Kaikki on vain klikkauksen päässä

 
Merkintöjä myöhäisen kapitalismin fantasiasta
 
 
Jälkifossiilisen digikapitalismin fantasia on todellisuus, josta kitka on leikkautunut pois ja kuluttamisen jatkuvuuden turvaava halutuotanto objekteineen on niin sanotusti vain klikkauksen päässä.
 
Tässä todellisuudessa joustavat, ostovoimaiset ja äärettömän muuntautumiskykyiset kuluttajayksilöt muokkaavat minuuttaan ja olemustaan rajoittamattomasti ilman, että tämä itseyden toteuttaminen on vähäisimmässäkään ristiriidassa pääoman keskittymisen yhä harvemmille kanssa. Jälkifossiiliseksi uskotellun digitaalisen stratosfäärin välttämätön fossiilinen perusta öljyn ja kolonialismin voimalla orjatyötä paiskivine miljardeineen katoaa lukemattomien käyttöliittymien optimoituihin, graafisesti loisteliaisiin rajapintoihin ja hyperkohdennettuun luksukseen. Se, että tuotantoketjun jokaisesta portaasta, aukosta ja lenkistä nyhdetään lisäarvoa suursijoittajien finanssikeinotteluun, säilyy itsepintaisena abstraktiona uusliberalismin poliittisten lobbaajien huolehtiessa kakun oikeaoppisesta jakamisesta. Imperatiivinen suvereniteetti jyllää edelleen – markkinoiden vapauden nimissä, totta kai.
 
Olisi virhe ajatella, ettei digikapitalismin kitkattomuusfantasia ole jo toteutunut. Toinen virhe on ajatella toteutuneen fantasian olevan olennaisesti jotain muuta kuin painajainen.
 
Digikapitalismin kitkattomuus ei tietenkään ole todellista. Kitkattomuus yhtäällä tarkoittaa jatkuvaa, kasautuvaa ja äärimmäisen tuhoisaa kitkaisuutta toisaalla: ”jälkifossiilisen” ja immateriaalisen tuotannon edellytykset on jatkossakin sidottu öljypohjaiseen energiaan, jonka huvetessa korvaavien energiamuotojen innovointiyritykset käyvät – rahoitusmahdollisuuksien ja -halukkuuden törmätessä aina vain väkivaltaisemmin tuotannon systeemisiin ehtoihin – yhä harvinaisemmiksi ja epätodennäköisemmiksi. Samaan aikaan fasistinen ja populistinen paine lamauttaa läntisten valtioiden integraatiokehitystä, joka olisi välttämätöntä globaalien uhkien ennaltaehkäisemiselle ja torjumiselle.
 
Digikapitalistinen kitkattomuuden fantasia toteutuu parhaillaan luonnonvarojen ehtymättömän riiston oheisvaikutuksena syntyneessä koronapandemiassa. Sen yhtenä merkittävänä seurauksena joudumme monelta osin luopumaan ihmisten välisen läheisen kanssakäymisen ”kitkasta”. Painajaismaista tästä tekee muun muassa se, että juuri läheisyyden ja yhteisöllisyyden kitka on ihmiselämän kiistaton ja ohittamaton merkityksen lähde. Nyt tämä kitka on suljettava normaalin ulkopuolelle elämän ja terveyden nimissä. Juuri tämä tekee siitä painajaismaista. Se, mikä normaalioloissa rakentaa elämän merkityksen, on muuttunut pelon ja sairauden lähteeksi.
 
Kitkattomuus, jolla digikapitalismi luulotteli luovansa klikkauksen päässä olevan maailman, ei olekaan ostovoimaisen kuluttajan tyytyväisyyttä itsensä toteuttamisen rajattomuudessa, vaan äärimmäistä eristyneisyyttä ja klaustrofobiaa. Pandemian myötä ”klikkauksen päässä” oleminen saa toisen, häiritsevämmän merkityksen: fyysisen läheisyyden mahdollisuus on rajattu ja sulkeistettu tavalla, jota ei kuitenkaan voi pitää muuna kuin digikapitalistisen fantasian täysin johdonmukaisena toteutumana. Fantasian peruskokemus ei toteudukaan rajoittamattoman itseluomisen euforiassa nautinnollisia ja rationaalisia kuluttajavalintoja suorittavassa superfluidissa trippailijassa, vaan biopoliittisin kontrollitoimenpitein henkiseen ja fyysiseen kapseliin ahdetussa, kroonisen pahoinvoivassa prekaarissa ”tietotyöläisessä”. Tuotannon tasolla orjatyöläismiljardit pakotetaan yhä jatkamaan systeemin pyörittämistä henkensä kaupalla. Fantasia on toteutunut, mutta sitä ei voi kuvailla muuksi kuin painajaiseksi…
 
”Elämä ja terveys” kääntyvät digikapitalistisessa fantasiassa ensin ostovoimaisten kuluttajien luksustuotteiksi, mutta lopulta pandemioiden ja ilmastokatastrofien kaltaisiksi vastavoimiksi, jotka tuovat mieleen muutaman vuoden takaisen Frictional Gamesin kuuluisan Soman: pelin visioon kuuluu ”pieleen mennyt” elämää suojeleva keinoälykokeilu WAU, joka kuitenkin – säilyttäessään kuolemaa tekevät ihmiset jonkinlaisessa puolitietoisessa zombiuden tilassa – on kaamean ”biofilisellä” tavalla hätkähdyttävän johdonmukainen. ”Elämän säilyttäminen” voi lopulta tarkoittaa hakeutumista aivan toisenlaiseen tasapainotilaan kuin nykyinen ihmiskeskeinen biopolitiikka kuvittelee. Tuloksena voi olla inhimillinen painajainen, WAUn kaltainen päättymätön ja puolitietoinen, ”puhdas” ruumiillisuus.
 
Piilokapitalistiselle niukkuuden ideologialle perustava ekofasismi ponnistaa enemmän tai vähemmän näistä lähtökohdista, mutta ei-nationalistisia ja ei-fasistisia vaihtoehtojakin on. Jälkimmäisten kollektiivinen esiinmarssi edellyttää johdonmukaista utopian maineenpalautusta. Olisi myös ymmärrettävä kommunistiksi julistautumisen röyhkeä provokatiivisuus kaikessa hedelmällisyydessään (ja jaksettava olla turhautumatta idioottien suoltamista Gulag- ja Neuvostoliitto-mielikuvista), rohjettava määritellä kommunismin aate ja traditio törkeän revisionistisesti uudelleen ja muistettava, ettei yksikään vallankumous ole puhdas.
 
 

Lämmin katsaus menneisyyteen

eli kirjailijan nostalgiatrippi sekä muutama valaiseva huomio nykyhetkestä
 
 
Kuluva talvi on tuonut mieleeni 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun. Tuolloin olin teini-ikäinen ja jokainen talvi oli kuten tämä: runsasluminen ja pakkaspitoinen. Aurauspenkat kohosivat korkealle, niiden profiilissa saattoi erottaa harmaiksi jäätyneet vanhan nuoskalumen kerrostumat ja näiden väliin sataneen vaaleamman pakkaslumen. Tiekarhujen kokoon jyystämissä kasoissa lumi oli pakkautunut suuriksi levymäisiksi jääpahkuroiksi. Suurimpien vuorien huipulta näki talojen kattojen yli.
 
Edeltänyt talvihan, kuten muistamme, oli helvetin loskainen ja masentava. Tammikuussa ohuen huurrelumen verhoama maa saattoi sulaa mustaksi noin vain; räntää tuli puolet viikosta, sekin vaakasuoraan. Kävelylenkit olivat liukastelua vetisen jäävaipan päällä. Keväällä, kuin kaiken vetisyyden ja loskan kutsumana ja hauduttamana, lankesi koronapandemian ensimmäinen aalto pohjoiseenkin. Vietimme ystävieni kanssa ankeita etäillanistujaisia, jotka säiden hiukan lämmettyä vaihtuivat laavureissuihin ja epämääräisiin kaljakävelyihin. Aloin kirjoittaa toistaiseksi keskeneräiseksi jäänyttä näytelmäkäsikirjoitusta. Elämän liiallinen pysähtyneisyys kasvatti raskaat mielenliikkeet ja kookkaan ahdistuksen, joka helpotti vasta kesällä, alettuani terassinrakennuspuuhat isän kanssa. Toisin kuin ostovoimaiset porvarit ehkä vielä keväällä kuvittelivat, koronan ensiaalto ei millään muotoa ollut ihanteellista aikaa ”spiritualiteetille ja elämänarvojen pohdiskelulle” (käsitteitä, joissa noin muutoinkin olen haistavinani ennen muuta turvattuun talouteen kätketyn luokkatiedottomuuden).
 
Menneisyyden on komeiden talvisäiden ohella työntänyt mieleen sekin, että muutaman kerran yksin ruokaillessani olen tarttunut 1990-luvun alussa piirrettyihin (työttömän ja opiskelijan arkea lämminhenkisesti kuvaaviin) Kramppeihin ja nyrjähdyksiin. Tämän Pauli Kallion ja Christer Nuutisen ideoiman sarjakuvaklassikon selaileminen ja sen juttujen satunnainen (uudelleen)lueskeleminen tuokin mieleeni kaikenlaista. Muistan kivijalkalevykaupat, Anttilan laajat musiikkivalikoimat, somettoman elämän hitauden, alkuaikojen villin internetin sekalaisine chatteineen ja Netscape-selaimineen; tyypit, jotka pelailivat lukion välitunneilla Quakea eivätkä koskaan valmistuneet; keskustassa olevan raha-automaatin, josta sai 50 markan seteleitä.
 
Mihin muuten tarvitsin 50 markan seteleitä? Edullisiin käytettyihin cd-levyihin tietenkin. Jos tilillä oli alle satanen, kuten usein oli, piti olla automaatti, josta sai pienempiä rahoja. Pankkikortilla maksaminen tuli kuvioihin vasta myöhemmin. Viidellä kympillä sai Levy-Eskoista monenlaista. Kulutin kaikki käyttörahani cd-levyihin. Silloin oli vielä täysin mahdotonta kuvitellakaan, että tulisi sellainenkin vuosi kuin 2019, jolloin levykauppias joutuu toteamaan, ettei Joensuun kokoinen kaupunki kykene häntä pelkän levybisneksen merkeissä elättämään.
 
Tänä talvena olenkin jälleen yllättänyt itseni kaipaamasta tuota keskustan mainiota ja jo edesmennyttä levykauppaa. Se ei kuitenkaan ole ainoa digikapitalismin jalkoihin jäänyt muinaismuisto. Mennyttä on myös legendaarinen antikvariaatti Kirjava satama, jossa vielä yliopistoaikoina kävin opiskelijaystäväni kanssa hakemassa vaihdossa isot kirjakassilliset modernin proosan klassikoita. Lukuisat ovat myös ne kerrat, kun vein Kirjavaan satamaan vanhoja cd-levyjäni, joista levykaupan (ymmärrettävistä syistä tässä suhteessa kriittisempi) väki oli ensin todennut, etteivät ne juuri tällä hetkellä ”liikkuneet”.
 
Muistan myös Anttilan romahduksen, jota jälkiviisaasti ajatellen saattoi todistaa pelkän musiikkivalikoiman kehityskulkuja seuraamalla. Vielä 2000-luvun alussa Anttilasta sai kaikenlaista modernista taidemusiikista kuten Einojuhani Rautavaarasta alkaen Faith No Moren vähemmän klassisiin albumeihin saakka. Jossain vaiheessa valikoima siirtyi yläkertaan ja alkoi vähitellen supistua. Ensin katosivat listalla keikkuvaa valtavirtaa tai vanhoja dinosauruksia vähänkin harvinaisemmat artistit ja albumit – vaikkapa Deathin kaltaiset metallin uranuurtajat. Tämänkin bändin keskeiset albumit olin ostanut Anttilan hyllyistä vielä 2010-luvun alussa.
 
Samalla alkoi kutistua taidemusiikkiosasto, josta lopulta löysi enää ne tyypillisimmät Beethovenit ja Mozartit sekä muut wieniläisen ja romanttisen ajan klassikot. Stravinski, Prokofjev ja Rautavaara muuttuivat perifeerisiksi yksittäistapauksiksi, eikä Pendereckiä saanut sen enempää Ondinen kuin Naxoksenkaan levytyksinä. Rokkihylly koetti paistatella Led Zeppelinin remasteroitujen valossa ja myi Bowietakin tarjouspaketeissa. Seinustalla keikkuivat yhä epäilyttävämmiksi muuttuvat ikääntyneiden rokkareiden rahastusboksit. Kutistuminen kiihtyi loppua kohti nopeasti ja konkurssin painaessa päälle levyjä sai parin euron kappalehintaan. Kuin muistona menneen ajan suuruuden päivistä löysin harmagedon-laarista pari Dream Theaterin klassikkoa, mutta juhlatunnelmat olivat kaukana. Levy-Eskojen muutamaa vuotta myöhempää katoamista en silti vielä arvannut ajatellakaan. Olisi ehkä pitänyt.
 
Levykaupan katoamisen myötä asiointi keskustaan onkin käynyt melko olemattomaksi. Kaltaiselleni ihmiselle siellä ei viikonloppuisten kantabaarien (jotka nekin ovat nyt paitsiossa) lisäksi ole juuri mitään: pelkkää tympeää, yhdentekevää ja masentavaa kuluttajuutta sekä onnettoman keskiluokkaiseksi tasoitettu ja pussikaljoitteluun tyystin kelpaamaton keskuspuisto – siis juuri sitä, mistä levykaupassa asioidessa pystyi henkisesti irtautumaan. Levyjen ostaminen kun ei kivijalkakaupan aikoina koskaan näyttäytynyt minään kuluttamisena. Levykaupassa asioimiseen kuului kiireettömyyttä ja rupattelua, asiantuntevaa vertailua ja sekalaista läpänheittoa. Vakioasiakkaiden merkkipäiviä saatettiin muistaa pienillä lahjoilla kuten liikkeen logolla varustetulla kaulaliinalla. En mennyt ”ostamaan tuotteita”, vaan harjoittamaan elämäntapaa, jolla tietoisesti halusin tukea sellaista elämänmuotoa, jonka talous perustui levyjen myymiseen. Nykyisen verkkokaupan aikoina tämä tukeminen on muuttunut väistämättä hiukan anonyymiksi ja kasvottomaksi. Kaipaan jatkuvasti kivijalkaliikkeen tunnelmaa. Sen rinnalla kätevinkin virtuaalinen ostoskori on aika yhdentekevä.
 
Menneisyydestä kaipaan myös somettoman ajan hitautta ja tuon hitauden ehdollistamaa luovuutta. Nykyään on osattava pidättäytyä yhä idiosynkraattisemmin, säännösteltävä Facebook-todellisuuttaan ja yhä tietoisemmin tuhottava synaptisia yhteyksiään ajattelun ja markkinalogiikan välillä. Internetissä ei ole voinut ”surffailla” enää aikoihin, sillä käyttäjien luoma sekainen ja arvaamaton viidakko on tasoitettu kliinisiksi liikekortteleiksi, joiden lasitaloissa kuluttajat nappailevat dopamiinitrippejään aina vain kapseloituneemmassa äärettömyydessä.* Tätä äärettömyyttä ei kuitenkaan määrittele tila tai avaruus vaan anoreksia ja salakavala klaustrofobia. Ne eivät ruoki luovuutta, vaan pikemminkin hallinnoivat ja määrittelevät sitä. Jos vanhaa internetiä saattoi oppia ymmärtämään siihen uppoutuvan tutkimusmatkailun kautta, on uudempaa tulkittava pidättäytymällä, ottamalla siihen konkreettista etäisyyttä.
 
Toisin kuin ehkä jokin taantunut ja sekopäinen kulttuurikonservatismi, en kuitenkaan ole kiinnostunut ”menneisyyteen palaamisen” tai sen uusintamisen ideasta. Menneisyys ei ole kokonaisuus tai totaliteetti, vaikka muistimme saa sen näyttämään joltain sellaiseen vertautuvalta. Lisäksi voin aivan rehellisesti sanoa, etten haluaisi joutua miettimään musiikinluomiseni mahdollisuuksia 1990-luvun kalliin kotistudioteknologian tai 2000-luvun alkupuolen alkeellisten nuotitusohjelmien puitteissa. Kuten nykyisyys, myös menneisyys on immanenssia, läpikulkua, puutteen halkomaa keskeneräistä todellisuutta. Siihen ”palaaminen” edellyttäisi logiikaltaan fasistisen käänteen: heterogeenisen todellisuuden alkuvoiman kokoamisen totaliteetiksi, pisteen kaltaiseksi sulkeistetuksi kokonaisuudeksi. (Siksi fasismi vaatii vahvaa valtiota tai vahvaa johtajaa: kokoamaan ja homogenisoimaan tavoitellun alkuvoiman suvereniteetin imperatiivisuudessa.)
 
Toisaalta voi todeta, ettei esimerkiksi ideaa elämän ”hidastamisesta” ole syytä pitää sen enempää joutavana nostalgiana kuin fasisminakaan. Jotkut menneen elämän myötä kadonneet olemisen käytännöt voivat jäsentyä nykyhetkisinä uudelleen. Kuten viimeaikaiset esimerkit maailmalta osoittavat, nykyisiä herroja on mahdollista uhata ja ne ovat kaadettavissa ilman, että sinänsä välttämätön mobilisaatio vaatisi fasistisen mestarin kaltaista kanavaa. Valoisa tulevaisuus ei siis ehkä viittaakaan entisenlaiseen kivijalkalevykauppaan vaan johonkin, mitä emme vielä osaa kunnolla kuvitella.
 
Kun Levy-Eskot lopetti, alettiin Joensuussa puuhailla useamman kerran vuodessa toistuvia paikallisia levymyyjäisiä, joissa musiikkiharrastajat ja levykokoelmien omistajat kauppaavat valikoimiaan. Näissä tapahtumissa olen itsekin käynyt säännöllisesti (ikävä kyllä pandemia on pakottanut ne tauolle toistaiseksi), ja ne jos mitkä ovat merkki ”hidastamisen” todellisuudesta: ihmiset kierrättämässä vanhoja cd- ja vinyylilevyjään, juttelemassa musiikista ja heittämässä sekalaista läppää keskenään. (Tuleekin mieleen, mahtaisiko tällaiselle touhulle olla sijaa kiinteämmässäkin muodossa, esimerkiksi usean toimijan osuuskuntapohjaisena harrastuksena kivijalkamyymälöineen kaikkineen. En tiedä, sillä en ole yrittäjä, eikä minusta sellaiseen hommaan olisikaan.) Levymyyjäisten toistuvuus näyttää joka tapauksessa osoittavan, ettei musiikinkuuntelu yhäkään tarkoita kaikille Spotifyyn ja YouTubeen ankkuroitumista. Enkä minäkään cd-levyjä nostalgiasyistä suosi. Haluan vain hitaampaa todellisuutta, sellaista jossa kitkan tuntee ja kuulee. Syykin on yksinkertainen: uskoteltiinpa meille mitä tahansa, mikään ei koskaan ole vain klikkauksen päässä.
 
 
*) Muotoilu on velkaa Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun Mikä liberalismia vaivaa? -kirjassaan (Kosmos Kustannus 2020) esittelemälle vertailulle ja kuvaukselle internetin varhaisista ja myöhemmistä ajoista.
 

M.A. Meretvuon traditionalistinen kontribuutio

M.A. Meretvuon kirjoitus verkkolehti Sarastuksessa lienee kohtalaisen edustava esimerkki traditionalistis-nationalistisen ajattelun ja tulkintalinjan kontribuutioista koronaviruksen yhteiskunnallisesta merkityksestä käytävään ”ilmiökeskusteluun”. Artikkelissaan ”Pandemia yhteiskunnallisen muutoksen alkuna” Meretvuo luettelee kuusi ”kriisiä”, jotka hänen mukaansa ”voidaan nähdä myös mahdollisuutena oppia aiemmista virheistä ja keinoina huomata yhteiskuntamme systeemisiä heikkouksia”. Keskityn tässä kirjoituksessa aluksi listan kahteen viimeiseen kohtaan, ”liberaalin demokratian” (kohta 5) ja ”ihmisarvo- ja ihmisoikeusutopioiden” kriisiin (kohta 6). Tämän jälkeen esitän huomioita tekstin muista väitteistä.

Kohdassa 5 Meretvuo toteaa liberaalin demokratian kriisiin liittyen päätöksenteon ”valmisteluineen ja lausuntokierroksineen” osoittautuneen ”hitaudessaan ihmishenkiä vaarantavaksi, kun taas autoritaarisemmat valtiot ovat kyenneet nopeisiin ja tehokkaisiin toimenpiteisiin”. Perustelematta jäävä väite on tietysti kiinnostava jo siitäkin syystä, että autoritaaristen valtioiden tyypillisesti harjoittamien ”nopeiden ja tehokkaiden toimenpiteiden” tarkempi luonnehdinta jätetään kaunopuheisesti tekemättä; mutta näin lienee paras jo siitä tunnetusta syystä, että autoritaariset valtiot ovat olleet nopeimmillaan ja tehokkaimmillaan aivan muissa asioissa kuin ihmishenkien suojelemisessa. Huomion päätteeksi Meretvuo esittää vielä retorisen kysymyksen demokraattisen päätöksentekojärjestelmämme mahdollisesta ”notkeuttamisen” tarpeesta, eikä lukijalle jää epäselväksi, mihin suuntaan tällaisen toimenpiteen tulisi yhteiskuntaa viedä.

Kohdassa 6 Meretvuo huomauttaa, ettei ”tappava virus (…) tunnista eikä tunnusta ihmisarvoa”:

Käytännön pakon edessä on huomattu, että siksi myös ihmisoikeusperiaatteessa kiinni roikkuminen vaarantaisi ihmishenkiä. Rajoituksia liikkumiseen ja perusoikeuksiin tehdään, koska on pakko. Nyt on huomattu, että mikään idealistinen hömppä ei käytännössä estä tällaisten päätösten tekemistä.

Meretvuo jättää tässä (tekisi mieli sanoa: ilmeisen tahallisesti) poikkeustilanteen salliman perusoikeuksien rajoittamisen modernit ”lakiontologiset” perusteet huomioimatta esittäessään, että länsimainen, oikeusvaltion periaatteisiin sitoutunut yhteiskunta perustelisi tällaiset poikkeukset ”käytännön pakolla”, jonka jotenkin miellettäisiin ylittävän ”ihmisoikeusperiaate”. Tällainen perustelu kuuluu pikemminkin keskiaikaiseen maalaisjärkeen kuin moderniin lainkäyttöön, jossa poikkeus on kirjattu lain itsensä rakenteeseen. Samalla jää huomioimatta tämän poikkeuksen kirjaamisen varsinainen funktio, joka ei ole vähempää kuin lain itsensä ylläpitäminen.

Kun ”ihmisoikeusperiaatteeseen” sitoutunut oikeusvaltio rajoittaa kansalaistensa perusoikeuksia, se ei tulkitse asetelmaa yksinkertaisena ”käytännön pakkona”, joka noin vain ylittää lain. Poikkeuksen viimekätinen funktio on lain voimaan asettaminen ja turvaaminen Lakina par excellence; nykyinen lain epistemologia ei tunne ajatusta laista, joka on voimassa niin kauan kuin jokin ulkoinen voima ei pakota rikkomaan sitä. Poikkeus sisältyy lain ontologiseen rakenteeseen ja vahvistaa sen. Lakia ei tapeta, vaan vaivutetaan koomaan. Kyse ei ole vain käsitteillä kikkailemisesta vaan modernin demokratian ainoan suvereeniksi mielletyn toimijan suvereniteetin säilyttämisestä lakiin kirjatun väliaikaisen kumoamistoimenpiteen kautta. Tämä demokratian ainoa, itseoikeutettu suvereeni on tietenkin kansa.

Siten on riittämätöntä Meretvuon tapaan pyrkiä osoittamaan säännön pätemättömyys yksinkertaisesti poikkeukseen vetoamalla; pikemminkin olisi pyrittävä problematisoimaan ”ihmisoikeusperiaatteen” oletettu universalismi. Tämän Meretvuo on toisaalla tehnytkin, mikä kuitenkin koituu kohtalokkaaksi myös hänen omalle nationalistiselle projektilleen (kuten täällä osoitan).

Jos kuitenkin Meretvuon tapaan ajatellaan ”käytännön pakon” todistavan modernin oikeusvaltion ”ihmisoikeusperiaatteen” pätemättömäksi, on samalla ilmeisesti ajateltava, ettei Meretvuon nykyisessä nationalismissa ole viime kädessä kyse aidosta ja välittömästä kansallisesta suvereniteetista (”kansan tahdosta”), vaan autoritaarisen ideologian myytistä, jossa Johtaja kohoaa Lakia ruumiillistavaksi suvereeniksi. Tällöin ”käytännön pakko” tarkoittaa, että Johtajan poikkeaminen ruumiillistamastaan Laista ei määritelmän mukaan ole siitä poikkeamista (sillä muuten Johtaja ei ruumiillistaisi Lakia) – tai sitten Johtaja on yksinkertaisesti Lain yläpuolella.

Sivumennen sanoen kysymys kansan suvereniteetista* näyttää minusta muodostavan yhden modernin ja demokratiakriittisen nationalismin keskeisen ongelman. Jos näet kansa on suvereeni, se voi olla sitä ”suoraan” vain jonkinlaisen demokratian kehyksissä, eräänlaisena myyttisenä valitsijana ja tahtojana, jonka ykseys ei salli muita välittäjiä. (Tällaisia eivät ole edes tai etenkään kansanedustajat, minkä osoittaa jo pelokas tapa, jolla korruptoituneimmatkin heistä jäsentävät tehtäväänsä julkisessa diskurssissa.) Autoritaarisessa järjestyksessä ”kansan tahto” aktualisoituu välityssuhteen (Johtaja ”kansan tahdon” ja Lain ruumiillistumana) kautta. Demokratiassa välityssuhde purkautuu vallan paikan jäädessä rakenteellisesti tyhjäksi.**

Meretvuo antaa kirjoituksessaan ymmärtää – tosiasioiden vastaisesti – globalisaation olevan aihe, josta vasemmistointellektuellit ovat olleet kauan vaiti. Ilmeisesti hän ei tunne sen enempää Žižekin, Badioun, Kurjen kuin Vadénin tai Verhaeghenkaan kirjoituksia, Rancièresta puhumattakaan. Juuri vasemmiston intelligentsijan terävin kärki kun on vuosikaudet esittänyt painokasta globaalin kapitalismin kritiikkiä. Tähän verrattuna paraskin traditionalistinen systeemikritiikki vaikuttaa ummehtuneelta, jokseenkin karvalakki päässä mietityltä. Yhteiskuntien ”krooniset heikkoudet” ovat nousseet esiin ennen muuta näiden usein psykoanalyysista ja marxilaisuudesta ponnistavien ajattelijoiden diagnooseissa, ja kun koronavirus nyt nostaa rakenteiden lahouden aiempaa kiistattomammalla tavalla näkyville, voi esimerkiksi Žižekin havaita käsitelleen vastaavanlaista systeemin rakenteisiin kätkeytyvän brutaalin ja pakottavan arjen keskeytyksen mekaniikkaa halki koko tuotantonsa.

Meretvuon analyysia lukiessa käykin ilmi traditionalistisen tulkintakehyksen systeemikriittinen kapeus, joka kunnon diagnoosin puutteessa vajoaa toistuvasti paatokselliseen moralismiin. Toivoessaan koronaviruksen yhteiskunnallisten vaikutusten antavan sysäyksen ”kohti traditionaalista elämäntapaa, jossa omavaraisuus, paikallisuus ja vaihtotalous ovat tavoiteltavia ihanteita” hän ei sanottavansa painavuudessa eroa kummoisestikaan iltapäivälehdistön keskivertokolumnistista, joka pettämättömän keskiluokkaisella logiikallaan näkee koronakriisin jonkinlaisena ”pehmeiden arvojen uuden tulemisen” mahdollisuutena. Molempia yhdistää erilaisista sisällöistä huolimatta sama hitusen jankkaava pinnallisuus.

*) Nationalistien keskuudessa suositun ajattelijan Alain de Benoist’n orgaanisen demokratian tulkinta pyrkii yhtäältä säilyttämään demokratian vaatiman ajatuksen kansansuvereniteetista ja toisaalta tekemään pesäeroa liberaaliin demokratiakäsitykseen. de Benoist’n demokratiatulkinnan keskeinen ongelma on kuitenkin hänen suoraviivainen tapansa käsitellä kansaa poliittisena yksikkönä, ks. aiheesta enemmän täällä.

**) Näin on riippumatta siitä, ettei demokratiassakaan de facto valtaa käytä mikään reaalinen kansa, vaan järjestelmä ja sen toimijat, joiden harjoittaman vallankäytön seurauksena reaalinen kansa väistämättä kärsii, ks. aiheesta enemmän teoksessa Kurki, Janne: Demokratia (Apeiron 2007).

Kriittisiä huomioita käyttäytymisemme ja järjestelmämme anomalioista

Olemme keskellä tapahtumista, emmekä edes tiedä, mitä tapahtuu.

Muistutan aluksi mieliimme Donald Rumsfeldin kuuluisan listan tiedetyistä ja tuntemattomista: 1) tiedetyt tiedetyt, 2) tiedetyt tuntemattomat ja 3) tuntemattomat tuntemattomat. Ensimmäinen viittaa asioihin, joista tiedämme, että tiedämme ne; toinen asioihin, joista tiedämme, ettemme tiedä niitä; ja kolmas asioihin, joista emme tiedä, ettemme tiedä niitä.

Žižek lisää omasta puolestaan listaan vielä neljännen: tuntemattomat tiedetyt. Lisäys on paikallaan ja välttämätön, sillä kuten jokainen psykoanalyysiin tutustunut tietää, on paljon asioita, jotka tiedämme, vaikkemme tiedä, että tiedämme ne.

Mihin kategoriaan koronavirus kuuluu? Muistan lukeneeni jokunen vuosi takaperin hermostuttavan artikkelin nykyisen globaalin kapitalismin äärimmäisestä haavoittuvuudesta nopeasti leviävälle, aggressiiviselle pandemialle. Tai kuten Tuomas Nevanlinna toteaa: ”viruksen laukaisema tapahtumaketju löi kaikki ällikällä”. Paitsi ”muutamaa epidemiologia”. Virustyyppi on lääketieteellisesti ja epidemiologisesti tunnettu; pandemiat ja niiden mahdolliset vaikutukset kuuluvat nekin tiedetyn alueelle. Tässä mielessä koronaviruksen ja sen, mitä nyt on tapahtunut, voi sanoa sisältyvän tiedettävän piiriin. Silti kyse ei ole sen enempää tiedetystä tiedetystä kuin tiedetystä tuntemattomasta.

Performatiiviemme tasolla emme näet totisesti tienneet tietävämme, että pieni ja näkymätön virus voi tuhota koko globaalin kapitalismin siinä muodossa, jossa sen nykyään tunnemme (muuten siihen olisi varauduttu samalla tavoin kuin laajamuotoiseen terrorismin uhkaan); emme myöskään voi väittää, että se, mitä nyt tapahtuu, oli jotain, minkä tiesimme olevan tiedettyjen mahdollisuuksien tuolla puolen (sillä moderni tiede on ollut jo pitkään selvillä pandemioiden synnyn ja leviämisen mekaniikasta). Kumpikin mainituista vaihtoehdoista (tiedetyt tiedetyt ja tiedetyt tuntemattomat) jättää jotain olennaista ulkopuolelleen. Listan kolmaskaan kohta (tuntemattomat tuntemattomat) ei tavoita asetelman todellisuutta. Tiedon ja tietymättömiin jäävän rekisterit tuntuvat lankeavan häiritsevällä tavalla yksiin: Jos tiesimme (ja tiesimme tietävämme), miksi emme varautuneet, vaan jatkoimme ikään kuin emme tietäisi? Ja jos emme todella tienneet, kuinka ”muutaman epidemiologin” oli mahdollista ennakoida koko skenaario tieteellisesti täysin kiistattomalla tavalla?

Tässä tapauksessa vain neljäs kategoria, tuntematon tiedetty, kattaa yllä jäsennellyn anomalian. Laajamittaiseen systeemiseen romahdukseen johtava pandemia oli jotain, jonka suhteen toimimme ikään kuin se ei kuuluisi jäsennellyn tietomme piiriin. Asetelmaan pätee täsmällisesti tulkiten freudilaisen fetisismin mukainen kaava: ”Tiedän, kuinka asiat ovat, mutta kuitenkin…” Siis: Tiedämme hyvin, että globaali järjestelmämme on äärimmäisen altis nopeasti leviävälle pandemialle, joka voi tuhota sen reaalitaloudellisen toiminnan perustan, mutta kuitenkin… no, kaikkihan on toiminut hyvin tähänkin saakka, ja kyllähän asiantuntijat… ja niin edelleen. Fetisismin tiedollinen epäuskottavuus toimii käänteisesti sen logiikan takaajana: jäänteeksi redusoitunut tiedonmuru toimii turvaavana mielikuvana, joka oikeuttaa tosiasiallisen tiedon performatiivisen kiistämisen.

Nevanlinnan artikkelia mukaillen nykyisen asiantilan mahdollisuus ja sietämättömyys on alusta saakka tiedetty todeksi, mutta se on kielletty turvautumalla mielikuviin järjestelmän itseään ruokkivasta kitkattomuudesta; vetoamalla jäänteisiin maailmasta, jossa pahimmatkin epidemiat kyettiin torjumaan ”tiedonkulun tehokkuuden” ja ”teknologian” turvin. Järjestelmän perimmäisestä lahoudesta puhuneet oli helppo tuomita ääriajattelijoina ja ”marxilaisina” – siitäkin huolimatta, että nämä äänenpainot olivat tutkijoiden piirissä voimistuneet jo kauan ennen nykyistä poikkeustilannetta.

Näin olemme tulleet partituurin siihen kohtaan, jossa kapitalistisen systeemin kriitikko huomaa orkesterin säestävän lauluaan.

Nekään, jotka vielä puolustavat uusliberaalia talousajattelua, eivät vaadi terveydenhoitojärjestelmän laajamittaista yksityistämistä, vaan kätkevät agendansa höpinään ”laumaimmuniteetista” ja uskottelevat, että ainoa oikea tapa reagoida pandemiaan on antaa viruksen jyllätä suhteellisen vapaasti väestön keskuudessa. Kuten toisaalla on osoitettu, tällainen ”laumaimmuniteetin” hyödyntämisen idea on epidemiologian uusliberaali versio: epidemiasta selvitään parhaiten, kunhan sitä ei säännellä. Se, että Boris Johnsonin kaltainen populistikin joutuu virallisesti sanoutumaan tällaisesta irti, kertoo paljon.

Tehokas käytännön fetisismi on kuljettanut meidät paikalle, jossa tietämättömyys on muuttunut uudenlaiseksi tosiasiaksi. Tyypillisesti ja useimmin kuultu asiantuntijapuhe on muotoa: ”Kukaan ei tiedä, mitä lopulta tapahtuu, paitsi että se on mullistavaa ja peruuttamatonta.”

Koronapandemia voi laukaista laajamittaisen systeemisen kriisin tai oikeammin kiihdyttää sitä. Järjestelmän kriitikot ovat tienneet kriisin olevan vallitseva tosiasia jo kauan, sillä – kuten kaikki nyt ymmärtävät – ongelma ei ole ulkoisessa vihollisessa vaan rakenteissa. Historiallisten esimerkkien ja monimutkaisten järjestelmien dynamiikasta muun muassa mallintamalla saadun tiedon valossa systeemisen romahduksen on arveltu tapahtuvan niin sanottuna ”järjestelmäonnettomuutena” eli (liian) monimutkaisen systeemin synnyttämien useiden vikojen odottamattomana yhteistoimintana. Tällöin mikään yksittäinen ongelma ei luultavasti aiheuta järjestelmän romahtamista, eikä romahdus ole nopea, vaan

yhdistelmä jatkuvasti kasvavia vaikeuksia ylläpitää järjestelmää, odottamattomia yllätyksiä, luonnonkatastrofeja, poliittisia ongelmia, huonoa tilannekuvaa ja huonoa johtamista tulee pitkällä aikavälillä aiheuttamaan ihmiskunnan elinolosuhteiden heikkenemisen hyvin samaan tapaan kuin onnettomien sattumusten yhdistelmä aiheuttaa lento-onnettomuuden. (Sitaatin lähde täällä.)

Tällaisessa järjestelmäonnettomuudessa ongelmat voimistavat toisiaan. Koronapandemia on katastrofi, jonka vaikutukset lievimmilläänkin kiihdyttävät järjestelmäonnettomuuteen johtavia prosesseja. Se on synnyttänyt laajan kriisitietoisuuden, mutta mikään ei takaa, että tapahtuisi sellaista muutosta, joka voisi edes teoreettisesti ehkäistä järjestelmän romahtamisen. Pessimistisimmät veikkailevat pandemian jälkeisen stabilisaation ja talouskasvun johtavan kulutus- ja päästöpiikkeihin, jotka vain jouduttavat väistämätöntä.

Nationalistien keskuudessa lyhytnäköisimmät suhtautuvat koronavirukseen jonkinlaisena kansallisen politiikan triumfin mahdollisuutena. Kuten Nevanlinna kirjoittaa, ”[t]ämän tilannekuvan tekee tyhjäksi yksi asia: itse virus”. Koska ”[h]allitukset ovat johtamiensa yhteiskuntien tavoin selviämismoodissa”, tekee vastakkaisten vaatimusten paine ”rationaalisesta päätöksenteosta milteipä loogisesti mahdotonta”:

yhtäältä ihmisten kanssakäymistä pitäisi radikaalisti rajoittaa, mutta samalla olisi turvattava tuotannon, palveluiden ja instituutioiden toiminta. Tämä kaksoissidos kaventaa hallitusten liikkumavaraa enemmän kuin mikään direktiivi koskaan. (…) Koronavirus ei ole kansallisen politiikan triumfi. Se pikemminkin sinetöi globalismimme. Tarttuva ja maailmanlaajuinen ei ole vain virus itse: myös paikallisesti toteutetut toimet sen nitistämiseksi säteilevät kerrannaisvaikutuksia, jotka eivät ole minkään kansallisen hallituksen kontrollissa.

Jos esimerkiksi Yhdysvaltojen oligarkkinen systeemi hajoaa käsiin, kuten Nevanlinnan mukaan on hyvin mahdollista, eivät ”Euroopan kansalliset väliaikaisdiktatuurit (…) totisesti pääse sanelemaan, mitä siitä sitten seuraa”.

Fasistisen ”vallankumouksen” logiikan mukainen poikkeustilan ikuistaminen on tämän pelin yksi mahdollinen päätepiste, mutta nykyinen kaaos huomioiden tosiaan vain yksi. Hyvin toimeentuleva keskiluokka epäilemättä toivoo mahdollisimman pikaista paluuta sellaiseen ”normaaliarkeen”, jossa ulkomaanmatkat ja suurimittainen kuluttaminen jatkuvat aiempien vuosikymmenien tapaan nyt, kun koronavirus on jo ehtinyt muistuttaa meitä ”aineettomista arvoista” ja ”elämän perusasioista”. Logiikka on tässä hieman sama kuin Titanic-elokuvassa: köyhän tehtävänä on toimia rikkaan injektiona aineellisesti vauraan elämän sivuvaikutuksena tulevaa epäautenttisuutta vastaan. Kun koronavirus pakottaa vauraimmatkin meistä hetkiseksi sisätiloihin, on etenkin niillä, joiden taloutta eristäytymisen vaikutukset eivät välittömästi uhkaa, taipumus kuvitella tilanteen opettavaisuuden olevan kiteytettävissä jonkinlaiseksi poroporvarilliseksi viisausfilosofiaksi.

Puheet ”samassa veneessä” olemisesta voi yhtä lailla kuitata jäätävänä paskanjauhantana, mikäli näitä puheita kuulee nykyjärjestelmän voittajien suusta. Kun Unkarin pääministeri Viktor Orbán käyttää pandemiaa ikuisen poikkeustilan ja siten diktatuurinsa sinetöimiseen ja kotimainen mediayhtiömme PunaMusta jakaa osakkailleen kolmen miljoonan superosingot samalla kun lomauttaa 650 työntekijää kolmeksi kuukaudeksi, tajuamme totisesti, ettemme ole ”samassa veneessä” emmekä ”yksi kansakunta”. Li Anderssonin huomio koronakriisistä luokkaristiriitojen kärjistäjänä on oikeutettu.

Kompleksinen ja kaoottinen maailma jakaa meidät viheliäisellä tavalla, aina vain kiistattomammin ja kipeämmin. Ydinkysymys on, löydämmekö näkökulmaa, joka kykenee jäsentämään tämän jakautumisen oikein – toisin sanoen synnyttämään solidaarisuutta, jossa osattomat rinnastavat itsensä koko järjestykseen ja tulevat puhuviksi subjekteiksi, joita vallanpitäjillä (ja näiden suomista eduista nauttivilla) ei ole varaa jättää kuuntelematta.

Puhun tietenkin vallankumouksesta – mikään vähäisempi termi tuskin tulee kysymykseen, mikäli suhtaudumme vakavasti kysymykseen aidon tasa-arvon ja demokratian toteennäyttämisestä. Mutta missä määrin tiedämme, että juuri nyt on ”vallankumouksellinen tilanne”, ja onko tällainen edes tiedettävissä? Eräässä mielessä tässä on kyse hysteerikkojen ja fetisistien vastakkainasettelusta. Kun ensin mainitut tunnustavat patologiansa avoimesti ja etsivät vastausta mestareilta, joihin eivät koskaan kykene varauksetta uskomaan, turvautuvat fetisistit edelleen jäännöksiin ja mielikuviin (joiden seurauksista tällä haavaa piirteellisimpiä on katastrofin vähätteleminen – ja siitä seuraavat moninaiset ”protestit” kuten laumojen pakkautuminen lomakeskuksiin).

Mutta kuten Lacan sanoo, vain hysteerikko kykenee löytämään ja synnyttämään uutta tietoa, sillä jokaisen tietämisen aktin sine qua non on nykyisen mestarin syrjäyttäminen – toisin sanoen hysteerisen kysymyksen kysyminen. Tämä tarkoittaa, että meidän on väsymättä vaadittava johtajiamme kertomaan, missä todella mennään, miksi olemme sellaisia kuin he väittävät meidän olevan ja niin edelleen; muuten emme saa tilalle parempia, vaan aina vain huonompia tyyppejä.

”Vahvojen” johtajien kaipuumme on siten radikalisoitava vaatimukseksi ”paremmista” johtajista ja paremmasta järjestyksestä. Viruksen aiheuttamassa kaaoksessa tälle vaatimukselle on mahdollista saada ennen kuulumatonta pakottavuutta.

Tuhofantasioista, järjestyksestä ja mestareista

Keskustelin eilen erään nationalismiin ja traditionalismiin kallellaan olevan tuttavani kanssa. Hän mainitsi poikkeuksellisen tilanteen kirvoittaneen ”omien piirissä” jos jonkinlaista viheliäistä ja kaunaista tuhofantasiaa, patoutuneita tunteita kun on runsaanlaisesti. Sivumennen sanoen moni kiihkeämpi uskovainenkin tuntuu – ei lainkaan yllättäen – mieltävän pandemian jonkinlaiseksi kaikkivaltiaan Jumalan toimittamaksi lopun aikojen operaatioksi.

Ja eiväthän nämä fantasiat yksinomaan ”oikeiston” ongelma ole. Vasemmallakin on jo kauan elätelty toiveita maailmanlaajuisesta katastrofista, joka viimeinkin ”herättäisi” ihmiset ja kaataisi kapitalismin. Uhrausmentaliteettia löytyy siten riittämiin kummaltakin puolelta; latteahko ja ikävä, mutta tosi toteamus.

Tällaiset reaktiot ovat väsyttävyydessään ennalta-arvattavia. Huomaan vastaavanlaisia tunteita itsessänikin, ja ”taiteilijansieluni” lähestulkoon iloitsee normaalin, typerän elämänkulun väkivaltaisesta kumoutumisesta elätellen lapsellisia ja hämäriä mielikuvia, joissa ”veltot, konsumerisminsa ja mukavuudenhalunsa sokeuttamat idiootit” saavat maistaa tämän brutaalin keskeytyksen huumaavia hedelmiä: tylsyyttä, eristäytyneisyyttä ja pelkoa.

Epäilemättä tällaiset fantasiat houkuttavat erityisellä tavalla hyvin typeriä ja hyvin älykkäitä ihmisiä (molempien toimintatapoja määrittelee patologinen lukkiutuminen kohteeseen, niin sanottu ”fiksaatio”); samalla myös massat (joita voi pitää määritelmän mukaan typerinä) ovat alttiita yhtymään niiden tarjoamaan halun mekanismiin ja liittoutumaan symbolisen väkivallan kierteeseen, minkä palkintona on usein mestarin lahjoittama psykoottinen varmuus kohdalle osuneesta totuudesta, joka alkaa hallita koko ilmenemisensä kontekstia. Tämän looginen päätepiste on terrori. Sivuhuomiona voi sanoa, ettei sellaista tolkun ihmistä olekaan, jonka tajunnassa eivät moiset epäilyttävät fantasiat uiskentelisi – ero on lähinnä itsetuntemuksen tai tiedostamisen tasossa; siksi tuntuu järkevältä ajatella janan ääripäiden (hyvin älykkäiden ja hyvin tyhmien) olevan juuri niitä, joihin fantasioiden eksplisiittisimmät muodot vetoavat (mutta tietenkin kyse on viime kädessä pelkästä arvelusta).

En ala tässä toistaa liiaksi itsestäänselvyyksiä. Niin tekopyhältä kuin solidaarisuuden mankuminen useiden poliitikkojen suusta kuulostaakin, he ovat ilman muuta oikeassa. Että minä ja traditionalistituttavani olemme molemmat jollain tavalla tyytyväisiä pääministerin ”jämäkkään otteeseen”, kertoo ainakin sen, että jotain on saatettu tehdä oikein – normaalioloissahan suhtaudumme kumpikin aika kriittisesti sosialidemokraattien ulostuloihin –, sillä nyt tosiaan annoimme Sanna Marinille rehellistä tunnustusta, jos ei muusta, niin ainakin asianmukaisen roolin omaksumisesta.

Pääministeri, jonka ”vahvaa johtajuutta” mediassakin vuolaasti kehutaan, ei tietenkään tehnyt muuta kuin asettui symbolisen mestarin tyhjälle paikalle antaen samalla kasvot ja äänen yhteiskuntajärjestykselle. Vain tältä paikalta on mahdollista ylipäätään – järjestyksen äänellä – julistaa poikkeusolot alkaneiksi ilman, että kyse on pelkästä hämärästä kaaoksesta ja paniikille alttiista ”kriisitietoisuudesta”. Halla-ahon ja muun opposition varaukseton tunnustus ei kerro niinkään Marinin henkilökohtaisesta karismasta kuin mestarin symbolifunktion toimivuudesta ja yleisestä, kriisissä artikuloidusta tarpeesta. Jos pääministeri ei olisi ottanut tätä paikkaa, on luultavaa, että sen olisi ottanut joku tai jokin muu; ja siinä tapauksessa tapahtumaa olisi melko luultavasti edeltänyt enemmän tai vähemmän kaoottinen, ”vallankumouksellinen” vaihe, sillä demokraattisessa järjestyksessämme symbolifunktio vaikuttaa ennalta tiettyyn rajaan saakka aivan määrätyn kaltaisen paikkajaon. (On huomattava, ettei tämä väite ole ristiriidassa demokratiaan olennaisesti kuuluvan ”vallan paikan tyhjyyden” periaatteen kanssa, vaikken tässä voikaan asiaa sen laajemmin avata.)

Kun kansalaiset painavat päänsä hallituksen 19-kohtaisessa listassa lueteltujen toimenpiteiden edessä, ei pitäisi kiirehtiä johtopäätökseen massojen ”lammasmaisesta nöyryydestä”, vaan ymmärtää symbolisen mestarin toiminnan logiikka, joka tapahtuu kaikenlaista ”individualismia” huomattavasti perustavammalla tasolla. Marinin ”jämäkkyys” on viime kädessä symbolisen mestarin paikan mahdollistama vaikutus: rooli, jossa asiat ovat kuten minä sanon, koska minä sanon niin.

Tämä on samalla lacanilaisen herran diskurssin, kaikkien diskurssien ja sosiaalisen todellisuuden perustavan sidoksen, olennainen ominaisuus. Mestari ei ole mestari jonkun tai joidenkin ominaisuuksiensa (kuten karisma, ylivertaisuus, ekstroverttiys tai koleerisuus) vuoksi, vaan koska hän on asettunut erityiseen paikkaan diskurssissa. Kun lacanilainen puhuu ideologiakritiikin tehtävästä muuttaa arvokas lahja valuvaksi paskaksi, hän viittaa prosessiin, jossa mestarin sädehtivä ja loputtoman monimielinen rikkaus sysätään jäännöksen paikalle (ks. Lacanin diskurssien kaavat täältä) ja näin paljastetaan kunkin mestarin rakenteelliset mahdollistumisen ehdot. Analyyttisessa prosessissa ei kuitenkaan ole kysymys mestarin kieltämisestä, vaan sen uudelleenasettumisesta ja -asettamisesta tavalla, jonka lopputuloksena on yksilöllinen totuusvaikutus.

Miksi minä ja tuttavani tunsimme tyytyväisyyttä pääministerin ”jämäkkään” toimintaan, joka mielestämme osoitti kunnon johtajuutta? Kumpikin meistä on taipuvainen kriittisyyteen ja auktoriteettivastaisuuteen; molemmat vaalivat traditioissaan asustelevaa yksityisajattelijuutta ja arvostavat laajoja yksilönvapauksia. Vastaus kuulunee: Epäilemättä siksi, että arvostamme järjestystä, turvallisuutta ja olosuhteita, joita tarvitaan riittävän vieraantumisemme ylläpitämiseksi, emmekä tässä kohdin epäile tunnustaa modernin valtion välttämättömyyttä. Vaikka globalisaatio olisikin menneisyyttä, on selvää, ettei nykyaikainen, teknologisesti kehittynyt ja sekä alueellisesti että väkimäärältään laaja ja heterogeeninen yhteisö kykene toteutumaan yhteisönä ilman mittavaa ”taustakoneistoa”. Lisäksi tarvitsemme fantasian, joka strukturoi haluamme niin, ettei tuon ”koneiston” toiminta liiaksi häiriinny.

Koronaviruksen hallitsemattoman leviämisen myötä on alkanut näyttää selvältä, että yhteisöä kannattelevat fantasmaattiset rakenteet ja skenaariot ovat muuttumassa. On hankala sanoa, mihin suuntaan ja millä tavoin; mutta kerrankin voi kenties sanoa, että muutos on meidän, typerien massojen, käsissä. Tämä asetelma käy sitä todellisemmaksi ja myös sitä uhanalaisemmaksi, mitä enemmissä määrin epidemia vaikuttaa meidän tai kenen tahansa olevaksi tulemiseen synnyttäen tilanteita ja prosesseja, joissa symboliset mestarit nousevat ja luhistuvat.

Brutaali keskeytys ja oleellinen kysymys

Globaalin kapitalismin vavahdellessa poliittisessa ja konsensuaalisessa tyhjiössä luodut kiertoilmaisut kuten alijäämä, kestävyysvaje ja valtionvelka osoittautuvat nyt järjestelmää kannattelevaksi fiktioksi. Markkinatalouden ”rautaiset lait” tajutaan vähitellen muovailuvahaksi, joka taipuu systeemin haavoittuvaisuuden lopullisesti paljastaneen reaalisen työntyessä liian liki. Uusliberaali talouskurimytologia menettää viimeisenkin uskottavuutensa.

Erityisesti sosiaaliseen ja liikkuvaan, kuluttajakeskeiseen elämiseen tottunutta keskiluokkaa kohtaa raju tylsyys, jonka sietämiseen sitä ei ole opetettu. Muttei vain se. Vakavan uskonkriisin luokkaa voi lopulta olla heräävä ymmärrys siitä, että systeemi, jonka pohjimmaiseen terveyteen uskominen on jatkuvan normaalitilan ylläpitämisen edellytys, on ollut alusta saakka laho perustuksiaan myöten. Pessimistisesti ajatellen tämä voi hyvin nopeasti johtaa äärimmäisen tiukkoihin valtiollisen tason toimenpiteisiin ja linjauksiin aina ulkonaliikkumiskieltoa myöten, sillä kun tylsyyteen ja sosiaaliseen eristäytymiseen tottumaton kansanosa toipuu alkujärkytyksestä (joka kestää ehkä viikon tai kaksi), alkaa parveilu paikoissa, joissa lainsäädäntö vielä mahdollistaa kokoontumiset. Baarit, ostoskeskukset ja ravintolat täyttyvät; virus leviää ja pahimmassa tapauksessa mutatoituu, jolloin teho-osastot tulevat tutuiksi parikymppisillekin. Valtiovalta reagoi ja tylsyydestä tulee lakisääteistä.

Tällainen pessimismi on jokseenkin uskottavaa, kun tieteellinenkin näyttö osoittaa, ettei ihmisen kollektiivinen äly toimi lajinsäilymisasioissa hiivaa paremmin.

Rajat menevät kiinni, mutta tällä ei ole mitään tekemistä selväpiirteistä kansallista vihollista tarvitsevan nationalismin kanssa. Globalisaation kriisi on ollut tosiasia jo kauan, ja tähän saakka on näyttänyt siltä, että tilanne on ratkeamassa nationalismin (toki silloinkin kovin lyhytaikaiseksi) hyväksi. Uusi tuntematon muuttaa asetelmaa liian radikaalisti, jotta olisi mahdollista ennustaa sen tarkoittavan minkäänlaisen nationalismin voittokulkua. Jos laajaa solidaarisuutta – ja sen myötä uudenlaista ruohonjuuritason yhteisöllisyyttä – pääsee syntymään, patologisiin viholliskuviin ja niiden tukemiin identiteetteihin perustuvat ideologiat menettävät joka tapauksessa huomattavasti uskottavuuttaan.

Koronavirusta voi joka tapauksessa pitää brutaalina katastrofina ja keskeytyksenä, joka katkaisee totutun elämänkulun yhteiskuntaluokkaan katsomatta. Samalla se on synnyttänyt kattavan systeemisen kriisitietoisuuden; sitä ilmastonmuutoksen kaltainen katastrofi ei missään vaiheessa ole kyennyt tekemään. Enää idiootti väittäisi, että kapitalismi ja kiihtyvä talouskasvu voi jatkua ennallaan. On jo truistista todeta, että tunnettu todellisuutemme on peruuttamattomasti muuttunut ja joudumme pakon edessä keksimään uuden tavan katsella sitä.

Ikävää, että ”uuden tuleminen” osoittautui lopulta pandemian kaltaiseksi katastrofiksi. (Ainakaan tätä vihollista ei noin vain maaliteta.) Yliminäsyyllisyys tahtoisi sanottavan, että lajimme kollektiivisella typeryydellä mitattuna ansaitsemme koronamme ilman muuta. Nyt on kuitenkin etsittävä syyllisyyden sijaan uusia voimanlähteitä. Seilaamme syvän veden päällä. Toisaalta tämä on jokaisen meistä tilaisuus mitata kohdallamme sitä, mitä ihmisenä oleminen banaaleimmallakin mahdollisella tasolla tarkoittaa.

Lähes ainoa todella oleellinen kysymys onkin, täyttyykö äkillinen ja väkivaltaisesti puhjennut tyhjiö laajalla solidaarisuudella vai omaksummeko – uusliberaalin atomisaation loogisessa hengessä – jonkinlaisen sosiaalidarvinistisen fatalismin.