Ihmisoikeuskupla puhkeaa

M.A. Meretvuo kirjoittaa Sarastuksessa pitkään kaivatun keskustelun ”ihmisarvon ja ihmisoikeuksien olemassaolosta ja luonteesta” saaneen ”kierroksia lehdistössä ja sosiaalisessa mediassa Laura Huhtasaaren kommentoitua SAK:n vaalitentissä, että ’Kaikilla ihmisillä on ihmisarvo mutta ihmisoikeudet on aina sidottu tiettyyn valtioon’”. Meretvuon oma kontribuutio keskusteluun on Huhtasaaren väitteen radikalisoiminen: ”Voidaan (…) hyvällä syyllä väittää, että myöskään ihmisarvoa ei ole olemassa minään yleismaailmallisena totuutena, vaan myös se on käsitteenä riippuvainen kansasta, kulttuurista ja valtiosta.”

Väitteen voi pinnallisesti lukea relativismin puolustuksena, mutta kyse on ennen muuta monikulttuurisuusideologiaa vastaan suunnatusta retorisesta piikittelystä, sillä Meretvuo kyllä katsoo ihmisarvon idealistisen tulkinnan omalla tavallaan puolustamisen arvoiseksi. Ihmisarvo ei ole universaali, mutta toisaalta

”niin ihmisarvo kuin ihmisoikeudet ovat sidoksissa niitä määritteleviin kansoihin, kulttuureihin ja valtioihin. Ei yksinkertaisesti voi olla olemassa sellaista yleismaailmallista ideaalia, jonka kohdalla näin ei olisi. Miksi? Koska jokainen näitä käsitteitä määrittelevä ihminen, jokainen meistä, kuuluu johonkin kansaan, kulttuuriin ja valtioon.”

Meretvuo ei tahdo luisua velttoon relativismiin, joten hän kiistää ajatuksen, että ”idealistinen ihmisarvon käsite” olisi kokonaan hylättävä. Tämä ilmeisesti johtaisi hänen mukaansa barbarismiin. Siten ihmisarvon käsite kirkastuu ja todellistuu Meretvuolle nationalistisen ideologian kautta: kansan, kulttuurin ja valtion välityksellä.

Meretvuo näkee universalismin umpikujan sen väistämättä epäonnistuneissa partikulaarisen representaation (sisällön) mahdollisuuksissa. ”Ihmisarvo” on yksi tällainen epäonnistunut partikulaarinen representaatio: jos käsitteen tulkitsee universaalina, ajaudutaan tuloksettomaan kamppailuun siitä, kenen merkitsijä tosiasiallisesti representoi autenttisesti universaalin, kenen ihmisarvosta onkaan kyse.

Meretvuo koettaa ratkaista ongelman käsitteen nationalistisen välityksen kautta. Kukin kansakunta, kulttuuri ja valtio määrittelee ihmisarvon ja ihmisoikeudet haluamallaan tavalla, mutta koska samalla on säilytettävä käsitteen kytkeytyminen universaaliin (ideaaliin), voidaan ihmisarvon ideaali tavoittaa vain väistämättä partikulaarisiksi jäävien representaatioiden välityksellä. Mikä siis on ihmisarvon subjekti, sen etusijaistettu partikulaarinen sisältö, jonka kautta ihmisarvon kategoria välittyy? Meretvuon mukaan ihmisoikeuksista on suorastaan vaarallista puhua, ”mikäli ei täsmennetä kenen määrittelemistä ja ketä koskevista oikeuksista tarkalleen” on kysymys. Nationalisti antaa vastaukseksi substantiaalisen yhteisön: ihmisarvon subjekti, sen sisältö, on kansa.

Ilmeinen ja idioottimainen kysymys kuuluu tietenkin: Mikä tekee nationalistisesta representaatiosta olennaisen? Tarvitseeko käsite toimiakseen välityksen nationalistisen subjektin kautta? Meretvuo pyrkii osoittamaan välityksen ylipäätään välttämättömyyden hiukan naiivilla toteamuksella siitä, että arvosta puhuminen edellyttää sen mitattavuutta – toisin sanoen, että arvoa koskevan diskurssin on välttämättä oltava kvantitatiivinen ja siis homogenisoitavissa. Täsmentämättä jää, mikä tekee mahdottomaksi arvon tulkitsemisen heterogeenisenä ja kvalitatiivisena, ei-mitattavana. Meretvuon mukaan arvon tulkitseminen ”mittaamattomaksi” johtaa suoraan käytännön elämästä vieraantuneeseen filosofis-idealistiseen arvokonstruktioon, mutta tätä ei perustella mitenkään – ikään kuin ”käytännön elämä” sinänsä olisi kvantitatiivinen ja homogeeninen kategoria pikemminkin kuin reaalinen ja ei-määriteltävissä oleva, lukemattomien heterogeenisten elementtien kooste. Eikö arvon kategorian heterogeeninen ja ei-totalisoiva, välitykseen nojaamaton tulkinta olisi lähellä nimenomaan sitä, kuinka arvo inhimillisen toiminnan tasolla realisoituu?

Meretvuon mukaan arvon käsite tarvitsee nationalistisen välityksen, sillä arvo (ideaali) sinänsä ei selvästikään ole homogeeninen. Nationalistinen subjekti on siten arvon subjekti: se, mikä antaa arvolle mitan ja siten tekee siitä kvantiteetin eli ”puhuttavissa olevan”. Hämmentäväksi koen sen, ettei Meretvuo kuitenkaan tahdo luopua arvosta idealistisena käsitteenä (siitä seuraavan väitetyn barbarian vuoksi) ja affirmoida suoraan radikaalia näkemystä arvosta nationalistisena, ei-idealistisena käsitteenä par excellence. Tällöin vältettäisiin hankala välitykseen turvautuminen, josta Meretvuon diskurssissa seuraa omituinen huojunta universaalin ja partikulaarisen välillä: universaalia ei voi representoida sellaisenaan (ihmisarvo ei ole sama kaikille), mutta toisaalta idealismia ei pidä kokonaan hylätä. Juuri idealismin osittaisen säilyttämisen väkinäisyys näyttää edellyttävän ongelmalliseen välitykseen ajautumisen. Näin Meretvuo päätyy määrittelemään ”hyväksyttävän” idealismin version. Hänellä se paikantuu nationalismin partikulaariseen subjektisisältöön.

Samalla Meretvuo implikoi nationalistisen subjektin etusijaisuuden arvon subjektina. Argumentti etenee kehässä. Yhtäältä arvon ideaali tarvitsee partikulaarisen välityksen, sillä muuten jäädään puhtaaseen teoreettiseen ja spekulatiiviseen idealismiin; toisaalta välityksen on määräydyttävä nationalistisesti, sillä arvon käsite on sidoksissa kansaan, joka sen määrittelee. Näin Meretvuon logiikka uusintaa samaa arvokeskustelun umpikujan logiikkaa, jota se esittää kritisoivansa. Arvo ei ole universaali, mutta sen sisällöllinen ja partikulaarinen määräytyminen tapahtuu joka tapauksessa substantiaalisen yhteisön eli luonnolliseksi diskurssiksi ymmärretyn nationalistisen logiikan mukaisesti.

Johdonmukaisinta lienee nähdä Meretvuon kannattama arvon käsite puhtaasti muodollisena ja tyhjänä kategoriana, jonka sisältö on satunnainen, mutta määräytyminen ei-satunnaista. Tällöin vältetään arvon käsitteen määräytymisen relativismi: se, mikä tunnistetaan arvoksi, tulee ratkaistuksi substantiaalisen yhteisön asettamissa kehyksissä. Meretvuo ei kuitenkaan kykene välttämään ongelmaa, joka seuraa yhteisön empiirisestä ja historiallisesta mahdollisuudesta luoda sellainen diskurssi ja konstellaatio, jossa arvon käsite aktualisoituu kenen tahansa ihmisarvona ja -oikeuksina. Tällainen arvon käsite hylkää tai ylittää nationalistisen määräytymisen logiikan.

Loogisen kehän (”arvoa ei voi määritellä kenen tahansa oikeudeksi, sillä arvon määräytyminen tapahtuu nationalistisesti, paitsi silloin, kun arvo määräytyy ei-nationalistisesti, mikä ei ole arvon määräytymisen logiikan mukaista”) välttämiseksi Meretvuon nationalistisessa arvon määräytymisessä on siksi tunnustettava itse logiikkaan kirjautunut antagonistinen ylittämisen mahdollisuus (ei-nationalistinen arvodiskurssihan on empiirinen ja sosiaalinen tosiasia). Vaikka arvon sisällöllinen määräytyminen tapahtuisikin nationalistisella logiikalla, sisältyy sitä vastustavan tulkinnan mahdollisuus tuohon logiikkaan sinänsä. Aktualisoituessaan tämä vastustava tulkinta toteuttaa vallankumouksen, sillä se ei ainoastaan uudista sisältöä, vaan ylittää oman määräytymisensä alkuperäiset rajat asettaen uusiksi koko arvon kategoriaan liitetyt mahdolliset ja mahdottomat.

Muodon vallankumouksessa arvon subjekti avautuu näin myös sellaiselle sisällöllisille uudelleenmäärittelyille, joita substantiaalisen yhteisön kehys ei enää säätele. Yhteisö toisin sanoen kykenee ajattelemaan arvoa paradigmassa, jota meidän ja muiden kaltaisten merkitsijöiden ohella sitoo myös merkitsijä, jota voidaan kutsua keneksi tahansa. Konseptina kenen tahansa ei tietenkään ole sen spekulatiivisempi kuin meidänkään.

Kenen tahansa ihmisarvon voi kategorian tasolla tulkita tyhjäksi ja muodolliseksi imperatiiviksi ja rakenteeksi vailla partikulaarista sisältöä, sillä jos arvon subjekti on kuka tahansa, se on sisällöllisesti ei-määriteltävissä. Subjektin paikka säilyy tyhjänä, eikä etusijaistettua välittäjää ole. Tällainen subjekti on olennaisesti suhde, johon osallistutaan. Tyhjänä kategoriana ja muotona se on universaali (kaikille sama ja ketä tahansa koskeva); partikulaarista tasoa määrittelevät osallistumisen tilannesidonnaiset, heterogeeniset ja keskenään kamppailevat sisällöt.

Käytännön seurauksena ei näin ole universaalin asettuminen keskenään kamppailevien partikulaarien neutraaliksi säiliöksi, sillä sisältöjen yhteismitattomuus johtaa väistämättä subjektin konfliktuaalisiin tunnistamisiin: subjektia on mahdoton tunnistaa tyhjänä omassa reaalisuudessaan. Kun toimitaan ”arvon” mukaisesti, arvo tunnistetaan omassa toiminnassaan; ei tyhjänä muotona ja sisällön reaalisena ei-määriteltävyytenä. Näin itse subjektin ulottuvuuteen kuuluu tietty virheen ja väärintunnistamisen momentti, identifikaatio. Paras saati ainoa ratkaisu tähän ei ole universaalin hylkääminen (relativismi) sen enempää kuin nationalismi, joka asettaa partikulaarisen universaalin etusijaistetuksi sisällöksi (joko suoraan, fasistisesti, tai ehdollistamalla käsitteen muodollisen määräytymisen substantiaaliseen yhteisöön nähden niin, että yhteisöstä tulee väistämättä arvon subjekti).

Meretvuon ratkaisu tarjoaa antagonismiin logiikaltaan rasistisen vastauksen sikäli kuin arvon määräytymisen logiikka tulkitaan nationalistisen etusijaistetun subjektin kautta. Koska hänen arvoteoriansa nationalistinen logiikka kuitenkin jo sisältää välttämättömänä mahdollisuutenaan arvon tulkitsemisen tavalla, joka kumoaa sen alkuperäisen määräytymisen ehdot, on ratkaisua pidettävä riittämättömänä. Arvon todellistuminen on aina tilanteeseen sidottua toimintaa ja tapahtumista, ja sen tunnistaminen edellyttää aina partikulaarisen ja siten antagonistisen ulottuvuuden. Toisaalta universaalissa ei juuri siksi ole mitään neutraalia: todellistumisessaan universaali on aina jo jakautunut, vastakkainasetteluun ja konfliktiin takertunut.

Nationalismissa universaalin todellistuminen partikulaarisessa johtaa identifikaation konfliktuaalisen ulottuvuuden hylkäämiseen ja ulkoistamiseen. Meretvuo myöntää tunnistamisen tapahtumaan välttämättä kuuluvan ideaalin nimeämisen subjektiivisen sidonnaisuuden, mutta kieltää sen mahdollisuuden ehtona olevan väärintunnistamisen, jossa ideaalin tyhjyydessä ruumiillistuva reaalisuus ja ei-määriteltävyys torjutaan ja kiistetään. Meretvuolla nationalismi hahmottuu ambivalenttina huojuntana arvon idealistisen tulkinnan ja sen kieltämisen välillä niin, että on jokseenkin helppo nähdä hänen varsinaisen ratkaisunsa keinotekoisuus. Ihmisarvo ja -oikeudet on universaaleina käsitteinä hylättävä, ja meidän on annettava ”itsellemme vapaus määritellä ne haluamallamme tavalla: antaen enemmän arvoa ja enemmän oikeuksia niille, jotka ovat ne ansainneet”.

Tekstin karkeahko loppukaneetti on modernia nationalistista fantasiaa pelkistetyimmillään. On oltava vapaus määritellä ihmisarvo ja -oikeudet, ja luonnollisesti tuo vapaus kuuluu ennen muuta niille, joiden haluamisen tapa on fantasian ehdottaman nationalistisen ansaintalogiikan mukainen.