Töitä, töitä, mutta miksi? (Feat. pomot on paskoja)

 
Niin sanotut lapsuuden kesäni loppuivat viisitoistavuotiaana. Aloin seurustella. Vanhempani pakottivat minut kesätöihin. Ensimmäinen työjakso oli vain viiden päivän mittainen, ja uskon, että pakottamisen motiivit olivat jalot.
 
Lukioikäisenä oli yhtäläinen pakko hakea töihin koko kesäksi. En kuitenkaan ”päässyt”, töitä oli lopulta vain kahdeksi viikoksi tai muutamaksi päiväksi, ei koskaan koko kesäksi. Tuolloin aloin jo miettiä, miksi. Miksi oli mentävä töihin, miksen vain voinut ottaa rennosti ja nauttia vapaudesta, joka oli aivan erilaista kuin kouluarki viikonloppuineen?
 
Asiasta tuli sanaharkkaakin. Muistelen, että perustelu oli jotakuinkin tämä: töihin on mentävä, koska töitä joutuisin tekemään koko aikuisikäni, eikä ilman töitä elä. Kesätyöt olivat harjoitusta, siedätyshoitoa, keino oppia ymmärtämään rahan arvo ja niin edelleen.
 
Oppi meni suurimmaksi osaksi hukkaan. En saavuttanut ymmärrystä rahan arvosta enkä etenkään siitä, miksi rahan saamiseksi on luovuttava vapaudesta, ja miksi jokin tietty määrä vapautta vastaa tiettyä määrää rahaa; kuka tai ketkä tästä päättävät ja miksi, ja kuinka toiset voivat pakottaa toiset töihin? Kuinka arvo yleensä syntyy?
 
Inhosin kesätöitä, niiden mekaanista toisteisuutta ja tavatonta pitkäveteisyyttä. Vihasin hierarkiaa ja sitä, että oli muka olemassa työnantaja, joka ei ainoastaan vienyt vapautta ja maksanut liian vähän, vaan jonka kutsumanimi viittasi kiitollisuudenvelkaan. Ikään kuin työssä (jonka tein niin huonosti ja laiskasti kuin kehtasin) ei olisi ollut riittävästi. Minähän se työnantaja olin, pomolle sopii pikemminkin työnottajan nimitys.
 
Vartuin keskellä ”työn murrosta”: minulle opetettiin työtä saatavan menemällä pomon toimistoon ”puku päällä ja lakki kourassa”, ja jokusen vuoden kuluttua tämä oppi alkoi jo näyttää vanhentuneelta. Kun 2010-luvun lopulla hain kirjastoapulaisen työpaikkaa, vaadittiin siihenkin jo esittelyvideo. Tottelevaisuus lakkasi olemasta hyve, kun arvontuotannon kannalta ratkaisevaksi muodostui työntekijän koko persoona.
 
Kieli kulkee vähän kehityksen jäljessä. Työnottajista ei vieläkään puhuta, saati että näitä kutsuttaisiin sielunsyöjiksi, vaikka juuri työntekijän koko fyysis-psyykkinen kokonaisuus puhtaana ja yleisenä kykynä on se, mitä pomot haluavat. Sillä pomot tietävät, ettei arvo synny niinkään tehdyn työn tunneista kuin työntekijän persoonasta ja elämästä, jota nyt pyritään hallitsemaan kokonaisuutena. Jos tehdaskapitalismin kuriyhteisön voi yhtäältä tiivistää amerikkalaiseen kaupunkiin, jossa ostoksia maksetaan suuryrityksen antamilla poleteilla, samalla lailla nykyisen kontrolliyhteisön luonne kiteytyy toimiston työntekijöille lahjoitetuissa älysormuksissa.
 
Työnteosta puhutaan nykyäänkin moraalisena hyveenä, ja kovin harvinaista ei ole ajatella, että viisaus on pikemminkin työn ja kärsimyksen kuin levon ja nautinnon hedelmä. Yhteiskuntamme on ehkä jossain määrin sekoitus vanhaa kuria ja uutta kontrollia. Työhön suhtaudutaan moralistisesti, mutta myös hedonistisesti. Se ei ole pelkkä hyve tai itseisarvo. Kontrollikulttuurissa työ näyttäytyy itsensä toteuttamisen ja luovuuden alueena.
 
En aio pakottaa lastani kesätöihin, sillä en keksi sellaiseen ainuttakaan järjellistä syytä. En myöskään tahdo opettaa hänelle, että on olemassa sellainen olio kuin työnantaja. Mitä olen opettanut?
 
Sen, että elämme luokkayhteiskunnassa, joka karkeasti ottaen jakautuu kahtia. On niitä, jotka kiskovat lisäarvoa tehdystä työstä jättämällä osan työn arvosta maksamatta ja joilla on niin paljon omaisuutta, että he voivat pakottaa ihmiset töihin. Ja on niitä, jotka eivät omista mitään, niin että heidän on pakko myydä omaa työvoimaansa kyetäkseen selviämään hengissä. Tällä tavoin he myös rikastuttavat ensimmäistä luokkaa. Lisäksi olen kertonut, että kahtiajako on vain karkea. On olemassa myös keskiluokka, joka tyypillisesti hyötyy tekemästään työstä juuri sen verran, ettei pidä sitä riistämisenä (vaikka se objektiivisesti onkin sitä). Tämä luokka toimii puskurina alemman työväen ja pomojen välissä. Se puolustaa pomojen oikeuksia kuvitellen, että osa heistä voi itsekin olla joskus pomoja.
 
Nämä ovat kapitalismin alkeet. Joskus myöhemmin opetan hänelle, ettei arvo tosiasiallisesti synny suhteessa tehdyn työn määrään, joten siinäkään mielessä ei ole väliä, kuinka paljon työtä tekee, vaan arvon määräytyminen suhteessa työhön on satunnaista. Ratkaisevaa ei ole yksilön työsuoritus, vaan massan hahmoton, kollektiivinen elämä. Arvo syntyy siellä, ja yksilö on vain hallinnan keino, pomojen tapa kontrolloida arvontuotannon kenttää ja virtauksia kilpailuttamalla yksilöitä toisiaan vastaan. Kilpailuttaminen voi tosin usein osoittautua huonoksi strategiaksi, sillä toisiaan vastaan taistelevat yksilöt uhkaavat arvoa tuottavaa kommunikatiivista massaa. Nykyään pomotkin ovat enemmän tiimi- kuin yksilötyön kannalla. Yksilön paikka on tiimissä, ja tiimin kautta hänen odotetaan sitoutuvan yrityksen arvomaailmaan, joka tiivistettynä kuuluu: tuota voittoa osakkeenomistajille (pomoille).
 
En tiedä, onko minulla oikeasti paljonkaan opetettavaa pojalleni, mutta jos hän ymmärtää kapitalismia edes alkeiden verran, hän ei ainakaan jää yhdeksi niistä helposti huijattavista, joiden käsityksen mukaan arvo syntyy markkinoilla eikä palkkatyö ole pohjimmiltaan objektiivista riistämistä. Koetan kasvattaa häntä palkkatyön jälkeiseen maailmaan, sillä siinä elän itsekin. Työtä tekemällä ei rikastu, joten miksi vaivautua.
 
Tavallaan työtä on toki pakko tehdä, koska yhteiskunta toimii pomojen ehdoilla. Sen olen kuitenkin koettanut opettaa, ettei pomoja tarvitse kunnioittaa eikä heitä kannata ihailla. Mehän emme kuitenkaan tarvitse heitä mihinkään. He taas eivät tule toimeen ilman meitä.