Dialogeja kristinuskosta I: Voiko Jumala johtaa harhaan?

 Fundamentalistinen ja uhrikriittinen luenta

 

Oheinen fiktiivinen dialogi kuvaa jossain mielessä ihanteellisissa oloissa tapahtuvan kriittisen keskustelun yhdenlaista ajattelutapaa edustavan kuvitteellisen kysyjän (K) ja hänen opponentikseen asettuvan vastaajan (V) välillä. Siinä kiteytyvät viimeisten vuosien aikana paljon pohtimani metafyysiset, uhrikriittiset ja apologeettiset teemat. Keskustelun varsinainen konteksti on edeltävä, kristinuskon uhrikriittistä luentaa puolustava blogitekstini, jonka suosittelen lukemaan tämän tekstin taustaksi.

K: Erehtymätön ja täydellinen Jumala ei voi tuottaa ilmoitusta, joka sisältää virheellistä ja harhaanjohtavaa aineistoa. Jos Raamatussa sanotaan, että Jumala uhrasi oman Poikansa syntiemme edestä, asia on niin.

V: Mutta eihän ole mahdollista varmuudella tietää, ettei olisi Jumalan tahdon mukaista ilmoittaa itsestään totuusprosessilla, jossa erehdys on osa progressiota, eräänlainen totuuspolun vaihe. Tämä olisi itse asiassa jopa hyvin uskottava ajatus, sillä Raamatun väittäminen täydelliseksi systeemiksi edellyttää melkoista selitysapparaattia. Ilmoituksen moninaisen sisällön perusteella on vähintään yhtä hankala uskoa sen erehtymättömyyteen kuin uskoa, että Raamattu on osa heterogeenistä yrityksen ja erehdyksen prosessia, jossa evankeliumin totuus siellä täällä välähtelee, mutta jossa sitä myös samaan hengenvetoon himmennetään. Voi kysyä, eikö juuri oletus Raamatun täydellisyydestä ole harhaanjohtava pakottaessaan meidät väkivaltaisiin harmonisointeihin ja parhain päin selittämiseen.

K: Mutta sanoohan jo Paavalikin, että Jumala katsoi hyväksi saarnata hulluutta. Jos sijaisuhri tuntuu hulluudelta, tämä on vain järjellisen ihmisen johdonmukainen reaktio totuuden edessä.

V: Sinä sotket puurot ja vellit. Sijaisuhrin ajatus tuntuu nykyihmisestä hullulta juuri evankeliumien piilovaikutuksen eli niiden synnyttämän uhrikriittisyyden vuoksi. Paavalin aikalaisilla ei ollut tällaista kriittisyyttä: tuon ajan juutalaisuudessa sijaisuhriajatus sinänsä oli mitä järkeenkäyvintä Pyhän logiikkaa, samoin ympäröivässä pakanallisessa todellisuudessa. Luentasi on anakronistinen, jos väität Paavalin tarkoittamaksi hulluudeksi sitä, ettei anteeksiantoa ole ilman verenvuodatusta. Juutalaisia loukkasi pikemminkin ajatus, että Jumalan kiroama rikollinen olisikin heidän luvattu messiaansa, ja kreikkalaisista oli muuten vain pöhkö ajatus palvoa jotain ristiinnaulittua kerjäläistä.

K: Myönnän, että ajatuksesi erehtyväisen ilmoituksen mahdollisuudesta on johdonmukainen, eikä Raamattu ole täydellinen systeemi ainakaan siinä mielessä, että Jumala ilmaisee siinä itsensä ihmiskielen sanoin ja kuvin, siis väistämättä vajavaisesti.

V: Kyse on siis nyt siitä, millainen määrä vajavuutta on uskottavaa Jumalan täydellisyysolettaman valossa.

K: Juuri niin. Väitän, että hyväksyttävän piiriin kuuluu vain sellainen vajavaisuus, joka ei ole suoranaista harhaanjohtamista aivan keskeisissä asioissa – kuten ajatuksessa sijaisuhrista.

V: Miksi juuri sijaisuhrin ajatusta on pidettävä keskeisenä pikemmin kuin sitä, että evankeliumit paljastavat uhrikertomuksessaan idean sijaisuhrin ongelmallisuudesta eli purkavat ikivanhan käsityksen uhria vaativasta Jumalasta?

K: Paavali ja opetuslapset uskoivat itse näin. Koko klassinen kristinusko perustuu tälle ajatukselle.

V: Vaikka näin olisikin – en nimittäin ole aivan varma, että se on ihan noin yksinkertaista – en ymmärrä, miten tämä perustelee sijaisuhriteologian. Eihän totuus ratkea millään enemmistöäänestyksellä.

K: He uskoivat näin, koska Pyhä Henki oli vakuuttanut heidät. Miksi Pyhä Henki valehtelisi tai muuttaisi mieltään?

V: Mutta kyllähän te fundamentalistitkin tunnustatte, että ihminen erehtyy tuon tuostakin tulkitessaan Pyhän Hengen aivoituksia sydämessään. Miksei Paavali voisi erehtyä, mikseivät muutkin opetuslapset? Eikö tämä olisi jopa varsin uskottavaa, kun otetaan huomioon, että he olivat juutalaisia ja siten temppelikultin perillisiä?

K: Ymmärrän. Päädymme jälleen perustavaan kysymykseen Raamatun erehtyväisyydestä. Tässä voin siis vedota vain siihen, mistä Henki on minut vakuuttanut: että Jumalan ilmoitus on kokonaan tosi ja virheetön. Haluaisinkin palata alkuun kysymällä, eikö ajatus erehtymättömästä Jumalasta, joka sallii valheellisen aineksen ilmoituksessaan, ole sinusta ongelmallisempi kuin ajatus, että ilmoitus on erehtymätön, joskin monin paikoin – kielen rajoitusten vuoksi, ellei muuten – vaikeaselkoinen?

V: Siinä tapauksessa tuo vaikeaselkoisuus näyttää monin paikoin mahdollistavan uskottavasti juuri sellaisen tulkinnan, jonka tahdot erehtymättömyyden nimissä kieltää. Vaikeaselkoisuus voi toisin sanoen jo sinänsä johdattaa meitä tulkitsemaan ajatusta Jumalan ilmoituksen erehtymättömyydestä kriittisesti ilman, että erehtymättömyysolettamasta luopuminen olisi ainakaan prima facie epäjohdonmukaista ja epäuskottavaa. Jos Raamattua lukee avoimin mielin – eli etukäteen erehtymättömyysolettamaan tukeutumatta – voi hyvillä syin päätyä ajattelemaan, kuten minä ajattelen. Jos siis väitetään, ettei täydellinen Jumala voi sallia ilmoituksensa valehtelevan, voi myös kysyä, miksi ilmoitus sisältää niin paljon heterogeenistä aineistoa, että sen perusteella voi päätyä johdonmukaiseen uhrikriittiseen tulkintaan. Miksei ilmoitus ole yksiselitteinen?

K: Erehtymättömyysolettaman valossa ilmoitus on yksiselitteinen. Eikö tällöin pidä valita tulkintamalleista se, mikä eniten viittaa Jumalan täydellisyyteen?

V: Olen eri mieltä siitä, että erehtymättömyysolettama puhdistaisi Raamatun moniselitteisyydestä, mutta olkoon. Vaikka olisitkin oikeassa, ei mielestäni ole selvää, että erehtymättömyysolettama ”eniten viittaa Jumalan täydellisyyteen”. Vastaushan riippuu siitä, pidämmekö uskottavampana edustamaani näkemystä totuuden progressiivisuudesta vai ajattelemmeko totuuden sulkeutuvan jäännöksettömästi tähän 66 kirjan varsin heterogeeniseen kokoelmaan.

K: Jos Raamattu itse näkee asian noin, miksemme mekin?

V: Raamattu ”itse” ei näe asiaa noin, sillä kuten hyvin tiedät, kyseisen kirjakokoelman kaanon lyötiin lukkoon vasta satoja vuosia Jeesuksen kuoleman jälkeen.

K: Kyllä, mutta tämä kuului alusta pitäen Jumalan suunnitelmaan ja prosessi oli Hänen ohjauksessaan, joten voimme luottaa siihen, että Raamatun todistus itsestään on luotettava.

V: Väitteesi on uskottava vain, mikäli etukäteen hyväksymme mainitun erehtymättömyysolettaman. Muussa tapauksessa on täysin mahdollista, että kanonisointiprosessissa oli mukana jos jonkinmoista historiallista sattumanvaraisuutta, eikä siis ole mitään ilmeistä syytä, miksei näin tosiaan olisi.

K: Vaikuttaa siltä, että keskustelumme varsinainen panos on kysymys erehtymättömyydestä. Minun näkemykseni mukaan Jumalan täydellisyys sallii vain moniselitteisyyden, ei harhaanjohtamista. Sinun mielestäsi eksyminen kuuluu ”totuusprosessiin”. Jos ymmärrän oikein, kyse on pohjimmiltaan totuusnäkemyksestä. Sinulle Jumalan ilmoitus on keskeneräinen ja kriittinen tiedostamisen prosessi; minulle se merkitsee eräänlaista jumalallisen pelastussuunnitelman julkitulemista inhimillisen kielen välityksellä. Tunnustan, että erehtymättömyysolettamani on tosiaan juuri sitä, mitä sen sanonkin olevan – siis olettamus. Kyse on kuitenkin olettamuksesta, jota pidän selitysvoimaisena ja johdonmukaisena. Sen ydin on ajatuksessa, ettei täydellinen Jumala kykene valehtelemaan. Kiistätkö tämän?

V: Jos totuus on eräänlainen kehitysprosessi – kriittistä tiedostamista, kuten sanot – minusta näyttää siltä, että juuri ilmoitukseen sisältyvä itsekriittinen aines yhdessä myyttisen, uhrauksellisen materiaalin kanssa muodostaa tälle näkemykselle varsin selitysvoimaisen taustan. On kenties totta, että tämä tarkoittaa täydellisen olennon teologian kiistämistä, mutta entä sitten? Onhan mahdollista, että teologiamme on tässä kohtaa tyystin virheellistä. Täydellisyys voi olla silkka fantasiakonsepti, ja minusta totta puhuen on uskottavaa ajatella sen olevan jonkinlainen inhimillisen psykologian tuottama projektio, jossa Jumala hahmottuu puutetta vailla olevana Toisena. Mielestäni Raamatussa on paljon ainesta, jonka valossa tämä idea Toisen täydellisyydestä tulee voimallisesti kiistetyksi, ennen kaikkea tietysti Jeesuksen orjamaisessa hahmossa ja Jumalan kuolemassa.

K: Mutta Jeesuksen orjamaisuuden voi selittää hyvin sijaisuhrin ajatuksella. Hänen piti ”tulla synniksi”, jotta pääsisimme osallisiksi Hänen täydellisyydestään.

V: En väitä, ettei tätä kaikkea voisi selittää uhriteologisesti. Se ei mielestäni kuitenkaan ole oikea selitys, sillä uhriteologia ei ole Raamatun viimeinen sana, vaan yksi erehdys evankeliumeissa kirkastuvan uhrikriittisyyden polulla. Mutta annapa kun minä vuorostani kysyn jotakin.

K: Anna tulla vain.

V: Miksi itse vastustat näkemystä, että evankeliumien ydinsanoma olisi juuri uhreja haluavan jumalakäsityksen purkamisessa? Onko sinulla muita syitä vastustaa sitä kuin se, että joudut muuttamaan käsitystäsi uhriveren välityksellä tapahtuvasta anteeksiannosta?

K: Tämä juuri on se syy. Pelkään joutuvani kadotukseen, jos kiistän veren merkityksen, sillä juuri tästä Raamattu varoittaa.

V: Siispä tunnustat pitäytyväsi käsityksessä, koska uskot Jumalaan, joka tuomitsee sinut ikuisiin kärsimyksiin, mikäli ryhdyt uhrikriittiseksi.

K: Tuo on ehkä hiukan raflaavasti ilmaistu, mutta noinhan se menee.

V: Olemme kuitenkin todenneet yksimielisesti, että uskomuksesi perustuu erehtymättömyysolettamaan, jonka johdat täydellisen olennon teologiasta. Et liene kanssani eri mieltä siitäkään, ettei tämä teologia sinänsä voisi olla virheellistä?

K: Kyllä se voi ollakin, mutta en näe, millä perusteella.

V: Kuten aiemmin sanoin: sillä perusteella, että kyse onkin inhimillisen psykologian tuottamasta fantasiasta, jolla paikkaamme Toisessa olevan puutteen. Kuten tiedät, tämä on yleinen torjunnan muoto.

K: Mutta sehän ei tarkoita, ettei se silti olisi totta.

V: Ei tarkoitakaan, mutta jos täydellisen olennon teologia – johon perustat erehtymättömyysolettaman ja uhrauksellisen teologiasi – on viime kädessä psykologisen torjunnan tuottamaa, on väistämätön johtopäätös, että myös uhrauksellinen teologiasi on sitä. Tämä puolestaan valaisee mielenkiintoisella tavalla uhrikriittisen näkemykseni mukaista ajatusta, että uhrauksellinen teologia on ihmisen luonnollinen suhtautumistapa – mikä ilmenee hyvin Raamatun todellisuudessa, esimerkiksi veriuhrin välttämättömyydessä yhteisön syntien sovittamiseksi ja niin edelleen. Vastaavasti uhrikriittisyys on jotain, mikä yhä näyttää vaativan meiltä jonkinlaisen torjunnan tiedostamista. Olemme tulleet tässä Paavalin aikalaisia paremmiksi, mutta uhrauksellinen logiikka elää yhä vahvasti klassisen kristinuskon traditiossa. Apologeettisena luomuksena täydellisen olennon teologia tukee tämän torjunnan monia muotoja.

K: Hyvä on. Täydellisen olennon teologia ei kuitenkaan välttämättä ole mitään torjuntaa. Sen taustallahan on kosmologisen argumentin mukainen ajatus, että maailman luomiseen kykenevän olennon on oltava olennaisessa mielessä laadullisesti täydellinen: äärettömän voimakas, kaikkitietävä ja niin edelleen. Jo maailman olemassaolon tosiseikka näyttää pakottavan meidät ajattelemaan näin.

V: Mielestäni maailman olemassaolon tosiseikka ei pakota olettamaan perimmäistä täydellisyyttä, vaan perimmäisen tuntemattomuuden. Täydellisyyttä voi pitää tuon tuntemattomuuden häiritsevyyden peittävänä torjuntana.

K: Näin ollen täydellisyyden konsepti viittaisi pohjimmaltaan omaan tietämättömyyteemme.

V: Ehdottomasti. Keksimme täydellisyyden olemassaolon ikään kuin selitykseksi tuntemattomalle. Puhumme mieluummin täydellisen kuin tuntemattoman olennon teologiaa. Ehkäpä tämä on kaiken metafysiikan alku ja juuri.

K: Torjunta?

V: Näinhän moni mannermainen filosofi asian näkee. Minä tosin tyydyn vaatimattomampaan, ja sanon vain ”ehkä”.

K: Se lienee koko maailmankäsityksesi perusta, suuri Ehkä.

V: Sanotaan mieluummin, että pieni ehkä.

Dialogin jälkisanat. Kuten voimme huomata, kysymys Jumalan täydellisyydestä jää lopulta avoimeksi kysymykseksi. Fundamentalisti huomauttaa aivan oikein, että vaikka täydellisen olennon teologia perustuisikin tuntemattoman torjunnalle, tästä ei loogisesti seuraa tuon teologian virheellisyys. Jos torjunta-argumentti kuitenkin on uskottava (ja minusta näin on), se riittää tekemään täydellisen olennon teologiasta vähintään jossain mielessä epäilyttävän selitysmallin.

Apologetiikan piirissä täydellisen olennon teologiaa perustellaan sisäisellä välttämättömyydellä: Jumalan on oltava täydellinen, sillä eräänlainen laadullinen – moraalinen, eettinen, tiedollinen ja niin edelleen – täydellisyys on kristinuskon Jumalan, universumin alkusyyn, välttämätön ominaisuus. Jumala, jolta puuttuu täydellisyys, ei ole Jumala vaan epäjumala.

Vaikka tämän premissin varauksetta hyväksyisikin, ilmoituksen erehtymättömyys ei ole sen looginen seuraus. Varsinainen kysymys koskee nimittäin sitä, voiko täydellinen rakkaus tulla ilmaistuksi inhimillisessä maailmassa tavalla, joka sisällyttää itseensä sekä myyttistä että myyttikriittistä ainesta niin, että myyttisen aineksen virheellinen tulkitseminen todeksi voi käytännössä johtaa harhaisiin teologisiin päätelmiin.

Tuntuu uskottavalta myöntää, että tämä on vähintäänkin mahdollista. Ensinnäkin: Kyse ei ole siitä, että rakkaus (tai Jumala) sinänsä johtaisi harhaan. Myyttisen aineksen yksipuolinen todesta ottaminen on lukijan vastuulla, varsinkin jos tekstissä on vastakkaisia kriittisiä virtauksia, joiden todesta ottaminen luo perspektiivejä, joissa myyttinen ajattelu paljastuu myyttisenä ajatteluna. Toiseksi: Juuri erehtymättömyysolettama näyttää tällaisessa tapauksessa johtavan lukijaa harhapoluille turhentaessaan eri tekstikerrostumille herkän tarkastelun mahdollisuudet. Olettama käytännössä kieltää sen eksegeettisen tosiasian, että Raamattu sisältäisi myyttistä ainesta.

Fundamentalistille on näin ollen todettava, että on turha syyttää Jumalaa, joka ei tosiaan väitä ilmoituksensa kansilehdellä puhuvansa – vieläpä ihmiskirjoittajien välityksellä – ainoastaan ex cathedra, siis erehtymättömyyden valtaistuimelta. Fundamentalisti, kuten me kaikki, on itse vastuussa tulkinnoistaan. Niiden totuudellisuuden arviointi on yhtä lailla meidän kaikkien asia.

 

Dialogia kristillisen mystiikan kanssa

 
Luin hiljattain tavallaan poikkeuksellisen kirjan, Jarkko Lindqvistin Kaipuun (Aikamedia 2024). Sanon ”tavallaan”, koska aihepiiri – kristillinen mystiikka – ei sinänsä ole epätavanomainen, eikä sitä laajassa mielessä ole Lindqvistin tapa käsitellä aihettaankaan. Poikkeuksellista on kuitenkin (muun muassa) se, että tämä kirja ilmestyy helluntailaisen Aikamedian kustantamana. Lisäksi se eroaa huomattavasti edukseen Aikamedian tyypillisestä tarjonnasta – välttävällä tai olemattomalla tyylitajulla kirjoittavien pastoreiden tai itseoppineiden asiantuntijoiden hengellisen elämän oppaista, joista useimmat ovat kauniistikin sanoen epä-älyllistä lammaslaumalle saarnaamista. Lindqvistin kirja ei ole tällainen.

Vaikka helluntailaisuuden voi ehkä ajatella näkyvän Lindqvistin esseissä paikoin hiukan perustelemattominakin dogmaattisuuden sävyinä, piirre ei näyttäydy häiritsevänä. Tämä johtuu kirjoittajan pitkälle sisäistyneestä, tekstiä määrittelevästä epävarmuuden dialektiikasta; toisin sanoen Lindqvist on ilmeisen haluton kertomaan lukijalle kovinkaan suoraviivaisesti, millä tavoin elämää on elettävä. Sen sijaan hän kertoo omakohtaisesta etsinnästään, toki avoimen kristillisesti ja tunnustuksellisesti, mutta varsinaista totuuden varmuutta julistamatta. Ikään kuin Lindqvist olisi sisäistänyt Kierkegaardin subjektivismin, vaikka mielellään puhuukin kristinuskon totuudesta objektiivisena…

Vaikka Lindqvist löytääkin eräänlaisen vastausten ja varmuuksien horisontin unio mysticasta, mystikon taipaleen salaperäisestä määränpäästä (jossa usko epäilemättä vaihtuu näkemiseksi, ainakin ajoittain), hän pysyttelee hauraan ja usein epäkiitollisen arkielämän tasolla silloinkin, kun rohkenee tunnustaa suorasukaisesti sitoutumisensa kristinuskon opinkappaleisiin. Tämän vuoksi edes itämaiseen mystiikkaan, esimerkiksi buddhalaiseen meditaatioon, kohdistuva jäykkä torjunta – jossa Lindqvist erottaa meditaation kristilliset muodot selkeästi ideologialtaan ja ajatusmaailmaltaan ”paremmiksi” tai ”rakentavammiksi” – ei oikeastaan herätä ärtymystä.

Lindqvist toisin sanoen välttää monen helluntailaistaustaisen hengellistä asiaproosaa kirjoittavan sudenkuopan: totuuden varmuudeksi samastamisesta usein seuraavan näännyttävän moralismin. Tämä sopisikin huonosti yhteen kristilliseen mystiikkaan kuuluvan itsetuntemusta etsivän intohimoisuuden kanssa. Mikään ei ole yhtä pahaksi intohimoiselle elämälle kuin moralismi, ellei sitten intohimoinen moralismi.

Vaikka Kaipuu on paikoin tyylillisesti hiukan kömpelö (teksti olisi kaivannut lisäeditointia, mutta pakko tunnustaa, että kirjan loppulause on aivan helvetin hieno), huomaan lukukokemuksen synnyttävän minussa rauhallisia, melkein kelluvia tuntemuksia. En heti edes ymmärrä miksi näin on. Vierastan joidenkin kappaleiden ”eteeristä hartautta” ja ajoittaista konkretian puutetta tekstin puhuessa syvyyksistä, ihmeellisyydestä ja todellisuuden tuolta puolen säteilevästä valosta – vierastan tapaa, jolla Lindqvist etusijaistaa varmuuden ja löytämisen etsimiseen ja epävarmuuteen nähden, ja olen jopa harmissani siitä, ettei hän näe eksymisessä metaforaa minkäänlaiselle vapaudelle. Lindqvistille mystiikka on seikkailunakin kenties enemmän polun löytämistä kuin eksymistä maisemaan, jota luulimme kesytetyksi.

Sitten ymmärrän hyvänolon tunteideni johtuvan juuri tästä. Kirja käy keskustelua kanssani. Kaikkine tyylillisine puutteineen ja erimielisyyksineen koen sen dialogikumppaniksi, lämpimäksi ja läheiseksi, ja tämä on hämmästyttävää, sillä kristillinen mystiikka kiinnostaa minua hyvin valikoidusti ja rajatusti. Lisäksi olen taipuvainen epäilemään mystiikkaa ylipäätään: ”sanattoman diskurssin ylimielisyyttä”, kuten joku Alain Badiou ehkä sanoisi. Mutta Kaipuu ei puhukaan ylitseni tai ohitseni, on kerrassaan hämmentävää, ettei se tee niin, sillä juuri sellaiseen olen tottunut niin sanottuja hengellisiä oppaita lukiessani – sillä on mielipiteensä, mutta ei tarvetta julistaa niitä.

Jos Lindqvistin kirja olisi ihminen, häntä kiinnostaisi kuunnella enemmän kuin puhua. Hän olisi niitä tyyppejä, jotka kuuntelevat eri mieltä olevia oppiakseen näiltä jotakin. Niitä, jotka vaarantavat jopa uskonsa ja identiteettinsä, koska haluavat oppia, koska haluavat omaksua uusia tapoja ajatella. Nämä ihmiset tietävät, ettei maailma ole valmis, kuten eivät hekään. Heillä on sekopäistä viisautta, he tietävät muinaisten kreikkalaisten tapaan, että hulluus on viisauden kohtu: Apollon syntyy Dionysoksesta, ja näiden voimien binaarinen vastakkaisuus on järjestävän periaatteen erehdys.

En tiedä, onko Lindqvist tällainen ihminen, mutta Kaipuussa tulkitsen – ja tunnustan auliisti, että kyse on vain minun tulkinnastani, joka on interventio: tahallinen ja pitkälle menevä, sillä en tunnusta muuta tulkinnan auktoriteettia kuin sen, että hyvä tulkinta saa ajatukset liikkeelle ja that’s it – niin, Kaipuussa tulkitsen tällaisen merkitystason, ja se puhuttelee minua.

Kaipuu on myös intohimoinen kirja. Siinäkin mielessä se on varsin ”kierkegaardilainen” (lainausmerkit oksymoronin paljastamiseksi). Lindqvist onnistuu juuri tekstinsä intohimoisuudessa puhuttelemaan minua tavalla, joka on vaatinut mietintää. Luulen, että hänen kanssaan olisi mielenkiintoista keskustella vapaudesta, epävarmuudesta ja eksymisestä; se olisi ehkä myös intohimoista, koska en näytön perusteella pidä kumpaakaan meistä aivan tervejärkisenä ihmisenä.

Pieni dialogi ehdottomuuden vastustamisesta

A: Vastustatko ehdottomuutta?
 
B: Minusta ehdottomuuden ylipäätään vastustaminen olisi aika sovinnaista. Hiukan sama kuin oikeudenmukaisuuden tai tasa-arvon yleensä puolustaminen. Eli kaavamaista abstraktion puolustamista tai vastustamista, joka perustuu näennäisen kontekstittomaan ja yleispätevään järkeilyyn. Ei, en vastusta ehdottomuutta.
 
A: Eikö kaikenlainen ehdottomuus kuitenkin ole aika ongelmallista, jos ajatellaan vaikka politiikkaa?
 
B: Annan pari esimerkkiä. 1) Poliitikko esittää, että laajat sosiaaliturvaan kohdistuvat leikkaukset ovat ainoa vaihtoehto hyvinvointivaltion säilyttämiseksi. 2) Aktivisti esittää, että rahojen jakaminen rikkailta köyhille on ainoa vaihtoehto tasa-arvoisen yhteiskunnan edistämiseksi. Nämä ovat aika kärjistettyjä ja kömpelöitä esimerkkejä, mutta voi heti nähdä, että vain ensimmäinen kuuluu ongelmallisen ehdottomuuden lajiin.
 
A: Miksi?
 
B: Siinä missä ensimmäisen lajin ehdottomuus pyrkii oikeuttamaan nykyisen systeemin ylläpitämän eriarvoisuuden ja jopa kiihdyttämään sitä vetoamalla abstraktiin ylärakenteeseen (hyvinvointivaltio), jälkimmäinen kamppailee sitä vastaan eksplisiittisen ja ehdottoman puolueellisuuden (rahat pois rikkailta) keinoin.
 
A: Aivan.
 
B: Voi myös nähdä, miksi ehdottomuuden ylipäätään vastustaminen on sovinnaista ja sen vuoksi ongelmallista. Poliitikon ja aktivistin välillä kulkeva ”keskitie” eli ”objektiivinen puolueettomuus” voisi tässä tarkoittaa vain sitä, että kiistetään koko aktivismin ja parlamentaarisen politiikan välisen kamppailun relevanssi, siis tuon kamppailun olemassaolo poliittisena…
 
A: Miksi?
 
B: En näe, kuinka tolkun retoriikka ei tässä johtaisi suoraan konformismiin. ”Keskitie” tarkoittaisi sekä poliitikon että aktivistin näkemysten poliittisen ulottuvuuden kiistämistä realismin eli ”järjen tosiasioissa pitäytyvän tervehenkisyyden” nimissä. Lopputulos: leikataan, muttei ihan niin paljon; tiivistetään veropohjaa, mutta huolehditaan rahoitusmarkkinoiden ja globaalin pääoman edusta. Mikä tarkoittaa täsmälleen samaa kuin status quon ehdoton säilyttäminen jonkinlaisen ”luokkasovun” nimissä. Tällä ei tietenkään ole enää mitään tekemistä puolueettomuuden kanssa.
 
A: Et siis kannata ”kolmatta vaihtoehtoa”?
 
B: Niin en sanonut. Tässä tapauksessa en usko ääripäiden väliseen keskitiehen, mikä ei ole sama kuin kolmas vaihtoehto, jonka miellän radikaaliksi ja politisoivaksi väliintuloksi tilanteessa, jonka alun perin väitetään olevan ymmärrettävissä kahden toisensa pois sulkevan vaihtoehdon mahdollisuusavaruutena. Kolmannen vaihtoehdon paradigma ei liity esimerkkeihini sikäli kuin mikään ei vaadi hahmottamaan poliitikon ja aktivistin välistä kamppailua binääristen oppositioiden vastakkaisuutena. Voi tietysti helposti kuvitella poliitikon – tyypillisesti tällainen järkeily kuuluu ammattimaiseen politiikkaan –, joka näkee leikkauslinjan ja aktivismin välisen kamppailun tähän tapaan, ”kahtena ääripäänä”. Ja juuri binäärinen järkeily tuottaa keskitien retoriikkaa ja konformismia, minkä vuoksi keskitie ei ole sama asia kuin kolmas vaihtoehto. Tolkullinen realismi (keskitien ajattelu) kuuluu binäärisen järkeilyn talouteen, mutta kolmas vaihtoehto on radikaalisti muuta.
 
A: Mitä se tässä tapauksessa tarkoittaisi?
 
B: Esitetyn binäärisen välttämättömyys- ja mahdollisuushorisontin kiistämistä, siitä pidättäytymistä. Tässä tapauksessa ”luokkasovun” eli keskitien ja poliitikon kannan ehdotonta kieltoa, radikaalia uudistamisen vaatimusta ja siinä pitäytymistä.
 
A: Mutta tämähän tarkoittaisi aktivistin kantaa eli toista, ei jotain kolmatta, vaihtoehtoa.
 
B: Jos asetelma esitetään binäärisenä vastakkaisuutena, kolmas vaihtoehto on tässä yhtä kuin binäärisyyden kiistäminen, mikä tapahtuu esittämällä aktivistin näkemys ainoana autenttisena ja eettisenä kantana. Todellinen kolmas vaihtoehto ei ole valinta kahden väliltä, vaan paikka, joka muotoilee uusiksi koko valinnan horisontin.
 
A: Mikä tässä tarkoittaa, että kiistetään poliitikon ja aktivistin näkemysten yhtenäinen kehys. He eivät jaa samaa alustaa tai näyttämöä, heillä ei ole yhteistä maaperää…
 
B: Kyllä. Poliitikon ja aktivistin hahmot eivät ole kilpailijoita yhden ja saman eettisyyden areenalla; kolmannen vaihtoehdon mukaan olisi eettisesti ongelmallista mieltää asetelma näin. Binäärinen kahden ääripään logiikka tuottaa keskitien tolkullisuutta, joka näyttäytyy ”kolmantena vaihtoehtona” (olematta sitä vähääkään) juuri todellisille konformisteille. Ei pidä unohtaa, että sovinnaisuuden ekonomiaan kuuluu ja sisältyy eräänlainen erottautumisen pyrkimys, joka pysyttelee tiukasti identiteetin logiikassa eikä uhmaa sitä vähääkään. Kyse on samasta ilmiöstä kuin keskiluokan ”säädyllinen hedonismi” ja sen loputtoman teeskentelevä, resursseja haltuun ottava ja alempia luokkia riistävä flirttailu erilaisten markkina-arvoa lisäävien hillittömyyden muotojen kanssa.
 
A: Minulta loppui kalja, lähdetäänkö vittuun täältä?
 
B: Mennään meille, mulla on pullo Gambinaa jossain.

Uskosta luopumisen dialektiikkaa eli taas vähän keskustelua menneisyyden kanssa

 
Hellarimenneisyydestäni muistan, kuinka ahdistavaa oli, jos omaan ystäväpiiriin kuuluva ihminen luopui uskostaan eli niin sanotusti ajautui maailmaan. Tämä ahdistus ei näy ulospäin, yhteisöön kuulumattomille. Lähtevistä puhutaan, kunnes aikaa kuluu tarpeeksi ja heidät unohdetaan. Ystävät muistavat pisimpään. Jos suhde luopiokaveriin katkeaa – kuten usein käy –, kokemus voi olla traumaattinen myös yhteisöön jäävälle.
 
Oma tilanteeni oli sikäli onnekas, etten erkaantunut yksin. Samoista piireistä samoihin aikoihin vieraantuvien ystävien kanssa oli helppo (tai no – ”helppo ja helppo”; ainakin helpottavaa) työstää välittömän eroamisvaiheen terapeuttiset pohdinnat ja symboliset irtiotot. Silti huomaan toisinaan kaipailevani avointa keskustelua yhteisöön jääneiden tuttavien ja kavereiden kanssa.
 
Käytännössä yhteydenoton yritykset kilpistyvät aina jo ajatuksen tasolla. Syyt ovat monenlaiset, introvertti luonteenikaan ei tässä ole suureksi avuksi. Kun lisäksi – korviini kantautuneiden murusten perusteella – tiedän itsekin tulleeni jos jonkinmoisten diagnoosien kohteeksi, on hankala omaksua ennakkoluulotonta asennetta, kuvitella miellyttävää tapaamista, jossa tulisi kohdatuksi ihmisenä eikä luopiona. Lähteviä diagnosoidaan, kunnes heidät unohdetaan.
 
Lähdin kuvioista melkein kymmenen vuotta sitten. Olen ehtinyt työstää asetelmaa; olen ehtinyt useaan kertaan ja usealla tavalla tajuta, ettei menneisyys ole mikään kuollut paise sisuksissani, vaan jotain muuttuvaista ja elävää, jotain mikä yhä muovaa olemisen tapaani ja vaatii oudolla tavalla, jos ei tilille, niin huomaamaan.
 
Blogiani seuraaville tämäkin teksti on sitä paitsi vanhan toistoa, tuttua kelailua. Sellainen olen: kelailija.
 
Aika ajoin silmäilen vanhan kotiseurakuntani saarnastriimiäkin, ja vuosikausien ajan olen koettanut jäsentää itselleni, miksi. Tiedän, etten kaipaa takaisin. Onko kyse jonkinlaisesta vääristyneestä nostalgiasta (jos unohdetaan, että nostalgia sinänsä on aina jonkinlaisen vääristyneisyyden eufemismi)? Joskus 2010-luvun puolivälissä saatoin kuunnella saarnoja analysoidakseni ja purkaakseni niiden diskurssia, mutta tätä en ole tehnyt vakavissani enää pitkiin aikoihin. Analyysit ja purut kuuluivat rajankäyntivaiheeseen.
 
Nykyistä saarnastriimeihin liittyvää nautintoulottuvuutta ei siis määrittele niinkään kritiikin halu kuin jonkinlainen outo ja vetelä tirkistely: se tunne, kun on yhtä aikaa täysin ulkopuolinen ja kuitenkin täydellisesti kartalla siitä, mitä seuraa, perillä havainnoimastaan puhunnasta jokaista vivahdetta ja sivumerkitystä myöten. Ikään kuin vakoilisi Pyhää Henkeä!
 
Saarnat toistavat uskollisesti yli vuosikymmenen takaisia fraaseja ja pysyvät tiukasti tutussa aihepiirissä. Seurakuntalaisia kehotetaan ”vaeltamaan valossa” ja välttämään ”harmaita alueita”, olemaan kiitollisia ja voimaantumaan yhteisissä kokoontumisissa. Todistuspuheenvuorot uusintavat narratiiveja, joiden keskiössä on idea Hengen johdatuksesta ja yliluonnollisesta huolenpidosta.
 
Saarnat ja puheenvuorot ovat myös eronteon ja rajanvedon tuotantoa. Samojen sisältöjen toistuminen vuosikymmenestä toiseen ei merkitse niinkään degeneroitunutta änkyrämentaliteettia kuin uskonnollisen yhteisön tapaa tuottaa itseään, luoda rajaa maailmaan, yksilöityä ”vastakulttuurin” pesäkkeenä ja viime kädessä tuottaa/säilyttää lähetystyön mieli ja oikeutus.
 
Edistykselliset saarnat ovat niitä, joissa erottautumisen tematiikka problematisoidaan ja pohditaan, kuinka muuttua helposti lähestyttäväksi. Tämä on haastavaa, sillä yhtäältä ”helluntai-identiteetti” tuotetaan aktiivisen maailmasta erottautumisen eli meihin ja heihin jakamisen kautta. Ei-uskova maailma toimii näin rajana, josta käsin uskovan identiteetti tuottuu ja määrittyy. Helluntailaiselle onkin usein tärkeää pyrkiä monin tavoin tunnistamaan ja erottamaan uskovat ja ei-uskovat, minkä vuoksi jaon mielekkyyttä harvoin kyseenalaistetaan. Tyypillisesti uskova tunnistetaan yhteisen kielen eli puhunnan ja elämäntavan perusteella: hellari on raitis ja savuton eikä kiroile kuin hiljaa itsekseen, jos silloinkaan; hän suosii yksityisomistusta, heteronormia ja ydinperhettä.
 
Toisaalta eronteko sitten tuottaa eräänlaisen ”kohtaanto-ongelman”. Kuinka kohdata heidät, kuinka saada heidät tuntemaan olonsa kotoisaksi, tervetulleeksi ja turvalliseksi – ilman, että ero meidän ja maailman välillä käy liian mitättömäksi? Helluntaipiireissä riittää itsekriittisyyttä sen toteamiseen, ettei tässä ole aivan onnistuttu. Yksi saarnojen toistuvista teemoista onkin kysymys siitä, kuinka luoda onnistuneita yhteyksiä maailmaan, joka on pidettävä sopivan etäällä ja jossa kuitenkin on jatkuvasti elettävä.
 
Tiedostavimmat yhteisön sisäiset puheenvuorot sanoittavat ongelman kysymykseksi siitä, kuinka kohdata ihminen ihmisenä eikä lähetystyön kohteena. Lisäksi lienee paljonkin aktiivisia helluntailaisia, jotka tavalla tai toisella kykenevät ratkaisemaan tämän haasteen yksilöllisesti, vaikkei diskurssi siihen juuri eväitä antaisikaan. Tällainen ihminen luullakseni hyväksyy periaatteellisen rajanvedon uskoviin ja ei-uskoviin, muttei käytännössä toimi sen mukaisesti. Periaatteessa hän hyväksyy sen, koska diskurssi sitä edellyttää. Käytännössä hän kieltää sen, koska ei tahdo asettaa toista kohteena, vaan pyrkii avoimuuteen, joka ylittää yhteisön tuottamat rajat.
 
Oman rajallisen kokemukseni perusteella vaikuttaa siltä, että ne helluntailaiset, jotka kokevat tarpeelliseksi julistaa tämäntyyppistä avoimuuttaan – ja jotka usein korostavat ”luontevuuttaan” ei-uskovaisten kanssa – ovat niitä, joilta sitä eniten puuttuu. (Samat tyypit todistelevat ”ihmisläheisyyttään” kertomalla sisäpiirille, kuinka moni ihminen on tullut heidän kauttaan uskoon, mikä osoittaa ajattelun kohteistavan lajin. Olen myös itse kohdannut jokusen kerran näitä ”superevankelioijia”, joita ei tosiaan kiinnosta muu kuin ihmisten kalastelu.)
 
Avoimet tyypit ovat niitä, joiden puheesta ”uskonasiat” saattavat tosin pursuilla kuin hillomunkin täyte, mutta joille ei ole lainkaan tärkeää, uskooko tuo toinen ja onko yleensä olemassa uskovia ja ei-uskovia (Jumala sen yksin tietää, ja niin edelleen). Tarkoitan tällä ennen muuta sitä, ettei näille ihmisille ole mikään ongelma ystävystyä ”maailman” kanssa. Toinen ihminen ei ole heille evankelioinnin kohde, eikä ihmissuhteen tavoitteena ole johdattaa toista uskoon, vaan ihmissuhde on arvo sinänsä.
 
”Maailman” kanssa ystävystymisen taidon täytyy kuitenkin säilyä yksilöllisenä piirteenä. Jos se leviää kollektiiviin, yhteisön identiteetti vaarantuu, sillä rajanvedon vaikeutuessa ”harmaat alueet” laajenevat. Jos tapaluterilainen väljyys ei innosta, yhteisön on pyrittävä säilyttämään ja uusintamaan rajoja jatkuvasti.
 
Ei siis ole ihme, että jokaista ihmisten kohtaamiseen kriittisesti kehottavaa saarnaa vastaa yhteisön sisäistä elämää lujittava rajanvetosaarna. Rajanvedon luonne on ennen kaikkea moraalinen, ja sen voi tiivistää kehotukseen ”älkäämme olko kuten he”. Pahimmillaan tämä tuottaa bakteerikammon eli takakireyttä ja tekopyhyyttä.
 
Palataan takaisin alkupään kysymykseen. Miksi edelleen katselen silloin tällöin helluntailaisten saarnastriimejä? Ovatko ne minulle samaa kuin tosi-TV keskiluokalle: tapa tuntea itseni paremmaksi, tapa rakentaa luokkaa? Tosi-TV -ohjelmien yksi funktiohan on esittää työväenluokkaisuus siten kuin se näyttäytyy keskiluokalle: naurettavana, ongelmientäyteisenä, hillittömänä. Ovatko helluntailaisten saarnataltioinnit minun henkilökohtaista tosi-TV:täni, jonka äärellä voin kokea älyllistä ylemmyyttä ja naureskella kultaisessa häkissä pyristeleville tolvanoille? Onko kasvava suopeuteni menneisyyttä kohtaan pelkkää huonosti kätkeytyvää ylimielisyyttä?
 
Arvelen monen piireihin jääneen tuttavani ajattelevan näin, vaikka tietenkään en voi sitä tietää. Ja jos haluan olla rehellinen, en mitenkään voi mennä takuuseen siitä, ettei noissa retorisissa kysymyksissäni olisi jonkin verran perää. En ole koskaan saanut älyllistä nautintoa saarnoista (suurinta osaa pidin typeränä jo hellariaikoinani), ja viheliäinen arroganssi on valitettavan sitkeä pahe. Totta puhuen nautiskelin jo helluntailaisena syntisesti älyllisen ylemmyyden tunteesta, kun yksinkertaisesti vitutti kuunnella jotain lakihenkistä moralistia julistamassa ainoaa oikeaa elämäntapaa, pakottamassa lammaslauman korvia aina vain syvempään luimuun… ja tämä jos mikä kaivaa kuoppaa älyn alta, sillä mitä helvetin tekemistä todellisella älykkyydellä on minkäänlaisen ylemmyyden kanssa? Silloin en tosiaan ole itseriittoista ja takakireää moralistisaarnaajaa kummempi.
 
Älyllinen ylemmyys kompastuu lopulta samaan kuin moraalinen ylemmyys, nimittäin, no, moraaliseen ylemmyyteensä (joka vain teeskentelee olevansa jotain muuta). Jos todella katselen saarnastriimejä kokeakseni itseni älykkääksi, katselen niitä samasta syystä kuin helluntailaiset välttelevät ”harmaita alueita”: rakentaakseni itselleni edullisen moraalisen eron, tuottaakseni ”luokkaidentiteettiä”.
 
Tarkoitukseni ei tosin ole esittää minkäänlaista tunnustusta, sillä valtaa on pelissä jo aivan riittävästi. Kysymys saa jäädä avoimeksi ja teksti levitä moneen suuntaan. Suhteeni menneisyyteen on joka tapauksessa jatkuvassa leviämistilassa. Sekä arroganssin että suopeuden tuntemukseni lienevät autenttisia. Etsiskelen ihmistä. Se on sotkuista puuhaa.

Työttömän työnhakijan kokemus ja identiteetti

 
A: Laki ei oo sama asia kuin moraali. Vaikka tietenkin musta on väärin varastaa joltain köyhältä mummolta, semmoinen on helvetin mätää touhua.
 
B: Se on väärin joo, siinä laki menee samassa linjassa moraalin kanssa.
 
A: Mut toisaalta mä en näe mitään isoa vääryyttä siinä jos joltain isorikkaalta riistetään huvilat ja yksityissuihkarit ja pannaan paikat matalaks. Nehän on toisten työllä ansaittua omaisuutta. Ne vaan sattuu omistamaan sen ja laki suojaa niiden omistusoikeutta, mut se on kriminaalia hommaa, omistaa tommosia määriä.
 
B: Missä sun mielestä menee kriminaalin omistamisen raja?
 
A: Musta tuntuu, että aika auttava lähtökohta vois olla tää: jos omistaa niin paljon, että pystyy pakottamaan toiset töihin omaan palvelukseensa tekemään voittoa ja kartuttamaan sun yksityistä omaisuutta… ni sillon omistaa liikaa. Eli jos pystyy sillä varallisuudella alistamaan toisia. Ja täähän liittyy suoraan luokkaan ja eriarvoisuuteen, siihen että on ihmisiä jotka omistaa sun ruumiin ja säätelee sitä, millaisia resursseja sun käytössä on. Että jos kieltäydyt tuottamasta lisäarvoa, niin sitten tyyliin kuolet nälkään tai elät jossain vitun limbossa Kelasta suuhun. Jos on olemassa rakenteet jotka mahdollistaa tämmöisen, niin niissä rakenteissa on jotain pielessä. Jos on lakeja jotka suojelee tämmöistä, niin ne on vääriä lakeja.
 
Se, mitä olemme tottuneet kutsumaan hämäävän neutraalilla nimityksellä ”yhteiskunta”, langettaa kaltaisilleni ihmisille identiteetin: työtön työnhakija.
 
Olla työtön työnhakija: mitä se tarkoittaa?
 
1. Muiden määriteltävänä olemista. Työttömän työnhakijan identiteetin historian voi jäljittää ainakin 1700-luvulle saakka, jolloin yhteiskuntaruumiin, sosiaalisen ruumiin ja kansanruumiin kaltaiset käsitteet olivat yleistyneet ja muuttuneet vakiintuneiksi jäsentämisen ja hallinnan keinoiksi. Beverley Skeggs osoittaa laajassa luokkatutkimuksessaan (Elävä luokka, 2014), kuinka sosiaalisen ruumiin kielikuvaa hyödynnettiin kahdella hyvin erilaisella tavalla: ”sillä viitattiin joko brittiläiseen (tai englantilaiseen) yhteiskuntaan yhtenäisenä kokonaisuutena tai köyhiin muusta väestöstä irrallisena ryhmänä” (Skeggs 2014: 82–84).
 
Tämä mahdollisti osaksi köyhälistöön kohdistuvan kontrollin ja auttoi luonnollistamaan asetelman, jossa yksi väestönosa nähtiin erillisenä ongelmana samalla, kun viitattiin yhteiskunnalliseen kokonaisuuteen. Siten ”[v]ain tiettyjen sosiaalisen ruumiin osien katsottiin tarvitsevan sekä kuria että huolenpitoa, ja tätä näkemystä voidaan pitää porvarillisen näkökulman kehittymisen lähtökohtana” (mp.). Porvarillisen näkökulman yksi ominaispiirre onkin sellaisen esittämisen mahdollisuus, jossa rajatun tarkastelutavan ymmärretään kuvastavan koko kokonaisuutta. Samasta ilmiöstä on kysymys esimerkiksi Steven Pinkerin tilastollisissa todisteluissa, joiden mukaan maailma on aina vaan yhä parempi paikka. Pinkerin implikaatio on, että rajattu tilastollinen esitystapa kykenee representoimaan paitsi kuvaamaansa todellisuuden aluetta, myös kaikkea sen ulkopuolelle jäävää. (Eikä ole sattumaa, että Pinker kiittelee nykytilanteesta vallitsevaa poliisijärjestystä: poliisihan syntyi alun pitäen suojelemaan porvaristoa ja yksityistä omaisuutta. Eufemistinen idea ”kansalaisten turvallisuuden valvomisesta” tuli myöhemmin. Vain keskiluokalle poliisi näyttäytyy uskottavalla tavalla yhteiskunnan ”yleisen edun” suojelijana: muut – niin eliitti kuin roskaväkikin – tietävät, ettei mitään yleistä etua ole olemassakaan.)
 
Sosiaalisen ruumiin käsitteen rakentuminen liittyy puolestaan euklidiseen tilakäsitykseen. Euklidisen käsityksen mukaan avaruus on sillä tavoin tyhjä, että se soveltuu matemaattisiin operaatioihin. Kun tämä tilakäsitys institutionalisoitui, mahdollistui edelleen köyhien kohteleminen ”yhtenä joukkona, jonka asuinalueille piti tunkeutua ja jotka [sic] voitiin alistaa papiston ja lääkärien toteuttamalle tilastolliselle analyysille” (Poovey 1995: 15, sit. Skeggs 2014: 83).
 
Kun abstrakti tila yhdistyy ”symbolisesti ja materiaalisesti homologioihin eli sarjallisuuteen, itseään toistavaan toimintaan, monistettaviin tuotteisiin, vaihdettavissa oleviin paikkoihin, käytöstapoihin ja aktiviteetteihin” (mp.), on mahdollista tuottaa pikkutarkkoja luokittelujärjestelmiä, joiden luonne kätkeytyy näennäisesti kontekstittomaan ja neutraaliin järkeilyyn. Kuten Skeggs (mp.) kuitenkin kirjoittaa,
 

[t]ässä tapauksessa luokitteluperiaate ei pelkästään perustu orgaanisen ruumiin metaforalle, vaan se on samalla menetelmä, jonka avulla jokaiseen ryhmään voidaan kohdentaa tuottavuuden näkökulmasta potentiaalinen vaihtoarvo ja luokitella ryhmät moraalisen arvojärjestyksen mukaan. Tämä tarkoittaa jakoa niihin, jotka haluavat tehdä työtä ja kykenevät siihen, sekä niihin jotka eivät halua tehdä työtä tai eivät siihen kykene.

 
Olla työtön työnhakija merkitsee kontrollin läpäisemää ruumista ja identiteettiä. Historiastaan ja kontekstistaan irrotettuna työtön työnhakijuus vaikuttaa puhtaasti tekniseltä termiltä, jonka välttämättömyys oikeutetaan itsestään selvään rationaliteettiin perustuvalla hallinnalla. Varsinainen konteksti kätkeytyy piiloisiin poliittisiin metaforiin, joiden taustalla on jatkuvaa kontrolloimista ja pedanttia mikromanagerointia vaativa lisäarvontuotanto.
 
2. Valmiin tarinan kertomista. Työttömän työnhakijan on laadittava TE-keskuksen virkailijan kanssa työllistymissuunnitelma. Työllistymissuunnitelman proosa tuotetaan valmiisiin kehyksiin: työttömän työnhakijan odotetaan tekevän selkoa ansioistaan, osaamisalueistaan ja luettelevan aikomuksia ja toimenpiteitä, jotka osoittavat hänen olevan aktiivinen eli hyvä työtön työnhakija. Työttömän on toisin sanoen brändättävä olematonta markkina-arvoaan, koetettava keksiä vaihtoarvoa tyhjästä. Tarinaa ei voi käytännössä kertoa kuin yhdellä tavalla: on kyettävä vakuuttamaan hallintojärjestelmä siitä, ettei aktiivisuus ole pahaa aktiivisuutta. Paha aktiivisuus on mitä tahansa sellaista ajankäyttöä, jonka voi epäillä vaarantavan työttömän jatkuvan työmarkkinoiden käytettävissä olemisen. ”Meitä eivät kiinnosta sinun tulosi, meitä kiinnostaa sinun ajankäyttösi” on lause, jonka muistan varmaan lopun ikääni. Se sopii hyvin nykyisen työttömyyspolitiikankin motoksi.
 
Valmiin tarinan kertomisellakin on historiansa. Jo vuosisatoja sitten työläisen oli osattava ”kertoa minuudestaan valtion köyhäinapujärjestelmän edellyttämillä tavoilla” (Skeggs 2014: 61). Taloudellisten minimiresurssien turvaamiseksi oli tuotettava hallitsevan moraalidiskurssin edellyttämä minuus, mikä köyhälistön tapauksessa tarkoitti itsen ilmaisemista valmiiksi asetetuissa kehyksissä. (Esimerkiksi työväenluokkaisten naisten oli esitettävä itsensä ”langenneena ja parannusta tekevänä naisena”.)
 
Tässä mielessä työttömällä työnhakijalla ei ole minuutta tai yksilöllisyyttä, jota voikin hyvin pitää keskiluokkaisena etuoikeutena. Vain keskiluokkainen yksilö voi olla vapaa siinä mielessä, että kykenee tuottamaan minuutensa vaihtoarvoisia symbolisia resursseja hyödyntämällä. Köyhälistö suljetaan näiden resurssien ulkopuolelle, mikä myös on välttämätöntä keskiluokkaisen, eroja ja ulossulkemisia edellyttävän, identiteetin ylläpitämiseksi. Samasta syystä työväenluokka ei esimerkiksi tunnista eikä hyväksy keskiluokkaisen median (kuten Ylen ja HS:n) representaatioita itsestään, vaikka ne keskiluokkaisesta näkökulmasta tarkasteltuna vaikuttavat asiantuntijalähtöisyydessään täysin arvoneutraaleilta. Työtön työnhakija tuntee ruumiissaan asiantuntijatiedon riistävät intressit, ja vaikkei kykenisikään jäsentämään asetelmaa teoreettisesti, tämä ymmärrys on hänen arkista elämäntodellisuuttaan.
 
3. Limbossa elämistä, kaaosta, häpeää, toivottomuutta ja masennusta. Kuten Emilia Kukkala toteaa: ”tilin saldo vaikuttaa suoraan ajattelukykyyn, mielialaan ja itsetuntoon”. Jos arkinen ruokakauppareissu tarkoittaa jatkuvaa tetristä ja laskelmointia tilin harvoilla yksittäisillä euroilla (ostanko maitoa vai margariinia? pakastekalaa vai pussipastaa?), stressitasot nousevat jo S-marketin ovista astuessa. Köyhä kasaa vähät ostoksensa (järjestään huonolaatuista bulkkia) kärryyn ja näppäilee vaivihkaa mobiilinsa laskukonesovellusta. Tämän hän tekee varmistaakseen, ettei joudu kokemaan lisänöyryytystä, nimittäin sitä, että tilin riittämätön kate paljastaa tetriksenpelaajan taitamattomuuden pelin muuttuessa julkiseksi, kun ruokahankintojen prioriteetit on määriteltävä hätäpäissään kassalla – maksukykyisten kunnon ihmisten odottaessa täysine ostoskärryineen noin 30 senttimetrin päässä. Voin vakuuttaa, että näissä tilanteissa yleinen kärsimättömyys (tosi tai kuviteltu) tuntuu brutaalina fyysisenä paineena. Hehku nousee kasvoille, tekee mieli imeytyä maailman perseeseen.
 
Kukkala kirjoittaakin, ettei köyhän ongelmana ole useinkaan ”se, ettei hän osaa suunnitella asioita, vaan se, ettei mitään voi suunnitella”:
 

Köyhän koko elämä on täysin kaoottisen ennustamatonta, mutta samaan aikaan pitäisi itse käyttäytyä ennustettavasti kuin kone. Oma elämä ei ole omissa käsissä, eikä mikään auta, vaikka miten kääntäisi ja vääntäisi. Usein työnteosta päinvastoin rangaistaan, koska kafkamaiset viranomaissysteemit on suunniteltu niin.

 
Keskiluokka jakelee mielellään ”hyödyllisiä säästövinkkejä” köyhille ymmärtämättä, että jo järkevien ratkaisujen tekeminen on luokkaan sidottu etuoikeus. Jussi Marttila toteaa Kansan Uutisten haastattelussa, että jos köyhä ”järkeistää kaiken rahankäyttönsä, ei voi tehdä yhtään mitään, paitsi nukkua, syödä ja katsoa telkkaria”. Rahaa on elossa pysymiseen, ei elämiseen.
 
Marttila kuvailee köyhän realismia osuvasti huomauttaessaan, ettei edes liikunta ole ilmaista: mitä enemmän liikkuu, sitä enemmän on syötävä. ”Silloin voi olla tyytyväinen itseensä, kun ei ole tehnyt mitään”, Marttila toteaa. Onhan tämä aivan toista kuin keskiluokan suorittamiskeskeinen takakireys, mutta aika kaukana siitä ihanasta lorvailusta ja vapaudesta, josta työttömiä tavan takaa syytetään. Marttilan esimerkki osoittaa kouriintuntuvalla tavalla työttömyyden patologisuuden. Ja sen, kuinka järjestelmä itse tuottaa tämän patologisuuden määrittelemällä köyhän identiteetin hänen puolestaan, luomalla mahdottoman tilanteen, jossa olisi oltava yhtä aikaa aktiivinen ja aikaansaamaton. Vallitseva moraali vaatii kunnollisuutta, järkevyyttä ja ahkeruutta – ennen kaikkea niiltä, joilta ensin on riistetty kaikki edellytykset kunnollisuuteen, järkevyyteen ja ahkeruuteen.
 
4. Nöyryytystä. On nöyryyttävää tulla muiden määrittelemäksi. On nöyryyttävää brändätä olematonta vaihtoarvoa ja koettaa todistella kunnollisuuttaan tilanteessa, jossa kunnollisuus määritellään luoksepääsemättömällä tavalla. On nöyryyttävää olla kaveriporukan vähätuloisin, se perästä vedettävä, jonka huomioiminen merkitsee omien etuoikeuksien tunnustamista ja vastuun ottamista niistä. On nöyryyttävää olla nelikymppinen, joka joutuu turvautumaan eläkeikäisten vanhempiensa rahalliseen apuun niin vaatetuksen kuin ruoankin suhteen. On nöyryyttävää pyytää rahaa puolisoltaan, että voisi kuukausibudjetin romahtamatta ostaa lapselleen ruokaa, jos tämä joutuu jäämään sairastelun vuoksi kotiin (eikä siis syö koulussa). On kammottavaa huomata tuhlaavansa rahaa mukavuuksiin (kuten äänilevyihin), kun tuhlaavaisuus johtaa yhä uusiutuvaan rahanpyytelyn kierteeseen ja jokaisesta ylimääräisestä mukavuudesta lankeaa maksu, joka on moninkertainen mukavuuden kustantamiin euroihin nähden.
 
On painajaismaista viettää aikaa paremmin pärjäävien ihmisten kanssa, sellaisten, jotka luulevat tai eivät ole tietävinään, etteivät valitsemisen vapaus, energisyys, hyvinvointi ja järkevä taloudenpito ole luokkaan sidottuja etuoikeuksia. On kaameaa tavata ikätovereita, jotka ovat edenneet urallaan nousujohtoisesti viimeiset 10 vuotta, kun itse olet hädin tuskin selvinnyt masennuksesta ja kieriskelet edelleen työttömyyslimbossa vailla selviä tulevaisuudennäkymiä; on inhottavaa pelätä näiden pitävän sinua kateellisena ja katkerana vain siitä syystä, että vihaat järjestelmää, jossa lomamatkoista, talonrakennusprojekteista, työstä ja statushyödykkeistä puhuminen on rikkaiden etuoikeus.
 
Onko työttömänä olemisessa mitään hyvää? Kyllä. Mikäli kykenee pitämään päänsä kasassa, on ihan vitusti aikaa. Aikaa lukea ja ajatella. Aikaa etsiä mikrokokoisia vapauden tiloja. Aikaa hoivata läheisiään ja ystäviään, aikaa auttaa heitä tarjoamalla näkökulmia boksin ulkopuolelta. Aikaa keskustella. Aikaa kehittää ymmärrystään tavoilla, jotka eivät ole sidottuja tuottavuuteen.
 
Se tekee yksinäiseksi, muttei ole täysin vastenmielistäkään.
 

Keskustelu kesäillassa

Viitteellinen rekonstruktio perjantai-illalta. Pyöräillään kolmisin keskustaa kohti, alla jokunen olut ja snapsi. Illassa on viileyttä, ei liiaksi. Taivas on maidonvaalea, etäisyydessä: sakramentti. Ajaudumme puhumaan elokuvista.

HT: Siis kaikissa näissä leffoissa, Kellopeliappelsiinissa, Funny Gamesissa, Alastomassa lounaassa, on voimakas feminiininen ja seksuaalinen jännite.

MN: Miten se sun mielestä ilmenee?

HT: No Kellopelissähän siltä tyypiltä kysytään suoraan, onkse homo… sit jos muistat Alastomasta lounaasta sen kohtauksen siellä baarissa sen homoseksuaalin kanssa, ja sit tulee se leikkaus suoraan siihen vitun tupakoivaan alieniin… (Ne saatanan muukalaiset on ihan selvä tapaus, jos mietitään seksuaalisuutta.) Ja Funny Gamesissa se toinen niistä pojista on tosi feminiininen, suorastaan kaunis. Se jännite on tosi selkee ja voimakas, se on koko ajan siellä.

MN: Pelottavimmat kauhuelokuvat hyödyntää feminiinistä kuvastoa.

HT: Ja seksuaalisuus on aina kaikessa.

MN: Näin on. Tiiättekö mikä tekee feminiinisestä pelottavan? Se kun mitään ei kielletä, kaikki suljetaan sisään. Muuta ei kielletä kuin kielto itse. Siinä se juttu on. Tulee se sulautuminen, pelko itsen katoamisesta. Jos kielto on kielletty, jää tasan kaks vaihtoehtoa. Joko sulaudut siihen toiseen ja katoat… tai sitten jäät ikuiseen eroon. Vähän niinku psykootikolla! Ääretön ekstaasi tai ääretön yksinäisyys ja ahdistus. Tää on parhaiden kauhuleffojen juttu. Tällä ne pelaa.

HT: Vittu. Nii.

MN: Jos mietitään sitä mikä kalalaji se nyt oli. Missä se koiras sulautuu naaraan kylkeen paritteluaktin jälkeen. Ni tässä on jotain syvästi häiritsevää.

HT: Joo.

J: Ei vittu mitkä keskustelut. Matkalla baariin…

HT: Jooeisaatana…

MN: Joo mut toi oli hitonmoinen havainto. Siis toi HT:n juttu. Sitä vois kehitellä enemmänki…

HT: Joo.

J: Joo.

(Tullaan Huuman edustalle. Kaveri moikkaa terassilta. Huomaan lompakon jääneen kotiin.)

MN: EI HELVETTI, mä unohdin lompakon shortsien taskuun.

HT: Ei oo ongelma.

MN: Mä lainaan joltaki teistä ja maksan… pystyn mobiililla maksamaan vaikka heti.

B (terassilta): Kyllä nää tämmöset järjestyy.