Näytetään tekstit, joissa on tunniste palkkatyö. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste palkkatyö. Näytä kaikki tekstit

17.4.2024

Töitä, töitä, mutta miksi? (Feat. pomot on paskoja)

 
Niin sanotut lapsuuden kesäni loppuivat viisitoistavuotiaana. Aloin seurustella. Vanhempani pakottivat minut kesätöihin. Ensimmäinen työjakso oli vain viiden päivän mittainen, ja uskon, että pakottamisen motiivit olivat jalot.
 
Lukioikäisenä oli yhtäläinen pakko hakea töihin koko kesäksi. En kuitenkaan ”päässyt”, töitä oli lopulta vain kahdeksi viikoksi tai muutamaksi päiväksi, ei koskaan koko kesäksi. Tuolloin aloin jo miettiä, miksi. Miksi oli mentävä töihin, miksen vain voinut ottaa rennosti ja nauttia vapaudesta, joka oli aivan erilaista kuin kouluarki viikonloppuineen?
 
Asiasta tuli sanaharkkaakin. Muistelen, että perustelu oli jotakuinkin tämä: töihin on mentävä, koska töitä joutuisin tekemään koko aikuisikäni, eikä ilman töitä elä. Kesätyöt olivat harjoitusta, siedätyshoitoa, keino oppia ymmärtämään rahan arvo ja niin edelleen.
 
Oppi meni suurimmaksi osaksi hukkaan. En saavuttanut ymmärrystä rahan arvosta enkä etenkään siitä, miksi rahan saamiseksi on luovuttava vapaudesta, ja miksi jokin tietty määrä vapautta vastaa tiettyä määrää rahaa; kuka tai ketkä tästä päättävät ja miksi, ja kuinka toiset voivat pakottaa toiset töihin? Kuinka arvo yleensä syntyy?
 
Inhosin kesätöitä, niiden mekaanista toisteisuutta ja tavatonta pitkäveteisyyttä. Vihasin hierarkiaa ja sitä, että oli muka olemassa työnantaja, joka ei ainoastaan vienyt vapautta ja maksanut liian vähän, vaan jonka kutsumanimi viittasi kiitollisuudenvelkaan. Ikään kuin työssä (jonka tein niin huonosti ja laiskasti kuin kehtasin) ei olisi ollut riittävästi. Minähän se työnantaja olin, pomolle sopii pikemminkin työnottajan nimitys.
 
Vartuin keskellä ”työn murrosta”: minulle opetettiin työtä saatavan menemällä pomon toimistoon ”puku päällä ja lakki kourassa”, ja jokusen vuoden kuluttua tämä oppi alkoi jo näyttää vanhentuneelta. Kun 2010-luvun lopulla hain kirjastoapulaisen työpaikkaa, vaadittiin siihenkin jo esittelyvideo. Tottelevaisuus lakkasi olemasta hyve, kun arvontuotannon kannalta ratkaisevaksi muodostui työntekijän koko persoona.
 
Kieli kulkee vähän kehityksen jäljessä. Työnottajista ei vieläkään puhuta, saati että näitä kutsuttaisiin sielunsyöjiksi, vaikka juuri työntekijän koko fyysis-psyykkinen kokonaisuus puhtaana ja yleisenä kykynä on se, mitä pomot haluavat. Sillä pomot tietävät, ettei arvo synny niinkään tehdyn työn tunneista kuin työntekijän persoonasta ja elämästä, jota nyt pyritään hallitsemaan kokonaisuutena. Jos tehdaskapitalismin kuriyhteisön voi yhtäältä tiivistää amerikkalaiseen kaupunkiin, jossa ostoksia maksetaan suuryrityksen antamilla poleteilla, samalla lailla nykyisen kontrolliyhteisön luonne kiteytyy toimiston työntekijöille lahjoitetuissa älysormuksissa.
 
Työnteosta puhutaan nykyäänkin moraalisena hyveenä, ja kovin harvinaista ei ole ajatella, että viisaus on pikemminkin työn ja kärsimyksen kuin levon ja nautinnon hedelmä. Yhteiskuntamme on ehkä jossain määrin sekoitus vanhaa kuria ja uutta kontrollia. Työhön suhtaudutaan moralistisesti, mutta myös hedonistisesti. Se ei ole pelkkä hyve tai itseisarvo. Kontrollikulttuurissa työ näyttäytyy itsensä toteuttamisen ja luovuuden alueena.
 
En aio pakottaa lastani kesätöihin, sillä en keksi sellaiseen ainuttakaan järjellistä syytä. En myöskään tahdo opettaa hänelle, että on olemassa sellainen olio kuin työnantaja. Mitä olen opettanut?
 
Sen, että elämme luokkayhteiskunnassa, joka karkeasti ottaen jakautuu kahtia. On niitä, jotka kiskovat lisäarvoa tehdystä työstä jättämällä osan työn arvosta maksamatta ja joilla on niin paljon omaisuutta, että he voivat pakottaa ihmiset töihin. Ja on niitä, jotka eivät omista mitään, niin että heidän on pakko myydä omaa työvoimaansa kyetäkseen selviämään hengissä. Tällä tavoin he myös rikastuttavat ensimmäistä luokkaa. Lisäksi olen kertonut, että kahtiajako on vain karkea. On olemassa myös keskiluokka, joka tyypillisesti hyötyy tekemästään työstä juuri sen verran, ettei pidä sitä riistämisenä (vaikka se objektiivisesti onkin sitä). Tämä luokka toimii puskurina alemman työväen ja pomojen välissä. Se puolustaa pomojen oikeuksia kuvitellen, että osa heistä voi itsekin olla joskus pomoja.
 
Nämä ovat kapitalismin alkeet. Joskus myöhemmin opetan hänelle, ettei arvo tosiasiallisesti synny suhteessa tehdyn työn määrään, joten siinäkään mielessä ei ole väliä, kuinka paljon työtä tekee, vaan arvon määräytyminen suhteessa työhön on satunnaista. Ratkaisevaa ei ole yksilön työsuoritus, vaan massan hahmoton, kollektiivinen elämä. Arvo syntyy siellä, ja yksilö on vain hallinnan keino, pomojen tapa kontrolloida arvontuotannon kenttää ja virtauksia kilpailuttamalla yksilöitä toisiaan vastaan. Kilpailuttaminen voi tosin usein osoittautua huonoksi strategiaksi, sillä toisiaan vastaan taistelevat yksilöt uhkaavat arvoa tuottavaa kommunikatiivista massaa. Nykyään pomotkin ovat enemmän tiimi- kuin yksilötyön kannalla. Yksilön paikka on tiimissä, ja tiimin kautta hänen odotetaan sitoutuvan yrityksen arvomaailmaan, joka tiivistettynä kuuluu: tuota voittoa osakkeenomistajille (pomoille).
 
En tiedä, onko minulla oikeasti paljonkaan opetettavaa pojalleni, mutta jos hän ymmärtää kapitalismia edes alkeiden verran, hän ei ainakaan jää yhdeksi niistä helposti huijattavista, joiden käsityksen mukaan arvo syntyy markkinoilla eikä palkkatyö ole pohjimmiltaan objektiivista riistämistä. Koetan kasvattaa häntä palkkatyön jälkeiseen maailmaan, sillä siinä elän itsekin. Työtä tekemällä ei rikastu, joten miksi vaivautua.
 
Tavallaan työtä on toki pakko tehdä, koska yhteiskunta toimii pomojen ehdoilla. Sen olen kuitenkin koettanut opettaa, ettei pomoja tarvitse kunnioittaa eikä heitä kannata ihailla. Mehän emme kuitenkaan tarvitse heitä mihinkään. He taas eivät tule toimeen ilman meitä.
 

29.12.2022

Iskikö ikäkriisi?

 
Ikäkriisi on kiertoilmaisu yksilössä ruumiillistuvan yhteiskunnallisen logiikan antagonismeille ja murtumapisteille. ”Ikäkriisi” alkaa, kun porvarillinen subjekti kohtaa ruumiinsa rajallisuuden ja rajan takana häämöttävän ahdistavan kysymyksen siitä, kenen suonissa yhteiskunnan halukone pumppaa. Ikäkriisi on yksilöpsykologinen nimitys yhteiskunnalliselle tilanteelle, joka velvoittaa toimenpiteisiin, mutta jota ei haluta nähdä poliittisena kysymyksenä. Logiikka vastaa liberaalin kirjallisuuskriitikon taipumusta epäpolitisoida relevantin kaunokirjallisen teoksen yhteiskunnalliset kysymyksenasettelut sukupolvien välisiksi kommunikaatio-ongelmiksi, ”sukupolviromaanin” aineksiksi.
 
”Kolmenkympin kriisi”: kokemus elämän suunnan puuttumisesta; sen kuvitelman, että tietää, mitä tahtoo, murtuminen; tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunne; ”työelämä ehkä pettääkin odotukset” ja niin edelleen. ”Viidenkympin villitys”: pikkuporvarillista elämää 20 vuotta viettänyt (tyypillisesti valkoinen heteromies) ahdistuu ydinperhefunktion, ahtaiden sukupuoliroolien ja työkyvyn ylläpitoon käytetyn vapaa-ajan rapauttaman ruumiinsa tyhjiksi osoittautuneista lupauksista. Seuraukset samankaltaiset kuin kolmenkympin versiossa.
 
Kokemus elämän suunnan puuttumisesta jäsentyy ristiriitana pikkuporvarillisen normin ja omien sekavien haaveiden välillä. Tyypillistä on, ettei tässä nähdä haahuilun ja harhailun affektiivista potentiaalia, mahdollisuuksia vastata kriisiin etsimällä pidättäytymisen vapautta elämästä, jonka käsikirjoituksena on vakaa palkkatyö, asuntovelka, ydinperhe ja kuluttaminen. Haahuilun edellyttämä tietämättömyys ei näyttäydy riskialttiina seikkailuna, sillä kapitalistisen subjektin oletetaan aina jo tietävän, mitä haluaa, eikä hänen epätietoisuutensa voi olla enempää kuin merkki terveestä, kulutustottumuksiin ja yksilöllisen markkina-arvon kasvattamiseen kohdistuvasta rationaalisesta harkinnasta.
 
Kun tietämättömyys hairahtuu eksistentiaaliseksi, kriittisen massan ylittyminen selittyy banaaleilla ja sattumanvaraisilla yhteyksillä ruumiin ikävuosiin. Tyhjyyden, merkityksettömyyden ja halutalouden ristiriitaisuuden kokemus ei ole subjektin reaktio kapitalistisen halutuotannon ja valtamekanismien materiaalisiin antagonismeihin, vaan yksilön psykologinen häiriötila elinvuosien jatkumon saavuttaessa numeron 30 silloin, kun lukema osuu ajallisesti yksiin sen kanssa, että hegemoninen arvojärjestys tuppaa ahdistamaan.
 
Jos numero ei ole 30 vaan 50, puhutaan kriisin sijaan ”villityksestä”. Kapitalistinen halutuotanto neuvoo ostamaan moottoripyörän ja aloittamaan salasuhteen, jos moottorivene ja kesämökki tuntuvat liian kesyiltä. Ikävystyttävän yhteiskunnallisen sovinnaisuuden vastapainoksi tarjoutuu säädeltyä hedonismia, joka ei uhkaa luokka-asemaa tai sosiaalista järjestystä, mutta vapauttaa maksukykyisen moraalia sen verran, ettei itsemurha tai raiskausfantasioille antautuminen enää liiemmin houkuttele.
 
Työtön tai prekaari saattaa välttyä ”ikäkriiseiltä” sikäli kuin alhainen asema luokkien hierarkiassa vieraannuttaa hänet palkkatyösysteemiin sisään rakennetuista halukombinaatioista. Työttömyyslimbossa kitunut humanisti ei 30 vuotta täyttäessään ahdistu asuntovelan, ydinperheen perustamisen ja työuralla etenemisen sovinnaisuusloukusta. Hänellä ei ole sellaiseen rahaa. Jos jokin ahdistaa, niin se, ettei vielä kolmekymppiseksi mennessä ole ehtinyt kartuttaa loukun laukaisemisen vaatimaa alustavaa varallisuutta ja yhteiskunnallista asemaa. Todennäköisemmin kyse on kuitenkin vain saman viimeiset 10 vuotta kestäneen kriisin jatkumisesta, nimittäin köyhyyden tuottamasta alituisesta stressistä ja vitutuksesta.
 
”Ikäkriisin” kourissa kamppaileva subjekti haaveilee itsensä toteuttamisen vapaudesta samalla, kun suree sen mahdottomuutta. Kolmekymppinen ei tiedä mitä haluaa, viisikymppinen ehkä tiesi joskus, muttei tiedä enää. Kapitalismin halukoneessa tietämättömyys jalostuu ja pilkkoutuu kulutusvalintojen väliseksi kohtuulliseksi epävarmuudeksi samaan tapaan kuin yhteiskunnalliset kysymykset (kuten ilmastokriisi) muuntuvat kuluttajien ja suuryritysten välisiksi transaktioiksi (”kestävät kulutusvalinnat”).
 
”Ikäkriisi” lähestyy ratkaisuaan, kun epävarmuus ja eksistentiaaliset pohdinnat on kyetty onnistuneesti kääntämään pääoman ja sitä kasvattavien kuluttajasubjektien kielelle. Sen sijaan, että kysyisit Miten pitäisi elää? kysytkin: Kuinka kasvatan markkina-arvoani, että pystyn paremmin kilpailuttamaan osaamistani eri työnantajien välillä? Milloin on oikea aika siirtyä vuokralta omakotitaloon? Millaiset sijoituskohteet ovat tuottavia ja eettisiä? Olisiko aika inspiroitua uusista tyyleistä ja vaihtaa sisustus? Pitäisikö hankkia Oura™ Ring Generation 3? Pitäisikö laihduttaa? Milloin on oikea aika perustaa ydinperhe? Varaisinko äkkilähdön viikonlopuksi? Mikä on uskottavin tapa performoida syyllisyyttään ja tietoisuuttaan omista etuoikeuksistaan somessa?
 
Kun näihin kysymyksiin on vastattu, on jäljellä vain yksi: Miksi koko ajan stressaa ja vituttaa, vaikka teen kaiken oikein?
 

10.2.2020

Aamun päiväkirjamerkintä: Joitakin laajoja näkymiä


Uutisvirran seuraaminen näyttää toteen suosiotaan kasvattavan nationalismin ja kaikenlaisen rasistisen ja jopa uusfasistisen ajattelun kaoottisen vellonnan. Tämän hyökyaallon pysäyttämisessä demarijohtoinen ”hyvinvointivaltioprojekti” on selvästi tyystin kyvytön.

Vasemmisto ei näytä pystyvän riittävän kriittisiin diagnooseihin saati niistä vedettäviin johtopäätöksiin, joista tärkeimpänä tulisi olla oikeistopopulismin rehellinen tunnustaminen nykyvasemmistolaisen politiikan tuottamaksi peilikuva-totuudeksi. Demarijohtoinen hallitus joutuu kohtaamaan kompromissi- ja konsensuspolitiikkansa umpikujat ennen muuta työn kriisin muodossa, omana kyvyttömyytenään saada aikaan lupaamiaan työllisyysreformeja, sillä mikään järjestelmän puitteissa tehty uudistus, jonka ideaalina on palkkatyön keskeisen roolin edellyttävä tuotantosuhde ja -järjestys, ei vähimmässäkään määrin kykene luomaan parempaa tulevaisuutta tavalliselle duunarille.

Prekarisaatio ja kurjistuminen lisääntyvät ja laajenevat, sillä makrotasolla kapitalismi edellyttää jatkuvaa kilpailua tuottavan työn vähentämisestä ja ostovoiman alentamisesta suurten yritysten tuottavuusinvestointien johtaessa sellaisiin kilpailun muotoihin, joissa keskeistä on yhä vähempi työ ja yhä suurempi kiinteä pääoma suhteessa työntekijään (työntekijään kohdistuvan riiston asteen eli työntekijäkohtaisen lisätyön ja lisäarvontuotannon on oltava yhä korkeampi). Tuotot keskittyvät finanssimarkkinoiden operaatioihin; kasattujen pääomien arvouttamisen mahdottomuus tuotannon ja työn avulla on luonut velkavetoisen fiktiivisen talouden järjestelmän, jossa perheitä kannustetaan velkaantumaan ja kuluttamaan tulevaisuuden tulokertymänsä ja yrityksiä kuluttamaan tulevaisuuden pörssivoittonsa liikapääoman arvon mitätöivän taloudellisen taantuman välttämiseksi.

Tätä ei haluta nähdä tai ymmärtää, sillä maailmanloppu on helpompaa kuviteltavaa kuin kapitalismin loppu (johtuen ennen muuta kapitalismin luomista kytkennöistä yleiseen tapaamme haluta asioita). Niinpä hallitukset uskottelevat luottavansa ”hyvinvointiprojektiin”, jonka nimissä ne lupaavat täysin epäuskottavia uudistuksia. Nationalistinen projekti toistaa näiden reformien kangastusmaisuuden syntipukkituotantona ja viholliskuvina palvellen samalla suurpääomaa kääntämällä kurjistuneet massat toisiaan vastaan. Parhaimmillaankin se tuntuu kykenevän tarjoamaan lähinnä jonkinlaisen fantasmaattisen ja arrogantin vetäytymisen ”traagisiin”, ahdistuksen sävyttämiin uhrimielialoihin ja fatalistiseen resignaatioon. Samalla peittyvät näkyvistä todelliset kysymykset ja ongelmanasettelu.

Jokaisen yhteiskunnallisen mikrotason suhteen vähittäinen markkinaehtoistuminen (kaikkien suhteiden muodostuminen myyjän ja ostajan suhteiksi) johtaa edelleen valtion roolin paradoksaaliseen kasvuun ja samanaikaiseen heikentymiseen, sillä yhtäältä immateriaalisten omistussuhteiden hallinta edellyttää yhä kattavampia ja väkivaltaisempia interventioita (tiedon ja sosiaalisten suhteiden yksityistäminen muun muassa vapaiden jakelualustojen syntymisen tahallisena vaikeuttamisena). Toisaalta valtio heikkenee, sillä saman kehityksen turvaamiseksi lainsäädäntövallan on enenevissä määrin tapahduttava globaalien suuryritysten sanelemissa puitteissa.

Koska maapallon ekologinen kantokyky ei enää riitä, kapitalismi houkuttelee meistä edistyksellisimpiä ja illuusiottomimpia ekofasistiseen lyhyen kantaman ratkaisuun, jossa vähenevien resurssien tehokas keskittäminen johtaa pakkolakeihin ja reaalisosialismin kaltaiseen tyranniaan. Tämä on luonteva ratkaisu niille, jotka odottavat ”kellon nollautumista” ja nykyisten voimasuhteiden myöhempää maksimoimista tarvittaessa jopa sodalla ja terrorilla.

Toinen vaihtoehto on siirtyä sellaiseen yhteiskuntajärjestykseen, jossa kapitalistiset markkinat ja palkkatyö vähitellen väistyvät monenlaisen vapaan ja ilmaiseen jakoon tehtävän itsetuotannon tieltä. Tässä visiossa yhteiskuntatuotanto muuttuu lopulta kokonaan ”vapaaksi” sitä mukaa kun tiettyjä yhteismaiden paikallisin voimin toteutettavia tuotannon haaroja vähitellen irrotetaan kapitalismista. Kulttuurin alueella tällaista kauppatavarapiiristä poistumista on jo tapahtunut ja tapahtuu jatkuvasti erilaisissa vapaan kulttuurin liikehdinnöissä. Samaan aikaan koko visio kuitenkin tuntuu mahdottomalta ajatella, ja olisikin kysyttävä, miksi – sen sijaan, että tuomitaan asia yksituumaisesti utopiaksi tai projisoidaan siihen jonkinlaista olematonta ja ylioptimistista humanistista metafysiikkaa. Tuotantosuhteiden osalta kyse on lähinnä tuoton ja kulutuksen yhteensopivuudesta; halun osalta puolestaan sen, mitä todella tarvitsee, haluamisesta. Koska markkinatalous kuitenkin pyrkii hävittämään mahdollisuudet määritellä riittävyyden normit resurssipohjaisesti, näyttää kulutuksen vapaaehtoinen supistaminen yhtä aikaa mahdottomalta ja välttämättömältä. Kapitalismi voi tarjota tähän ratkaisuksi pelkkää eettisen kuluttamisen kaltaista näpertelyä, jossa katoavan keskiluokan edustaja voi näppärästi hetken aikaa luulotella, että yksilön valinnoilla on väliä silloinkin, kun niiden viimekätinen funktio on järjestelmän tuotantosuhteiden säilyttäminen.



22.8.2019

Millenniaalityöläisen hyveistä ja työn vapaudesta


Vielä teini-ikäisenä muistan saaneeni vanhemmilta sellaisia neuvoja, että työelämään lähdetään ”lakki kourassa ja puku päällä”, ja paras tapa työllistyä on ”mennä itse paikan päälle kysymään”. Näin siksi, että 1990-luvun Suomessa työläisen ideaali tavallaan tiivistyi tottelevaisuuteen ja ahkeruuteen. Työpanoksensa markkina-arvosta ja houkuttelevuudesta huolestuneelle millenniaalille nämä hyveet ovat kuitenkin jo väistämättä toissijaisia tai jopa olemattomia. Millenniaalin on näet vakuutettava työmarkkinat koko persoonallisuudestaan: siitä, että tämä huolellisesti laaditulla ja pitkälle editoidulla esittelyvideolla itsestään, elämästään ja ”kiinnostuksen kohteistaan” puhuva tyyppi on juuri sitä, mitä Te tarvitsette; että juuri minun tuotteeni ja brändini turvaa omalta vaatimattomalta osaltaan seuraavan kvartaalin talouskasvunne; että minä (eikä kukaan muu) olen kaipaamanne joustava, kupliva ja tiimihenkeä nostattava aktiivisen tuottavuuden yksikkö, jolle yrityksenne arvojen (jo tapahtunut) sisäistäminen on tuottanut väistämätöntä, suunnatonta ja pitkäkestoista oppimisen iloa.

Tottelevaisuus ja ahkeruus eivät ole epäkiinnostavia siksi, etteivät ne olisi hyödyllisiä. Epäilemättä ne ovat. Kapitalistille niiden edellyttäminen erikseen ilmentää kuitenkin vain puutteellisesti ymmärrettyä kokonaisuudenhallinnan logiikkaa, sillä yksittäisiin hyveisiin keskittyminen tajutaan jo nykyään olennaisten resurssien hylkimiseksi. Tottelevainen työläinen voi aina nousta kapinaan – tottelevaisuushan on joka tapauksessa vain osa hänen subjektiviteettiaan –, mutta yksilö, jonka koko subjektiviteetti määrittyy markkinoiden piilevien tuotantosuhteiden ehdoilla, käsittää vapautensakin niiden ehdoilla. Emme enää ”etsi töitä”, vaan ”markkinoimme itseämme”. Ensimmäisen moderni, uusliberaalin dogmatiikan sisäistänyt proletaari vielä saattaa käsittää jonkinlaisena alistussuhteena – se ei ole herralta pois –, mutta viimeisen hän jo mieltää rationaalisen egonsa vapaana tekona, siitäkin huolimatta, että yhtäältä itse asia on sama ja että toisaalta vain jälkimmäistä näkökulmaa voi kuvailla perverssiksi.

Vastaavanlaista auktoriteetin kätkeytymistä ja salakavalaa siirtymää yhä totalitaarisempiin hallinnan muotoihin voimme havaita, kun tarkastelemme nykyaikaista johtajuuden ihannetta. ”Pomo” on vaihtunut fasilitaattoriksi, jonka tehtävänä ei ole käskeä, vaan ”innostaa” – toisin sanoen manipuloida työläisen subjektiviteettia yrityksen kannalta hedelmällisiin ongelmanasettelun ja ratkaisemisen tapoihin. Olennaista on, että kaikki tapahtuu kapitalististen tuotanto- ja valtasuhteiden yksipuolisesti määrittämissä kommunikatiivisuuden puitteissa, jolloin fasilitaattorin organisoima tiimityöskentelyn käytäntö jo lähtökohdissaan samastaa ei-tuottavuuden ei-kommunikatiivisuuteen jäännöksettömästi, de jure. Näin ”sopeutumaton” voidaan kätevästi määritellä yhteistyökyvyttömäksi.

Maurizio Lazzarato puhuu Immaterial Labor -esseessään työn luonteen muuttumisesta perinteisestä työväenluokan työstä (working-class labor) informaation käsittelemiseksi ja päätöksentekokapasiteetiksi. Työn voi näin Lazzaraton mukaan määritellä kyvyksi aktivoida ja hallita tuottavaa yhteistoimintaa. Tällä siirtymällä on selvä yhteys subjektiviteetin hallinnan muotojen yhä totalitaarisemmiksi muuttuviin piirteisiin. Liukuhihnatyöläinen on saatava suorittamaan vaaditut tehtävät, mikä edellyttää ennen muuta tottelemista; modernin informaatiotyöläisen on sen sijaan kyettävä kollektiivisen luovuuteen, joka aktivoituu lisäarvontuotantona. On selvää, ettei pelkkä tottelevaisuuden edellyttäminen ole riittävää, vaan jopa haitallista. Pääomapiirien keskeinen fantasia onkin ideassa lisäarvon maksimaaliseen tuotantoon yhdistyvästä subjektin totalitaarisesta hallinnasta.

Emme kuitenkaan välttämättä koe itseämme hallinnan, saati totalitaarisen hallinnan, kohteiksi. Empiirisellä tasolla liberaali taloustiede kiinnittää huomionsa ainoastaan markkinoihin ja siellä tapahtuvaan arvontuotantoon; tällöin asetelma tulkitaan väistämättä kahden vapaan ja rationaalisen toimijan tasa-arvoiseksi vaihdoksi, jossa tavara lunastetaan ”täydestä arvostaan”. Ajatellaan siis, että (1) työläinen tulee palkkasuhteeseen vapaasta tahdostaan ja (2) työsopimuksen ehdot hyväksymällä ilmaisee paitsi tämän tosiasian, myös yhtä lailla ”alkuperäiseen” vapauteen perustuvan suostuvaisuutensa palkkatyösuhteen edellyttämiin hallinnan muotoihin, olivat ne kuinka kohtuuttomia tahansa. Tämän ajattelun vallitsevan dogmaattisuuden ja kyltymättömyyden toteamiseksi riittää, kun vilkaisee minkä tahansa valtavirran median työllisyyspoliittisia julkaisuja ja niiden kommenttipalstoja.

Tarkastelun pysähtyminen markkinoiden tasolle kätkee tuotantosuhteet, joissa mitään vapautta ei tosiasiallisesti ole ja joissa markkinoiden ”vapauden” puitteet määrittelee yksipuolisesti tuotantosuhteen vahvempi osapuoli. Tuotantosuhde on riistosuhde, minkä vuoksi se on peitettävä, jotta kapitalismi olisi mahdollista tulkita eettiseksi positioksi, kuten uusliberalismi tekee. Voimme esimerkiksi kuvitella monikansallisen suuryrityksen N, joka alkuasukasheimo x:n yhteismaat ryövättyään, luomiensa olosuhteiden helvetillisyydellä, pakottaa x:n palmuöljyn tuottajaksi esi-isiensä ex-maille. Suurisieluisella eurooppalaisella kosmopoliitilla, jonka tuliterän hybridiauton polttoaineeksi mainittu palmuöljy lopulta päätyy, ei ole hajuakaan x:n kärsimyksistä; mahdollisesti hän istuu samaa öljyä maahantuovan yrityksen S hallituksessa ja sympatisoi etäisesti – toki vain privaattihenkilönä – S:n pakkaamotyöntekijöiden palkankorotusvaatimuksia jne. jne.

Esimerkkimme on tietenkin fiktiivinen, mutta kuten typerämpikin tajuaa, se on ehdottoman ja kouriintuntuvan reaalinen. Levotonta ja itseään brändäävää, hyvinvointivaltion raunioilla videokameransa edessä kyykistelevää millenniaalia hallitaan x:ää hienovaraisemmin etupäässä siksi, että hän sattuu asettumaan lähemmäksi tuotantoketjun yläpäätä. ”Kapitalismin todistetut globaalia hyvinvointia laajentavat vaikutukset”, joiden statististen representaatioiden tuottamista varten pohjoismainen liberaali työläinen kehittää subjektiviteettiaan, osoittavat ennen muuta kaikkivaltiaan tiedon maailmanpoliittisiin intresseihin. Kehotankin aina kysymään, ketä nämä tilastot hyödyttävät. Kenen etu on, että tiedämme kapitalismin olevan systeeminä paitsi luonnollinen myös ylivertainen? Nimittäkäämme näitä hyötyjiä niiksi, joita meidän on kiittäminen vapaudestamme.


5.6.2019

Kun vituttaa, puhu politiikkaa

Kaksi päivää on vituttanut sakeasti, selvästi havaittavitta syittä. Vetäydyn autotalliin rypemään ja pieksemään säkkiä, kirjoitan päiväkirjaan että vituttaa. Arvelen syyksi sen, että nyt kun sain hetkeksi toimeentulon, joudun tinkimään työstä.

Moni kirjailija suorastaan kokee tarvitsevansa erillisen päivätyön, jotkut kirjoittavat iltaisin ja öisin. Minulle toimeentulon ja kirjailijan hommien yhdistäminen tuottaa hankaluuksia, vaikka vihaankin työttömyystuella kitkuttelemista. Olen kyllä nopea ja tuottelias kirjoittaja, mutta vaadin kirjojeni kirjoittamiseen mahdottomia määriä tyhjää aikaa, suoranaista tylsistymistä. Kokopäivätyö muun kuin kirjoittamisen parissa ei siten tulisi kysymykseenkään. Nykyisessä osa-aikahommassakin huomaan, että kirjailijan työvire alkaa palautua vasta, kun siirrytään yön tunneille. Aivan nuori kun en enää ole, on koetettava nukkuakin. Kirjoittaminen kärsii, kirjailija vittuuntuu.

Tästä ”kielteisestä asenteesta” olen joskus saanut kuulla: ainahan löytyy vastaesimerkiksi joku helvetin tupladosentti, joka päivätyön ohella kirjoittaa iltakaudet romaaneja ja on hyvä isä.

Osa-aikatyön tuomasta ambivalenssista huolimatta en kaipaa työttömyysturvan varaan. Krooninen rahapula vituttaa ja ahdistaa paljon enemmän, nyt on sentään varaa kaataa kurkkuunsa TYNNYREITTÄIN VIINIÄ JA SAAVIKAUPALLA OLUTTA, jos homma uhkaa karata käsistä. Tuhdissa kännissä tämä saatanallinen maailma lepää hetkisen paikoillaan ja oksentamisen rajoilla keinahdellessaan voi tuntea olonsa ”luovaksi” ja ”kapinalliseksi”. Krapulassakin on se hyvä puoli, että banaali arkitodellisuus kohoaa verestävien silmien eteen masentavana, obeliskin kaltaisena metafyysisenä esimerkkinä. Kerrankin sillä on aistittava paino.

Selväpäisessä ja tylsämielisen rutinoituneessa arkielämässäni (en ole mikään viinalla läträävä boheemi, vaan idiosynkraattisia pidättäytymisen muotoja harrastava neurootikko) tiedän liian hyvin, ettei mitään kapinaa ole, ei tilaa kapinoivalle tietoisuudelle, ei kiistatonta sisältöä, jota artikuloida. Vallankumoukselta on viety mahdollisuus, joten vallankumouksellisuus on mahdottoman puolella.

Palkkatyösuhteen ulkopuolelle jäätyäni minun on, kuten tunnettua, profiloitava itseäni ”työttömäksi työnhakijaksi”. Yhteiskuntamoraali vaatii rakentamaan roolin, jonka psykologiseen aksiomatiikkaan kuuluu läpikotaisin sisäistetty ajatus palkkatyösuhteesta luonnollisen, terveen ja eettisesti kestävän sopeutumisen apriorisena muotona. Työttömän on tunnettava kiitollisuutta ja koettava jääneensä velkaan yhteiskunnalle. Tätä velkaa hän koettaa sovittaa pyrkimällä osoittamaan aktiivisuutensa työmarkkinoilla. Hyvä työtön on nöyrä ja haluaa työtä epätoivoon saakka. Hän on valmis ottamaan vastaan mitä työtä tahansa, keksimään uuden ammatin ja pyytämään anteeksi vääriä valintojaan, sillä vääriähän niiden on oltava, kun ne eivät ole palkkatyöhön johtaneet, vaikka työtä olisi tarjolla mielin määrin niitä haluaville.

Kun alkaa nähdä työttömyyteen liitetyn vallitsevan diskurssin valtiokoneiston harjoittamana subjektiviteetin hallinnan tekniikkana, syntyy ratkaisuavaruus, joka tarjoaa mahdollisuuksia poiketa ”hyvän työttömän” identiteettipolitiikasta. Työttömyyden kenttä politisoituu, työttömyydestä tulee ideologisen kamppailun viitepiste.

Nyky-yhteiskunnassa työttömyys on häpeän ja tyhjyyden paikka. Porvarillinen intressi pyrkii säilyttämään vallitsevan asetelman jo siitäkin syystä, että häpeäidentiteettinä työttömyys ehkäisee tehokkaasti luokkatietoisuutta ja siten poliittista järjestäytymistä. Brutaaleimmassa muodossaan tämä ilmenee työttömien syyllistämisenä, mutta huomattavasti yleisempi ja salakavalampi tapa on abstrakti työn ylistäminen. Työllä tarkoitetaan tietenkin vain pääoman legitimoimaa palkkatyösuhdetta, muu kuuluu privaatin ”harrastamisen” piiriin.

Vallitsevan työttömyysdiskurssin haastamiseksi ei riitä, että vaaditaan ”ihmisarvoa” työttömälle ja kritisoidaan syyllistävää puhetta; myös palkkatyötä normalisoiva puhunta marginalisoi ja häpeällistää työttömyyttä. Kun tähän liitetään porvarillinen individualismi, jossa työmarkkinoilla toimiva rationaalinen yksilösubjekti on kaiken lähtökohta, on lopputulos sama kuin suorassa yksilön syyllistämisessä.

Onkin riittämätöntä kritisoida porvareiden masinoimia työttömien mustamaalauskampanjoita ja syyttää niitä vasemmistolaisesti kokonaisen ihmisryhmän leimaamisesta parin yksilöesimerkin voimin. ”Ideologisesti työttömät” sossutatut ja ossinymanit eivät ole niinkään työmarkkinoiden moraalilain piiristä harhautuneita yksilöitä ja tukien väärinkäyttäjiä kuin järjestelmän oman dynamiikan johdonmukainen tuote, porvarillisen etiikan viesti paluupostina. ”Ideologinen työtön” väärinkäyttää systeemiä reagoimalla siihen sen oman logiikan mukaisesti: jos systeemi väärinkäyttää minua, minä väärinkäytän sitä. Nämä yksilöt saavat moraalisen tuomion, sillä heidät nähdään hyvän järjestelmän loisina ja bakteereina. Samalla he kuitenkin ovat itse järjestelmän tuomio, yksilöesimerkkejä palkkatyöhön perustuvan järjestyksen sisäisestä negaatiosta.

Palkkatyötä palvovassa yhteiskunnassa syrjäytyneet sosiaalipummit muodostavat massan, johon on kohdistettava ”toimenpiteitä”. ”Ideologisista työttömistä” tekee ärsyttäviä ennen muuta se, että he esiintyvät tietoisina ja rationaalisina valitsijoina, jotka kuitenkin valitsevat porvarillisen fantasian vastaisesti eli jättävät valitsematta sen, minkä ”jokainen järkevä yksilö” ilman muuta valitsisi. Tässä mielessä heitä voi verrata tyyppiin, joka reagoi rituaaliin kielletyllä tavalla rikkoen näin rituaalin protokollan ja siten vapaan valinnan illuusion. ”Ideologinen työtön” on juhlien se kaveri, joka isännän kehotettua: ”Olkaa kuin kotonanne!” alkaa todella olla kuin kotonaan. Samalla hän paljastaa vastenmielisellä tavalla, ettei kiellettyä ole vain ”kuin kotona oleminen”, vaan kiellettyä on ennen muuta itse ”kuin kotona olemisen” kieltämisen kieltäminen. Kaikkihan tietävät, ettei isäntä oikeasti tarkoita, mitä sanoo; ja juuri sen sanominen, ettei isäntä aidosti tahdo kenenkään olevan kuin kotonaan, on skandaalimaista. Miksi? Koska se on totta.

Työttömyyteen liittyvän diskurssin kriittinen tarkastelu edellyttää näin poikkeamista vasemmistolaisesta valtavirrasta, jossa ”ideologiseen työttömyyteen” kohdistuva (porvarillinen) moraalinen tuomio periaatteessa hyväksytään (ja kiistetään vain ilmiön yleistettävyys). Muussa tapauksessa aidosti emansipatorinen työttömyyspolitiikka tuskin mahdollistuu. Tässä kohtaa ainoa oikea reagointitapa olisi vastata: ”Vaikka Suomen ja maailman jokainen työtön olisi täsmälleen teidän tarjoamanne mielikuvan mukainen – siis laiska, välinpitämätön, kuriton ja sohvalla lojuva syrjäytynyt juoppo – olette silti yhtä väärässä, sillä tämä viholliskuva on joka tapauksessa moraalinne välttämätön edellytys, mikä tekee etiikastanne läpikotaisin patologista.”

Palkkatyötä palvova porvarillinen hyvinvointiyhteiskunta vaatii tuekseen typerän ja syrjäytyneen tukien väärinkäyttäjän, sillä sen etiikka käy mahdottomaksi, mikäli paljastetaan (kaikkien tietämä) sietämätön riiston todellisuus ja sen erottamaton yhteys tuntemamme yhteiskuntajärjestyksen ylläpitämiseen. Työttömien ei tule hyväksyä tapaa, jolla tukien väärinkäyttöä moralisoidaan, olipa tuo väärinkäyttö kuinka yleistä tai marginaalista hyvänsä. Muuten he suostuvat tukemaan fantasiaa, joka alistaa heidät marginaaliin eikä hyväksy kuin yhdenlaisen ahkeruuden: sen, joka palvelee hyviä tyyppejä oikeuksiensa perään kyselemättä.

En halua jäädä työttömäksi yhteiskunnassa, joka ihannoi palkkatyötä. En myöskään halua elää prioriteettinani palkkatyösuhde tai sellaiseen pääseminen, sillä palkkatyössä ei ole mitään normaalia ja luonnollista. Vitutukseni on yhteiskunnallista lajia, se on väliinputoajan vitutusta, henkilökohtaista, kaunista ja poliittista. Haluan väärällä tavalla, enkä ole valmis kovin kummoisiin kompromisseihin. En tosin luota itseeni ja vakaumukseeni, vaan koetan seurata epävarmuutta. Tässä ei ole mitään sankarillista. Tiedostan syvästi ne ristiriidat ja pakkomielteet, joille jatkuvasti annan myöten; en missään nimessä ole kapinallinen. Sellaista oikeamielisyyttä olen vanhemmiten alkanut enemmän ja enemmän vierastaa.