Vuosi 2024

 
Jos mietin viime vuoden päällimmäistä teemaa, sitä mikä jollain tapaa tiivistää koko vuoden ”yleiskokemuksen” ja tuntuu oikeutetulta tavalta otsikoida tuo vuosi, yksi sana riittää: ystävyys. Toinen sana voisi olla hoiva tai hoivaaminen.
 
Ihmeellisten sattumien kautta olen saanut laajan ystäväpiirin, sellaisen jollaisia ei tiedä olevan olemassakaan, ennen kuin vuosien kuluessa havahtuu elävänsä sellaisen keskellä. Ystäväpiirin sijaan voi hyvin puhua yhteisöstä ja jopa valitusta perheestä, sillä vähitellen olemme melkein kaikki muuttaneet saman kaupungin sisässä samaan lähiöön niin, että asuntomme ovat pienen kävelymatkan päässä toisistaan. Kyläilemisen sijaan hengailemme. Jos jotakuta ei näe pariin viikkoon, se on jo ikuisuus.
 
Tämä omintakeinen yhteisö alkoi kehittyä jo 2010-luvun puolivälissä, vaikkei kellään silloin ollut hajuakaan, mihin asiat johtaisivat. Ahtaiden hellarivuosien jälkeen halusimme, me muutamat karanneet luopiot, vain bilettää ja juhlia elämää, vaikka itse kärsinkin masennuksesta ja arkisin kuljin ympäriinsä kuin haamu.
 
Kaveripiiri laajeni sattumien ja kohtaamisten kautta. Jossain vaiheessa alettiin puhua enemmän siitä, millaista olisi jos porukka asuisi samassa kaupunginosassa. Muuttoliike alkoi, ystävyydetkin syvenivät. Uusia ihmisiä ilmaantui. Osa heistä oli aluksi vain satunnaisia baarituttuja tai kaverin kavereita, mutta tuossa vaiheessa pienessä porukassamme oli jo jotain outoa imua. Yhdessä vietetty aika teki ystäviä. Perustin bändin, jälleen uusia ihmissuhteita. Soittokaverit ujuivat mukaan laajempaan porukkaan. Samalla kaikki tapahtui oikeastaan huomaamatta.
 
Viime vuonna ymmärsin selvemmin kuin kertaakaan sitä ennen, etten ole yksin sen tunteen kanssa, että ympärilläni on ihmisiä, joista en ole valmis päästämään koskaan irti – että tämä on jonkinlainen perhe, jonka kanssa haluan vanheta yhdessä, ei vain läjä tilapäisiä ihmissuhteita, jotka voi jättää paremman palkan ja uuden työpaikan vuoksi ja niin edelleen.
 
Mikä meitä yhdistää? Ei aate, ei uskonto, ei poliittinen ideologia. Tämä porukka on alun perin syntynyt bilettämisen ympärille, ja juhlimisen merkeissä suurin osa meistä yhä näkeekin toisiaan useimpina viikonloppuina. Bilettäminen on tietenkin pinnallista ja tuhlailevaa, se ei ole syvämietteinen ja vakava aate tai ideologia. Ideologia voi yhdistää ihmisiä syvällisellä tavalla – entisenä helluntailaisena tiedän tämän aivan kokemusperäisesti – mutta yhtä helposti se myös erottaa ystävät toisistaan juuri sikäli kuin tulee ideologisia erimielisyyksiä.
 
Bilekaveruus kehittyy vähitellen, pelkän yhdessä vietetyn ajan myötä. Yhtäkkiä huomaa, että tämä on ollut enemmän kuin kaveruutta jo vuosikausia. Sama pätee oikeastaan bänditouhuihinkin. Alan soittaa tuntemattomien tyyppien kanssa, seuraavaksi huomaan olevani jälleen yhdenlaisessa perheessä, ja miten nopeasti kaikki tapahtuikaan.
 
Vuosi 2024 oli havahtumista siihen, että ihmisen kuuluu hoivata toista, eikä juuri mikään ole hoivaa tärkeämpää. Minua on aina hämmentänyt se, kuinka itsestään selvänä asiana suhtaudumme ystävyyssuhteiden vaihdettavuuteen ja pinnallisuuteen. Jos saa parempipalkkaisen työn muualta, kukaan ei paheksu valmiuttamme jättää ystävät ja vaihtaa paikkakuntaa, vaan päinvastoin teeskentelemme, että ihmissuhteet säilyvät ennallaan, vaikka kaikki oikeasti muuttuu. Olen myös aina miettinyt, olenko tässä suhteessa yksinomaan outo ja naiivi, miksen vain tajua ”realiteetteja”.
 
Toisaalta olen oman valintani tehnyt. Taiteilijanahan minun olisi ”kannattanut” muuttaa Helsinkiin verkostoitumisen ja uran edistämisen vuoksi, pääkaupungissahan kaikki relevantti tapahtuu, kun on kyse näin pienestä valtakunnasta. Täällä periferiassa menestymisen mahdollisuudet jäävät aika olemattomiksi, taidemaailmassakin kaikki on kiinni suhteista. En kuitenkaan ole koskaan edes harkinnut tällaista siirtoa, ja syy on aina sama: täällä ovat ne ihmiset, joiden kanssa haluan olla, eikä edes taide ole ystäviä tärkeämpää. Oikeastaan taide, mitä siihen tulee, on elämän sivutuote, joka kukoistaa parhaiten silloin, kun sille ei liiaksi omistaudu. Aivan kuten onnellisuuskin.
 
 

Pitkänperjantain mietteet

Olen tähän ikään mennessä ehtinyt viettää niin monta kärsimystapahtumaa synkistelevää, ”asiaankuuluvan vakavaa” ja ”arvokasta” pitkääperjantaita, ettei sellainen enää jaksa kiinnostaa.
 
Viime viikolla tapasin erään iäkkään ystäväni, joka on helluntaikristitty. Olin iloinen nähdessäni hänet elossa. Ilahduttavalla tavalla lisäarvoa tuottamattoman kävelyni bonuksena pääsin haahuilemaan hengellisen erityistodellisuuden rajapinnoille, kuulemaan jänniä toteamuksia kuten: ”Sinähän olet lihan vallassa, pyydä Pyhää Henkeä vahvistamaan uskoasi” ja muuta vastaavaa. (Sanoin, että jos Jumala on olemassa, hän ei vaadi minua tahtomaan yhtikäs mitään; voin elää ja olla juuri kuten haluan.)
 
Eläköitynyt ystäväni (kutsukaamme häntä tässä vaikkapa Topiakseksi) pitää minua filosofian mädättämänä kirjaviisaana; minusta Topias puolestaan vaikuttaa huuruiseen ja nuhjuiseen hengellisyyteen uponneelta eksentrikolta. Suhteemme salaisuus on rehellisyys. Lausumme diagnoosimme julki ja ihmettelemme huvittuneina, miksi edes jaksamme hengailla yhdessä. Arvelin kerran, että vedämme toisiamme puoleemme juuri tämän kummallisen ja avoimen erimielisyyden yhdistelmän vuoksi.
 
Vaikka Topias sanoo suoraan, hän ei tuomitse. Tässä hän muodostaa kokemukseni mukaan jonkinlaisen viiteryhmänsä poikkeuksen: useimmiten on tapana olla epäsuora ja tuomitseva. Elämänkokemuksen tai myötäsukaisen luonteen ansiosta Topias kykenee lausumaan ehdottomuuksia asettumatta itse jalustalle, jolta ne putoilevat.
 
Keskustelut Topiaksen kanssa vievät minut kummalliseen maailmaan, joka on yhdistelmä menneen ajan lähes psykoottista hengellisyyttä ja uskonsekaista, melkein ylenpalttista vakuuttuneisuutta. Topias on ilmestyskirjafani. Kerubit, kirjakääröt ja tuhatvuotinen valtakunta eivät hänelle ole vain juutalaista symboliikkaa vaan totista nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Kun apokalyptinen paasaus käy liialliseksi, sanon suoraan, että nyt menee sellaiseksi huru-ukkoiluksi, ettei filosofian ihminen jaksa tuommoista kuunnella.
 
Topiaksen silmät lasittuvat, jos puhun kapitalismista, tuotantosuhteista tai rakenteellisesta rasismista. ”Pitää olla kiitollinen siitä mitä on”, hän sanoo, ”mutta flesh is flesh, en minäkään kovin kummoinen ole.” Jos koetan vastata, ettei kristinusko merkitse nöyrtymistä kapitalistisen herran (tai ylipäätään minkään auktoriteetin) edessä, eikä politiikka voi perustua vaatimukseen tyytyä oloihinsa, hän menee hiljaiseksi ja aloittaa hetken kuluttua: ”Niin… mutta sittenhän joudutaan tilanteeseen, jossa sinä vaadit sitä ja toinen tätä…” – ja nyt minä puolestaan alan katsoa lasittuneesti horisonttiin, joka on hukkumassa kammottaviin elämänviisauksiin.
 
Juttumme on, että kumpikin tietää toista paremmin, eikä asiasta jaksa sen kummemmin riidelläkään. Siksi on sama kuunnella kaverin höpinää, sanoa suoraan, ettei tuossa ole mitään järkeä ja vertailla kokemisen tapoja, joiden erilaisuus pistää aina miettimään äärettömyyttä.
 
Luultavasti Topias viettää pitkääperjantaita Jeesuksen ristinkuolemaa muistellen, kiitollisena kohdalleen osuneesta ansiottomasta armosta, Usko-TV:stä saarnastriimia katsellen. Oma perjantaini on vielä hiukan auki. Eilen kaveri kyseli päivätumuille. Ehkä hyppään siihen virtaan. Nupit kaakkoon ja hanat auki, tervetuloa löysäily ja haahuilu.
 
 

Keskustelu kesäillassa

Viitteellinen rekonstruktio perjantai-illalta. Pyöräillään kolmisin keskustaa kohti, alla jokunen olut ja snapsi. Illassa on viileyttä, ei liiaksi. Taivas on maidonvaalea, etäisyydessä: sakramentti. Ajaudumme puhumaan elokuvista.

HT: Siis kaikissa näissä leffoissa, Kellopeliappelsiinissa, Funny Gamesissa, Alastomassa lounaassa, on voimakas feminiininen ja seksuaalinen jännite.

MN: Miten se sun mielestä ilmenee?

HT: No Kellopelissähän siltä tyypiltä kysytään suoraan, onkse homo… sit jos muistat Alastomasta lounaasta sen kohtauksen siellä baarissa sen homoseksuaalin kanssa, ja sit tulee se leikkaus suoraan siihen vitun tupakoivaan alieniin… (Ne saatanan muukalaiset on ihan selvä tapaus, jos mietitään seksuaalisuutta.) Ja Funny Gamesissa se toinen niistä pojista on tosi feminiininen, suorastaan kaunis. Se jännite on tosi selkee ja voimakas, se on koko ajan siellä.

MN: Pelottavimmat kauhuelokuvat hyödyntää feminiinistä kuvastoa.

HT: Ja seksuaalisuus on aina kaikessa.

MN: Näin on. Tiiättekö mikä tekee feminiinisestä pelottavan? Se kun mitään ei kielletä, kaikki suljetaan sisään. Muuta ei kielletä kuin kielto itse. Siinä se juttu on. Tulee se sulautuminen, pelko itsen katoamisesta. Jos kielto on kielletty, jää tasan kaks vaihtoehtoa. Joko sulaudut siihen toiseen ja katoat… tai sitten jäät ikuiseen eroon. Vähän niinku psykootikolla! Ääretön ekstaasi tai ääretön yksinäisyys ja ahdistus. Tää on parhaiden kauhuleffojen juttu. Tällä ne pelaa.

HT: Vittu. Nii.

MN: Jos mietitään sitä mikä kalalaji se nyt oli. Missä se koiras sulautuu naaraan kylkeen paritteluaktin jälkeen. Ni tässä on jotain syvästi häiritsevää.

HT: Joo.

J: Ei vittu mitkä keskustelut. Matkalla baariin…

HT: Jooeisaatana…

MN: Joo mut toi oli hitonmoinen havainto. Siis toi HT:n juttu. Sitä vois kehitellä enemmänki…

HT: Joo.

J: Joo.

(Tullaan Huuman edustalle. Kaveri moikkaa terassilta. Huomaan lompakon jääneen kotiin.)

MN: EI HELVETTI, mä unohdin lompakon shortsien taskuun.

HT: Ei oo ongelma.

MN: Mä lainaan joltaki teistä ja maksan… pystyn mobiililla maksamaan vaikka heti.

B (terassilta): Kyllä nää tämmöset järjestyy.