielisesti ja hämmentävästi.
 
Oudolla tavalla olen myös sinut sen ajatuksen kanssa, ettei kirjailijantyölläni ole minkäänlaista odotettavaa tulevaisuutta. Kirjoitan vain muutamille lukijoille. Toivon lähinnä saavani käsikirjoituksiani jatkossa läpi joillekin pienkustantamoille, joilla on resursseja sellaisille välttämättömyyksille kuin editointi ja ehkä aivan minimaalinen markkinointi. Jos näin tapahtuu, olen varsin tyytyväinen.
 
Kirjallisuus on somen algoritmien ja näkyvyyteen perustuvan ekonomian vuoksi menettämässä jo alun pitäenkin epätäydellistä autonomiaansa. ”Alustojen äänen” miellyttäminen edellyttää tekstiltä selkeitä moraalisia asetelmia, samaistuttavuutta ja ennen kaikkea kirjailijan tuotteistamista teoksensa yli. Siksi traumaattinen autofiktio trendaa, siksi somealustojen influensserit paketoidaan kirjailijoiksi. Kaltaiseni ”modernistit” – kirjailijatyypit, joille taideteoksen arvo on sen kyvyssä hämmentää tavalla, joka on moraalisesti monimielistä ja rikkonaista – jäänevät tämän kehityksen jalkoihin. Hämmentävät ja ”vaikeat” kirjat eivät saa tykkäyksiä ja jakoja, sillä niillä on taipumus vieraannuttaa pikemmin kuin samaistuttaa.
 
Kuinka sitten säilyttää ammatillinen omanarvontunto sortumatta hyödyttömään poteroonsa? Alustojen anonyymi massa määrittelee sen, mikä kirjallisuudessa on merkittävää. Nimekäs korkean profiilin kirjailija voi tosin menestyä myös alustalähtöistä arvotusmekanismia kritisoimalla, mutta tämä on vain ulkopuolettoman ja kaiken nielevän systeemin oire. Kapitalismi tunnetusti tekee lisäarvoa myös itseensä kohdistuvalla kritiikillä.
 
Olen toistuvasti huomannut, että paras tapa välttää poteroituminen ja hyödytön vastarinta on keskittyä olennaiseen eli kirjoittamiseen. Menestyminen ja näkyvyys eivät oikeastaan liity varsinaiseen työhön ja siitä saamaani iloon. Tunnustuksen saaminen on upeaa, mutta katveeseen jääminen ei – toisin kuin uusliberaali markkinafundamentalismi haluaa väittää – merkitse sen enempää lahjattomuutta kuin vähäisempääkään osaamattomuutta.
 
Vastaavassa tilanteessa oleville kollegoilleni haluankin sanoa saman kuin itsellenikin: ehkä emme kirjoita nykyhetken, vaan tulevaisuuden lukijoille. Ja toisaalta: kirjailijallehan riittää jo muutama lukija. Paras mahdollinen palaute tulee jatkossakin yksittäisiltä ihmisiltä, joille kirjasi on riittänyt avaamaan maailman. Niitäkin ihmisiä on.
 
 

Vuosi 2024

 
Jos mietin viime vuoden päällimmäistä teemaa, sitä mikä jollain tapaa tiivistää koko vuoden ”yleiskokemuksen” ja tuntuu oikeutetulta tavalta otsikoida tuo vuosi, yksi sana riittää: ystävyys. Toinen sana voisi olla hoiva tai hoivaaminen.
 
Ihmeellisten sattumien kautta olen saanut laajan ystäväpiirin, sellaisen jollaisia ei tiedä olevan olemassakaan, ennen kuin vuosien kuluessa havahtuu elävänsä sellaisen keskellä. Ystäväpiirin sijaan voi hyvin puhua yhteisöstä ja jopa valitusta perheestä, sillä vähitellen olemme melkein kaikki muuttaneet saman kaupungin sisässä samaan lähiöön niin, että asuntomme ovat pienen kävelymatkan päässä toisistaan. Kyläilemisen sijaan hengailemme. Jos jotakuta ei näe pariin viikkoon, se on jo ikuisuus.
 
Tämä omintakeinen yhteisö alkoi kehittyä jo 2010-luvun puolivälissä, vaikkei kellään silloin ollut hajuakaan, mihin asiat johtaisivat. Ahtaiden hellarivuosien jälkeen halusimme, me muutamat karanneet luopiot, vain bilettää ja juhlia elämää, vaikka itse kärsinkin masennuksesta ja arkisin kuljin ympäriinsä kuin haamu.
 
Kaveripiiri laajeni sattumien ja kohtaamisten kautta. Jossain vaiheessa alettiin puhua enemmän siitä, millaista olisi jos porukka asuisi samassa kaupunginosassa. Muuttoliike alkoi, ystävyydetkin syvenivät. Uusia ihmisiä ilmaantui. Osa heistä oli aluksi vain satunnaisia baarituttuja tai kaverin kavereita, mutta tuossa vaiheessa pienessä porukassamme oli jo jotain outoa imua. Yhdessä vietetty aika teki ystäviä. Perustin bändin, jälleen uusia ihmissuhteita. Soittokaverit ujuivat mukaan laajempaan porukkaan. Samalla kaikki tapahtui oikeastaan huomaamatta.
 
Viime vuonna ymmärsin selvemmin kuin kertaakaan sitä ennen, etten ole yksin sen tunteen kanssa, että ympärilläni on ihmisiä, joista en ole valmis päästämään koskaan irti – että tämä on jonkinlainen perhe, jonka kanssa haluan vanheta yhdessä, ei vain läjä tilapäisiä ihmissuhteita, jotka voi jättää paremman palkan ja uuden työpaikan vuoksi ja niin edelleen.
 
Mikä meitä yhdistää? Ei aate, ei uskonto, ei poliittinen ideologia. Tämä porukka on alun perin syntynyt bilettämisen ympärille, ja juhlimisen merkeissä suurin osa meistä yhä näkeekin toisiaan useimpina viikonloppuina. Bilettäminen on tietenkin pinnallista ja tuhlailevaa, se ei ole syvämietteinen ja vakava aate tai ideologia. Ideologia voi yhdistää ihmisiä syvällisellä tavalla – entisenä helluntailaisena tiedän tämän aivan kokemusperäisesti – mutta yhtä helposti se myös erottaa ystävät toisistaan juuri sikäli kuin tulee ideologisia erimielisyyksiä.
 
Bilekaveruus kehittyy vähitellen, pelkän yhdessä vietetyn ajan myötä. Yhtäkkiä huomaa, että tämä on ollut enemmän kuin kaveruutta jo vuosikausia. Sama pätee oikeastaan bänditouhuihinkin. Alan soittaa tuntemattomien tyyppien kanssa, seuraavaksi huomaan olevani jälleen yhdenlaisessa perheessä, ja miten nopeasti kaikki tapahtuikaan.
 
Vuosi 2024 oli havahtumista siihen, että ihmisen kuuluu hoivata toista, eikä juuri mikään ole hoivaa tärkeämpää. Minua on aina hämmentänyt se, kuinka itsestään selvänä asiana suhtaudumme ystävyyssuhteiden vaihdettavuuteen ja pinnallisuuteen. Jos saa parempipalkkaisen työn muualta, kukaan ei paheksu valmiuttamme jättää ystävät ja vaihtaa paikkakuntaa, vaan päinvastoin teeskentelemme, että ihmissuhteet säilyvät ennallaan, vaikka kaikki oikeasti muuttuu. Olen myös aina miettinyt, olenko tässä suhteessa yksinomaan outo ja naiivi, miksen vain tajua ”realiteetteja”.
 
Toisaalta olen oman valintani tehnyt. Taiteilijanahan minun olisi ”kannattanut” muuttaa Helsinkiin verkostoitumisen ja uran edistämisen vuoksi, pääkaupungissahan kaikki relevantti tapahtuu, kun on kyse näin pienestä valtakunnasta. Täällä periferiassa menestymisen mahdollisuudet jäävät aika olemattomiksi, taidemaailmassakin kaikki on kiinni suhteista. En kuitenkaan ole koskaan edes harkinnut tällaista siirtoa, ja syy on aina sama: täällä ovat ne ihmiset, joiden kanssa haluan olla, eikä edes taide ole ystäviä tärkeämpää. Oikeastaan taide, mitä siihen tulee, on elämän sivutuote, joka kukoistaa parhaiten silloin, kun sille ei liiaksi omistaudu. Aivan kuten onnellisuuskin.