Töitä, töitä, mutta miksi? (Feat. pomot on paskoja)

 
Niin sanotut lapsuuden kesäni loppuivat viisitoistavuotiaana. Aloin seurustella. Vanhempani pakottivat minut kesätöihin. Ensimmäinen työjakso oli vain viiden päivän mittainen, ja uskon, että pakottamisen motiivit olivat jalot.
 
Lukioikäisenä oli yhtäläinen pakko hakea töihin koko kesäksi. En kuitenkaan ”päässyt”, töitä oli lopulta vain kahdeksi viikoksi tai muutamaksi päiväksi, ei koskaan koko kesäksi. Tuolloin aloin jo miettiä, miksi. Miksi oli mentävä töihin, miksen vain voinut ottaa rennosti ja nauttia vapaudesta, joka oli aivan erilaista kuin kouluarki viikonloppuineen?
 
Asiasta tuli sanaharkkaakin. Muistelen, että perustelu oli jotakuinkin tämä: töihin on mentävä, koska töitä joutuisin tekemään koko aikuisikäni, eikä ilman töitä elä. Kesätyöt olivat harjoitusta, siedätyshoitoa, keino oppia ymmärtämään rahan arvo ja niin edelleen.
 
Oppi meni suurimmaksi osaksi hukkaan. En saavuttanut ymmärrystä rahan arvosta enkä etenkään siitä, miksi rahan saamiseksi on luovuttava vapaudesta, ja miksi jokin tietty määrä vapautta vastaa tiettyä määrää rahaa; kuka tai ketkä tästä päättävät ja miksi, ja kuinka toiset voivat pakottaa toiset töihin? Kuinka arvo yleensä syntyy?
 
Inhosin kesätöitä, niiden mekaanista toisteisuutta ja tavatonta pitkäveteisyyttä. Vihasin hierarkiaa ja sitä, että oli muka olemassa työnantaja, joka ei ainoastaan vienyt vapautta ja maksanut liian vähän, vaan jonka kutsumanimi viittasi kiitollisuudenvelkaan. Ikään kuin työssä (jonka tein niin huonosti ja laiskasti kuin kehtasin) ei olisi ollut riittävästi. Minähän se työnantaja olin, pomolle sopii pikemminkin työnottajan nimitys.
 
Vartuin keskellä ”työn murrosta”: minulle opetettiin työtä saatavan menemällä pomon toimistoon ”puku päällä ja lakki kourassa”, ja jokusen vuoden kuluttua tämä oppi alkoi jo näyttää vanhentuneelta. Kun 2010-luvun lopulla hain kirjastoapulaisen työpaikkaa, vaadittiin siihenkin jo esittelyvideo. Tottelevaisuus lakkasi olemasta hyve, kun arvontuotannon kannalta ratkaisevaksi muodostui työntekijän koko persoona.
 
Kieli kulkee vähän kehityksen jäljessä. Työnottajista ei vieläkään puhuta, saati että näitä kutsuttaisiin sielunsyöjiksi, vaikka juuri työntekijän koko fyysis-psyykkinen kokonaisuus puhtaana ja yleisenä kykynä on se, mitä pomot haluavat. Sillä pomot tietävät, ettei arvo synny niinkään tehdyn työn tunneista kuin työntekijän persoonasta ja elämästä, jota nyt pyritään hallitsemaan kokonaisuutena. Jos tehdaskapitalismin kuriyhteisön voi yhtäältä tiivistää amerikkalaiseen kaupunkiin, jossa ostoksia maksetaan suuryrityksen antamilla poleteilla, samalla lailla nykyisen kontrolliyhteisön luonne kiteytyy toimiston työntekijöille lahjoitetuissa älysormuksissa.
 
Työnteosta puhutaan nykyäänkin moraalisena hyveenä, ja kovin harvinaista ei ole ajatella, että viisaus on pikemminkin työn ja kärsimyksen kuin levon ja nautinnon hedelmä. Yhteiskuntamme on ehkä jossain määrin sekoitus vanhaa kuria ja uutta kontrollia. Työhön suhtaudutaan moralistisesti, mutta myös hedonistisesti. Se ei ole pelkkä hyve tai itseisarvo. Kontrollikulttuurissa työ näyttäytyy itsensä toteuttamisen ja luovuuden alueena.
 
En aio pakottaa lastani kesätöihin, sillä en keksi sellaiseen ainuttakaan järjellistä syytä. En myöskään tahdo opettaa hänelle, että on olemassa sellainen olio kuin työnantaja. Mitä olen opettanut?
 
Sen, että elämme luokkayhteiskunnassa, joka karkeasti ottaen jakautuu kahtia. On niitä, jotka kiskovat lisäarvoa tehdystä työstä jättämällä osan työn arvosta maksamatta ja joilla on niin paljon omaisuutta, että he voivat pakottaa ihmiset töihin. Ja on niitä, jotka eivät omista mitään, niin että heidän on pakko myydä omaa työvoimaansa kyetäkseen selviämään hengissä. Tällä tavoin he myös rikastuttavat ensimmäistä luokkaa. Lisäksi olen kertonut, että kahtiajako on vain karkea. On olemassa myös keskiluokka, joka tyypillisesti hyötyy tekemästään työstä juuri sen verran, ettei pidä sitä riistämisenä (vaikka se objektiivisesti onkin sitä). Tämä luokka toimii puskurina alemman työväen ja pomojen välissä. Se puolustaa pomojen oikeuksia kuvitellen, että osa heistä voi itsekin olla joskus pomoja.
 
Nämä ovat kapitalismin alkeet. Joskus myöhemmin opetan hänelle, ettei arvo tosiasiallisesti synny suhteessa tehdyn työn määrään, joten siinäkään mielessä ei ole väliä, kuinka paljon työtä tekee, vaan arvon määräytyminen suhteessa työhön on satunnaista. Ratkaisevaa ei ole yksilön työsuoritus, vaan massan hahmoton, kollektiivinen elämä. Arvo syntyy siellä, ja yksilö on vain hallinnan keino, pomojen tapa kontrolloida arvontuotannon kenttää ja virtauksia kilpailuttamalla yksilöitä toisiaan vastaan. Kilpailuttaminen voi tosin usein osoittautua huonoksi strategiaksi, sillä toisiaan vastaan taistelevat yksilöt uhkaavat arvoa tuottavaa kommunikatiivista massaa. Nykyään pomotkin ovat enemmän tiimi- kuin yksilötyön kannalla. Yksilön paikka on tiimissä, ja tiimin kautta hänen odotetaan sitoutuvan yrityksen arvomaailmaan, joka tiivistettynä kuuluu: tuota voittoa osakkeenomistajille (pomoille).
 
En tiedä, onko minulla oikeasti paljonkaan opetettavaa pojalleni, mutta jos hän ymmärtää kapitalismia edes alkeiden verran, hän ei ainakaan jää yhdeksi niistä helposti huijattavista, joiden käsityksen mukaan arvo syntyy markkinoilla eikä palkkatyö ole pohjimmiltaan objektiivista riistämistä. Koetan kasvattaa häntä palkkatyön jälkeiseen maailmaan, sillä siinä elän itsekin. Työtä tekemällä ei rikastu, joten miksi vaivautua.
 
Tavallaan työtä on toki pakko tehdä, koska yhteiskunta toimii pomojen ehdoilla. Sen olen kuitenkin koettanut opettaa, ettei pomoja tarvitse kunnioittaa eikä heitä kannata ihailla. Mehän emme kuitenkaan tarvitse heitä mihinkään. He taas eivät tule toimeen ilman meitä.
 

Pippurikaasua ymmärrykseen

Elokapina-ilmastoliikkeen mielenosoitus Helsingin Kaisaniemessä lauantaina 3.10. nousi otsikoihin poliisin suihkutettua toistuvasti pippurisumutetta liikenneväylällä passiivisena istuvien mielenosoittajien päälle. Tapauksesta tekee kohahduttavan sen ilmeinen väkivaltaisuus: pippurisumutteen saaminen silmiin ja hengitysteihin on tuskallinen kokemus, eikä paikan päällä napatusta videoklipistäkään ole poliisin PR:ksi. Päällimmäinen vaikutelma on ilmeinen ja selvä, ikään kuin tyhjästä silmille purkautuva väkivalta.
 
Sosiaalisen median jakolinjat olivat tavallaan ennalta-arvattavat. Liberaalit asettuivat puolustamaan mielenosoittajia ja kritisoimaan poliisia liiallisesta voimankäytöstä; konservatiivit puhuivat laista, kurista ja järjestyksestä sekä näiden ylläpitämisen vaatimista välttämättömyyksistä. Vellovan keskustelun käynnistänyt akanvirta, väkivallan äkillinen ja kiusallinen tosiasia, sotkee niin liberaalien kuin konservatiivienkin pasmat.
 
Sillä juuri väkivallasta ja sen reaalisuudestahan on kysymys: väkivallasta, joka ”normaalisti” kykenee säilyttämään vallitsevat olot pelkällä konkreettisella uhallaan, mutta purkautuu esiin silloin, kun poliisijärjestyksen (käytän käsitettä rancièrelaisittain eli kuvauksena mistä tahansa valtiojärjestelmästä vastakohtana aidolle poliittiselle tapahtumalle) symbolinen auktoriteetti törmää repeämään, joka vaikuttaa siihen ”traumaattisesti”.
 
Vihjaan siis siihen, ettei tapauksen väkivaltaisuus ole lainkaan sattumanvaraista, eikä kyse ole pelkästä poliisi-instituution yksittäisen toimijan ylilyönnistä. Lakiin ja järjestykseen vetoava konservatiivi toimii tietenkin fetisistisesti pyrkiessään puolustamaan kaasuttamisen brutaalia oikeutusta, mutta laki paljastuu fetissinä juuri silloin, kun tapahtumien todellisuuteen ilmaantuu jotain reaalista, joka juuri reaalisuutensa vuoksi on torjuttava.
 
Kun liberaali kauhistelee konservatiivin osoittamaa raivokasta hyväksyntää systeemin kudoksesta purkautuvalle järjestyksen nimeä kantavalle väkivallalle, mutta tuomitsee äänekkäästi Elokapinan poliittisen pyrkimyksen hyödyntää kansalaistottelemattomuutta ulkoparlamentaarisena mobilisaation muotona, voi tietysti kysyä, eikö tässäkin ole jotain fetisististä. Tapahtuman tosiasiallinen järkyttävyys ei ole sen enempää poliisin ylimitoitetussa voimankäytössä kuin siinäkään, että Elokapina on de facto liike, joka ei kaihda lain rikkomista saadakseen äänensä kuuluviin. Kyse on tavallaan näiden kahden yhdistelmästä, siitä, mitä se tahtomattamme nostaa esiin.
 
Systeemimme perustassa on piilevä ja kiusallinen valmius suoraan väkivaltaan, jota myös surutta käytetään, kun poliisijärjestys joutuu vastakkain jonkin aidosti poliittisen kanssa. Ja mikä voisi olla aidommin poliittista kuin nuorison järjestäytynyt, yleisen fossiilisen elämänmuodon (tieliikenne) minimaalista, mutta konkreettista häirintää harjoittava laiton ja passiivinen, leimallisesti (muttei reaalisesti) väkivallaton demonstraatio, jota ei ole keksitty parlamenteissa ja elinkeinoelämän kabineteissa, vaan jonka taustalla on metropolien sykkeessä kuhiseva kollektiivinen ja aktiivinen, kaiken konsensuaalisen, uusliberaalin rationaalisuuden vastatietoisuus? Ja mikä voisi olla traumaattisempaa kuin vihje tämän tietoisuuden artikuloimasta, kaikelle laille ja järjestykselle vastakkaisesta totuudesta – vielä perustavamman lain nimissä?
 
Kiista ja konflikti syntyy, kun luulotellun yhteisyyden muodostavat olennaiset jaot yhteiskunnan määriteltyjen ja tilastoitujen jäsenistöjen ja ryhmien välillä paljastuvat tietyn (poliittis-dogmaattisen) normiston tuottamiksi – tämän ”tuotannon” samalla rakoillessa kuin itsestään. Poliittisessa tapahtumassa ylimäärä – tässä tapauksessa ”ekstremistiseksi” luokiteltu nuorten ihmisten kansalaistottelematon joukkoliike – puhuttelee yhteiskuntaa paitsi samastamalla itsensä siihen (”meihin”) myös asettaen sen kokonaisuutena, eettisesti, itseään vastapäätä.
 
Elokapinan puhuttelun sisältämä vaade myös tunnistettiin siksi, mitä se oli: yhteiskunnalliseksi puheeksi. Poliisivallan reaktion voikin tulkita paitsi konkreettisena, myös symbolisena kaasuttamisena, teeskenneltynä ja frustroituneena vastauksena selvästi artikuloituun ja täysin ymmärrettyyn puheeseen. Pippurikaasu on sumua, jolla poliisivalta koettaa peittää asetelman häiritsevän tosiasiallisuuden: sen, että viesti on ymmärretty, nuoriso on oikeassa, eikä mitään aiota tehdä.
 
Koska poliisin toiminta kaikesta tehokkuudestaan huolimatta kärsii yleisen poliisijärjestyksen tasolla suunnattomasta epäuskottavuudesta – vastapainona mielenosoittajien viestin liialliselle ja traumaattiselle uskottavuudelle – tarjoutuu ”laki ja järjestys” (sekä siitä piittaamaton nuoriso) helpoksi korvikeobjektiksi. Hyvinvointivaltion demokraattiset rippeet ja yleinen uhritietoisuus ovat joka tapauksessa herkistäneet meitä siinä määrin, että mikäli poliisin toiminnan haluaa nähdä ongelmattomana, on fetissillä oltava nimi, joka viittaa demokratian kokoisiin instituutioihin samalla kun ikään kuin demokraattisen järjestyksen nimissä kadottaa demokratian todellisen, radikaalin ytimen.
 
Kun etuoikeutettu keskiluokka konservatiiveineen, populisteineen ja kristillisdemokraatteineen ryhtyy valittamaan maassa istuvien nuorten laittomuuksista ja vääränlaisesta yhteiskuntakritiikistä, tiedämme ainakin tämän: nuorten viesti ei voisi olla selkeämpi, ja poliisivallan sumutusreaktio kertoo, että se on myös ymmärretty erinomaisen hyvin. Kun totuuden ei haluta häiritsevän nykymenoa, se peitetään lailla ja järjestyksellä. Symbolisen järjestyksen tasolla tässä ei ole mitään epäselvää eikä satunnaista.