M.A. Meretvuon traditionalistinen kontribuutio

M.A. Meretvuon kirjoitus verkkolehti Sarastuksessa lienee kohtalaisen edustava esimerkki traditionalistis-nationalistisen ajattelun ja tulkintalinjan kontribuutioista koronaviruksen yhteiskunnallisesta merkityksestä käytävään ”ilmiökeskusteluun”. Artikkelissaan ”Pandemia yhteiskunnallisen muutoksen alkuna” Meretvuo luettelee kuusi ”kriisiä”, jotka hänen mukaansa ”voidaan nähdä myös mahdollisuutena oppia aiemmista virheistä ja keinoina huomata yhteiskuntamme systeemisiä heikkouksia”. Keskityn tässä kirjoituksessa aluksi listan kahteen viimeiseen kohtaan, ”liberaalin demokratian” (kohta 5) ja ”ihmisarvo- ja ihmisoikeusutopioiden” kriisiin (kohta 6). Tämän jälkeen esitän huomioita tekstin muista väitteistä.

Kohdassa 5 Meretvuo toteaa liberaalin demokratian kriisiin liittyen päätöksenteon ”valmisteluineen ja lausuntokierroksineen” osoittautuneen ”hitaudessaan ihmishenkiä vaarantavaksi, kun taas autoritaarisemmat valtiot ovat kyenneet nopeisiin ja tehokkaisiin toimenpiteisiin”. Perustelematta jäävä väite on tietysti kiinnostava jo siitäkin syystä, että autoritaaristen valtioiden tyypillisesti harjoittamien ”nopeiden ja tehokkaiden toimenpiteiden” tarkempi luonnehdinta jätetään kaunopuheisesti tekemättä; mutta näin lienee paras jo siitä tunnetusta syystä, että autoritaariset valtiot ovat olleet nopeimmillaan ja tehokkaimmillaan aivan muissa asioissa kuin ihmishenkien suojelemisessa. Huomion päätteeksi Meretvuo esittää vielä retorisen kysymyksen demokraattisen päätöksentekojärjestelmämme mahdollisesta ”notkeuttamisen” tarpeesta, eikä lukijalle jää epäselväksi, mihin suuntaan tällaisen toimenpiteen tulisi yhteiskuntaa viedä.

Kohdassa 6 Meretvuo huomauttaa, ettei ”tappava virus (…) tunnista eikä tunnusta ihmisarvoa”:

Käytännön pakon edessä on huomattu, että siksi myös ihmisoikeusperiaatteessa kiinni roikkuminen vaarantaisi ihmishenkiä. Rajoituksia liikkumiseen ja perusoikeuksiin tehdään, koska on pakko. Nyt on huomattu, että mikään idealistinen hömppä ei käytännössä estä tällaisten päätösten tekemistä.

Meretvuo jättää tässä (tekisi mieli sanoa: ilmeisen tahallisesti) poikkeustilanteen salliman perusoikeuksien rajoittamisen modernit ”lakiontologiset” perusteet huomioimatta esittäessään, että länsimainen, oikeusvaltion periaatteisiin sitoutunut yhteiskunta perustelisi tällaiset poikkeukset ”käytännön pakolla”, jonka jotenkin miellettäisiin ylittävän ”ihmisoikeusperiaate”. Tällainen perustelu kuuluu pikemminkin keskiaikaiseen maalaisjärkeen kuin moderniin lainkäyttöön, jossa poikkeus on kirjattu lain itsensä rakenteeseen. Samalla jää huomioimatta tämän poikkeuksen kirjaamisen varsinainen funktio, joka ei ole vähempää kuin lain itsensä ylläpitäminen.

Kun ”ihmisoikeusperiaatteeseen” sitoutunut oikeusvaltio rajoittaa kansalaistensa perusoikeuksia, se ei tulkitse asetelmaa yksinkertaisena ”käytännön pakkona”, joka noin vain ylittää lain. Poikkeuksen viimekätinen funktio on lain voimaan asettaminen ja turvaaminen Lakina par excellence; nykyinen lain epistemologia ei tunne ajatusta laista, joka on voimassa niin kauan kuin jokin ulkoinen voima ei pakota rikkomaan sitä. Poikkeus sisältyy lain ontologiseen rakenteeseen ja vahvistaa sen. Lakia ei tapeta, vaan vaivutetaan koomaan. Kyse ei ole vain käsitteillä kikkailemisesta vaan modernin demokratian ainoan suvereeniksi mielletyn toimijan suvereniteetin säilyttämisestä lakiin kirjatun väliaikaisen kumoamistoimenpiteen kautta. Tämä demokratian ainoa, itseoikeutettu suvereeni on tietenkin kansa.

Siten on riittämätöntä Meretvuon tapaan pyrkiä osoittamaan säännön pätemättömyys yksinkertaisesti poikkeukseen vetoamalla; pikemminkin olisi pyrittävä problematisoimaan ”ihmisoikeusperiaatteen” oletettu universalismi. Tämän Meretvuo on toisaalla tehnytkin, mikä kuitenkin koituu kohtalokkaaksi myös hänen omalle nationalistiselle projektilleen (kuten täällä osoitan).

Jos kuitenkin Meretvuon tapaan ajatellaan ”käytännön pakon” todistavan modernin oikeusvaltion ”ihmisoikeusperiaatteen” pätemättömäksi, on samalla ilmeisesti ajateltava, ettei Meretvuon nykyisessä nationalismissa ole viime kädessä kyse aidosta ja välittömästä kansallisesta suvereniteetista (”kansan tahdosta”), vaan autoritaarisen ideologian myytistä, jossa Johtaja kohoaa Lakia ruumiillistavaksi suvereeniksi. Tällöin ”käytännön pakko” tarkoittaa, että Johtajan poikkeaminen ruumiillistamastaan Laista ei määritelmän mukaan ole siitä poikkeamista (sillä muuten Johtaja ei ruumiillistaisi Lakia) – tai sitten Johtaja on yksinkertaisesti Lain yläpuolella.

Sivumennen sanoen kysymys kansan suvereniteetista* näyttää minusta muodostavan yhden modernin ja demokratiakriittisen nationalismin keskeisen ongelman. Jos näet kansa on suvereeni, se voi olla sitä ”suoraan” vain jonkinlaisen demokratian kehyksissä, eräänlaisena myyttisenä valitsijana ja tahtojana, jonka ykseys ei salli muita välittäjiä. (Tällaisia eivät ole edes tai etenkään kansanedustajat, minkä osoittaa jo pelokas tapa, jolla korruptoituneimmatkin heistä jäsentävät tehtäväänsä julkisessa diskurssissa.) Autoritaarisessa järjestyksessä ”kansan tahto” aktualisoituu välityssuhteen (Johtaja ”kansan tahdon” ja Lain ruumiillistumana) kautta. Demokratiassa välityssuhde purkautuu vallan paikan jäädessä rakenteellisesti tyhjäksi.**

Meretvuo antaa kirjoituksessaan ymmärtää – tosiasioiden vastaisesti – globalisaation olevan aihe, josta vasemmistointellektuellit ovat olleet kauan vaiti. Ilmeisesti hän ei tunne sen enempää Žižekin, Badioun, Kurjen kuin Vadénin tai Verhaeghenkaan kirjoituksia, Rancièresta puhumattakaan. Juuri vasemmiston intelligentsijan terävin kärki kun on vuosikaudet esittänyt painokasta globaalin kapitalismin kritiikkiä. Tähän verrattuna paraskin traditionalistinen systeemikritiikki vaikuttaa ummehtuneelta, jokseenkin karvalakki päässä mietityltä. Yhteiskuntien ”krooniset heikkoudet” ovat nousseet esiin ennen muuta näiden usein psykoanalyysista ja marxilaisuudesta ponnistavien ajattelijoiden diagnooseissa, ja kun koronavirus nyt nostaa rakenteiden lahouden aiempaa kiistattomammalla tavalla näkyville, voi esimerkiksi Žižekin havaita käsitelleen vastaavanlaista systeemin rakenteisiin kätkeytyvän brutaalin ja pakottavan arjen keskeytyksen mekaniikkaa halki koko tuotantonsa.

Meretvuon analyysia lukiessa käykin ilmi traditionalistisen tulkintakehyksen systeemikriittinen kapeus, joka kunnon diagnoosin puutteessa vajoaa toistuvasti paatokselliseen moralismiin. Toivoessaan koronaviruksen yhteiskunnallisten vaikutusten antavan sysäyksen ”kohti traditionaalista elämäntapaa, jossa omavaraisuus, paikallisuus ja vaihtotalous ovat tavoiteltavia ihanteita” hän ei sanottavansa painavuudessa eroa kummoisestikaan iltapäivälehdistön keskivertokolumnistista, joka pettämättömän keskiluokkaisella logiikallaan näkee koronakriisin jonkinlaisena ”pehmeiden arvojen uuden tulemisen” mahdollisuutena. Molempia yhdistää erilaisista sisällöistä huolimatta sama hitusen jankkaava pinnallisuus.

*) Nationalistien keskuudessa suositun ajattelijan Alain de Benoist’n orgaanisen demokratian tulkinta pyrkii yhtäältä säilyttämään demokratian vaatiman ajatuksen kansansuvereniteetista ja toisaalta tekemään pesäeroa liberaaliin demokratiakäsitykseen. de Benoist’n demokratiatulkinnan keskeinen ongelma on kuitenkin hänen suoraviivainen tapansa käsitellä kansaa poliittisena yksikkönä, ks. aiheesta enemmän täällä.

**) Näin on riippumatta siitä, ettei demokratiassakaan de facto valtaa käytä mikään reaalinen kansa, vaan järjestelmä ja sen toimijat, joiden harjoittaman vallankäytön seurauksena reaalinen kansa väistämättä kärsii, ks. aiheesta enemmän teoksessa Kurki, Janne: Demokratia (Apeiron 2007).

Ihmisoikeuskupla puhkeaa

M.A. Meretvuo kirjoittaa Sarastuksessa pitkään kaivatun keskustelun ”ihmisarvon ja ihmisoikeuksien olemassaolosta ja luonteesta” saaneen ”kierroksia lehdistössä ja sosiaalisessa mediassa Laura Huhtasaaren kommentoitua SAK:n vaalitentissä, että ’Kaikilla ihmisillä on ihmisarvo mutta ihmisoikeudet on aina sidottu tiettyyn valtioon’”. Meretvuon oma kontribuutio keskusteluun on Huhtasaaren väitteen radikalisoiminen: ”Voidaan (…) hyvällä syyllä väittää, että myöskään ihmisarvoa ei ole olemassa minään yleismaailmallisena totuutena, vaan myös se on käsitteenä riippuvainen kansasta, kulttuurista ja valtiosta.”

Väitteen voi pinnallisesti lukea relativismin puolustuksena, mutta kyse on ennen muuta monikulttuurisuusideologiaa vastaan suunnatusta retorisesta piikittelystä, sillä Meretvuo kyllä katsoo ihmisarvon idealistisen tulkinnan omalla tavallaan puolustamisen arvoiseksi. Ihmisarvo ei ole universaali, mutta toisaalta

”niin ihmisarvo kuin ihmisoikeudet ovat sidoksissa niitä määritteleviin kansoihin, kulttuureihin ja valtioihin. Ei yksinkertaisesti voi olla olemassa sellaista yleismaailmallista ideaalia, jonka kohdalla näin ei olisi. Miksi? Koska jokainen näitä käsitteitä määrittelevä ihminen, jokainen meistä, kuuluu johonkin kansaan, kulttuuriin ja valtioon.”

Meretvuo ei tahdo luisua velttoon relativismiin, joten hän kiistää ajatuksen, että ”idealistinen ihmisarvon käsite” olisi kokonaan hylättävä. Tämä ilmeisesti johtaisi hänen mukaansa barbarismiin. Siten ihmisarvon käsite kirkastuu ja todellistuu Meretvuolle nationalistisen ideologian kautta: kansan, kulttuurin ja valtion välityksellä.

Meretvuo näkee universalismin umpikujan sen väistämättä epäonnistuneissa partikulaarisen representaation (sisällön) mahdollisuuksissa. ”Ihmisarvo” on yksi tällainen epäonnistunut partikulaarinen representaatio: jos käsitteen tulkitsee universaalina, ajaudutaan tuloksettomaan kamppailuun siitä, kenen merkitsijä tosiasiallisesti representoi autenttisesti universaalin, kenen ihmisarvosta onkaan kyse.

Meretvuo koettaa ratkaista ongelman käsitteen nationalistisen välityksen kautta. Kukin kansakunta, kulttuuri ja valtio määrittelee ihmisarvon ja ihmisoikeudet haluamallaan tavalla, mutta koska samalla on säilytettävä käsitteen kytkeytyminen universaaliin (ideaaliin), voidaan ihmisarvon ideaali tavoittaa vain väistämättä partikulaarisiksi jäävien representaatioiden välityksellä. Mikä siis on ihmisarvon subjekti, sen etusijaistettu partikulaarinen sisältö, jonka kautta ihmisarvon kategoria välittyy? Meretvuon mukaan ihmisoikeuksista on suorastaan vaarallista puhua, ”mikäli ei täsmennetä kenen määrittelemistä ja ketä koskevista oikeuksista tarkalleen” on kysymys. Nationalisti antaa vastaukseksi substantiaalisen yhteisön: ihmisarvon subjekti, sen sisältö, on kansa.

Ilmeinen ja idioottimainen kysymys kuuluu tietenkin: Mikä tekee nationalistisesta representaatiosta olennaisen? Tarvitseeko käsite toimiakseen välityksen nationalistisen subjektin kautta? Meretvuo pyrkii osoittamaan välityksen ylipäätään välttämättömyyden hiukan naiivilla toteamuksella siitä, että arvosta puhuminen edellyttää sen mitattavuutta – toisin sanoen, että arvoa koskevan diskurssin on välttämättä oltava kvantitatiivinen ja siis homogenisoitavissa. Täsmentämättä jää, mikä tekee mahdottomaksi arvon tulkitsemisen heterogeenisenä ja kvalitatiivisena, ei-mitattavana. Meretvuon mukaan arvon tulkitseminen ”mittaamattomaksi” johtaa suoraan käytännön elämästä vieraantuneeseen filosofis-idealistiseen arvokonstruktioon, mutta tätä ei perustella mitenkään – ikään kuin ”käytännön elämä” sinänsä olisi kvantitatiivinen ja homogeeninen kategoria pikemminkin kuin reaalinen ja ei-määriteltävissä oleva, lukemattomien heterogeenisten elementtien kooste. Eikö arvon kategorian heterogeeninen ja ei-totalisoiva, välitykseen nojaamaton tulkinta olisi lähellä nimenomaan sitä, kuinka arvo inhimillisen toiminnan tasolla realisoituu?

Meretvuon mukaan arvon käsite tarvitsee nationalistisen välityksen, sillä arvo (ideaali) sinänsä ei selvästikään ole homogeeninen. Nationalistinen subjekti on siten arvon subjekti: se, mikä antaa arvolle mitan ja siten tekee siitä kvantiteetin eli ”puhuttavissa olevan”. Hämmentäväksi koen sen, ettei Meretvuo kuitenkaan tahdo luopua arvosta idealistisena käsitteenä (siitä seuraavan väitetyn barbarian vuoksi) ja affirmoida suoraan radikaalia näkemystä arvosta nationalistisena, ei-idealistisena käsitteenä par excellence. Tällöin vältettäisiin hankala välitykseen turvautuminen, josta Meretvuon diskurssissa seuraa omituinen huojunta universaalin ja partikulaarisen välillä: universaalia ei voi representoida sellaisenaan (ihmisarvo ei ole sama kaikille), mutta toisaalta idealismia ei pidä kokonaan hylätä. Juuri idealismin osittaisen säilyttämisen väkinäisyys näyttää edellyttävän ongelmalliseen välitykseen ajautumisen. Näin Meretvuo päätyy määrittelemään ”hyväksyttävän” idealismin version. Hänellä se paikantuu nationalismin partikulaariseen subjektisisältöön.

Samalla Meretvuo implikoi nationalistisen subjektin etusijaisuuden arvon subjektina. Argumentti etenee kehässä. Yhtäältä arvon ideaali tarvitsee partikulaarisen välityksen, sillä muuten jäädään puhtaaseen teoreettiseen ja spekulatiiviseen idealismiin; toisaalta välityksen on määräydyttävä nationalistisesti, sillä arvon käsite on sidoksissa kansaan, joka sen määrittelee. Näin Meretvuon logiikka uusintaa samaa arvokeskustelun umpikujan logiikkaa, jota se esittää kritisoivansa. Arvo ei ole universaali, mutta sen sisällöllinen ja partikulaarinen määräytyminen tapahtuu joka tapauksessa substantiaalisen yhteisön eli luonnolliseksi diskurssiksi ymmärretyn nationalistisen logiikan mukaisesti.

Johdonmukaisinta lienee nähdä Meretvuon kannattama arvon käsite puhtaasti muodollisena ja tyhjänä kategoriana, jonka sisältö on satunnainen, mutta määräytyminen ei-satunnaista. Tällöin vältetään arvon käsitteen määräytymisen relativismi: se, mikä tunnistetaan arvoksi, tulee ratkaistuksi substantiaalisen yhteisön asettamissa kehyksissä. Meretvuo ei kuitenkaan kykene välttämään ongelmaa, joka seuraa yhteisön empiirisestä ja historiallisesta mahdollisuudesta luoda sellainen diskurssi ja konstellaatio, jossa arvon käsite aktualisoituu kenen tahansa ihmisarvona ja -oikeuksina. Tällainen arvon käsite hylkää tai ylittää nationalistisen määräytymisen logiikan.

Loogisen kehän (”arvoa ei voi määritellä kenen tahansa oikeudeksi, sillä arvon määräytyminen tapahtuu nationalistisesti, paitsi silloin, kun arvo määräytyy ei-nationalistisesti, mikä ei ole arvon määräytymisen logiikan mukaista”) välttämiseksi Meretvuon nationalistisessa arvon määräytymisessä on siksi tunnustettava itse logiikkaan kirjautunut antagonistinen ylittämisen mahdollisuus (ei-nationalistinen arvodiskurssihan on empiirinen ja sosiaalinen tosiasia). Vaikka arvon sisällöllinen määräytyminen tapahtuisikin nationalistisella logiikalla, sisältyy sitä vastustavan tulkinnan mahdollisuus tuohon logiikkaan sinänsä. Aktualisoituessaan tämä vastustava tulkinta toteuttaa vallankumouksen, sillä se ei ainoastaan uudista sisältöä, vaan ylittää oman määräytymisensä alkuperäiset rajat asettaen uusiksi koko arvon kategoriaan liitetyt mahdolliset ja mahdottomat.

Muodon vallankumouksessa arvon subjekti avautuu näin myös sellaiselle sisällöllisille uudelleenmäärittelyille, joita substantiaalisen yhteisön kehys ei enää säätele. Yhteisö toisin sanoen kykenee ajattelemaan arvoa paradigmassa, jota meidän ja muiden kaltaisten merkitsijöiden ohella sitoo myös merkitsijä, jota voidaan kutsua keneksi tahansa. Konseptina kenen tahansa ei tietenkään ole sen spekulatiivisempi kuin meidänkään.

Kenen tahansa ihmisarvon voi kategorian tasolla tulkita tyhjäksi ja muodolliseksi imperatiiviksi ja rakenteeksi vailla partikulaarista sisältöä, sillä jos arvon subjekti on kuka tahansa, se on sisällöllisesti ei-määriteltävissä. Subjektin paikka säilyy tyhjänä, eikä etusijaistettua välittäjää ole. Tällainen subjekti on olennaisesti suhde, johon osallistutaan. Tyhjänä kategoriana ja muotona se on universaali (kaikille sama ja ketä tahansa koskeva); partikulaarista tasoa määrittelevät osallistumisen tilannesidonnaiset, heterogeeniset ja keskenään kamppailevat sisällöt.

Käytännön seurauksena ei näin ole universaalin asettuminen keskenään kamppailevien partikulaarien neutraaliksi säiliöksi, sillä sisältöjen yhteismitattomuus johtaa väistämättä subjektin konfliktuaalisiin tunnistamisiin: subjektia on mahdoton tunnistaa tyhjänä omassa reaalisuudessaan. Kun toimitaan ”arvon” mukaisesti, arvo tunnistetaan omassa toiminnassaan; ei tyhjänä muotona ja sisällön reaalisena ei-määriteltävyytenä. Näin itse subjektin ulottuvuuteen kuuluu tietty virheen ja väärintunnistamisen momentti, identifikaatio. Paras saati ainoa ratkaisu tähän ei ole universaalin hylkääminen (relativismi) sen enempää kuin nationalismi, joka asettaa partikulaarisen universaalin etusijaistetuksi sisällöksi (joko suoraan, fasistisesti, tai ehdollistamalla käsitteen muodollisen määräytymisen substantiaaliseen yhteisöön nähden niin, että yhteisöstä tulee väistämättä arvon subjekti).

Meretvuon ratkaisu tarjoaa antagonismiin logiikaltaan rasistisen vastauksen sikäli kuin arvon määräytymisen logiikka tulkitaan nationalistisen etusijaistetun subjektin kautta. Koska hänen arvoteoriansa nationalistinen logiikka kuitenkin jo sisältää välttämättömänä mahdollisuutenaan arvon tulkitsemisen tavalla, joka kumoaa sen alkuperäisen määräytymisen ehdot, on ratkaisua pidettävä riittämättömänä. Arvon todellistuminen on aina tilanteeseen sidottua toimintaa ja tapahtumista, ja sen tunnistaminen edellyttää aina partikulaarisen ja siten antagonistisen ulottuvuuden. Toisaalta universaalissa ei juuri siksi ole mitään neutraalia: todellistumisessaan universaali on aina jo jakautunut, vastakkainasetteluun ja konfliktiin takertunut.

Nationalismissa universaalin todellistuminen partikulaarisessa johtaa identifikaation konfliktuaalisen ulottuvuuden hylkäämiseen ja ulkoistamiseen. Meretvuo myöntää tunnistamisen tapahtumaan välttämättä kuuluvan ideaalin nimeämisen subjektiivisen sidonnaisuuden, mutta kieltää sen mahdollisuuden ehtona olevan väärintunnistamisen, jossa ideaalin tyhjyydessä ruumiillistuva reaalisuus ja ei-määriteltävyys torjutaan ja kiistetään. Meretvuolla nationalismi hahmottuu ambivalenttina huojuntana arvon idealistisen tulkinnan ja sen kieltämisen välillä niin, että on jokseenkin helppo nähdä hänen varsinaisen ratkaisunsa keinotekoisuus. Ihmisarvo ja -oikeudet on universaaleina käsitteinä hylättävä, ja meidän on annettava ”itsellemme vapaus määritellä ne haluamallamme tavalla: antaen enemmän arvoa ja enemmän oikeuksia niille, jotka ovat ne ansainneet”.

Tekstin karkeahko loppukaneetti on modernia nationalistista fantasiaa pelkistetyimmillään. On oltava vapaus määritellä ihmisarvo ja -oikeudet, ja luonnollisesti tuo vapaus kuuluu ennen muuta niille, joiden haluamisen tapa on fantasian ehdottaman nationalistisen ansaintalogiikan mukainen.