Tupakkatauolla menneisyyden kanssa

 
2000-luvun alussa olin tiiviisti osa helluntaikristillistä nuorisoskeneä. Sosiaalinen elämäni tapahtui enimmäkseen kotiseurakunnan piirissä. Olin nuori ja levoton lukiolainen, hyvin halukas elämään uskoani todeksi, kuuntelemaan Jumalan ääntä ja kutsua. Koin ulkopuolisuutta ja suunnatonta kuulumisen tarvetta. Nämä tunteet ja kokemukset määrittelevät noiden aikojen muistojen päävärit. Olin yksin, silti ystävien ympäröimä. Koko silloinen elämäni tuntuu jälkeenpäin tarkasteltuna niin ambivalentilta, niin rakkauden kuristamalta, etten vieläkään tiedä, mitä siitä tulisi ajatella.
 
Monelle samoissa piireissä pyörineelle 2000-luvun alun hellariskene on varsinainen nostalgiatehdas (eikä tässä ole mitään moitittavaa) kesäleireineen, sydänsuruineen, hormonimyrskyineen ja myöhäisine saunailtoineen. Mutta mitä tapahtuu, kun samat ihmiset kokoontuvat menneiden muistelemisen merkeissä yhteen yli kaksi vuosikymmentä myöhemmin?
 
Minun kohdallani uteliaisuus – ja ehkäpä halu jonkinlaiseen rehelliseen, ihmisten väliseen kohtaamiseen – voitti lopulta noihin aikoihin liittyvät ahdistuksen- ja häpeäntäyteiset muistot. Päätin vastata kutsuun myöntävästi, vaikka pelotti: olenhan aina halunnut työstää menneisyyttäni aktiivisesti, tunnustaa sen olemassaolon ja vaikutuksen nykyisyydessäni. (Onhan koko alkupään kirjallinen tuotantonikin pitkälti noilta ajoilta perittyjen ”traumojen” tematisoimista, enkä vieläkään usko kirjoittaneeni kaikkea…)
 
Osallistuin tapaamiseen hyvän ystäväni kanssa – hänkin kutsun saanut, sittemmin ”uskonsa menettänyt” ex-helluntailainen kuten minäkin. Vaikka oli vasta aamupäivä, tiesimme, ettei kummastakaan ole kohtaamaan menneisyyttä selvin päin, joten päätimme juoda itsemme tuntuvaan humalaan. Alkoholihan on anksiolyytti, ja nyt oli selvääkin selvempi tilaus pienelle paikallispuudutukselle.
 
Perille ehtiessämme olimme jo kelpo sumussa. Tulimme myöhässä ja valuimme takapenkkiin, moikkailimme tutut kasvot. Laitoin nikotiinipussin huuleen ja kontemploin kännisesti ympärilläni vellovaa sekalaista menneiden muistelua. Siinä vaiheessa mikään ei enää ahdistanut. Kun raamattutunti (kyllä, sellainenkin kuului päivän ohjelmaan) alkoi, tuumasimme, että taitaa olla tupakkatauon paikka.
 
Siinä me sitten istuimme, vanhan kotiseurakuntamme kulahtaneilla portailla. Jos ei ole koskaan ollut helluntailainen, ja etenkään jos ei ole ollut helluntainuori 2000-luvun alussa, voi olla mahdoton ymmärtää, mitä todella merkitsi istua tupakoimassa juuri noilla portailla Leijona-pulloa kallistellen, täynnä iloa siitä, että uskalsi paikalle omana itsenään. Sillä kuinka monet kerrat olin kiivennyt noita rappusia kaikkea muuta kuin omana itsenäni, yksinäisyyttäni ja ulkopuolisuuttani peläten, mielessä jatkuvat yliminämoitteet siitä, etten vain yritä tarpeeksi?
 
Mutta nyt olin humalassa ja maailma tuntui selkeältä, se oli asettunut paikalleen. Raamattutunnin loputtua muutkin tulivat ulos. Muodostui pieniä jutustelevia sakkeja, tilattiin pizzaa. Aurinko hehkui. Join lisää. Puhuin niitä näitä ihmisten kanssa. Ystävällisiä kasvoja, jaettu tietoisuus: kahdessa vuosikymmenessä tapahtuu kaikenlaista… tunsin oloni tervetulleeksi, vaikka kanssakäyminen jäikin pinnalliseksi. Jos paheksuvia katseita oli, ne saattoi helposti jättää omaan arvoonsa: niitähän ei joka tapauksessa päissään edes huomannut.
 
Jälkikäteenkin olen muistellut tuota kesäkuista päivää mielihyvällä. Menneisyys käveli vastaan, enkä tuntenut katkeruutta, vaikken sanojani säästelekään (en nyt enkä vastaisuudessa). Olemme selvästi jatkaneet omaa elämäämme, kulkeneet omia teitämme; nykyään lienemme jonkinlaisissa moikkailuväleissä. Kumpikin arvostamme rehellisyyttä, joten tästä on hyvä jatkaa.
 
 
 

Keskustelu kesäillassa

Viitteellinen rekonstruktio perjantai-illalta. Pyöräillään kolmisin keskustaa kohti, alla jokunen olut ja snapsi. Illassa on viileyttä, ei liiaksi. Taivas on maidonvaalea, etäisyydessä: sakramentti. Ajaudumme puhumaan elokuvista.

HT: Siis kaikissa näissä leffoissa, Kellopeliappelsiinissa, Funny Gamesissa, Alastomassa lounaassa, on voimakas feminiininen ja seksuaalinen jännite.

MN: Miten se sun mielestä ilmenee?

HT: No Kellopelissähän siltä tyypiltä kysytään suoraan, onkse homo… sit jos muistat Alastomasta lounaasta sen kohtauksen siellä baarissa sen homoseksuaalin kanssa, ja sit tulee se leikkaus suoraan siihen vitun tupakoivaan alieniin… (Ne saatanan muukalaiset on ihan selvä tapaus, jos mietitään seksuaalisuutta.) Ja Funny Gamesissa se toinen niistä pojista on tosi feminiininen, suorastaan kaunis. Se jännite on tosi selkee ja voimakas, se on koko ajan siellä.

MN: Pelottavimmat kauhuelokuvat hyödyntää feminiinistä kuvastoa.

HT: Ja seksuaalisuus on aina kaikessa.

MN: Näin on. Tiiättekö mikä tekee feminiinisestä pelottavan? Se kun mitään ei kielletä, kaikki suljetaan sisään. Muuta ei kielletä kuin kielto itse. Siinä se juttu on. Tulee se sulautuminen, pelko itsen katoamisesta. Jos kielto on kielletty, jää tasan kaks vaihtoehtoa. Joko sulaudut siihen toiseen ja katoat… tai sitten jäät ikuiseen eroon. Vähän niinku psykootikolla! Ääretön ekstaasi tai ääretön yksinäisyys ja ahdistus. Tää on parhaiden kauhuleffojen juttu. Tällä ne pelaa.

HT: Vittu. Nii.

MN: Jos mietitään sitä mikä kalalaji se nyt oli. Missä se koiras sulautuu naaraan kylkeen paritteluaktin jälkeen. Ni tässä on jotain syvästi häiritsevää.

HT: Joo.

J: Ei vittu mitkä keskustelut. Matkalla baariin…

HT: Jooeisaatana…

MN: Joo mut toi oli hitonmoinen havainto. Siis toi HT:n juttu. Sitä vois kehitellä enemmänki…

HT: Joo.

J: Joo.

(Tullaan Huuman edustalle. Kaveri moikkaa terassilta. Huomaan lompakon jääneen kotiin.)

MN: EI HELVETTI, mä unohdin lompakon shortsien taskuun.

HT: Ei oo ongelma.

MN: Mä lainaan joltaki teistä ja maksan… pystyn mobiililla maksamaan vaikka heti.

B (terassilta): Kyllä nää tämmöset järjestyy.