Pippurikaasua ymmärrykseen

Elokapina-ilmastoliikkeen mielenosoitus Helsingin Kaisaniemessä lauantaina 3.10. nousi otsikoihin poliisin suihkutettua toistuvasti pippurisumutetta liikenneväylällä passiivisena istuvien mielenosoittajien päälle. Tapauksesta tekee kohahduttavan sen ilmeinen väkivaltaisuus: pippurisumutteen saaminen silmiin ja hengitysteihin on tuskallinen kokemus, eikä paikan päällä napatusta videoklipistäkään ole poliisin PR:ksi. Päällimmäinen vaikutelma on ilmeinen ja selvä, ikään kuin tyhjästä silmille purkautuva väkivalta.
 
Sosiaalisen median jakolinjat olivat tavallaan ennalta-arvattavat. Liberaalit asettuivat puolustamaan mielenosoittajia ja kritisoimaan poliisia liiallisesta voimankäytöstä; konservatiivit puhuivat laista, kurista ja järjestyksestä sekä näiden ylläpitämisen vaatimista välttämättömyyksistä. Vellovan keskustelun käynnistänyt akanvirta, väkivallan äkillinen ja kiusallinen tosiasia, sotkee niin liberaalien kuin konservatiivienkin pasmat.
 
Sillä juuri väkivallasta ja sen reaalisuudestahan on kysymys: väkivallasta, joka ”normaalisti” kykenee säilyttämään vallitsevat olot pelkällä konkreettisella uhallaan, mutta purkautuu esiin silloin, kun poliisijärjestyksen (käytän käsitettä rancièrelaisittain eli kuvauksena mistä tahansa valtiojärjestelmästä vastakohtana aidolle poliittiselle tapahtumalle) symbolinen auktoriteetti törmää repeämään, joka vaikuttaa siihen ”traumaattisesti”.
 
Vihjaan siis siihen, ettei tapauksen väkivaltaisuus ole lainkaan sattumanvaraista, eikä kyse ole pelkästä poliisi-instituution yksittäisen toimijan ylilyönnistä. Lakiin ja järjestykseen vetoava konservatiivi toimii tietenkin fetisistisesti pyrkiessään puolustamaan kaasuttamisen brutaalia oikeutusta, mutta laki paljastuu fetissinä juuri silloin, kun tapahtumien todellisuuteen ilmaantuu jotain reaalista, joka juuri reaalisuutensa vuoksi on torjuttava.
 
Kun liberaali kauhistelee konservatiivin osoittamaa raivokasta hyväksyntää systeemin kudoksesta purkautuvalle järjestyksen nimeä kantavalle väkivallalle, mutta tuomitsee äänekkäästi Elokapinan poliittisen pyrkimyksen hyödyntää kansalaistottelemattomuutta ulkoparlamentaarisena mobilisaation muotona, voi tietysti kysyä, eikö tässäkin ole jotain fetisististä. Tapahtuman tosiasiallinen järkyttävyys ei ole sen enempää poliisin ylimitoitetussa voimankäytössä kuin siinäkään, että Elokapina on de facto liike, joka ei kaihda lain rikkomista saadakseen äänensä kuuluviin. Kyse on tavallaan näiden kahden yhdistelmästä, siitä, mitä se tahtomattamme nostaa esiin.
 
Systeemimme perustassa on piilevä ja kiusallinen valmius suoraan väkivaltaan, jota myös surutta käytetään, kun poliisijärjestys joutuu vastakkain jonkin aidosti poliittisen kanssa. Ja mikä voisi olla aidommin poliittista kuin nuorison järjestäytynyt, yleisen fossiilisen elämänmuodon (tieliikenne) minimaalista, mutta konkreettista häirintää harjoittava laiton ja passiivinen, leimallisesti (muttei reaalisesti) väkivallaton demonstraatio, jota ei ole keksitty parlamenteissa ja elinkeinoelämän kabineteissa, vaan jonka taustalla on metropolien sykkeessä kuhiseva kollektiivinen ja aktiivinen, kaiken konsensuaalisen, uusliberaalin rationaalisuuden vastatietoisuus? Ja mikä voisi olla traumaattisempaa kuin vihje tämän tietoisuuden artikuloimasta, kaikelle laille ja järjestykselle vastakkaisesta totuudesta – vielä perustavamman lain nimissä?
 
Kiista ja konflikti syntyy, kun luulotellun yhteisyyden muodostavat olennaiset jaot yhteiskunnan määriteltyjen ja tilastoitujen jäsenistöjen ja ryhmien välillä paljastuvat tietyn (poliittis-dogmaattisen) normiston tuottamiksi – tämän ”tuotannon” samalla rakoillessa kuin itsestään. Poliittisessa tapahtumassa ylimäärä – tässä tapauksessa ”ekstremistiseksi” luokiteltu nuorten ihmisten kansalaistottelematon joukkoliike – puhuttelee yhteiskuntaa paitsi samastamalla itsensä siihen (”meihin”) myös asettaen sen kokonaisuutena, eettisesti, itseään vastapäätä.
 
Elokapinan puhuttelun sisältämä vaade myös tunnistettiin siksi, mitä se oli: yhteiskunnalliseksi puheeksi. Poliisivallan reaktion voikin tulkita paitsi konkreettisena, myös symbolisena kaasuttamisena, teeskenneltynä ja frustroituneena vastauksena selvästi artikuloituun ja täysin ymmärrettyyn puheeseen. Pippurikaasu on sumua, jolla poliisivalta koettaa peittää asetelman häiritsevän tosiasiallisuuden: sen, että viesti on ymmärretty, nuoriso on oikeassa, eikä mitään aiota tehdä.
 
Koska poliisin toiminta kaikesta tehokkuudestaan huolimatta kärsii yleisen poliisijärjestyksen tasolla suunnattomasta epäuskottavuudesta – vastapainona mielenosoittajien viestin liialliselle ja traumaattiselle uskottavuudelle – tarjoutuu ”laki ja järjestys” (sekä siitä piittaamaton nuoriso) helpoksi korvikeobjektiksi. Hyvinvointivaltion demokraattiset rippeet ja yleinen uhritietoisuus ovat joka tapauksessa herkistäneet meitä siinä määrin, että mikäli poliisin toiminnan haluaa nähdä ongelmattomana, on fetissillä oltava nimi, joka viittaa demokratian kokoisiin instituutioihin samalla kun ikään kuin demokraattisen järjestyksen nimissä kadottaa demokratian todellisen, radikaalin ytimen.
 
Kun etuoikeutettu keskiluokka konservatiiveineen, populisteineen ja kristillisdemokraatteineen ryhtyy valittamaan maassa istuvien nuorten laittomuuksista ja vääränlaisesta yhteiskuntakritiikistä, tiedämme ainakin tämän: nuorten viesti ei voisi olla selkeämpi, ja poliisivallan sumutusreaktio kertoo, että se on myös ymmärretty erinomaisen hyvin. Kun totuuden ei haluta häiritsevän nykymenoa, se peitetään lailla ja järjestyksellä. Symbolisen järjestyksen tasolla tässä ei ole mitään epäselvää eikä satunnaista.