Masennus, nautinto ja kuolemattomuus

Vallitsevaa kliinistä paradigmaa, joka ymmärtää masennuksen yksilöllisenä neurologisena häiriönä, on kritisoitu – ja kritisoidaan enenevissä määrin. Aivan syystä. Kun masennusta lähestyy ideologiakriittisesti, fenomenologisesti ja filosofisesti, on selvää, että:

1. Masennus on ennen kaikkea yhteiskunnallinen oire, jota voi perustellusti pitää terveen yksilön reaktiona ympäröivään todellisuuteen.

2. Masennuksen yksilökeskeinen ja medikalisoiva diagnostiikka hyödyttää kapitalistisia toimijoita kasvattamalla lääkefirmojen lisäarvontuotantoa ja ylläpitämällä uusliberaalia eetosta, jossa yksilöä vastuutetaan yhteiskunnallisista epäkohdista antamalla ymmärtää ongelman juurisyyn olevan hänen henkilökohtaisessa neurologiassaan.

3. Lääketieteellisneurologisen tulkinnan vallitsevuus ei merkitse, että juuri lääketieteellä tai neurologialla olisi hallussaan totuus masennuksesta. Masennusta käsittelevän diskurssin on kyettävä perustelemaan itsensä jäsentämällä sellainen masennuksen teoria, joka on selitysvoimainen ja vakuuttava.

4. Kyetäksemme todella ymmärtämään masennuksen ekonomiaa tarvitaan ainakin filosofiaa, taidetta, psykoanalyysiä ja kulttuurikritiikkiä.

5. Kyetäksemme ehkäisemään masennusta tarvitaan yhteiskunnan perustaan saakka ulottuvia kulttuurisia muutoksia, jotka ovat viime kädessä haluamisen tavan muutoksia. Kilpailun premissi on korvattava hoivan premissillä; on tunnistettava ja tunnustettava tapa, jolla yhteisö tuottaa yksilön. Muutosten ei tarvitse olla niin suuria kuin kuvittelisi.

Olin itse kahdeksan vuotta masentunut (näistä kuusi vuotta muodosti ”akuutin vaiheen”, kaksi toipilasvaiheen). Diagnostisten kriteerien eli oireiden piirreluettelon perusteella masennukseni oli lähempänä lievää kuin keskivaikeaa. Tämä ei kuitenkaan tee oikeutta sen kokemukselliselle ulottuvuudelle, vaan päinvastoin vähättelee sitä ratkaisevasti.

Nykyään miellän masennuksesta selviämiselläni olevan pääpiirteissään kahtalaiset syyt. Ensimmäisen ja monin verroin toista tärkeämmän syyjoukon muodostaa kokemus parantavasta yhteisöstä, arkisemmin ilmaistuna ystäväpiiristä, jossa oli tilaa käsitellä masennusta, olla masentunut, ja joka kykeni tarjoamaan vapauden tilan, jossa masennuksen välittömästä kokemuspiiristä oli mahdollista irtautua. Toinen syyjoukko muodostuu eräänlaisesta masennusta antimedikalisoivasta asenteesta ja sen mahdollistamasta sfääristä, jossa ahdistuksen ajoittainen sietämättömyys näyttäytyi myös viestinä, kutsuna ajatella se läpi. Lääkitsin itseäni lukemalla, ja luin, jotta kykenisin ajattelemaan ”halun totuuden perille”. Tiesin tarvitsevani jonkinlaisen teoreettisen viitekehyksen, josta käsin saattaisin ymmärtää tilanteeni ikään kuin ulkoa päin. Summa summarum: ymmärsin, ettei minun ole mahdollista selvitä ilman Toista.

Väärinkäsitysten välttämiseksi on todettava, ettei tarkoitukseni ole vähätellä lääkityksen merkitystä; tunnen ihmisiä, joilla lääkkeet ovat auttaneet ylläpitämään toimintakyvyn välttämätöntä minimiä ja jotka eivät kenties olisi selvinneet helvetistään läpi ilman sitä. Toisaalta samat ihmiset ovat väittäneet lääkityksen laimentavan kokemusmaailmaa, ”tasoittavan huiput” ja ”täyttävän laaksot”. Asetelma ei ole mustavalkoinen, mutta medikalisaatioon on ehdottomasti syytä suhtautua laajassa mielessä äärimmäisen kriittisesti. On hyviä syitä uskoa, että mikäli yhteiskunta olisi toisenlainen – pikemminkin hoiva- kuin suoritus- ja kilpailuperusteinen – ei masennusta hallitseva diskurssi olisi ensisijaisesti medikalisoiva ja individualistinen.

Tuskin onkaan syytä toistaa lukuisten asiantuntijoiden ja yhteiskuntakriitikkojen kattavia perusteluja, jotka nähdäkseni osoittavat varsin vakuuttavasti, kuinka pielessä medikaalisneurologinen, individualistinen ja uusliberaali paradigma on yrityksissään diagnosoida masennus tavalla, joka olisi nykyisten valta- ja omistussuhteiden kannalta riittävän epäkriittinen niin, että kykenisi samalla ehkäisemään masennuksen aiheuttamat tuotannolliset ja taloudelliset haitat. Ahdistus on nykykapitalismin julkinen salaisuus, eikä taloudellisen eliitin keskuudessa leviävä krooninen epäily nautintoa kohtaan tarjoa sille minkäänlaista immuniteettia.

Samaan aikaan kun rikkain promille ihannoi 80-tuntisia työviikkoja ja pyrkii elämänsä parantamisen sijaan vain pidentämään sitä alistamalla ruumiinsa loputtomiin mittauksiin, puritaaniseen ruokavalioon ja käsittämättömille lääkemäärille (kuolemattomuudesta haaveileva Bryan Johnson syö päivittäin 111 pilleriä, mittaa jatkuvasti öisiä erektioitaan ja käyttää jälkikasvunsa veriplasmaa; hänen ruokavalionsa koostuu lähinnä linsseistä, keitetystä parsasta ja macadamiapähkinöistä), valuu tämä ”arvomaailma” alaspäin ja muuntuu algoritmien dopamiinipommitukseksi, jonka äärellä olemme hämmentävän voimattomia. Tajuamme addiktion ja olemme hyvin perillä sen tuottamasta jatkuvasta ilottomuudesta ja kärsimyksestä, muttemme osaa lääkitä ahdistusta muuten kuin ahdistuksen annostusta lisäämällä.

Ahdistuksesta kapitalismin julkisena salaisuutena kirjoitti antiautoritaarinen kommunistiryhmittymä Plan C jo vuonna 2014 seuraavasti:

Tämän päivän julkinen salaisuus on se, että jokainen meistä on ahdistunut. Ahdistus on levinnyt sen edellisistä tietyistä alueista (kuten seksuaalisuudesta) koko yhteiskunnalliseen kentään. Kaikki intensiteetin, itseilmaisun, tunnesiteen, välittömyyden ja nautinnon muodot ovat ahdistuksen läpäisemiä. Siitä on tullut alistamisen tukipylväs.

Kun yhteiskunnan eliitti tahtoo panna viralta nautinnon, ahdistuksen logiikka vaikuttaa saavuttaneen yhden päätepisteensä.

Ärsyketulvan lisääntyessä kokemuksen intensiteetti laimenee. Rikkain promille pitää ongelmallisena nautintoa sinänsä, hierarkian alemmassa päässä uuspuritanismi ilmenee toistaiseksi maltillisemmin lähinnä pyrkimyksenä eristää nautinnon vaarallinen ydin ja substanssi itse nautintoa tuottavasta asiasta. Eliitin keskuudessa on jo tajuttu vetää looginen johtopäätös: nautinnosta ei ole olemassa kevytversiota, ainoa vaihtoehto on luopua nautinnosta elämän pidentämisen hyväksi; kaikki nautinto on lopulta ”terveydelle” vaarallista sikäli kuin nauttimisen kyky itsessään merkitsee potentiaalia hylätä välineellinen hyötyajattelu kokemisen intensifioitumisen ja syventymisen vuoksi.

Viktoriaanisen ajan välineellinen järkeily saavuttaa huippunsa maailman rikkaimman promillen kuolemattomuushaaveissa. Paljaaksi riisuttuna kyse on elämän ja nautinnon asettamisesta vastakkain. Elämä typistyy pelkäksi fyysiseksi olemassaoloksi, ruumiiksi joka hengittää, mutta on tosiasiallisesti hengetön. Kokemus kadottaa syvyyden ja intensiteetin, jotta voisi jatkua loputtomiin. Jäljelle jää oikeastaan pelkkä user interface, muodollinen toimija vailla haluja tai tarpeita. Kun hyötyajattelu viedään päätepisteeseensä, ei enää ole olemassa kysymystä siitä, miksi elämän pidentämisen tulisi tapahtua nautinnon kuolettamisen hinnalla ja mitä merkitystä on elämällä, jossa nauttimisen kyky ei enää välitä meille tietoa hyvästä ja arvokkaasta. Perusteluketjun ja käyttöliittymän välille ilmaantuu katkos: elämän pidentäminen hinnalla millä hyvänsä on silkka aksiooma, ikuisesti purkamaton peruskoodi.

Yhteiskunnallisena ilmiönä ja oireena masennus on syytä ymmärtää reaktioksi niihin voimiin ja valtoihin, jotka pyrkivät tuhoamaan kokemuksen intensiteetin pidentääkseen sitä äärettömyyksiin saakka. Tämä tapahtuu hyödyn ja tehokkuuden nimissä vailla tarvetta määritellä, kuka lopulta nauttii, sillä vastaus on, ettei kukaan: riittää, kun jotkut harvat hyötyvät. Nautinto on ikuisesti kielletty jopa sen ylimmiltä portinvartijoilta. Muuttuessaan osaksi yhteiskunnallisen halun rakennetta masennuksesta tulee kokemuksen perusekonomiaa, joka samalla toimii epäsuorana hallinnan välineenä: ”Vallitseva julkinen narratiivi todellakin vihjaa, että tarvitsemme lisää stressiä, jotta pysyisimme ’turvassa’ (turvallistamisen kautta) ja ’kilpailukykyisinä’ (tulosohjauksen kautta)” (Plan C). Turvallistamisella tarkoitetaan kontrollin kasvattamista ja perusoikeuksien kaventamista turvallisuuden nimissä.

Ahdistusta kanavoidaan myös alaspäin. Ihmisten oman elämän hallinnan puute johtaa pakkomielteiseen kamppailuun kontrollin saavuttamiseksi mikromanageroimalla mitä vain pystyy. … Laajemmalla yhteiskunnallisella tasolla piilevät prekaarisuudesta nousevat ahdistukset ruokkivat pakkomielteisiä yhteiskunnallisen sääntelyn ja kontrollin projekteja. (Plan C)

Niinpä esimerkiksi emme enää tunne eksistentiaalista tyhjyyttä vaan meillä on ”henkiseen hyvinvointiin liittyviä haasteita”. Masennus ei ole yhteiskunnallisen merkityshorisontin ja nykyisten valtasuhteiden legitimiteetin katoamisen oire, vaan yksilön aivotoiminnan häiriö. Epäitsekkyys on liikakiltteyttä, omatunto menestymisen este ja patologia. Kuulostaa varmaankin tutulta. Mikäli tällainen maailma ei lainkaan (edes hetkittäin) masenna, on ihmisen oltava todella, todella sairas – tai äärimmäisen tietämätön, mahdollisesti hyvin syvällä jonkinlaisen algoritmibarrikadeja kasaavan kuplan sisuksissa.

Toivoa ei kuitenkaan ole syytä hylätä. Syvyys ja intensiteetti eivät maailmasta ole kadonneet minnekään; nautinnosta voi yhä ammentaa viisautta; älypuhelimen voi koska tahansa vaihtaa kirjaan. Kilpailemisesta voi pidättäytyä, hoivaamiseen heittäytyä. Vielä ei ole liian myöhäistä.

 

 

"Välillä on vähän yksinäinen olo" eli kirjailija & perustarpeet

 

Taiteellisen tunnustuksen eväämisen yksi brutaaleimpia piirteitä – tässä meidän uusliberaalissa, konsumeristisessa ja kokoomuslaisessa pikku maassamme – on juuri siinä, että vaikka todella tietäisi eväämisen perustuvan totaaliselle ignoranssille, puhtaan markkinaperustaisille ratkaisuille ja sopivien suhteiden puuttumiselle, päätyy kaikesta huolimatta epäilemään aina ja jatkuvasti itseään ja kykyjään.

 

Jos kustantaja hylkää käsikirjoituksen, jota pidän onnistuneena, ensimmäinen ajatus on aina: Niin juuri, kirja on sittenkin heikkotasoinen. Ympäröivässä maailmassa kiehuu mimeettinen peli, jossa kyyninen markkinointi luo loputtomasti viidentoista minuutin henkilökultteja. Huolimatta siitä että tajuan noiden kulttien keinotekoisuuden ja valheellisuuden minulla ei ole kunnon immuniteettia niitä vastaan. Käsikirjoitukseni torjutaan, koska en ole tuollainen nero kuin X, ja olen alusta saakka luullut harhoja itsestäni.

 

Näin puhuu myrkyllinen mimesis. On itse asiassa kiinnostavaa, kuinka vähän tässä auttaa selkeinkään ymmärrys noiden henkilökulttien markkinaperustaisesta harhaisuudesta, siitä kuinka menestyskirjailija X on ennen muuta tuote, jolla hänen kirjojaan myydään ja että näin on oltava, sillä taide on bisnestä par excellence, eikä se myy ilman porvarillista henkilöbrändäämistä, ilman tuota kadehdittavaa Poikkeusyksilöä jonka uskotaan menestyneen vain, koska Hän Todella Erottuu Päätä Pidempänä Muista Eikä Tällä Näkyvyydellä Ole Mitään Tekemistä Varsinkaan Huomiotalouden ja Myynnin Kanssa, vaan huomio ja myynti ovat  vain kyseisen poikkeuksellisuuden seurausilmiöitä. Vaikka kirjailija olisi laajasti lukenut filosofian maisteri, jolla on kaikki syyt luottaa asiantuntemukseensa ja kykyynsä erottaa hyvä teksti huonosta, hän ei mahda mitään epäilyilleen: entä jos henkilökultti on totta? ehkä olen vain huono?

 

Mielikuvat ammentavat syvästä vaiston taloudesta, siitä, jota järki on vuosimiljoonien kuluessa oppinut vain vaivoin hillitsemään. Niinpä ”johtopäätös” vaikuttaa aina tunteiden tasolla kiistattomalta: minua ei tunnusteta, koska en ole lahjakas, kun taas X on. Jos kysyn todisteiden perään, tämä vaistotalous kertoo koko bisnesmonoliittinsa arvovallalla (joka sekin perustuu mielikuviin ja markkinointiin), että X on lahjakas, koska Taho on hänet palkinnut. Jos sanon tämän olevan looginen kehäpäätelmä – Taho luo henkilökultin tyhjästä ja perustelee sen saman henkilökultin olemassaololla – tämä ei auta mitään, sillä vaikka olen loogisesti oikeassa, tuntemani kauna (jota vereslihainen rehellisyyteni ei tietenkään voi olla havaitsematta) on pelkkänä aihetodisteenakin riittävä peruste koko logiikan hylkäämiselle.

 

Aihetodiste siis vetoaa mielikuviin ja oikeuttaa ne. Kun vaikkapa Kirjailijaliitto (Tahon tärkeimpiä edustajia maassamme) tekee päätöksiään, julkilausumattomana implikaationa on yleisesti tunnustettujen ja objektiivisten esteettisten kriteerien arvovalta, jota liitto toiminnassaan vain kanavoi. Se ei siis itse keksi mitään tyhjästä eikä varsinkaan ole mielivaltainen, ei edes silloin kun evää jäsenyyden useita kirjoja julkaisseelta ammattilaiselta standardiperustelunaan se, että ”jäämme odottamaan kaunokirjallisen ilmaisusi kehittymistä”. Hylätyn yksilön kannalta lopputulos voi olla traumatisoiva; Taho ei ainoastaan evää häneltä liiton jäsenyyttä, vaan ilmaisee kiistatonta esteettistä arvovaltaansa määrittelemällä kirjailijayksilön koko tähänastisen tuotannon kehittymättömäksi, mikä tarkoittaa, että kirjailija on Tahon mukaan käsittänyt väärin osapuilleen koko sen todellisuuden, jonka asiantuntija hän on.

 

Näin päästään takaisin myrkylliseen mimesikseen ja siihen implikaatioon, ettei olemassaoloa sosiaalisen arvonnousun pelin ulkopuolella yksinkertaisesti ole olemassa. Jos ei menesty, ei ole olemassa. Jos menestyy, on aina ollut olemassa, ja menestys on vain tuon olemassaolon väistämätön seuraus. Tämä on Tahon oikeutuksen kehä, itse itsensä perusteleva suljettu systeemi ja varsinainen meritokraattinen ikiliikkuja.

 

On siis ymmärrettävä, ettei systeemiä voi purkaa sisältä käsin siihen osallistumalla. Tahon palkitsema taiteilija kiinnittyy siihen ja tulee systeemin osaksi, tahtoi taikka ei, sillä nähdyksi tuleminen vastaa hänen autenttiseen perustarpeeseensa. (Kapitalismi, joka ei perustu todellisiin tarpeisiin, ei myöskään voisi luoda keinotekoisia.) Sikäli kuin hän ei antaudu valheelliselle mielikuvataloudelle, on hänen edessään uusi ristiriita: tietoisuus siitä, ettei tunnustus perustu hänen työnsä todelliseen corpukseen vaan markkinalogiikkaan, vertailevan datan perusteella tehtyyn johtopäätökseen ja tarkasti laskettuihin myyntiodotuksiin, ei siis teokseen, vaan kvantisoivien matriisien synnyttämään representaatioon, jota säätelevät henkilöbrändin ja alustatalouden lait.

 

Toisin sanoen systeemi palkitsee hänet, koska hänen työssään on kaupallista potentiaalia; eikä tämä tarkoita muuta kuin sitä, että se on riittävän alhaisen riskitason investointi, siis pohjimmiltaan tarpeeksi samanlainen tuote kuin muutkin menestyneet myyntiartikkelit. Sen ”ainutlaatuisuus” merkitsee tällöin ennen kaikkea niitä mitättömiä eroja (ja erojen on oltava mitättömiä: liian omintakeinen tuote torjutaan, koska vertailevan datan kvantiteetti jää hyväksyttävän tason alapuolelle ja vaikuttaa ennakoituun tuottoon), jotka vertautuvat Bond-elokuvien keskinäisiin eroavaisuuksiin, degeneroituneen fanikunnan pakkomielteisiin ja turvallisiin kulutustottumuksiin.

 

Mutta kirjailija ei tietenkään halua olla uuden James Bondin tekijä; hänen mielestään kyse on pikemminkin godardilaisesta auteur-elokuvasta, jota on tulkittava omilla ehdoillaan. Ja kas ihmettä, yhtäältä taiteilija todellakin markkinoidaan auteurina – kaikki Finlandia-palkitutkin ovat ”omalakisia” ja vertaamattomia – ja toisaalta juuri se, että hänet markkinoidaan, vihjaa siihen, ettei henkilökultin loiston takana ole sittenkään paljon muuta kuin salaisesti anonyymi Bond-ohjaaja, tavanomainen käsityöläinen. Huijarisyndrooma, tyypillinen seuraus tästä viheliäisyydestä, ei suinkaan ole satunnainen yksilötason patologia (jota tulisi hoitaa rohkaisemalla palkittua kirjailijaa terapeuttisesti siitä, että hän on Sen Arvoinen), vaan kyseessä on systeemin toiminnan normaali piirre, joka sisältyy jo Tahon antaman tunnustuksen logiikkaan. Vain narsisti tai idiootti uskoisi palkitsemisensa kertovan siitä, mistä Taho sen uskottelee kertovan (siis taiteilijan neroudesta). Mutta koska tunnustaminen samalla vastaa aitoon sielulliseen tarpeeseen (eikä vain saatanalliseen haluun olla ihailtu ja kadehdittu), kirjailija on tavallaan ansassa. Nykyjärjestelmää määrittelee yhä enemmän nollasummapeli, jossa voittajien on kamppailtava huijarisyndroomaa vastaan paljon heitä suurempien voimien kutomassa hunajaloukussa samalla kun häviäjät kituvat kaunasyndroomassaan eli arvelevat olevansa suuruudenhulluja mutta eivät menestyksensä, vaan kaunaisuutensa vuoksi.

 

Huomaamatta jää, että nämä syndroomat ovat saman kolikon kaksi kääntöpuolta, minkä lisäksi kumpainenkin perustuu samaan tosiasiaan: ansaitsemattomaan kohteluun. Yhteiskunta, joka evää taiteilijalta tunnustuksen, on epäonnistunut. Mutta hakoteillä on myös systeemi, joka arvostaa taidetta etupäässä myynnin ja henkilökultin kannustamana. Taiteen markkinaehtoistuminen ja henkilökulttiutuminen tarkoittaa väistämättä yhteiskuntaa, jossa jokainen julkkistaiteilija rakentaa brändiään viemällä toimeentulon mahdollisuudet yhä suuremmalta joukolta tunnustusta vaille jääviä taiteilijoita, eikä kultin kohdekaan voi vaikuttaa asiaan mitenkään, halusipa tai ei.

 

Ainoa järjellinen ratkaisu olisi kumota koko sosiaalinen peli, irrottaa taide kerta kaikkiaan markkinalogiikasta ja siirtyä Hessen Lasihelmipelistä tuttuun ”Kastalian malliin”, siis vaihtaa henkilökultti päikseen tylsään ja harmaaseen instituutioon, jonka rakenteet on alusta alkaen luotu niin, että ne kanavoivat väistämättömän mimesiksen huomattavasti harmittomampiin kohteisiin. Taide ei tarvitse henkilökulttia ja kilpailua mihinkään, mutta valitettavasti henkilökultin ja kilpailun talous ei nykyisellään tule toimeen ilman taidetta. ”Kastalian mallissa” taiteen tekijä jää lähestulkoon anonyymiksi, hän on vain osa hengen viljelijöiden virkakuntaa; merkitystä ei ole niinkään tekijällä kuin teoksella ja sillä, mitä se maailmasta avaa.

 

Lasihelmipelin alkuluku, jossa puhutaan ”sarjalukemistojen aikakaudesta”, tiivistää hätkähdyttävän tarkkanäköisesti nykyisen kulttuurimme ja varsinkin taiteen umpikujan. Henkilökultti johtaa korkean profiilin proosassa kielelliseen fetisismiin, joka auttaa teeskentelemään, ettei Finlandia-palkittujen teosten ihailussa ole mitään pikkuporvarillista; alemmalla tasolla myllää sarjadekkarien hirmuvalta. Omalla tavallaan molemmat kutsuvat lukijaa aliarvioimaan älyään ja vähättelemään moraalia ”estetiikan” nimissä. Henkilöbrändiinsä kahlitut juhlakalukirjailijat kärsivät, vaikka ovat suunnattoman etuoikeutettuja (mutta juuri siksi he kärsivät). Korkean ja matalan ero osoittautuu pelkäksi laskelmoiduksi kohdeyleisödiskurssiksi, sillä romaani kuin romaani on viime kädessä enää vain tuote, jonka tulevaisuuden ratkaisee taloudellisen riskinoton ja -hallinnan logiikka. Tämä logiikka ankkuroituu inhimilliseen haluun, ja näin olemme tilanteessa, jossa estetiikkaan kuuluva järjellismoraalinen dimensio korvautuu vaivihkaa puhtaalla vaistotaloudella. Vai miksi arvelette, ettei juuri kukaan kirjallisuuskriitikko vaikuta olevan enää vähääkään kiinnostunut kysymään: ”Millainen on tämän romaanin moraalinen universumi?” Niin, eihän estetiikka liity moraaliin mitenkään…

 

 

Menneiden muistelua ja muuta kummallista, osa 1000

 
Facebook-syötteessäni tuli hiljattain vastaan erään helluntailaisaikaisen nuorisopastorini päivitys, joka vei ajatukset suoraan 2000-luvun alkuun. Olin tuolloin alle parikymppinen, kaikin tavoin outo ja epävarma. Koin tulevani uskovaisten piireissä hyväksytyksi, vaikka samalla tunsinkin olevani monin tavoin ulkopuolinen – siitä huolimatta, että olin helluntailaisperheen kasvatti ja omaksunut uskoni ”äidinmaidossa”. Halusin samastua ja erottua. Halusin kuulua joukkoon, vaeltaa omillani. Paimenten auktoriteetin hehku lämmitti. Jossain reunamailla, yksinäisillä kävelyillä ja kirjoituspöytäni ääressä, kohoilivat ajatukset, jotka tahtoivat omilleen, jumalankuvia kaatamaan.
 
Suhteeni tuon ajan hengellisten piirien musiikkikulttuuriin kuvaa asetelmaa mielestäni hyvin, ehkä laajemmassakin mielessä. 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa helluntailaisnuoriso fanitti Bass ’n’ Helenin, Terapian, DC Talkin ja Michael W. Smithin kaltaisia ”kristillisen rockin” isoja nimiä. Näihin törmäsin itsekin, kun 1998 aloin vähitellen löytää ystäviä samanikäisten uskovien piireistä. Aika nopeasti tajusin olevani yksin suuren musiikillisen ensirakkauteni Ismo Alangon kanssa.
 
Kuitenkin juuri Alangon sanoitukset tuntuivat kertovan jotain olennaista juuri minun sielunmaailmastani. Kokeilin kyllä Terapiaa ja Bass ’n’ Heleniä, mutten kyennyt löytämään niiden teksteistä mitään inspiroivaa. Musiikkikin tuntui oudon sovinnaiselta – mikä ei ole ihme, jos verrokkina on Alangon kaltainen alati tyyliään uudistava säveltäjälahjakkuus. Terapian Tule & kazo vaikutti Säätiön Pulun rinnalla pelkältä vaatimattomalta hevipastissilta. Terapialta löytyi kyllä pirteitä funk-vaikutteita ja rouheaa kitarariffittelyä, mutta Pulun sävykkäät haitarit ja klarinetit viehättivät enemmän.
 
Ennen kaikkea löysin elämäni todellisuuden Alangon teksteistä. ”Väritän värityskirjaa, vedän viivan pisteestä toiseen / kokoan palapeliä, josta puuttuu paloja” sanoi minulle omasta elämästäni kaiken tietämisen arvoisen; Terapian ”Tämä kaupunki tarvitsee Jumalaa / ei enää kauan tule toimeen se omillaan / Tämä kaupunki tarvitsee auttajaa / jonkun joka sille valon voisi lahjoittaa” kyllä antoi ymmärtää julistavansa jostain, mitä oli syytä pitää tärkeänä, mutta tällainen julistaminen ja varmuus jättivät minut ulkopuolelleen. Kun aloin itsekin kirjoittaa laulutekstejä 15-vuotiaana, halusin kuvailla sisäistä myllerrystä, vihaa, kaunista ja kauheaa todellisuutta. Jeesuksesta tai Jumalasta en osannut kirjoittaa, vaikka yritinkin. Harva asia on yhtä tylsää kuin kaikkivaltius, täydellisyys ja synnittömyys. (Koettakaapa huviksenne lukea vapaiden suuntien piirissä suosittujen ylistyslaulujen sanoituksia; veikkaan, että tuota pikaa haukottelette.)
 
Siinä missä Terapia lauloi Jeesuksesta, Alanko lauloi elämästä. Vieraantumisen kokemustani vielä korosti se, että juuri Terapian kaltaisten artistien musiikki näytti tarjoavan monelle uskovaiselle kaverilleni samastumisen pintaa ja identifikaation kohteita. Miksi Alangon hauras ja angstinen eksistentialismi viehätti minua enemmän kuin kristillisten rokkarien itsevarma julistus? Siksikö, etten löytänyt itsestäni sitä miehekästä selkeyttä ja varhaiskypsää tyylikkyyttä, jota monet ikätoverini performoivat istuessamme yömyöhään leirikeskuksen saunassa syntyjä syviä jutellen? Halusin kyllä olla kuten he, mutta tunsin olevani toivottomalla tavalla toisenlainen.
 
Ulkopuolisuuden tuntemukseni olisivat epäilemättä olleet lievempiä, mikäli helluntailaispiirien nuorisokulttuuri olisi ollut feminiinisempää – tai sanotaanko feministisempää: tietoisempaa, valistuneempaa, sensitiivisempää. Kun sitten vuonna 2003 menin naimisiin – helluntailaisille tyypilliseen tapaan nuorella iällä –, osallistuimme puolisoni kanssa parisuhdeiltoihin ja avioliittoseminaareihin, joissa vielä ainakin tuohon aikaan uusinnettiin ahkerasti perinteisiä sukupuolirooleja ja -käsityksiä. Vielä 2010-luvun kynnyksellä oli mahdollista kuulla vakavalla naamalla opetettavan, että nainen on miehen alamainen, vaikka tuon ”alamaisuuden” pahaenteistä kaikua jo hieman sekoitettiinkin opettamalla, ettei naisen sentään tarvitse seurata miestään robotin tavoin. Alamaisuus oli kuitenkin säilytettävä, olihan se Jumalan tahto.
 
Vaikka miehen ylemmyydestä taitaa nykyään kuulla harvakseltaan helluntaipiireissäkin, auktoriteettilähtöisyys ei tunnu kadonneen minnekään. Nykyhellarikin tahtoo tulla Jumalansa hallitsemaksi, ja yhteiskuntakriittisissä puheenvuoroissa korostuu moraalisen johtajuuden kadottamisen pelko. Vanhan kotiseurakunnan saarnastriimiä seuratessa tulee outo olo. Vaikka puitteet ovat modernit, pastorin puheissa toistuvat kovin tutut ideat ja ajatukset: on vältettävä ”harmaita alueita” (kuten joogaa, alkoholia ja baarielämää) ja ”pysyttävä kirkkaudessa” (osallistuttava aktiivisesti seurakuntaelämään, luettava Raamattua, rukoiltava ja evankelioitava).
 
Saarnojen kuunteleminen onkin nykyään jännä kokemus. Tuntuu ihmeelliseltä katsella sisään todellisuuteen, jonka jokaisen nyanssin ymmärrän sisäpiiriläisen tarkkuudella ja erehtymättömyydellä, mutta joka kuitenkin on jotain olennaisesti ulkopuolellani olevaa – jotain mihin en enää vuosiin ole kuulunut enkä osallistunut, jotain mihin en enää kykene perustavalla tasolla uskomaan.
 
Vieraantumisen ja outouden tunne on kutkuttava. ”Tuonne olisi hauska mennä ympäripäissään”, tulee ajatus mieleen. Hauskaa ehkä, mutta hiukan pelottavaakin. Oli miten oli, saarnojen kuunteleminen kännissä toimii yllättävän hyvin; tämän ovat pari muutakin ex-helluntailaisystävääni todenneet. Ei olekaan mikään ihme, että uskovaisten avoimet ulkoilmatapahtumat houkuttelevat humalaisia juhlijoita. On viehättävää ja kummallista tavata ihmisiä, joiden suhtautumista toiseen usein määrittelee ristiriitainen kaksinaisuus: yhtäältä perusinhimillinen halu kohdata ihminen ihmisenä, toisaalta ”evankelioimisen” paine, joka asettaa vastapäätä olevan toisen kohteeksi tai ”maaperäksi” – joksikin, josta tiedetään aina jo se, mitä vailla hän on (paremmin kuin tämä itsekään tietää).
 
Asetelma on vielä jännempi, mikäli tämän dynamiikan kykenee tajuamaan pohjiaan myöten. Jos uskoo tuntevansa totuuden, on helppo asettua tietämään paremmin. Eivät kaikki helluntailaiset näin tee, mutta asetelma on varsin tyypillinen. Ristiriidan olemassaolo myös tiedostetaan. Ei kuitenkaan vaikuta sattumalta, että helluntailaisia irvitään muissa tunnustuskunnissa heidän paremmin tietävästä arroganssistaan. Helluntailiikkeen menneisyyskin auttaa ymmärtämään asetelmaa. Valtavirtakristillisyyden piirissähän helluntailaisuus on aikoinaan mielletty viheliäiseksi lahkohenkisyydeksi. Kenties moraalisen ylemmyyden traditio on siis osaksi myös militantin menneisyyden peruja – ja nykyään varsinainen riesa ja rasite, jonka purkaminen käy vain yhdellä tapaa: maailmaan avautumalla. Koska tämä tarkoittaa hyvin konkreettisesti uskon vaarantamista, idea ei ole radikaalissa mielessä kovin suosittu. Vesitetyistä versioista ei ole pulaa.
 
Helluntailiikkeen modernia itseymmärrystä sävyttääkin inspiroiva kuva ”kulttuurisena vastavoimana” olemisesta. Kuten liikkeen progressiivinen siipi tajuaa, tätä kuvaa ei muuteta todellisuudeksi olemalla jotakin (homoseksuaalisuuden harjoittamista, joogaamista, feminismiä, sukupuoli-identifikaation vapautta, kulttuurimarxismia) vastaan. Uudistumispyrkimysten eturintama ymmärtää hyvin, että vastustamisen sijaan tarvitaan puolesta-olemista, markkinajargonilla ilmaisten positiivista brändiä. Traditiossa loisiva ahdaskatseinen moralismi ja paremmin tietäminen ovat omiaan vaikeuttamaan projektia. Usko-TV:n saarnastriimeissä vilisevien harmaaohimoisten setien yliedustus kertoo ajattelevalle katsojalle paljon.
 
Siksi ei olekaan ihme, että liikkeen sisäisissä kriisianalyyseissa saatetaan kokea helpommaksi löytää vikapää vaikkapa siitä, kuinka ”nykynuoriso ei enää tiedä, mitä Hengellä täyttyminen on” – ja Ristin Voiton pääkirjoitusta myöten anellaan koko helluntaikansaa paastoamaan uuden kasvun puolesta. Ulkopuoliselle tarkkailijalle tällaiset ulostulot kertovat kutistuvan liikkeen epätoivosta. Keskiluokkaistunutta ja salonkikelpoistunutta suomalaista helluntailaisuutta kummastellessaan tämä kuvitteellinen katsojamme ei kenties näekään todellisuudesta vieraantunutta hurmahenkisten lahkoa, vaan ehkäpä vain turvonnutta ja velttoa lähiökristillisyyttä, joka pikkuporvarillisuudessaan on kyllä varsin nykyaikaista, mutta moralismissaan turhan patriarkaalista ja auktoriteettilähtöistä.
 
2000-luvun alusta muistan omasta elämästäni lyhyen militantin vaiheen: halusin näyttää ”värini” maailmalle kuten moni muukin ikätoverini. Kiinnitin takkiini ”I am a Jesus People” -merkin ja kirjoitin yhden valkoisen t-paitani etumukseen ”Toisenlainen elämä Jeesuksessa”. Lukiokavereideni mollauksen kestin ylpeästi ja uhmakkaasti. Tätä jatkui ehkä vuoden ajan, saman verran kuin edeltävää vaihetta Jim Morrison -pinsseineen ja epämääräisine The Doors -fiilistelyineen. Sen jälkeen palasin takaisin ankeaan normaalitilaan, jossa evankelioiminen tuntui nololta ja ahdistavalta velvollisuudelta. Toisaalta sen unohtaminenkin kävi vuosien mittaan nopeasti ja miellyttävästi. Kun kaveripiirissä oli lopulta lähinnä saman seurakunnan uskovia, ei edes ollut ketään, kelle julistaa ilosanomaa.
 
Liikkeestä erkaantumisen jälkeen olen usein ajatellut, ettei olisi hullumpaa käydä kahvittelemassa joidenkin vanhojen tuttujen kanssa, jutella asioita läpi, jakaa kuulumisia ja kokemuksia. Epäilys kuitenkin vaivaa. Näkevätkö he minut ihmisenä, vai olenko heidän mielestään ennen muuta luopio? Tällaisia ex-helluntailainen miettii, paljonkin. Minultakin jäi vanhaan kotiseurakuntaan melkoinen liuta moikattavia hyvänpäiväntuttuja – ja muutama hieman läheisempikin kaveri. Kun muistan omilta helluntailaisvuosiltani, millä tavoin lähteneistä puhuttiin selän takana, tuntuu vaikealta ottaa yhteyttä ihmisiin, vaikka haluaisinkin. Tämä on tietenkin ikävää ennakkoluuloisuutta. Juoruilun kohteeksi joutuneena olen kuitenkin tullut tässä suhteessa varautuneeksi.
 
Oma lukunsa ovat ne helluntailaisaikojen tutut, jotka jäätyvät henkisesti ja moraalisesti nähdessään minut vaikkapa tupakoimassa ja juomassa olutta ystävieni kanssa. Tässä on jotain surullista; muistan tämän kokemisen tavan omasta menneisyydestäni. Kaikki eivät suhtaudu asiaan näin, mutta ei se aivan harvinaistakaan ole. Surullista on se, ettei ”jäätyjä” itse oikein mahda tuntemuksilleen mitään – eikä sille, että jäätyminen näkyy heti ja kauas. Syntyy kiusallinen tilanne, jossa kukaan ei de facto ole loukannut ketään, ja kuitenkin – vieläpä molemmista osapuolista – tuntuu, että jotakuta tässä on loukattu.
 
Yhdessä novellissani hyödynsin tietoani ja kokemuksiani näistä asetelmista kohtaukseen, jossa helluntailaisnuoret pyytävät pahaa-aavistamattoman protagonistin lautapeli-iltaan. Sinne tämä sitten meneekin – olutpatterin kanssa, sillä onhan kohteliasta ottaa mukaan jotain tuomisia. Lautapeli-illan tunnelma on kuitenkin pilalla, päähenkilön suureksi hämmennykseksi. Kohtaus on tietenkin kärjistetty, mutta kertoo tällaisenakin kokemuksellisen totuuden. Ristiriita on syvä ja todellinen. Helluntailiikkeestä vieraantunut kaipaa rehellistä ja avointa dialogia menneisyytensä kanssa, mutta pelkää tulevansa tuon menneisyyden tuomitsemaksi. Ystäväpiirini kertomukset kokemuksistaan vahvistavat tämän.
 
Toisaalta myös menneisyys pelkää piiristään kaikonnutta luopiota, tämän kokemusten katkeruutta ja niistä tulvivaa sappea. Muistan kuinka ahdistavaa yllättävä ”luopion” kohtaaminen saattoi olla: jokin tämän koko olemuksessa haastoi kaiken, minkä koin tärkeäksi. Oli helppo ajatella, ettei välillämme ole enää Pyhän Hengen yhteyttä. Luopuneessa oli jotain pelottavaa ja vierasta, melkein kuin psykopaatissa tai jossain henkimaailman olennossa: hän tuntui kuuluvan toiseen todellisuuteen, josta on pysyttävä niin kaukana kuin mahdollista. Omien keskuudesta lähteneen puheet on helppo diagnosoida ja patologisoida. Minullekin sanottiin, ettei täydellistä seurakuntaa ole olemassakaan. Arveltiin minun myös sotkeneen keskenään ihmisiin ja Jumalaan kohdistuvan pettymyksen.
 
Jos hyvin läheinen ystävä jättää kuviot, eivät tavanomaiset defenssit toimi. Hyvänpäiväntutun tai hiukan pinnallisemman kaverisuhteen tapauksessa diagnosointi tuntui luontevalta: ”johan sen saattoi aavistaakin, nyt kun miettii”, ja niin edelleen. Mutta mikäli luopio sattui kuulumaan omaan ystäväpiiriin, joutui omakin usko koetukselle. Ainakin minulla. Muistan tällaisen tapauksen joskus vuoden 2007 tai 2008 tienoilta. Tuntui kuin jokin välillämme olisi peruuttamattomalla ja kammottavalla tavalla särkynyt. Syvä ystävyys teki mahdottomaksi yksinkertaisen syyttämisen ja syyllistämisen, vaikka samalla tuntui kuin tuo ystävyys olisi kadottanut jonkin aivan olennaisen ulottuvuuden. ”Uskonasioista” – niistä kaikista todellisimmista – keskusteleminen ei olisi enää samanlaista, jos edes mahdollistakaan. Ja niin edelleen.
 
Kun sitten itsekin lähdin, oli helppo huomata, ettei moista kuilua ole olemassakaan. Ei, ellei sitä itse kaiva. Tästä huolimatta kokemus on helluntailaiselle usein hyvin todellinen ja jopa täysin kiistaton. Ja yksi sen tyypillisiä seurauksia on ystävyyssuhteen katkeaminen. Se, mitä kuvitteli samaksi, paljastuikin toiseksi, joksikin sulamattomaksi ja sietämättömäksi. Helluntailaispiireissä näitä tarinoita kuulee paljon. Kärsiviä osapuoliakin niissä on enemmän kuin yksi.
 
Helppoja ratkaisuja ei ole, sillä kysehän on syvälle ulottuvista halun ja vallan rakenteista, siitä mikä on tiedostamatonta ja minkä toivotaan sellaisena pysyvänkin. Halu ei tunne puolueettomuutta, eikä valta kuuntele mitään, joka ei suostu kannattelemaan sitä. Kaiken kaikkiaan olemme ehkä kusessa, mutta aina voi koettaa ajatella asiat läpi.

Ajatuksia kriisin äärellä

 
Ystävä- ja kaveripiirissäni on vaihtelevaista suhtautumista käynnissä olevaan Ukrainan sotaan. Osa viettää paljon aikaa somessa, seuraa aktiivisesti uutisointia ja tiedottamista ja työstää asiaa siitä taukoamatta puhuen, kunnes on aika väsähtää ja vetää kännit. Sitten on niitä, joihin itse lukeudun: seuraan mediaa – erityisesti somea – minimaalisesti, luen vain välttämättömimmät asialliset uutiset ja harvakseltaan analyysin sieltä täältä, mutta muuten ummistan silmäni ja tietoisuuteni sekä iltapäivälehtien lööpeiltä että sodan järjettömyyden taivastelulta. Otan mieluummin etäisyyttä kuin astun kuvien keskelle. Silloin ajattelen paremmin tai ylipäätään ajattelen.
 
Näitä kahta eri suhtautumistapaa voisi kutsua uppoutumiseksi ja pakenemiseksi. Niitä on turha moralisoida, sillä molemmathan liittyvät selviytymismekanismeihin ja halutalouteen. Uppoutuja haalii pakonomaisesti tietoa, etsii kontrollin tunnetta olemalla ”asioista perillä”, kun taas pakenija hakee vapauden tilaa etsiytymällä (henkisiin ja fyysisiin) paikkoihin, joissa asioista perillä oleminen ei kuormita tunnemaailmaa. Monella nämä kaksi tapaa limittyvät ja risteävät.
 
Lisäksi molemmista tavoista on olemassa omat ”patologiset” versionsa. Uppoutuja saattaa muuttua myllynpyörittäjäksi ja teologisilla kauhukuvilla mässäilijäksi. Pakenija voi vuorata sielunsa eskapismilla, jonka hauraus vaatii epätavallisia kontrollin muotoja. Yhteistä molemmille on, että ne tekevät yhä näkyvämmäksi sen kaikkien tietämän tosiasian, etteivät tällaiset kriisit palaudu yksilöön. Ne ovat kollektiivisia. Jos niitä haluaa lukea, on mentävä yksilön tuolle tai tälle puolen.
 
Kriisiä käsittelevä kollektiivi on moninaisuutta ja ei-kokonaisuutta. Tämä moninaisuus ei niinkään muodostu yksilöistä kuin tuottaa yksilön jonkinlaisena solmukohtana tai kuroutumana. Jos halutaan puhua yksilöstä, voi sanoa kriisin virtaavan yksilön muodostaman solmun läpi. Sota ei ole yksilöllinen tapahtuma, vaan jotain mikä työntyy kollektiivien halki ja säteilee ihmisten moninaisuuteen kaikkialla maailman metropoleissa. Se on systeemien romahtamista ja niiden romahtamisen oireilua.
 
Yksilöön keskittyvä analyysi katsoo suuruudenhulluun pikkumieheen ja näkee oligarkkidiktaattorin pahuuden, mutta sodan todellisuus tekee mahdottomaksi väittää, että kyse olisi vain realiteettien tajunsa kadottaneesta valtiomiehestä. Koska sota on mitä on, se tekee näkyväksi itseään uusintavan systeemin, joka vyöryy ohitsemme tankkeina ja uutisvirtoina. Sodat eivät ala yksilöistä tai heidän päähänpistoistaan, vaan edellyttävät järjestelmän, jossa vallan (haja)keskittyminen ja globaalit tuotantosuhteet intressipiireineen ja mikrovallan traditioineen sekoittuvat ja puhkeavat, tuottavat yksilöitä ja strategioita, ruokkivat kilpailua, kaunan politiikkaa ja painajaisten halukonetta.
 
Tämä järjestelmä ei ole kokonaisuus tai totaliteetti. Se vuotaa niin keskustoistaan kuin reuna-alueiltaankin. Siksi siihen ei tarvitse suhtautua deterministisesti tai fatalistisesti. Sota ei myöskään todista ”ihmisluonnon” pahuudesta, vaan tuottaa sitä; samalla eräiden pahuus tekee näkyväksi toisten hyvyyttä. Syntyy olosuhteita, jotka herättävät henkiin pyhimykset ja terroristit. Koska systeemi ei ole totaalinen, se on muutettavissa. Tietenkin olisi erinomaisen mukavaa, mikäli emme tarvitsisi sotaa tämän tosiasian näkemiseen.
 
Sodan kiistaton yliyksilöllisyys, tuhon kollektiivinen ja traumaattinen ulottuvuus, joka säteilee ja valuu pitkin globaalia verkostoa aina länsimaisen hyvinvointivaltion ytimeen saakka synnyttäen pelkoa, myötätuntoa, solidaarisuutta, masennusta ja ahdistusta: kaikki tämä käy yksilön yli ja tapahtuu yksilöstä mitään piittaamatta. Sodan äärellä ihminen tajuaa, ettei empatia tai masennus ole eristettyä aivokemiaa vaan sosiaalinen todellisuus, johon ei edes pääse käsiksi yksilöksi kutsutun solmun kautta.
 
Yksilö aukeaa ja leikkautuu halki, tajuaa itsensä tuotteena ja ymmärtää rajansa, havaitsee tavan, jolla valta paitsi toimii pitkin ja poikin tätä rajaa, myös uusintaa sitä otteensa säilyttääkseen. Sodan todellisuus pakottaa ymmärtämään, mutta tekee sen tuhoamalla. Sota käynnistää halukoneen, jonka virtakaapeleissa energia kulkee valon nopeudella, eikä kukaan voi sanoa, halkaiseeko tuo energia lopulta atomin ja vie kaiken mukanaan. Lohdullista on se, ettei näin ole ennalta määrätty: systeemin logiikka on muutettavissa, koska systeemi on muutettavissa.