M.A. Meretvuon traditionalistinen kontribuutio

M.A. Meretvuon kirjoitus verkkolehti Sarastuksessa lienee kohtalaisen edustava esimerkki traditionalistis-nationalistisen ajattelun ja tulkintalinjan kontribuutioista koronaviruksen yhteiskunnallisesta merkityksestä käytävään ”ilmiökeskusteluun”. Artikkelissaan ”Pandemia yhteiskunnallisen muutoksen alkuna” Meretvuo luettelee kuusi ”kriisiä”, jotka hänen mukaansa ”voidaan nähdä myös mahdollisuutena oppia aiemmista virheistä ja keinoina huomata yhteiskuntamme systeemisiä heikkouksia”. Keskityn tässä kirjoituksessa aluksi listan kahteen viimeiseen kohtaan, ”liberaalin demokratian” (kohta 5) ja ”ihmisarvo- ja ihmisoikeusutopioiden” kriisiin (kohta 6). Tämän jälkeen esitän huomioita tekstin muista väitteistä.

Kohdassa 5 Meretvuo toteaa liberaalin demokratian kriisiin liittyen päätöksenteon ”valmisteluineen ja lausuntokierroksineen” osoittautuneen ”hitaudessaan ihmishenkiä vaarantavaksi, kun taas autoritaarisemmat valtiot ovat kyenneet nopeisiin ja tehokkaisiin toimenpiteisiin”. Perustelematta jäävä väite on tietysti kiinnostava jo siitäkin syystä, että autoritaaristen valtioiden tyypillisesti harjoittamien ”nopeiden ja tehokkaiden toimenpiteiden” tarkempi luonnehdinta jätetään kaunopuheisesti tekemättä; mutta näin lienee paras jo siitä tunnetusta syystä, että autoritaariset valtiot ovat olleet nopeimmillaan ja tehokkaimmillaan aivan muissa asioissa kuin ihmishenkien suojelemisessa. Huomion päätteeksi Meretvuo esittää vielä retorisen kysymyksen demokraattisen päätöksentekojärjestelmämme mahdollisesta ”notkeuttamisen” tarpeesta, eikä lukijalle jää epäselväksi, mihin suuntaan tällaisen toimenpiteen tulisi yhteiskuntaa viedä.

Kohdassa 6 Meretvuo huomauttaa, ettei ”tappava virus (…) tunnista eikä tunnusta ihmisarvoa”:

Käytännön pakon edessä on huomattu, että siksi myös ihmisoikeusperiaatteessa kiinni roikkuminen vaarantaisi ihmishenkiä. Rajoituksia liikkumiseen ja perusoikeuksiin tehdään, koska on pakko. Nyt on huomattu, että mikään idealistinen hömppä ei käytännössä estä tällaisten päätösten tekemistä.

Meretvuo jättää tässä (tekisi mieli sanoa: ilmeisen tahallisesti) poikkeustilanteen salliman perusoikeuksien rajoittamisen modernit ”lakiontologiset” perusteet huomioimatta esittäessään, että länsimainen, oikeusvaltion periaatteisiin sitoutunut yhteiskunta perustelisi tällaiset poikkeukset ”käytännön pakolla”, jonka jotenkin miellettäisiin ylittävän ”ihmisoikeusperiaate”. Tällainen perustelu kuuluu pikemminkin keskiaikaiseen maalaisjärkeen kuin moderniin lainkäyttöön, jossa poikkeus on kirjattu lain itsensä rakenteeseen. Samalla jää huomioimatta tämän poikkeuksen kirjaamisen varsinainen funktio, joka ei ole vähempää kuin lain itsensä ylläpitäminen.

Kun ”ihmisoikeusperiaatteeseen” sitoutunut oikeusvaltio rajoittaa kansalaistensa perusoikeuksia, se ei tulkitse asetelmaa yksinkertaisena ”käytännön pakkona”, joka noin vain ylittää lain. Poikkeuksen viimekätinen funktio on lain voimaan asettaminen ja turvaaminen Lakina par excellence; nykyinen lain epistemologia ei tunne ajatusta laista, joka on voimassa niin kauan kuin jokin ulkoinen voima ei pakota rikkomaan sitä. Poikkeus sisältyy lain ontologiseen rakenteeseen ja vahvistaa sen. Lakia ei tapeta, vaan vaivutetaan koomaan. Kyse ei ole vain käsitteillä kikkailemisesta vaan modernin demokratian ainoan suvereeniksi mielletyn toimijan suvereniteetin säilyttämisestä lakiin kirjatun väliaikaisen kumoamistoimenpiteen kautta. Tämä demokratian ainoa, itseoikeutettu suvereeni on tietenkin kansa.

Siten on riittämätöntä Meretvuon tapaan pyrkiä osoittamaan säännön pätemättömyys yksinkertaisesti poikkeukseen vetoamalla; pikemminkin olisi pyrittävä problematisoimaan ”ihmisoikeusperiaatteen” oletettu universalismi. Tämän Meretvuo on toisaalla tehnytkin, mikä kuitenkin koituu kohtalokkaaksi myös hänen omalle nationalistiselle projektilleen (kuten täällä osoitan).

Jos kuitenkin Meretvuon tapaan ajatellaan ”käytännön pakon” todistavan modernin oikeusvaltion ”ihmisoikeusperiaatteen” pätemättömäksi, on samalla ilmeisesti ajateltava, ettei Meretvuon nykyisessä nationalismissa ole viime kädessä kyse aidosta ja välittömästä kansallisesta suvereniteetista (”kansan tahdosta”), vaan autoritaarisen ideologian myytistä, jossa Johtaja kohoaa Lakia ruumiillistavaksi suvereeniksi. Tällöin ”käytännön pakko” tarkoittaa, että Johtajan poikkeaminen ruumiillistamastaan Laista ei määritelmän mukaan ole siitä poikkeamista (sillä muuten Johtaja ei ruumiillistaisi Lakia) – tai sitten Johtaja on yksinkertaisesti Lain yläpuolella.

Sivumennen sanoen kysymys kansan suvereniteetista* näyttää minusta muodostavan yhden modernin ja demokratiakriittisen nationalismin keskeisen ongelman. Jos näet kansa on suvereeni, se voi olla sitä ”suoraan” vain jonkinlaisen demokratian kehyksissä, eräänlaisena myyttisenä valitsijana ja tahtojana, jonka ykseys ei salli muita välittäjiä. (Tällaisia eivät ole edes tai etenkään kansanedustajat, minkä osoittaa jo pelokas tapa, jolla korruptoituneimmatkin heistä jäsentävät tehtäväänsä julkisessa diskurssissa.) Autoritaarisessa järjestyksessä ”kansan tahto” aktualisoituu välityssuhteen (Johtaja ”kansan tahdon” ja Lain ruumiillistumana) kautta. Demokratiassa välityssuhde purkautuu vallan paikan jäädessä rakenteellisesti tyhjäksi.**

Meretvuo antaa kirjoituksessaan ymmärtää – tosiasioiden vastaisesti – globalisaation olevan aihe, josta vasemmistointellektuellit ovat olleet kauan vaiti. Ilmeisesti hän ei tunne sen enempää Žižekin, Badioun, Kurjen kuin Vadénin tai Verhaeghenkaan kirjoituksia, Rancièresta puhumattakaan. Juuri vasemmiston intelligentsijan terävin kärki kun on vuosikaudet esittänyt painokasta globaalin kapitalismin kritiikkiä. Tähän verrattuna paraskin traditionalistinen systeemikritiikki vaikuttaa ummehtuneelta, jokseenkin karvalakki päässä mietityltä. Yhteiskuntien ”krooniset heikkoudet” ovat nousseet esiin ennen muuta näiden usein psykoanalyysista ja marxilaisuudesta ponnistavien ajattelijoiden diagnooseissa, ja kun koronavirus nyt nostaa rakenteiden lahouden aiempaa kiistattomammalla tavalla näkyville, voi esimerkiksi Žižekin havaita käsitelleen vastaavanlaista systeemin rakenteisiin kätkeytyvän brutaalin ja pakottavan arjen keskeytyksen mekaniikkaa halki koko tuotantonsa.

Meretvuon analyysia lukiessa käykin ilmi traditionalistisen tulkintakehyksen systeemikriittinen kapeus, joka kunnon diagnoosin puutteessa vajoaa toistuvasti paatokselliseen moralismiin. Toivoessaan koronaviruksen yhteiskunnallisten vaikutusten antavan sysäyksen ”kohti traditionaalista elämäntapaa, jossa omavaraisuus, paikallisuus ja vaihtotalous ovat tavoiteltavia ihanteita” hän ei sanottavansa painavuudessa eroa kummoisestikaan iltapäivälehdistön keskivertokolumnistista, joka pettämättömän keskiluokkaisella logiikallaan näkee koronakriisin jonkinlaisena ”pehmeiden arvojen uuden tulemisen” mahdollisuutena. Molempia yhdistää erilaisista sisällöistä huolimatta sama hitusen jankkaava pinnallisuus.

*) Nationalistien keskuudessa suositun ajattelijan Alain de Benoist’n orgaanisen demokratian tulkinta pyrkii yhtäältä säilyttämään demokratian vaatiman ajatuksen kansansuvereniteetista ja toisaalta tekemään pesäeroa liberaaliin demokratiakäsitykseen. de Benoist’n demokratiatulkinnan keskeinen ongelma on kuitenkin hänen suoraviivainen tapansa käsitellä kansaa poliittisena yksikkönä, ks. aiheesta enemmän täällä.

**) Näin on riippumatta siitä, ettei demokratiassakaan de facto valtaa käytä mikään reaalinen kansa, vaan järjestelmä ja sen toimijat, joiden harjoittaman vallankäytön seurauksena reaalinen kansa väistämättä kärsii, ks. aiheesta enemmän teoksessa Kurki, Janne: Demokratia (Apeiron 2007).