Ajattelun auktoriteetit

Suomalaisen kristillisen kentän kahtiajako liberaaleihin ja konservatiiveihin on ollut selviö jo kauan. Liberaaleille usein ongelmallinen sola scriptura -periaate on luterilaisen maamme konservatiiveille luovuttamaton. Jakautumisen ytimessä on suhde auktoriteettiin. Yksinkertaisimmillaan ero nykykonservatiivin ja -liberaalin välillä on siinä, millä tavoin vastataan kysymykseen: Pidätkö Raamattua elämäsi ja ajattelusi ylimpänä auktoriteettina?

Sola scriptura merkitsee protestanttisessa teologiassa periaatetta, jonka mukaan vain Raamatun kirjoitukset voivat muodostaa kirkon oppia säätelevät normit. Kun huomioi protestanttiseen uskonpuhdistukseen kuuluvan kirkollisen elämän desakralisaation ja sen kääntöpuolen eli yksilöelämän kohoamisen eräänlaiseksi holistiseksi hartaudenharjoittamisen ja arkisen pyhyyden muodoksi, voi tuntua sola scripturan pohjalta loogiselta päätellä konservatiivien tavoin, ettei periaate päde vain kirkon oppiin vaan myös yksityiseen ajatteluun.

Liberaalien kristittyjen lisäksi ”ajattelun auktoriteetti” lienee ongelmallinen käsite monelle konservatiivisemmallekin älykölle. Ajatteluun sotkeutunut tajuaa yleensä jokseenkin nopeasti, ettei tätä määritelmän mukaan eri mieltä olemisen hysterisoivaa liikettä, jolle mikään mestari ei ole pyhä, ole mahdollista pysäyttää siitä luopumatta. Tätä ei tule ymmärtää veltoksi kaikkeen dogmaattisuuteen kohdistuvaksi kielloksi (mikä on vain yksi tapa asettaa uusi mestari). Dogmaattisuus kuuluu kyllä sinänsä ajattelun ankaruuteen, ja sen voi ajatella tässä tarkoittavan kykyä asemoida välttämätön ja satunnainen oikein kulloisenkin ajatteluprosessin jatkuvuuden turvaamiseksi. Ajattelun ei pidä kammota dogmaattisuutta sinänsä, vaan vain sellaista dogmaattisuutta, joka perustaa itsensä auktoriteettiin – toisin sanoen auktoriteetin itsensä dogmaattisuutta.

Pahinta ajattelun kannalta ei siten ole niinkään dogmaattisuus tai auktoriteetti kuin juuri dogmaattinen auktoriteetti: olio, jota määrittelee auktoriteetin pysyminen mestarin paikalla. Nimittipä tällaista auktoriteettia Raamatuksi, Jeesukseksi tai Jumalaksi, sen ainoa varsinainen tarkoitus on turvata oma asemansa, pitää homma pyörimässä, herrat ja vallat paikoillaan ja kenttärahvas kurissa. Tällöin sen on myös pyrittävä estämään hysteeriset kysymykset (kuten vaikkapa kysymys siitä, millä hinnalla homma pyörii tai mikä yleensä tekee dogmaattisen auktoriteetin mahdolliseksi), jotka viime kädessä pakottavat mestarin kysymään omaa mestaruuttaan (”miksi olen sellainen kuin sanot minun olevan?”) ja näin suistavat sen jalustaltaan.

Konservatiivikristittyjen keskuudessa suosittu ajatus Jumalasta, joka kestää kyseenalaistamisen, olisikin muotoiltava uudestaan ajatukseksi Jumalasta oman jatkuvan kysymisensä kohteena. ”Kyseenalaistamisen kestävä Jumala” ei ole ajattelun kriittisen prosessin eheänä läpäisevä mestari, vaan hysteerinen Jumala, joka asettaa majesteettinsa kysymisen kohteeksi tietäen toisaalta hyvin, ettei jäljelle jää kuin narrimaista viheliäisyyttä, ristin tie. ”Ylösnousemus” ei viittaa niinkään majesteetin ennallistamiseen kuin eräänlaiseen ulostustoimitukseen, jossa mestari omaksuu poistuvan jäänteen paikan (S₁ analyytikon diskurssissa). Taivaaseen astumisensa jälkeinen yliaistillinen, korotettu Kristus on siten jäänteeksi tullutta jumaluutta ja Pyhä Henki sen yhteisöllinen eufemismi, majesteetin jälkikuva.

Jumalan tieto omasta narrimaisuudestaan ei tässä merkitse suvereenin mestarin ääretöntä kontrollia ja näköalaa eli ”kaikkitietävyyttä” (ikään kuin kaikki muodostaisi tiedettävissä olevan totaliteetin). Sikäli kuin Jumala on mestari ja majesteetti, hän ei tiedä yhtikäs mitään (hän vain pyörittää maailmaa). Majesteetin kysymisen kohteekseen asettava ”ristintie” on samalla Jumalan tulemista tietäväksi subjektiksi. Totuusprosessi on siten majesteetin formaalia (muttei dogmaattista) hylkäämistä tiedon hyväksi, mikä tarkoittaa samalla tiedon asettumista totuuden paikkaan eli tiedon totuusvaikutusta (S₂ analyytikon diskurssissa). Juuri tästä on kysymys tiedon ideologiakriittisessä käyttämisessä, mikä viime kädessä tarkoittaa jonkin asettumista tiedettäväksi tavalla, joka romahduttaa tiedon herruutena ja osoittaa, että tieto, joka on valtaa, on hyvin täsmällisessä, kriittisessä ja totuudellisessa mielessä valetta.

Dogmaattisuuden ja auktoriteetin kategorinen vastustaminen on typerää, mikä usein antaa konservatiiveille aiheen muistuttaa liberaalia vastapuolta siitä, että tällainen kapina perustuu aina johonkin dogmatiikkaan ja auktoriteettiin. Kaiken kieltämisen kielto voi olla vain kaiken tosiasiallisen toiseuden kielto, totalitarismin äärimmäinen muoto. Ajattelun prosessi tarvitsee auktoriteettia voidakseen kysyä kriittisesti. Sen ei kuitenkaan pidä vähimmässäkään määrin kunnioittaa sitä. Ajattelu on uskollista totuudelle, minkä vuoksi se pettää lopulta jokaisen auktoriteetin. Dogmatiikkaa ajattelu tarvitsee artikuloidessaan teoriaa, kriittisen kysymisen oikeaa muotoa.

Kapinointi saattaa liittyä ajattelun prosessiin, muttei muodosta sen ydintä. Konservatiivikristitty julistaa pahimmassa tapauksessa sodan ajattelua vastaan, koska on taipuvainen tulkitsemaan ajatteluun kuuluvan anarkismin ihmisjärjen kapinaksi Jumalaa vastaan. Ajattelun kriittisen kysymisen kenttä ei kuitenkaan hyväksy mittapuukseen järkeä sen enempää kuin Jumalaakaan, tarkoittaahan ajattelu nimenomaisesti prosessia, jonka seurauksena kulloisenkin mitan nimeämistä uhmaa loputon vaihtuvuus. Kapinan asteelle jääminen merkitsisi auktoriteettiin kohdistuvaa salaista tunnustusta, sillä kapinallinen tarvitsee aina auktoriteetin, jolle kohdistaa vaatimuksensa. Kun ajattelemisesta kieltäytyvä konservatiivi palvoo, liberaali vastaavasti kapinoi. Sekä palvonta että kapina pettävät ajattelun asiaa, sillä molemmille ajatus mestarin muuttumisesta valuvaksi paskaksi, joka ei kuule rukouksiamme (tai kuulee ne kovin huonosti ja valikoivasti), on kauhistus.

Ajattelu, joka suhtautuu auktoriteettiin dogmaattisesti, ei ole ajattelua, vaan ajattelun nimissä tapahtuvaa laskemista. ”Ajattelun auktoriteetti” on oikein ymmärrettynä kuulumissuhde: ei auktoriteetille kuuluvaa ajattelua, vaan ajattelulle kuuluva auktoriteetti, auktoriteetti ajattelun työstämän jatkuvan kysymisen kohteena. Ajattelun kiusaava rauhattomuus ja pelottavuus muodostuu juuri tästä: auktoriteetti on ajattelulle pelkkä väline, luontoon ulostettu kappale ja jakojäännös, haljennut porras ja uusien ideoiden, noiden pirullisten rikkaruohojen, kasvualusta.