Entinen solunjohtaja muistelee

 

Moninkertaistuva seurakunta, itsepäinen lauma ja heikko johto. Merkintöjä eräästä modernin kapitalismin kokeilusta

 

 

2010-luvulla olin silloisessa kotiseurassani yksi solunjohtajiksi kutsutuista vastuunkantajista. Soluksi kutsuttiin tyypillisesti seurakuntalaisten kodeissa kokoontuvia pienryhmiä, joissa jaettiin arkisia kokemuksia ja – kuten fraasi kuului – ”rakennuttiin” yhdessä. ”Rakentuminen” saattoi viitata moneenkin asiaan, vaikkapa yhdessä rukoilemiseen ja Raamatun opiskeluun pienellä porukalla.

 

Solunjohtaja ei alun perin ollut kovinkaan täsmällinen käsite, vaan tarkoitti lähinnä ihmistä, joka organisoi ja kokosi ryhmän sekä vastasi yleensä keskustelun teemoista ja alustuksista. Johtajuus saattoi joissain ryhmissä olla hyvin ”matala” käsite, toisissa tapauksissa siihen taas liittyi vahvojakin hierarkian ja auktoriteetin merkityksiä. 2000-luvun vuosina ehdin olla mukana kummankinlaisissa soluissa: oli vapaasti keskustelevaa kriitikko- ja älykköporukkaa, mutta myös autoritaarisemmin vedettyä laumaa, jossa johtaja omaksui ”opettajan” roolin.

 

”Älykkösolussamme” suhtauduimme johtaja-auktoriteetin puuttumiseen ylpeydellä. Ruodimme yhteisöllisiä ongelmakohtia ja purimme helluntailaisuuden aiheuttamia paineita. Autoritaarisemmassa kokoonpanossa ”opettaja” usein turhautui kriittisestä asenteesta ja kaipasi laumaltaan selvästi ennen kaikkea vastaanottokykyä.

 

2010-luvulla halusin jälleen kerran ”ottaa uskonasiat vakavammin”. Muutamien käänteiden jälkeen päädyin johtamaan omaa soluani. Noihin aikoihin seurakunnan johto oli alkanut innostua modernin liike-elämän uusista johtajuusopeista. Solut muuttuivat epävirallisista, hierarkialtaan ja sisällöiltään vaihtelevan laatuisista porukoista keskusjohtoisemmiksi. Solunjohtajille järjestettiin paikallistason koulutuksia ja seminaareja, joissa jaettiin niin ”raamatullisen johtajuuden” periaatteita kuin pakettiratkaisumaisia opetusmateriaaleja solulaisten tarpeisiin.

 

Modernin mallin mukaisesti johtajaa ei tulkittu niinkään auktoriteetiksi kuin fasilitaattoriksi, solulaistensa hengellisen kasvun mahdollistajaksi, eräänlaiseksi sparraajaksi. Koulutuksissa vilisivät monenmoiset psykologiset kaaviot ja kasvumallit. Liike-elämästä poimittua ideologiaa perusteltiin sillä, että sen katsottiin olevan ”raamatullista alkuperää”. Solun tehtäväksi julistettiin opetuslapseuttaminen ja siitä seuraava moninkertaistuminen.

 

[EDIT 17.9.2025: Tarkennuksena ylläolevaan: Johtajakoulutukset itse asiassa puhuivat auktoriteetista paljonkin, mikä synnytti näin jälkeenpäin ajateltuna asetelmaan mielenkiintoisen jännitteen. Yhtäältä haluttiin näet säilyttää konservatiivinen, selkeäpiirteinen hengellinen auktoriteetti (joka viime kädessä oli Jumala); toisaalta konsulttimaista johtaja-ajattelua ajettiin juuri solutasolla (ja muissa koulutuksissa). Ristiriita vanhanaikaisen isällisen ehdottoman ja uuden, pehmeän johtajaideaalin välillä jäi luonnollisesti käsittelemättä, sillä kuten sanottu, solunjohtajakoulutusten materiaali oli hyvin pinnallista, enemmän iskulausetyyppistä kuin pohdiskelevaa ja syväluotaavaa.]

 

Näin pienen ja suhteellisen tiiviin ydinporukan muodostaman solun identiteetiltä alettiin edellyttää joustavuutta, jatkuvaa avoimuutta muutokselle. Kun solun jäsenet olisi kunnolla opetuslapseutettu, seuraisi jakautumisvaihe, joka ideaalimallissaan tarkoittaisi alkuperäisen ryhmän jäsenten muuttumista uusien solujen johtajiksi. Käytännössä jakautuminen merkitsi vähintäänkin alkuperäisen ryhmän puolittumista niin, että molemmilla oli oma johtajansa. Muutos tarkoitti myös uusia solulaisia.

 

Jakautumisen otollinen ajankohta ei ollut yksin solunjohtajan päätettävissä, vaan siitä saattoi määrätä myös johtava pastori tai muu seurakunnan viralliseen johtoon kuuluva henkilö, jolla oli yhteisössä konkreettista ”hengellistä auktoriteettia”. Luulen, että käytännössä jakautuminen tapahtui useimmiten jonkinlaisessa yhteisymmärryksessä solunjohtajan ja ylemmän tahon kesken, vaikka minullekin toisinaan muistutettiin, ettei seurakunta ole mikään demokratia.

 

Rivisolulaisilla ei varsinaisesti ollut sananvaltaa asiaan, ja solunjohtajan tehtävä oli evaluoida eli arvioida ryhmäänsä kuuluvien hengellistä kasvua, johon johtajuuskoulutuksissa pyrittiin antamaan ”objektiivisia” mittareita. Tällaisia mittareita olivat muun muassa raamatunluvun ja rukouselämän sitoutuneisuus ja säännöllisyys, mutta vähintään yhtä paljon painoarvoa oli epävirallisemmilla mittareilla kuten syntielämä ja elämäntapojen yleinen raittius. Kontrollista ei puhuttu, mutta sitä harjoitettiin, kuka karkeammin, kuka hienovaraisemmin.

 

Käytännön tasolla en omassa solussani jaksanut suhtautua näihin malleihin ja oppeihin kovinkaan vakavasti. Inhosin niiden pinnallisuutta; minua ahdisti ajatus pikku porukkamme hajoamisesta ja muutoksesta, joka suorastaan määriteltiin itseisarvoiseksi ja joka tarkoitti, ettei ollut mahdollista määritellä itse omaa sitoutumisen tai johtamisen tapaansa. Laajemmassa mielessä uusi johtajuusajattelu teki pahaa jälkeä sille, minkä aina olin itse ymmärtänyt koko solutouhun ytimeksi: mahdollisuudelle käydä pienessä porukassa rehellistä ja kriittistä keskustelua aiheista ja tunteista, joiden käsittelylle ei ollut tilaa normaaleissa jumalanpalveluksissa ja nuortenilloissa.

 

En usko monenkaan solun omaksuneen uutta johtajuusajattelua kovin kuuliaisesti juuri tästä syystä. Sehän edellytti yksittäisen solulaisen mieltämistä eräänlaisena valmennettavana; koko uskonelämä olisi pitänyt sitoa mitattaviin tulostavoitteisiin ja ylhäältä saneltuun muutosvalmiuteen. Tällaisessa mallissa solun olemisentapa turvallisena, vapaan ja kriittisen keskustelun olohuoneena katosi aidon yhteisöllisyyden korvautuessa pinnallisella, projektihenkisellä tiimieetoksella. Ihmiset kyllä kuuntelivat johtavia pastoreita koulutuksissa ja seminaareissa, mutta valittivat kahvitauolla, kuinka taakoittavaksi ja suorituskeskeiseksi homma oli mennyt.

 

Omakaan soluni ei jakautunut tai moninkertaistunut, vaan yksinkertaisesti hajosi. Solunjohtajien kokoontumisissa ei kauan jaksettu veivata malleista ja fasilitoimisesta, vaan jauhettiin paskaa teknologisista uutuusvempeleistä, kertailtiin arkista elämänmenoa ja vakavoiduttiin uskonelämän haasteiden äärellä. Uuden johtajuusopin pinnallisuus jalkautui keskuuteemme yleisenä kiinnostuskyvyttömyytenä. Hienot mallit ja mittarit eivät löytäneet tukea elävän keskustelun konkretiasta, vaan jauhautuivat merkityksettömäksi bullshitiksi (kuten solunjohtajaystäväni erään kokoontumisen päätteeksi minulle kuittasi).

 

Monet parhaista helluntailaisaikojen muistoistani liittyvät juuri solujen todellisuuteen. Nykyään tosin ymmärrän tuolloista paljon paremmin ahdistuneisuuttani uuden johtajuusajattelun pakottamien mallien ja tulostavoitteiden rynnistyksessä. Vastustin niitä silloinkin äänekkäästi, mutta vasta nykyiselläni tajuan, kuinka tuhoisaa niiden totaalinen jalkautuminen solutodellisuuteen olisi ollut – ja miksi se olisi sitä ollut. Johtoportaan motiivien vilpittömyyttä en kuitenkaan epäile. Uusista johtajuusopeista lumoutuminen on puolestaan osa laajempaa yhteiskunnallista liikehdintää, tai kuten Richard Sennett sanoo, työn uusi järjestys.

 

Voi kuitenkin kysyä, miksi helluntailaisuus, joka perinteisesti on pyrkinyt erottautumaan maailmallisista valtavirtauksista ja omaksunut mielellään vastakulttuurisia identiteettejä, ryhtyi 2000-luvulla naiivisti ja yli-innokkaasti modernisoimaan itseään tavalla, joka usein oli riviseurakuntalaisesta varsin hämmentävää. En väitä tietäväni vastausta. Jotain merkitystä on varmaankin rapakontakaisella liikehdinnällä – torontolaisuudella, menestysteologialla, megaseurakuntien raa’an lumoavilla kvantiteeteilla ja niin päin pois. Bill Hybelsin, Rick Warrenin, Max Lucadon ja muiden uutta johtajuutta, moninkertaistumista, joustavuutta ja muutosta ylistävä opetuskirjallisuus viihtyi kotiseurakuntanikin kirjamyymälän aitiopaikoilla. Muistan myös, kuinka jokaiselle solunjohtajalle jaettiin Petri Yleniuksen teos Opetuslapseuttaminen. Avain elävään seurakuntaan. Kirja vilisee modernia kapitalismia myötäileviä opinkappaleita ja terminologiaa, jossa solusta muokkautuu jakautumalla moninkertaistuva, urheilijamaisen tehokas ja jatkuvalle muutokselle avoin toimintatiimi. Jeesus ja alkuseurakunnan johtavat apostolit esitetään innoittavina fasilitaattoreina ja sparraajina, joita ohjaa epämääräinen mutta kiihottava ”moninkertaistumisen periaate”.

 

Uuden johtajuuden apostolit ja vaikuttajamiehet eivät luultavasti itsekään tulleet ajatelleeksi liiketaloudellisten mallien ja psykologian sujuvan soveltamisen piiloista edellytystä, nimittäin sitä, ettei näiden oppien varsinaisena ideana ole uskonelämän syveneminen ja kasvaminen, vaan pääoman moninkertaistaminen eli lisäarvontuotanto. Siksi on mallien kannalta johdonmukaista typistää ”suorittavassa portaassa” vellova sekalainen ihmishalujen ja -intohimojen massa pinnallisiksi, tulos- ja tavoitehakuisiksi tiimien ja projektien kimpuiksi, joita kontrolloidaan pehmeän vallankäytön (fasilitoimisen) metodein, urheilumetaforien kyllästämällä strategisella jargonilla.

 

Rivisolulaisten hämmennys ja nihkeys ei ollut jumittavaa muutosvastarintaa, vaan jäsentymätöntä ymmärrystä siitä, etteivät nämä mallit kohdelleet heitä uskovaisina ihmisinä ristiriitojen repimine haluineen ja pelkoineen, vaan eräänlaisen yliluonnollisen firman työntekijöinä, joiden tehtäväksi luettiin jumalallisen pääoman arvon lisääminen. Koska edes johtajat eivät ymmärtäneet asian tätä ulottuvuutta, vaan pyristelivät malliensa ja kristinuskon perinnön väliin jäävässä tiedostumattomassa ristiriidassa tyytyen velttoon ja pinnalliseen analytiikkaan, jäljelle jäi riviseurakuntalaisen hiukan ironinen hymynkare ja kiltti halu tulkita oppi-isiä niin suopeasti kuin mahdollista.

 

Minullekin vakuutettiin useampaan otteeseen, kuinka näiden liike-elämän lainalaisuuksien varsinainen perusta löytyy Raamatusta, minkä vuoksi niiden suoraviivainen soveltaminen seurakuntaelämään on läpeensä eettistä ja melkeinpä hyvän, nykyaikaisen johtajan velvollisuus. Paljon myöhemmin ymmärsin, että jos tämä ei merkinnyt aivan rannatonta tietämättömyyttä Raamatun suhteen, niin ainakin se merkitsi sitä kapitalismin suhteen. Ja koska itse asiassa uskon johtajiemme olleen perillä pyhästä kirjasta, arvelen kysymyksen olleen ennen muuta jonkinlaisesta kapitalismin kulttuurisesta lumovoimasta, amerikkalaisfundamentalistisen menestysteologian läpi siilautuneesta ideologiasta. Rick Warrenin ja John Beveren kaltaisia rahakkaita menestyjiä ihannoitiin avoimesti. Näiden saarnaajien moninkertaistamista ja arvonlisäystä ylistävät opit olivat konservatismistaan huolimatta hämmästyttävästi linjassa globaalin kapitalismin rahaeliitin suosimien näkemysten kanssa.

 

Johtajien halu samastua – toki hiukan kiertoteitse, konservatiivisella tvistillä – maailman rahaeliittiin on ymmärrettävä, mutta tajuamatta on jäänyt se, että suomalainen perushelluntailaisuus on mentaliteetiltaan pikemminkin keskiluokkaista kuin ”huipputuloista”. Ja kun keskiluokkaa ahdistaa jo maallisissakin työpaikoissaan vanhan lineaarisen ja selkeän auktoriteetin takaaman pysyvyyden korvautuminen uudella, valheellisesti yhteisöllisellä pinnallisuudella, miksipä se ei ahdistaisi sitä seurakuntaankin jalkautuessaan?

 

Mitä tästä lopulta jää käteen, ajattelin kai minäkin, kohdatessani solunjohtajana nämä oudot ja ennen näkemättömät vaatimukset. Mitä meidän porukalle tapahtuu? Syvä ystävystyminen vie usein vuosia, ja juuri hyvien ystävien väliset pitkät ja vapaasti rönsyilevät, tulostavoitteiden ja fasilitoimisen terrorilta vapaat keskustelut ovat usein niitä syvällisimpiä ja rehellisimpiä. Ja solu oli se seurakunnallinen todellisuus, jossa vapautui tilaa ystävyyden syntyä. Ei ehkä ainoa, mutta aika olennainen kuitenkin. Silloin en vielä osannut sanoittaa ahdistustani, mutta mitenkään vähäistä se ei ollut; nyt ymmärrän, miksi. Niihin aikoihin lähinnä syyllistin itseäni ”muutosvastarinnasta” samalla kun auoin päätäni uuden ajattelun viheliäisestä kaavamaisuudesta ja pinnallisuudesta. Ja myönnettäköön, että olin kritiikissäni vähintään yhtä arrogantti kuin vastapuoli oli naiivi lumoutumisessaan.

 

Sitä en tiedä, mitä uudelle johtajuusajattelulle nykyään kuuluu. Ovatko mallit vakiintuneet uudeksi normaaliksi, vai onko ne kaikessa hiljaisuudessa unohdettu – todellisuuden osoittauduttua laiskemmaksi, itsepintaisemmaksi ja vääriin suuntiin intohimoisemmaksi kuin kehdattiin tunnustaakaan? En tosiaan tiedä, mutta näistä kahdesta taidan olla skeptisempi ykkösvaihtoehdon suhteen. Laiskistuminen ja mielenkiinnon menettäminen, oppien fraasiutuminen ja sulaminen lauman hallitsemattomaan haluun oli minusta jo tuolloin selvästi aistittavissa. Jos joissain seurakunnissa onnistuttiinkin, niin meillä kehitys taisi pysähtyä, kenties osaksi siitäkin syystä, etteivät johtajat vaikuttaneet itsekään olevan perillä opetuksistaan. Mutta sopiiko heitä syyttää siitä? Tuskin. Jos he olisivat tajunneet, mitä opettivat, tilanne olisi ollut paljon pahempi. Silloin meitä näet eivät olisi opastaneet uskonelämän myrskyissä niinkään hyvää tarkoittavat ja intonsa sokaisemat puuhastelijat, vaan ahneet, lisäarvon ja reaalipolitiikan päälle tajuavat kyyniset paskiaiset. He olisivat todella osanneet hommansa. Siunattakoon siis herran väkeä siksi jatkossakin vain heikoilla johtajilla.

 

 

Ex-fundamentalistin kiteytyksiä, osa 2

1
Erään usko-TV:n saarnan otsikkona on ”Tässä ajassa”. Saarna pohtii, kuinka elää kristittynä ”nykyajan pimeyden keskellä”. Se antaa vastauksen, joka kiteyttää uskovan elämän merkityksen (kuten se ”piireissä” käsitetään): kristityn osa on elää valona pimeydessä, viedä eteenpäin viestiä ikuisesta elämästä. Saarna ojentaa vastauksen, joka on tarkoitettu vastaanotettavaksi. Puhujan mukaan idea saarnaan tuli suoraan Jumalalta.
 
2
Ateistinen arroganssi voi luulotella tällaista elämää helpoksi, vetäytyä omaan fantasiaansa uskottelemalla, että valmiiden merkitysten ja auktoriteettien kaipuun raja menee uskonnollisten ”lahkoporukoiden” ja sellaisesta irti sanoutuvien välillä. Ei mene, tämän huomaa jo presidentinvaalien yllä leijuvasta yleisestä lammasmaisesta konformismista ja pitkäpiimäisestä tylsämielisyydestä. Haluamme ”päteviä arvojohtajia”. Meidän mielestämme pätevin arvojohtaja on narsistisen kyynärpäätaktiikan sisäistänyt valkoinen keski-ikäinen mies.
 
3
Helluntailainen saattaa tietenkin kuvitella sekulaarin ateistin elelevän nautintojensekaisessa moraalisessa tyhjyydessä, mutta tämäkin on vain vieraantunutta ylimielisyyttä ja identiteettipolitiikkaa, erottautumisen halua, toisen puolesta tietämistä. Se on myös helppo tapa selittää kotimaisen helluntailiikkeen surkeat kasvunäkymät: ihmisiä ei enää kiinnosta Jumala, koska he nauttivat estottomasti synneistään, ja tämä elämäntapa se kuulkaa vaatii sentään jonkinlaista pidättäytymistä.
 
4
Vastoin yleistä luuloa on hankalampi markkinoida täyttä vapautta kuin vastuuta, syyllisyyttä ja velvollisuuksia. Ei ole ihme, että monet ”tässä ajassa” -aihetta sivuavat saarnat taantuvat enemmän tai vähemmän puheiksi jonkinlaisen yleisen tottelevaisuuden (seurakuntakuri), oikeiden elämäntapojen (rukoileminen, raittius, Raamattu) puolesta. Sama pätee muutettavat muutettuina sekulaariin politiikkaankin. Miten kummassa konservatiivinen oikeisto muuten voisi menestyä kuria, yksilönvastuuta, palkkamalttia ja valtiollisen velkataakan (syyllisyys!) painoa julistamalla? Vapaus on utopiaa, sanotaan, kuri ja tottelevaisuus silkkaa realismia.
 
5
Vanhastaan muistan, kuinka haastavaa pelkän puhtaan armon julistaminen oli useimmille saarnaajille. Läsnä oli jatkuva huoli siitä, että armo saa lauman elämään kuin pellossa, hukuttamaan itsensä nautintoihin ja unohtamaan sen, että kaikki kuuluu Jumalalle, vapauskin. Siksi oli huolehdittava, että kuulijat ymmärtävät armon merkityksen tavalla, joka ei houkuttele tottelemattomuuteen. Helluntaisaarnoille on yhä tänäkin päivänä tyypillistä looginen rakenne, jossa korostetaan, että vaikka kukaan meistä ei voi omilla teoillaan ansaita iankaikkista pelastusta, on kuitenkin ”pelastusvarmuuden” kannalta ensisijaisen tärkeää elää oikein.
 
6
”Oikein eläminen” on tottelevaisuutta ja kuuliaisuutta, usein julkilausumattomien mutta kaikkien sisäpiiriin kuuluvien silmin selvinä ja kiistattomina näyttäytyvien kieltojen, mielipiteiden ja toimintatapojen noudattamista. Omina hellariaikoinani käsitin nämä kiellot ja rajoitukset vapautta turvaavina rajoina, enkä siis ollut varsinaisesti epärehellinen ajatellessani olevani vapaa; vielä vähemmän olin epärehellinen kokiessani itseni vapaaksi.
 
7
Mitä tuolle vapaudelle tapahtui, miksi se muuttui kullatuksi häkiksi?
 
8
Jokin työnsi minut kaltereita vasten. En heti tajunnut mihin olin törmännyt, ymmärrys tuli jäljestä päin ja edellytti pitkiä sisäisiä dialogeja. Vasta vuosia erkaantumisen jälkeen aloin nähdä, kuinka paljossa hengellisessä väkivallassa olin paitsi ollut itse osallisena, myös joutunut suoran ”hengellisen” vallankäytön kohteeksi. Siellä missä Henki liikkui, leijui ainaisena seuralaisena kateus, joka vallankäytön kätkevien rakenteiden vuoksi oli helppo salata itseltäänkin.
 
9
Helluntailaisessa kulttuurissa näen kiintoisan kahtalaisen piirteen. Yhtäältä se tuottaa varhaiskypsiä nuoria, toisaalta suosii monin tavoin kypsymätöntä aikuisuutta. Nuoret kypsyvät nopeasti joutuessaan elämään tiiviissä yhteisössä, jossa on huomioitava toisten (usein hierarkiassa tavalla tai toisella yläpuolella olevien) tunteet ja opeteltava tulemaan toimeen eri ihmisten poikkeavien kemiallisten koostumusten kanssa. Aikuisten kesken kasvu voikin pysähtyä, kun tarjolla on yllättäviä (tai ei-yllättäviä) tapoja kokea ”Hengen” vaikutuksessa oikeutetuksi tehdä ja sanoa asioita, jotka toisissa yhteyksissä on helppo tajuta kateuden ja kontrollinhalun motivoimiksi. Olen myös muutaman kerran törmännyt tilanteisiin, joissa aikuinen ihminen on ”Jumalan tahto” -oletuksen vuoksi ollut suoranaisesti kyvytön tajuamaan omaa moraalista vastuullisuuttaan, ja pari kertaa olen itse ollut tuo ihminen.
 
10
Tiivis yhteisöelämä piti minut nuorena poissa oman ikäluokkani kännisistä sekoiluista ja huuruisista kotibileistä, mutta opetti (jälkikäteen) myös herkkyyttä tunnistaa rajoja ja rajanylityksiä. Jos joku nykyään tulisi kyselemään, ovatko motiivini ”puhtaat” kun esitän kritiikkiä tai esiinnyn bändini kanssa, olisi vaikea asettaa vakavaa naamaa, mutta aikoinani kuulin tällaista usein (tyypillisesti sitä useammin, mitä perustellumpaa kritiikkiä tai paremman keikan olin vetänyt).
 
11
Nuoret (ja vanhemmatkin) hellarit: en missään nimessä kehota teitä jättämään yhteisöänne, mutta jos joku (kuka tahansa) tulee kyselemään motiivienne perään (etenkin loistettuanne), olkaa kriittisiä ja epäileviä, älkääkä antako setien ja tätien talloa rajojenne yli. Olen varma, että olette jo aivan riittävän kuuliaisia. Päinvastoin: ajatelkaa kriittisesti ja vääntäkää nupit kaakkoon. Tiedostakaa, millä tavoin yhteisön sisäiset häpeäntuotantomekanismit toimivat ja nouskaa yhdessä niitä vastaan. Edes viheliäiset sedät eivät voi väittää, ettei helluntailiikkeen tulevaisuus kuuluisi teille. On turha kuunnella mitään kritiikkiä, joka perustuu kateuteen, vallanhimoon ja kuuliaisuuden vaatimuksiin. Ajattelu elää siellä, missä on anarkiaa.
 
12
Seurakunta ei ole demokratia, sanottiin minulle kerran, sanottiinpa kahdestikin. Tahdottiin sanoa: seurakunnan johtajia ei valita vaaleilla, seurakunnan johtaja on Jeesus ja Jumalan asettama vanhimmisto. Vastustin väittämää jo tuolloin, koska pidin demokratiaa hierarkkista rakennetta kristillisempänä vaihtoehtona. Niin, ja inhosin pomoja, olen aina inhonnut. Pomoilta ei pidä mennä muuta kuin rikkomaan ja varastamaan, sanoisin nykyään…
 
13
Ei pidä käsittää väärin. Inhosin pomoja, mutta inhoni omaksui auktoriteettialisteisen ajattelun muodon. Vielä 2010-luvun alussa saarnasin innokkaasti kuuliaisuuden puolesta. Silloin kun pomot ärsyttivät, keskityin olemaan tottelevainen lähinnä Jumalalle. Luin paljon apologetiikkaa ja kristillisteististä analyyttista filosofiaa, josta käsin oli helppo olla kriittinen turhan lahkohenkistä järkeilyä kohtaan: Jumalahan itse kehottaa palvomaan Häntä koko mielellään, siis älyllään, joten inhimillisiä auktoriteetteja kumartamaton kriittinen ajattelu oli pikemminkin hyvästä kuin pahasta.
 
14
Ero nykyiseen on, etten enää usko ajattelun tarvitsevan pysyviä auktoriteetteja. Väliaikaisia ehkä kylläkin, mutta mestarin osa on tulla oppilaansa hylkäämäksi, ja vain näin mestarin opetus osoittaa arvonsa. Näin miellän asianlaidan olevan kristinuskossakin. Alussa oli poly-, sitten karkea eksklusiivinen monoteismi. Halki Raamatun historian monoteismi kypsyy mustasukkaisen heimojumalan tribaalimindsetistä Uuden testamentin abstraktimpaan ja symbolisempaan lähestymistapaan. Jumala muuttuu Sanaksi ja kirjoitukseksi, poissaolevaksi, jonka ei-olemisen jo temppelin repeävä väliverho on paljastanut. Paavalin teologia haastaa olemaan eri mieltä, luomaan uusia tulkintoja ja arvioimaan lähtöjä uusiksi.
 
15
Uhria huutava ja verta janoava lauma on väärässä. Raamatussakin se sai vain uhrin, muttei Jumalaa.
 
 

Ex-fundamentalistin kiteytyksiä, osa 1

1
En miellä itseäni uskovaiseksi, vaikka ajattelenkin olevani jonkinlainen huono kristitty. En esimerkiksi usko sielun tai ”hengen” olemassaoloon, vaan ajattelen (ainakin tällä haavaa) tietoisuuden olevan aineen evoluutioprosessissa kehittämä ominaisuus.
 
2
Tämä kaikki huomioiden on hyvin ironista, että näinä ateistisina vuosina olen puhunut ”evankeliumia” enemmän kuin koko fundamentalistiaikanani yhteensä. Enemmän kuin koskaan olen jutellut kristillisen armon merkityksestä ja käsitteestä eri ihmisten kanssa; samalla olen huomannut, että moni tuttava- ja ystäväpiirini ateisti tuntuu intuitiivisesti ja elämänkokemuksensa vuoksi tajuavan kristillisen armon merkityksen useimpia fundamentalisteja paremmin.
 
3
Mistä syntyy vaikutelma, että toisinaan (ei toki läheskään aina) sekulaari tavan tallaaja, joka ei juuri Jumalan tahtoa pohdiskele, tajuaa nämä asiat paremmin ja osaa keskustella niistä fiksummin kuin useat kohtaamani joka käänteessä uskonsa puolesta todistelevat fundamentalistit? Arvelen, että ainakin tästä syystä: niin sanottu sekulaari ihminen joutuu ratkaisemaan elämänsä tarkoituksen ja merkityksen polttavat kysymykset itse, ilman selkeää ja kiistatonta auktoriteettia. Tämä muuttaa hänen moraalisen kompassinsa moniselitteiseksi ja etiikan sotkuiseksi. Ilman selviä elämänohjeita saattaa olla vaikea kehittää fundamentalistista arroganssia, totuuden haltuunoton käytäntöä.
 
4
Yleisesti ottaen ja karkeasti yleistäen miellän sen tyyppisen helluntailaisuuden, jonka piirissä itse kasvoin, yhdeksi alistumisen halun ja tottelevaisuuden kollektiiviseksi toteutumaksi. Ihmisessä elää raivokas kiire löytää rautasaapas, jonka alle asettua makaamaan ja jonka tahdissa marssia. Siksi on olemassa keskiluokkaista konformismia, siksi on olemassa helluntailaista fundamentalismia. Siksi Raamattu on joidenkin mielestä peräti ajattelun auktoriteetti, siksi kuvitellaan, että ajattelua voi olla, vaikka sitä vaadittaisiin sitoutumaan etukäteen määriteltyihin tottelevaisuuden muotoihin.
 
5
Egoani hivelee ajatus, että lähdin hellaripiireistä yksinomaan siellä vallitsevan ajattelun kapeuden tähden. Tämä ei pidä paikkaansa. Olin myös arrogantti, tökerö ja itse monin tavoin ajattelematon. On paljon sanomisia ja tekemisiä, joita kadun.
 
6
Silti on varmaan totta, että olin myös liiaksi ulkopuolinen, en riittävän samanlaisella tavalla erilainen, liian auktoriteettivastainen. Suhtauduin vakavasti vääriin asioihin ja sivuutin toiset.
 
7
Huomaan yhä kirjoittavani ja puhuvani tälle menneisyyden maailmalle. En halua kieltää sitä, haluan tulla sen kanssa toimeen, vaikken voikaan enää palata. Sitä lämpöistä pesää, jonka sisäpiiriin itsekin lopulta hetkeksi selvisin, ei minulle enää ole eikä voi olla. Haluan kuitenkin ymmärtää menneisyyttäni, ymmärtää sitä ihmistä joka olin. Ilman menneisyyttäni en olisi tässä.
 
8
Koen usein kiusallista häpeäntunnetta siitä, etten näytä pääsevän eroon menneisyydestäni. Vaikka en ole enää aikoihin tuntenut katkeruutta tai vihaa, huomaan läsnä olevan jatkuvan tarpeen merkityksellistää ja käsitteellistää tuota ajanjaksoa. Jatkuvasti tahdon kysyä, mitä tuo kaikki merkitsi, mitä merkitsee olla kasvanut sellaisessa yhteisössä ja mitä siitä tulisi ajatella nyt.
 
9
Yksi tapa käsitellä mennyttä on kirjoittaa kirjoja. Haaveilen, että joskus kirjoitan oman Jeesus-romaanini. Helluntailaista fundamentalismia olen jo käynyt läpi alkupään tuotannossani, enkä enää jaksaisi kirjoittaa siitä samaan tapaan. Kristinusko minun on kuitenkin kohdaltani mietittävä kokonaan uusiksi.
 
10
Voiko sen tehdä ilman teologiaa?
 
11
Menneisyys tuijottaa minua paksun lasin takaa. Mykkiä naamoja. Näkevätkö he ihmisen vai luopion? Luopio-ihmisen? Luulen, ettei ketään kiinnosta enää ollenkaan. Seurakunnan muisti on lyhyt, ellei satu kuulumaan hyvään sukuun. Minä en kuulunut. Raivasin tieni sisäpiiriin tyypillisellä ulkopuolelta tulevien tavalla: osallistuin aktiivisesti toimintaan ja tein selväksi, että palvelen mielelläni alueilla, joilla minulla on annettavaa. Aktiivijäsenen muuttuessa passiivijäseneksi yhteydenotot loppuvat. Jos ei kuulu dynastiaan, on oltava käytettävissä.
 
12
”Fundamentalistiksi” kutsuminen voi helluntailaisista tuntua loukkaavalta, joten täsmennän, mitä termillä tarkoitan. Fundamentalistilla tarkoitan tässä henkilöä, joka sanoo uskovansa Raamatun ihmeisiin kuten neitseestä syntymiseen, meren jakautumiseen ja ajan kääntämiseen kirjaimellisesti, historiassa tapahtuneina tosiasioina; joka sanoo uskovansa Jumalaan todellisena, maailmassa vaikuttavana toimijana, yhtä selvästi olemassaolevana kuin sohva, jolla istun; joka sanoo pitävänsä Raamattua elämänsä ja ajattelunsa auktoriteettina; jonka mielestä ”tapakristillisyys” on huono juttu ja jonka mielestä on olemassa ”tosiuskovaisuutta”; joka määrittelee homoseksuaalisen elämäntavan synniksi, jonka harjoittaminen ei ole yksityisasia; joka uskoo sukupuolia olevan vain kaksi; joka ei usko evoluutioon. Ja niin edelleen.
 
13
Sekulaarista näkövinkkelistä käsin fundamentalismi herättää usein välitöntä vastenmielisyyttä tai vähintään jonkinlaista huvittuneisuutta. Sama pätee toisinkin päin. Näiden kahden tyypin voi olla haastavaa solmia keskenään syvällistä ystävyyttä, mutta mahdotonta se ei ole. Kummankin on vain ymmärrettävä hylätä ajatus toisen pelastettavuudesta. On lakattava ajattelemasta, että tietää paremmin kuin tuo toinen, mitä vailla hän todella on.
 
14
Tietää toisen puolesta, mitä hän tarvitsee: onko lähetystyö mahdollista ilman tätä ajatusta?
 
15
Ainakin on mahdollista puhua armosta ilman tätä. On mahdollista olla armollinen itselleen ja muille. Armollisuus ei edellytä paremmin-tietämistä, sillä armollisuus ei ole tilan valtaamista vaan sen antamista.
 
 

Tupakkatauolla menneisyyden kanssa

 
2000-luvun alussa olin tiiviisti osa helluntaikristillistä nuorisoskeneä. Sosiaalinen elämäni tapahtui enimmäkseen kotiseurakunnan piirissä. Olin nuori ja levoton lukiolainen, hyvin halukas elämään uskoani todeksi, kuuntelemaan Jumalan ääntä ja kutsua. Koin ulkopuolisuutta ja suunnatonta kuulumisen tarvetta. Nämä tunteet ja kokemukset määrittelevät noiden aikojen muistojen päävärit. Olin yksin, silti ystävien ympäröimä. Koko silloinen elämäni tuntuu jälkeenpäin tarkasteltuna niin ambivalentilta, niin rakkauden kuristamalta, etten vieläkään tiedä, mitä siitä tulisi ajatella.
 
Monelle samoissa piireissä pyörineelle 2000-luvun alun hellariskene on varsinainen nostalgiatehdas (eikä tässä ole mitään moitittavaa) kesäleireineen, sydänsuruineen, hormonimyrskyineen ja myöhäisine saunailtoineen. Mutta mitä tapahtuu, kun samat ihmiset kokoontuvat menneiden muistelemisen merkeissä yhteen yli kaksi vuosikymmentä myöhemmin?
 
Minun kohdallani uteliaisuus – ja ehkäpä halu jonkinlaiseen rehelliseen, ihmisten väliseen kohtaamiseen – voitti lopulta noihin aikoihin liittyvät ahdistuksen- ja häpeäntäyteiset muistot. Päätin vastata kutsuun myöntävästi, vaikka pelotti: olenhan aina halunnut työstää menneisyyttäni aktiivisesti, tunnustaa sen olemassaolon ja vaikutuksen nykyisyydessäni. (Onhan koko alkupään kirjallinen tuotantonikin pitkälti noilta ajoilta perittyjen ”traumojen” tematisoimista, enkä vieläkään usko kirjoittaneeni kaikkea…)
 
Osallistuin tapaamiseen hyvän ystäväni kanssa – hänkin kutsun saanut, sittemmin ”uskonsa menettänyt” ex-helluntailainen kuten minäkin. Vaikka oli vasta aamupäivä, tiesimme, ettei kummastakaan ole kohtaamaan menneisyyttä selvin päin, joten päätimme juoda itsemme tuntuvaan humalaan. Alkoholihan on anksiolyytti, ja nyt oli selvääkin selvempi tilaus pienelle paikallispuudutukselle.
 
Perille ehtiessämme olimme jo kelpo sumussa. Tulimme myöhässä ja valuimme takapenkkiin, moikkailimme tutut kasvot. Laitoin nikotiinipussin huuleen ja kontemploin kännisesti ympärilläni vellovaa sekalaista menneiden muistelua. Siinä vaiheessa mikään ei enää ahdistanut. Kun raamattutunti (kyllä, sellainenkin kuului päivän ohjelmaan) alkoi, tuumasimme, että taitaa olla tupakkatauon paikka.
 
Siinä me sitten istuimme, vanhan kotiseurakuntamme kulahtaneilla portailla. Jos ei ole koskaan ollut helluntailainen, ja etenkään jos ei ole ollut helluntainuori 2000-luvun alussa, voi olla mahdoton ymmärtää, mitä todella merkitsi istua tupakoimassa juuri noilla portailla Leijona-pulloa kallistellen, täynnä iloa siitä, että uskalsi paikalle omana itsenään. Sillä kuinka monet kerrat olin kiivennyt noita rappusia kaikkea muuta kuin omana itsenäni, yksinäisyyttäni ja ulkopuolisuuttani peläten, mielessä jatkuvat yliminämoitteet siitä, etten vain yritä tarpeeksi?
 
Mutta nyt olin humalassa ja maailma tuntui selkeältä, se oli asettunut paikalleen. Raamattutunnin loputtua muutkin tulivat ulos. Muodostui pieniä jutustelevia sakkeja, tilattiin pizzaa. Aurinko hehkui. Join lisää. Puhuin niitä näitä ihmisten kanssa. Ystävällisiä kasvoja, jaettu tietoisuus: kahdessa vuosikymmenessä tapahtuu kaikenlaista… tunsin oloni tervetulleeksi, vaikka kanssakäyminen jäikin pinnalliseksi. Jos paheksuvia katseita oli, ne saattoi helposti jättää omaan arvoonsa: niitähän ei joka tapauksessa päissään edes huomannut.
 
Jälkikäteenkin olen muistellut tuota kesäkuista päivää mielihyvällä. Menneisyys käveli vastaan, enkä tuntenut katkeruutta, vaikken sanojani säästelekään (en nyt enkä vastaisuudessa). Olemme selvästi jatkaneet omaa elämäämme, kulkeneet omia teitämme; nykyään lienemme jonkinlaisissa moikkailuväleissä. Kumpikin arvostamme rehellisyyttä, joten tästä on hyvä jatkaa.
 
 
 

Uskosta luopumisen dialektiikkaa eli taas vähän keskustelua menneisyyden kanssa

 
Hellarimenneisyydestäni muistan, kuinka ahdistavaa oli, jos omaan ystäväpiiriin kuuluva ihminen luopui uskostaan eli niin sanotusti ajautui maailmaan. Tämä ahdistus ei näy ulospäin, yhteisöön kuulumattomille. Lähtevistä puhutaan, kunnes aikaa kuluu tarpeeksi ja heidät unohdetaan. Ystävät muistavat pisimpään. Jos suhde luopiokaveriin katkeaa – kuten usein käy –, kokemus voi olla traumaattinen myös yhteisöön jäävälle.
 
Oma tilanteeni oli sikäli onnekas, etten erkaantunut yksin. Samoista piireistä samoihin aikoihin vieraantuvien ystävien kanssa oli helppo (tai no – ”helppo ja helppo”; ainakin helpottavaa) työstää välittömän eroamisvaiheen terapeuttiset pohdinnat ja symboliset irtiotot. Silti huomaan toisinaan kaipailevani avointa keskustelua yhteisöön jääneiden tuttavien ja kavereiden kanssa.
 
Käytännössä yhteydenoton yritykset kilpistyvät aina jo ajatuksen tasolla. Syyt ovat monenlaiset, introvertti luonteenikaan ei tässä ole suureksi avuksi. Kun lisäksi – korviini kantautuneiden murusten perusteella – tiedän itsekin tulleeni jos jonkinmoisten diagnoosien kohteeksi, on hankala omaksua ennakkoluulotonta asennetta, kuvitella miellyttävää tapaamista, jossa tulisi kohdatuksi ihmisenä eikä luopiona. Lähteviä diagnosoidaan, kunnes heidät unohdetaan.
 
Lähdin kuvioista melkein kymmenen vuotta sitten. Olen ehtinyt työstää asetelmaa; olen ehtinyt useaan kertaan ja usealla tavalla tajuta, ettei menneisyys ole mikään kuollut paise sisuksissani, vaan jotain muuttuvaista ja elävää, jotain mikä yhä muovaa olemisen tapaani ja vaatii oudolla tavalla, jos ei tilille, niin huomaamaan.
 
Blogiani seuraaville tämäkin teksti on sitä paitsi vanhan toistoa, tuttua kelailua. Sellainen olen: kelailija.
 
Aika ajoin silmäilen vanhan kotiseurakuntani saarnastriimiäkin, ja vuosikausien ajan olen koettanut jäsentää itselleni, miksi. Tiedän, etten kaipaa takaisin. Onko kyse jonkinlaisesta vääristyneestä nostalgiasta (jos unohdetaan, että nostalgia sinänsä on aina jonkinlaisen vääristyneisyyden eufemismi)? Joskus 2010-luvun puolivälissä saatoin kuunnella saarnoja analysoidakseni ja purkaakseni niiden diskurssia, mutta tätä en ole tehnyt vakavissani enää pitkiin aikoihin. Analyysit ja purut kuuluivat rajankäyntivaiheeseen.
 
Nykyistä saarnastriimeihin liittyvää nautintoulottuvuutta ei siis määrittele niinkään kritiikin halu kuin jonkinlainen outo ja vetelä tirkistely: se tunne, kun on yhtä aikaa täysin ulkopuolinen ja kuitenkin täydellisesti kartalla siitä, mitä seuraa, perillä havainnoimastaan puhunnasta jokaista vivahdetta ja sivumerkitystä myöten. Ikään kuin vakoilisi Pyhää Henkeä!
 
Saarnat toistavat uskollisesti yli vuosikymmenen takaisia fraaseja ja pysyvät tiukasti tutussa aihepiirissä. Seurakuntalaisia kehotetaan ”vaeltamaan valossa” ja välttämään ”harmaita alueita”, olemaan kiitollisia ja voimaantumaan yhteisissä kokoontumisissa. Todistuspuheenvuorot uusintavat narratiiveja, joiden keskiössä on idea Hengen johdatuksesta ja yliluonnollisesta huolenpidosta.
 
Saarnat ja puheenvuorot ovat myös eronteon ja rajanvedon tuotantoa. Samojen sisältöjen toistuminen vuosikymmenestä toiseen ei merkitse niinkään degeneroitunutta änkyrämentaliteettia kuin uskonnollisen yhteisön tapaa tuottaa itseään, luoda rajaa maailmaan, yksilöityä ”vastakulttuurin” pesäkkeenä ja viime kädessä tuottaa/säilyttää lähetystyön mieli ja oikeutus.
 
Edistykselliset saarnat ovat niitä, joissa erottautumisen tematiikka problematisoidaan ja pohditaan, kuinka muuttua helposti lähestyttäväksi. Tämä on haastavaa, sillä yhtäältä ”helluntai-identiteetti” tuotetaan aktiivisen maailmasta erottautumisen eli meihin ja heihin jakamisen kautta. Ei-uskova maailma toimii näin rajana, josta käsin uskovan identiteetti tuottuu ja määrittyy. Helluntailaiselle onkin usein tärkeää pyrkiä monin tavoin tunnistamaan ja erottamaan uskovat ja ei-uskovat, minkä vuoksi jaon mielekkyyttä harvoin kyseenalaistetaan. Tyypillisesti uskova tunnistetaan yhteisen kielen eli puhunnan ja elämäntavan perusteella: hellari on raitis ja savuton eikä kiroile kuin hiljaa itsekseen, jos silloinkaan; hän suosii yksityisomistusta, heteronormia ja ydinperhettä.
 
Toisaalta eronteko sitten tuottaa eräänlaisen ”kohtaanto-ongelman”. Kuinka kohdata heidät, kuinka saada heidät tuntemaan olonsa kotoisaksi, tervetulleeksi ja turvalliseksi – ilman, että ero meidän ja maailman välillä käy liian mitättömäksi? Helluntaipiireissä riittää itsekriittisyyttä sen toteamiseen, ettei tässä ole aivan onnistuttu. Yksi saarnojen toistuvista teemoista onkin kysymys siitä, kuinka luoda onnistuneita yhteyksiä maailmaan, joka on pidettävä sopivan etäällä ja jossa kuitenkin on jatkuvasti elettävä.
 
Tiedostavimmat yhteisön sisäiset puheenvuorot sanoittavat ongelman kysymykseksi siitä, kuinka kohdata ihminen ihmisenä eikä lähetystyön kohteena. Lisäksi lienee paljonkin aktiivisia helluntailaisia, jotka tavalla tai toisella kykenevät ratkaisemaan tämän haasteen yksilöllisesti, vaikkei diskurssi siihen juuri eväitä antaisikaan. Tällainen ihminen luullakseni hyväksyy periaatteellisen rajanvedon uskoviin ja ei-uskoviin, muttei käytännössä toimi sen mukaisesti. Periaatteessa hän hyväksyy sen, koska diskurssi sitä edellyttää. Käytännössä hän kieltää sen, koska ei tahdo asettaa toista kohteena, vaan pyrkii avoimuuteen, joka ylittää yhteisön tuottamat rajat.
 
Oman rajallisen kokemukseni perusteella vaikuttaa siltä, että ne helluntailaiset, jotka kokevat tarpeelliseksi julistaa tämäntyyppistä avoimuuttaan – ja jotka usein korostavat ”luontevuuttaan” ei-uskovaisten kanssa – ovat niitä, joilta sitä eniten puuttuu. (Samat tyypit todistelevat ”ihmisläheisyyttään” kertomalla sisäpiirille, kuinka moni ihminen on tullut heidän kauttaan uskoon, mikä osoittaa ajattelun kohteistavan lajin. Olen myös itse kohdannut jokusen kerran näitä ”superevankelioijia”, joita ei tosiaan kiinnosta muu kuin ihmisten kalastelu.)
 
Avoimet tyypit ovat niitä, joiden puheesta ”uskonasiat” saattavat tosin pursuilla kuin hillomunkin täyte, mutta joille ei ole lainkaan tärkeää, uskooko tuo toinen ja onko yleensä olemassa uskovia ja ei-uskovia (Jumala sen yksin tietää, ja niin edelleen). Tarkoitan tällä ennen muuta sitä, ettei näille ihmisille ole mikään ongelma ystävystyä ”maailman” kanssa. Toinen ihminen ei ole heille evankelioinnin kohde, eikä ihmissuhteen tavoitteena ole johdattaa toista uskoon, vaan ihmissuhde on arvo sinänsä.
 
”Maailman” kanssa ystävystymisen taidon täytyy kuitenkin säilyä yksilöllisenä piirteenä. Jos se leviää kollektiiviin, yhteisön identiteetti vaarantuu, sillä rajanvedon vaikeutuessa ”harmaat alueet” laajenevat. Jos tapaluterilainen väljyys ei innosta, yhteisön on pyrittävä säilyttämään ja uusintamaan rajoja jatkuvasti.
 
Ei siis ole ihme, että jokaista ihmisten kohtaamiseen kriittisesti kehottavaa saarnaa vastaa yhteisön sisäistä elämää lujittava rajanvetosaarna. Rajanvedon luonne on ennen kaikkea moraalinen, ja sen voi tiivistää kehotukseen ”älkäämme olko kuten he”. Pahimmillaan tämä tuottaa bakteerikammon eli takakireyttä ja tekopyhyyttä.
 
Palataan takaisin alkupään kysymykseen. Miksi edelleen katselen silloin tällöin helluntailaisten saarnastriimejä? Ovatko ne minulle samaa kuin tosi-TV keskiluokalle: tapa tuntea itseni paremmaksi, tapa rakentaa luokkaa? Tosi-TV -ohjelmien yksi funktiohan on esittää työväenluokkaisuus siten kuin se näyttäytyy keskiluokalle: naurettavana, ongelmientäyteisenä, hillittömänä. Ovatko helluntailaisten saarnataltioinnit minun henkilökohtaista tosi-TV:täni, jonka äärellä voin kokea älyllistä ylemmyyttä ja naureskella kultaisessa häkissä pyristeleville tolvanoille? Onko kasvava suopeuteni menneisyyttä kohtaan pelkkää huonosti kätkeytyvää ylimielisyyttä?
 
Arvelen monen piireihin jääneen tuttavani ajattelevan näin, vaikka tietenkään en voi sitä tietää. Ja jos haluan olla rehellinen, en mitenkään voi mennä takuuseen siitä, ettei noissa retorisissa kysymyksissäni olisi jonkin verran perää. En ole koskaan saanut älyllistä nautintoa saarnoista (suurinta osaa pidin typeränä jo hellariaikoinani), ja viheliäinen arroganssi on valitettavan sitkeä pahe. Totta puhuen nautiskelin jo helluntailaisena syntisesti älyllisen ylemmyyden tunteesta, kun yksinkertaisesti vitutti kuunnella jotain lakihenkistä moralistia julistamassa ainoaa oikeaa elämäntapaa, pakottamassa lammaslauman korvia aina vain syvempään luimuun… ja tämä jos mikä kaivaa kuoppaa älyn alta, sillä mitä helvetin tekemistä todellisella älykkyydellä on minkäänlaisen ylemmyyden kanssa? Silloin en tosiaan ole itseriittoista ja takakireää moralistisaarnaajaa kummempi.
 
Älyllinen ylemmyys kompastuu lopulta samaan kuin moraalinen ylemmyys, nimittäin, no, moraaliseen ylemmyyteensä (joka vain teeskentelee olevansa jotain muuta). Jos todella katselen saarnastriimejä kokeakseni itseni älykkääksi, katselen niitä samasta syystä kuin helluntailaiset välttelevät ”harmaita alueita”: rakentaakseni itselleni edullisen moraalisen eron, tuottaakseni ”luokkaidentiteettiä”.
 
Tarkoitukseni ei tosin ole esittää minkäänlaista tunnustusta, sillä valtaa on pelissä jo aivan riittävästi. Kysymys saa jäädä avoimeksi ja teksti levitä moneen suuntaan. Suhteeni menneisyyteen on joka tapauksessa jatkuvassa leviämistilassa. Sekä arroganssin että suopeuden tuntemukseni lienevät autenttisia. Etsiskelen ihmistä. Se on sotkuista puuhaa.

Lämmin katsaus menneisyyteen

eli kirjailijan nostalgiatrippi sekä muutama valaiseva huomio nykyhetkestä
 
 
Kuluva talvi on tuonut mieleeni 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun. Tuolloin olin teini-ikäinen ja jokainen talvi oli kuten tämä: runsasluminen ja pakkaspitoinen. Aurauspenkat kohosivat korkealle, niiden profiilissa saattoi erottaa harmaiksi jäätyneet vanhan nuoskalumen kerrostumat ja näiden väliin sataneen vaaleamman pakkaslumen. Tiekarhujen kokoon jyystämissä kasoissa lumi oli pakkautunut suuriksi levymäisiksi jääpahkuroiksi. Suurimpien vuorien huipulta näki talojen kattojen yli.
 
Edeltänyt talvihan, kuten muistamme, oli helvetin loskainen ja masentava. Tammikuussa ohuen huurrelumen verhoama maa saattoi sulaa mustaksi noin vain; räntää tuli puolet viikosta, sekin vaakasuoraan. Kävelylenkit olivat liukastelua vetisen jäävaipan päällä. Keväällä, kuin kaiken vetisyyden ja loskan kutsumana ja hauduttamana, lankesi koronapandemian ensimmäinen aalto pohjoiseenkin. Vietimme ystävieni kanssa ankeita etäillanistujaisia, jotka säiden hiukan lämmettyä vaihtuivat laavureissuihin ja epämääräisiin kaljakävelyihin. Aloin kirjoittaa toistaiseksi keskeneräiseksi jäänyttä näytelmäkäsikirjoitusta. Elämän liiallinen pysähtyneisyys kasvatti raskaat mielenliikkeet ja kookkaan ahdistuksen, joka helpotti vasta kesällä, alettuani terassinrakennuspuuhat isän kanssa. Toisin kuin ostovoimaiset porvarit ehkä vielä keväällä kuvittelivat, koronan ensiaalto ei millään muotoa ollut ihanteellista aikaa ”spiritualiteetille ja elämänarvojen pohdiskelulle” (käsitteitä, joissa noin muutoinkin olen haistavinani ennen muuta turvattuun talouteen kätketyn luokkatiedottomuuden).
 
Menneisyyden on komeiden talvisäiden ohella työntänyt mieleen sekin, että muutaman kerran yksin ruokaillessani olen tarttunut 1990-luvun alussa piirrettyihin (työttömän ja opiskelijan arkea lämminhenkisesti kuvaaviin) Kramppeihin ja nyrjähdyksiin. Tämän Pauli Kallion ja Christer Nuutisen ideoiman sarjakuvaklassikon selaileminen ja sen juttujen satunnainen (uudelleen)lueskeleminen tuokin mieleeni kaikenlaista. Muistan kivijalkalevykaupat, Anttilan laajat musiikkivalikoimat, somettoman elämän hitauden, alkuaikojen villin internetin sekalaisine chatteineen ja Netscape-selaimineen; tyypit, jotka pelailivat lukion välitunneilla Quakea eivätkä koskaan valmistuneet; keskustassa olevan raha-automaatin, josta sai 50 markan seteleitä.
 
Mihin muuten tarvitsin 50 markan seteleitä? Edullisiin käytettyihin cd-levyihin tietenkin. Jos tilillä oli alle satanen, kuten usein oli, piti olla automaatti, josta sai pienempiä rahoja. Pankkikortilla maksaminen tuli kuvioihin vasta myöhemmin. Viidellä kympillä sai Levy-Eskoista monenlaista. Kulutin kaikki käyttörahani cd-levyihin. Silloin oli vielä täysin mahdotonta kuvitellakaan, että tulisi sellainenkin vuosi kuin 2019, jolloin levykauppias joutuu toteamaan, ettei Joensuun kokoinen kaupunki kykene häntä pelkän levybisneksen merkeissä elättämään.
 
Tänä talvena olenkin jälleen yllättänyt itseni kaipaamasta tuota keskustan mainiota ja jo edesmennyttä levykauppaa. Se ei kuitenkaan ole ainoa digikapitalismin jalkoihin jäänyt muinaismuisto. Mennyttä on myös legendaarinen antikvariaatti Kirjava satama, jossa vielä yliopistoaikoina kävin opiskelijaystäväni kanssa hakemassa vaihdossa isot kirjakassilliset modernin proosan klassikoita. Lukuisat ovat myös ne kerrat, kun vein Kirjavaan satamaan vanhoja cd-levyjäni, joista levykaupan (ymmärrettävistä syistä tässä suhteessa kriittisempi) väki oli ensin todennut, etteivät ne juuri tällä hetkellä ”liikkuneet”.
 
Muistan myös Anttilan romahduksen, jota jälkiviisaasti ajatellen saattoi todistaa pelkän musiikkivalikoiman kehityskulkuja seuraamalla. Vielä 2000-luvun alussa Anttilasta sai kaikenlaista modernista taidemusiikista kuten Einojuhani Rautavaarasta alkaen Faith No Moren vähemmän klassisiin albumeihin saakka. Jossain vaiheessa valikoima siirtyi yläkertaan ja alkoi vähitellen supistua. Ensin katosivat listalla keikkuvaa valtavirtaa tai vanhoja dinosauruksia vähänkin harvinaisemmat artistit ja albumit – vaikkapa Deathin kaltaiset metallin uranuurtajat. Tämänkin bändin keskeiset albumit olin ostanut Anttilan hyllyistä vielä 2010-luvun alussa.
 
Samalla alkoi kutistua taidemusiikkiosasto, josta lopulta löysi enää ne tyypillisimmät Beethovenit ja Mozartit sekä muut wieniläisen ja romanttisen ajan klassikot. Stravinski, Prokofjev ja Rautavaara muuttuivat perifeerisiksi yksittäistapauksiksi, eikä Pendereckiä saanut sen enempää Ondinen kuin Naxoksenkaan levytyksinä. Rokkihylly koetti paistatella Led Zeppelinin remasteroitujen valossa ja myi Bowietakin tarjouspaketeissa. Seinustalla keikkuivat yhä epäilyttävämmiksi muuttuvat ikääntyneiden rokkareiden rahastusboksit. Kutistuminen kiihtyi loppua kohti nopeasti ja konkurssin painaessa päälle levyjä sai parin euron kappalehintaan. Kuin muistona menneen ajan suuruuden päivistä löysin harmagedon-laarista pari Dream Theaterin klassikkoa, mutta juhlatunnelmat olivat kaukana. Levy-Eskojen muutamaa vuotta myöhempää katoamista en silti vielä arvannut ajatellakaan. Olisi ehkä pitänyt.
 
Levykaupan katoamisen myötä asiointi keskustaan onkin käynyt melko olemattomaksi. Kaltaiselleni ihmiselle siellä ei viikonloppuisten kantabaarien (jotka nekin ovat nyt paitsiossa) lisäksi ole juuri mitään: pelkkää tympeää, yhdentekevää ja masentavaa kuluttajuutta sekä onnettoman keskiluokkaiseksi tasoitettu ja pussikaljoitteluun tyystin kelpaamaton keskuspuisto – siis juuri sitä, mistä levykaupassa asioidessa pystyi henkisesti irtautumaan. Levyjen ostaminen kun ei kivijalkakaupan aikoina koskaan näyttäytynyt minään kuluttamisena. Levykaupassa asioimiseen kuului kiireettömyyttä ja rupattelua, asiantuntevaa vertailua ja sekalaista läpänheittoa. Vakioasiakkaiden merkkipäiviä saatettiin muistaa pienillä lahjoilla kuten liikkeen logolla varustetulla kaulaliinalla. En mennyt ”ostamaan tuotteita”, vaan harjoittamaan elämäntapaa, jolla tietoisesti halusin tukea sellaista elämänmuotoa, jonka talous perustui levyjen myymiseen. Nykyisen verkkokaupan aikoina tämä tukeminen on muuttunut väistämättä hiukan anonyymiksi ja kasvottomaksi. Kaipaan jatkuvasti kivijalkaliikkeen tunnelmaa. Sen rinnalla kätevinkin virtuaalinen ostoskori on aika yhdentekevä.
 
Menneisyydestä kaipaan myös somettoman ajan hitautta ja tuon hitauden ehdollistamaa luovuutta. Nykyään on osattava pidättäytyä yhä idiosynkraattisemmin, säännösteltävä Facebook-todellisuuttaan ja yhä tietoisemmin tuhottava synaptisia yhteyksiään ajattelun ja markkinalogiikan välillä. Internetissä ei ole voinut ”surffailla” enää aikoihin, sillä käyttäjien luoma sekainen ja arvaamaton viidakko on tasoitettu kliinisiksi liikekortteleiksi, joiden lasitaloissa kuluttajat nappailevat dopamiinitrippejään aina vain kapseloituneemmassa äärettömyydessä.* Tätä äärettömyyttä ei kuitenkaan määrittele tila tai avaruus vaan anoreksia ja salakavala klaustrofobia. Ne eivät ruoki luovuutta, vaan pikemminkin hallinnoivat ja määrittelevät sitä. Jos vanhaa internetiä saattoi oppia ymmärtämään siihen uppoutuvan tutkimusmatkailun kautta, on uudempaa tulkittava pidättäytymällä, ottamalla siihen konkreettista etäisyyttä.
 
Toisin kuin ehkä jokin taantunut ja sekopäinen kulttuurikonservatismi, en kuitenkaan ole kiinnostunut ”menneisyyteen palaamisen” tai sen uusintamisen ideasta. Menneisyys ei ole kokonaisuus tai totaliteetti, vaikka muistimme saa sen näyttämään joltain sellaiseen vertautuvalta. Lisäksi voin aivan rehellisesti sanoa, etten haluaisi joutua miettimään musiikinluomiseni mahdollisuuksia 1990-luvun kalliin kotistudioteknologian tai 2000-luvun alkupuolen alkeellisten nuotitusohjelmien puitteissa. Kuten nykyisyys, myös menneisyys on immanenssia, läpikulkua, puutteen halkomaa keskeneräistä todellisuutta. Siihen ”palaaminen” edellyttäisi logiikaltaan fasistisen käänteen: heterogeenisen todellisuuden alkuvoiman kokoamisen totaliteetiksi, pisteen kaltaiseksi sulkeistetuksi kokonaisuudeksi. (Siksi fasismi vaatii vahvaa valtiota tai vahvaa johtajaa: kokoamaan ja homogenisoimaan tavoitellun alkuvoiman suvereniteetin imperatiivisuudessa.)
 
Toisaalta voi todeta, ettei esimerkiksi ideaa elämän ”hidastamisesta” ole syytä pitää sen enempää joutavana nostalgiana kuin fasisminakaan. Jotkut menneen elämän myötä kadonneet olemisen käytännöt voivat jäsentyä nykyhetkisinä uudelleen. Kuten viimeaikaiset esimerkit maailmalta osoittavat, nykyisiä herroja on mahdollista uhata ja ne ovat kaadettavissa ilman, että sinänsä välttämätön mobilisaatio vaatisi fasistisen mestarin kaltaista kanavaa. Valoisa tulevaisuus ei siis ehkä viittaakaan entisenlaiseen kivijalkalevykauppaan vaan johonkin, mitä emme vielä osaa kunnolla kuvitella.
 
Kun Levy-Eskot lopetti, alettiin Joensuussa puuhailla useamman kerran vuodessa toistuvia paikallisia levymyyjäisiä, joissa musiikkiharrastajat ja levykokoelmien omistajat kauppaavat valikoimiaan. Näissä tapahtumissa olen itsekin käynyt säännöllisesti (ikävä kyllä pandemia on pakottanut ne tauolle toistaiseksi), ja ne jos mitkä ovat merkki ”hidastamisen” todellisuudesta: ihmiset kierrättämässä vanhoja cd- ja vinyylilevyjään, juttelemassa musiikista ja heittämässä sekalaista läppää keskenään. (Tuleekin mieleen, mahtaisiko tällaiselle touhulle olla sijaa kiinteämmässäkin muodossa, esimerkiksi usean toimijan osuuskuntapohjaisena harrastuksena kivijalkamyymälöineen kaikkineen. En tiedä, sillä en ole yrittäjä, eikä minusta sellaiseen hommaan olisikaan.) Levymyyjäisten toistuvuus näyttää joka tapauksessa osoittavan, ettei musiikinkuuntelu yhäkään tarkoita kaikille Spotifyyn ja YouTubeen ankkuroitumista. Enkä minäkään cd-levyjä nostalgiasyistä suosi. Haluan vain hitaampaa todellisuutta, sellaista jossa kitkan tuntee ja kuulee. Syykin on yksinkertainen: uskoteltiinpa meille mitä tahansa, mikään ei koskaan ole vain klikkauksen päässä.
 
 
*) Muotoilu on velkaa Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun Mikä liberalismia vaivaa? -kirjassaan (Kosmos Kustannus 2020) esittelemälle vertailulle ja kuvaukselle internetin varhaisista ja myöhemmistä ajoista.