Niin sanotut lapsuuden kesäni loppuivat viisitoistavuotiaana. Aloin seurustella. Vanhempani pakottivat minut kesätöihin. Ensimmäinen työjakso oli vain viiden päivän mittainen, ja uskon, että pakottamisen motiivit olivat jalot.
DIGITAALINEN AJATTELUSYÖVERI
"Paras yhteiskunta on siis se, joka vapauttaa ajattelukyvyn velvollisuudesta totella..." (Gilles Deleuze)
Näytetään tekstit, joissa on tunniste palkkatyö. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste palkkatyö. Näytä kaikki tekstit
17.4.2024
Töitä, töitä, mutta miksi? (Feat. pomot on paskoja)
Niin sanotut lapsuuden kesäni loppuivat viisitoistavuotiaana. Aloin seurustella. Vanhempani pakottivat minut kesätöihin. Ensimmäinen työjakso oli vain viiden päivän mittainen, ja uskon, että pakottamisen motiivit olivat jalot.
29.12.2022
Iskikö ikäkriisi?
Ikäkriisi on kiertoilmaisu yksilössä ruumiillistuvan yhteiskunnallisen logiikan antagonismeille ja murtumapisteille. ”Ikäkriisi” alkaa, kun porvarillinen subjekti kohtaa ruumiinsa rajallisuuden ja rajan takana häämöttävän ahdistavan kysymyksen siitä, kenen suonissa yhteiskunnan halukone pumppaa. Ikäkriisi on yksilöpsykologinen nimitys yhteiskunnalliselle tilanteelle, joka velvoittaa toimenpiteisiin, mutta jota ei haluta nähdä poliittisena kysymyksenä. Logiikka vastaa liberaalin kirjallisuuskriitikon taipumusta epäpolitisoida relevantin kaunokirjallisen teoksen yhteiskunnalliset kysymyksenasettelut sukupolvien välisiksi kommunikaatio-ongelmiksi, ”sukupolviromaanin” aineksiksi.
10.2.2020
Aamun päiväkirjamerkintä: Joitakin laajoja näkymiä
Uutisvirran
seuraaminen näyttää toteen suosiotaan kasvattavan nationalismin ja kaikenlaisen
rasistisen ja jopa uusfasistisen ajattelun kaoottisen vellonnan. Tämän hyökyaallon pysäyttämisessä demarijohtoinen ”hyvinvointivaltioprojekti” on
selvästi tyystin kyvytön.
Vasemmisto
ei näytä pystyvän riittävän kriittisiin diagnooseihin saati niistä vedettäviin
johtopäätöksiin, joista tärkeimpänä tulisi olla oikeistopopulismin rehellinen
tunnustaminen nykyvasemmistolaisen politiikan tuottamaksi peilikuva-totuudeksi.
Demarijohtoinen hallitus joutuu kohtaamaan kompromissi- ja
konsensuspolitiikkansa umpikujat ennen muuta työn kriisin muodossa, omana
kyvyttömyytenään saada aikaan lupaamiaan työllisyysreformeja, sillä mikään
järjestelmän puitteissa tehty uudistus, jonka ideaalina on palkkatyön keskeisen
roolin edellyttävä tuotantosuhde ja -järjestys, ei vähimmässäkään määrin kykene
luomaan parempaa tulevaisuutta tavalliselle duunarille.
Prekarisaatio
ja kurjistuminen lisääntyvät ja laajenevat, sillä makrotasolla kapitalismi
edellyttää jatkuvaa kilpailua tuottavan työn vähentämisestä ja ostovoiman
alentamisesta suurten yritysten tuottavuusinvestointien johtaessa sellaisiin
kilpailun muotoihin, joissa keskeistä on yhä vähempi työ ja yhä suurempi
kiinteä pääoma suhteessa työntekijään (työntekijään kohdistuvan riiston asteen
eli työntekijäkohtaisen lisätyön ja lisäarvontuotannon on oltava yhä
korkeampi). Tuotot keskittyvät finanssimarkkinoiden operaatioihin; kasattujen
pääomien arvouttamisen mahdottomuus tuotannon ja työn avulla on luonut
velkavetoisen fiktiivisen talouden järjestelmän, jossa perheitä kannustetaan
velkaantumaan ja kuluttamaan tulevaisuuden tulokertymänsä ja yrityksiä
kuluttamaan tulevaisuuden pörssivoittonsa liikapääoman arvon mitätöivän
taloudellisen taantuman välttämiseksi.
Tätä ei
haluta nähdä tai ymmärtää, sillä maailmanloppu on helpompaa kuviteltavaa kuin
kapitalismin loppu (johtuen ennen muuta kapitalismin luomista kytkennöistä
yleiseen tapaamme haluta asioita). Niinpä hallitukset uskottelevat luottavansa
”hyvinvointiprojektiin”, jonka nimissä ne lupaavat täysin epäuskottavia
uudistuksia. Nationalistinen projekti toistaa näiden reformien
kangastusmaisuuden syntipukkituotantona ja viholliskuvina palvellen samalla
suurpääomaa kääntämällä kurjistuneet massat toisiaan vastaan. Parhaimmillaankin se tuntuu
kykenevän tarjoamaan lähinnä jonkinlaisen fantasmaattisen ja arrogantin vetäytymisen
”traagisiin”, ahdistuksen sävyttämiin uhrimielialoihin ja fatalistiseen resignaatioon.
Samalla peittyvät näkyvistä todelliset kysymykset ja ongelmanasettelu.
Jokaisen
yhteiskunnallisen mikrotason suhteen vähittäinen markkinaehtoistuminen
(kaikkien suhteiden muodostuminen myyjän ja ostajan suhteiksi) johtaa edelleen
valtion roolin paradoksaaliseen kasvuun ja samanaikaiseen heikentymiseen, sillä
yhtäältä immateriaalisten omistussuhteiden hallinta edellyttää yhä kattavampia
ja väkivaltaisempia interventioita (tiedon ja sosiaalisten suhteiden
yksityistäminen muun muassa vapaiden jakelualustojen syntymisen tahallisena
vaikeuttamisena). Toisaalta valtio heikkenee, sillä saman kehityksen
turvaamiseksi lainsäädäntövallan on enenevissä määrin tapahduttava globaalien
suuryritysten sanelemissa puitteissa.
Koska
maapallon ekologinen kantokyky ei enää riitä, kapitalismi houkuttelee meistä
edistyksellisimpiä ja illuusiottomimpia ekofasistiseen lyhyen kantaman
ratkaisuun, jossa vähenevien resurssien tehokas keskittäminen johtaa
pakkolakeihin ja reaalisosialismin kaltaiseen tyranniaan. Tämä on luonteva
ratkaisu niille, jotka odottavat ”kellon nollautumista” ja nykyisten
voimasuhteiden myöhempää maksimoimista tarvittaessa jopa sodalla ja terrorilla.
Toinen
vaihtoehto on siirtyä sellaiseen yhteiskuntajärjestykseen, jossa kapitalistiset
markkinat ja palkkatyö vähitellen väistyvät monenlaisen vapaan ja ilmaiseen
jakoon tehtävän itsetuotannon tieltä. Tässä visiossa yhteiskuntatuotanto
muuttuu lopulta kokonaan ”vapaaksi” sitä mukaa kun tiettyjä yhteismaiden
paikallisin voimin toteutettavia tuotannon haaroja vähitellen irrotetaan
kapitalismista. Kulttuurin alueella tällaista kauppatavarapiiristä poistumista
on jo tapahtunut ja tapahtuu jatkuvasti erilaisissa vapaan kulttuurin
liikehdinnöissä. Samaan aikaan koko visio kuitenkin tuntuu mahdottomalta
ajatella, ja olisikin kysyttävä, miksi – sen sijaan, että tuomitaan asia
yksituumaisesti utopiaksi tai projisoidaan siihen jonkinlaista olematonta ja
ylioptimistista humanistista metafysiikkaa. Tuotantosuhteiden osalta kyse on
lähinnä tuoton ja kulutuksen yhteensopivuudesta; halun osalta puolestaan sen,
mitä todella tarvitsee, haluamisesta. Koska markkinatalous kuitenkin pyrkii
hävittämään mahdollisuudet määritellä riittävyyden normit resurssipohjaisesti,
näyttää kulutuksen vapaaehtoinen supistaminen yhtä aikaa mahdottomalta ja
välttämättömältä. Kapitalismi voi tarjota tähän ratkaisuksi pelkkää eettisen
kuluttamisen kaltaista näpertelyä, jossa katoavan keskiluokan edustaja voi
näppärästi hetken aikaa luulotella, että yksilön valinnoilla on väliä
silloinkin, kun niiden viimekätinen funktio on järjestelmän tuotantosuhteiden
säilyttäminen.
22.8.2019
Millenniaalityöläisen hyveistä ja työn vapaudesta
Vielä teini-ikäisenä muistan saaneeni vanhemmilta sellaisia neuvoja, että
työelämään lähdetään ”lakki kourassa ja puku päällä”, ja paras tapa työllistyä
on ”mennä itse paikan päälle kysymään”. Näin siksi, että 1990-luvun Suomessa
työläisen ideaali tavallaan tiivistyi tottelevaisuuteen ja ahkeruuteen.
Työpanoksensa markkina-arvosta ja houkuttelevuudesta huolestuneelle
millenniaalille nämä hyveet ovat kuitenkin jo väistämättä toissijaisia tai jopa
olemattomia. Millenniaalin on näet vakuutettava työmarkkinat koko
persoonallisuudestaan: siitä, että tämä huolellisesti laaditulla ja
pitkälle editoidulla esittelyvideolla itsestään, elämästään ja ”kiinnostuksen
kohteistaan” puhuva tyyppi on juuri sitä, mitä Te tarvitsette; että juuri minun
tuotteeni ja brändini turvaa omalta vaatimattomalta osaltaan seuraavan
kvartaalin talouskasvunne; että minä (eikä kukaan muu) olen kaipaamanne joustava,
kupliva ja tiimihenkeä nostattava aktiivisen tuottavuuden yksikkö, jolle
yrityksenne arvojen (jo tapahtunut) sisäistäminen on tuottanut väistämätöntä,
suunnatonta ja pitkäkestoista oppimisen iloa.
Tottelevaisuus ja ahkeruus eivät ole epäkiinnostavia siksi, etteivät ne
olisi hyödyllisiä. Epäilemättä ne ovat. Kapitalistille niiden edellyttäminen
erikseen ilmentää kuitenkin vain puutteellisesti ymmärrettyä kokonaisuudenhallinnan
logiikkaa, sillä yksittäisiin hyveisiin keskittyminen tajutaan jo nykyään olennaisten
resurssien hylkimiseksi. Tottelevainen työläinen voi aina nousta kapinaan –
tottelevaisuushan on joka tapauksessa vain osa hänen subjektiviteettiaan –,
mutta yksilö, jonka koko subjektiviteetti määrittyy markkinoiden piilevien
tuotantosuhteiden ehdoilla, käsittää vapautensakin niiden ehdoilla. Emme enää
”etsi töitä”, vaan ”markkinoimme itseämme”. Ensimmäisen moderni, uusliberaalin
dogmatiikan sisäistänyt proletaari vielä saattaa käsittää jonkinlaisena
alistussuhteena – se ei ole herralta pois –, mutta viimeisen hän jo mieltää
rationaalisen egonsa vapaana tekona, siitäkin huolimatta, että yhtäältä itse asia
on sama ja että toisaalta vain jälkimmäistä näkökulmaa voi kuvailla
perverssiksi.
Vastaavanlaista auktoriteetin kätkeytymistä ja salakavalaa
siirtymää yhä totalitaarisempiin hallinnan muotoihin voimme havaita, kun
tarkastelemme nykyaikaista johtajuuden ihannetta. ”Pomo” on vaihtunut
fasilitaattoriksi, jonka tehtävänä ei ole käskeä, vaan ”innostaa” – toisin
sanoen manipuloida työläisen subjektiviteettia yrityksen kannalta
hedelmällisiin ongelmanasettelun ja ratkaisemisen tapoihin. Olennaista on, että
kaikki tapahtuu kapitalististen tuotanto- ja valtasuhteiden yksipuolisesti
määrittämissä kommunikatiivisuuden puitteissa, jolloin fasilitaattorin
organisoima tiimityöskentelyn käytäntö jo lähtökohdissaan samastaa
ei-tuottavuuden ei-kommunikatiivisuuteen jäännöksettömästi, de jure.
Näin ”sopeutumaton” voidaan kätevästi määritellä yhteistyökyvyttömäksi.
Maurizio Lazzarato puhuu Immaterial Labor -esseessään työn
luonteen muuttumisesta perinteisestä työväenluokan työstä (working-class
labor) informaation käsittelemiseksi ja päätöksentekokapasiteetiksi.
Työn voi näin Lazzaraton mukaan määritellä kyvyksi aktivoida ja hallita
tuottavaa yhteistoimintaa. Tällä siirtymällä on selvä yhteys
subjektiviteetin hallinnan muotojen yhä totalitaarisemmiksi muuttuviin
piirteisiin. Liukuhihnatyöläinen on saatava suorittamaan vaaditut tehtävät,
mikä edellyttää ennen muuta tottelemista; modernin informaatiotyöläisen on sen
sijaan kyettävä kollektiivisen luovuuteen, joka aktivoituu
lisäarvontuotantona. On selvää, ettei pelkkä tottelevaisuuden
edellyttäminen ole riittävää, vaan jopa haitallista. Pääomapiirien keskeinen
fantasia onkin ideassa lisäarvon maksimaaliseen tuotantoon yhdistyvästä
subjektin totalitaarisesta hallinnasta.
Emme kuitenkaan välttämättä koe itseämme hallinnan, saati
totalitaarisen hallinnan, kohteiksi. Empiirisellä tasolla liberaali taloustiede
kiinnittää huomionsa ainoastaan markkinoihin ja siellä tapahtuvaan
arvontuotantoon; tällöin asetelma tulkitaan väistämättä kahden vapaan ja
rationaalisen toimijan tasa-arvoiseksi vaihdoksi, jossa tavara lunastetaan
”täydestä arvostaan”. Ajatellaan siis, että (1) työläinen tulee
palkkasuhteeseen vapaasta tahdostaan ja (2) työsopimuksen ehdot hyväksymällä
ilmaisee paitsi tämän tosiasian, myös yhtä lailla ”alkuperäiseen” vapauteen
perustuvan suostuvaisuutensa palkkatyösuhteen edellyttämiin hallinnan
muotoihin, olivat ne kuinka kohtuuttomia tahansa. Tämän ajattelun vallitsevan
dogmaattisuuden ja kyltymättömyyden toteamiseksi riittää, kun vilkaisee minkä
tahansa valtavirran median työllisyyspoliittisia julkaisuja ja niiden
kommenttipalstoja.
Tarkastelun pysähtyminen markkinoiden tasolle kätkee tuotantosuhteet,
joissa mitään vapautta ei tosiasiallisesti ole ja joissa markkinoiden
”vapauden” puitteet määrittelee yksipuolisesti tuotantosuhteen vahvempi
osapuoli. Tuotantosuhde on riistosuhde, minkä vuoksi se on peitettävä, jotta
kapitalismi olisi mahdollista tulkita eettiseksi positioksi, kuten
uusliberalismi tekee. Voimme esimerkiksi kuvitella monikansallisen
suuryrityksen N, joka alkuasukasheimo
x:n yhteismaat ryövättyään, luomiensa
olosuhteiden helvetillisyydellä, pakottaa x:n palmuöljyn tuottajaksi esi-isiensä
ex-maille. Suurisieluisella eurooppalaisella kosmopoliitilla, jonka tuliterän
hybridiauton polttoaineeksi mainittu palmuöljy lopulta päätyy, ei ole hajuakaan
x:n kärsimyksistä; mahdollisesti hän
istuu samaa öljyä maahantuovan yrityksen S
hallituksessa ja sympatisoi etäisesti – toki vain privaattihenkilönä – S:n pakkaamotyöntekijöiden
palkankorotusvaatimuksia jne. jne.
Esimerkkimme on tietenkin fiktiivinen,
mutta kuten typerämpikin tajuaa, se on ehdottoman ja kouriintuntuvan reaalinen. Levotonta ja itseään
brändäävää, hyvinvointivaltion raunioilla videokameransa edessä kyykistelevää millenniaalia
hallitaan x:ää hienovaraisemmin
etupäässä siksi, että hän sattuu asettumaan lähemmäksi tuotantoketjun yläpäätä.
”Kapitalismin todistetut globaalia hyvinvointia laajentavat vaikutukset”, joiden
statististen representaatioiden tuottamista varten pohjoismainen liberaali
työläinen kehittää subjektiviteettiaan, osoittavat ennen muuta kaikkivaltiaan
tiedon maailmanpoliittisiin intresseihin. Kehotankin aina kysymään, ketä nämä tilastot
hyödyttävät. Kenen etu on, että tiedämme kapitalismin olevan systeeminä paitsi luonnollinen
myös ylivertainen? Nimittäkäämme näitä hyötyjiä niiksi, joita meidän on
kiittäminen vapaudestamme.
5.6.2019
Kun vituttaa, puhu politiikkaa
Kaksi
päivää on vituttanut sakeasti, selvästi havaittavitta syittä. Vetäydyn
autotalliin rypemään ja pieksemään säkkiä, kirjoitan päiväkirjaan että
vituttaa. Arvelen syyksi sen, että nyt kun sain hetkeksi toimeentulon, joudun
tinkimään työstä.
Moni
kirjailija suorastaan kokee tarvitsevansa erillisen päivätyön, jotkut
kirjoittavat iltaisin ja öisin. Minulle toimeentulon ja kirjailijan hommien
yhdistäminen tuottaa hankaluuksia, vaikka vihaankin työttömyystuella
kitkuttelemista. Olen kyllä nopea ja tuottelias kirjoittaja, mutta vaadin kirjojeni
kirjoittamiseen mahdottomia määriä tyhjää aikaa, suoranaista tylsistymistä.
Kokopäivätyö muun kuin kirjoittamisen parissa ei siten tulisi kysymykseenkään.
Nykyisessä osa-aikahommassakin huomaan, että kirjailijan työvire alkaa palautua
vasta, kun siirrytään yön tunneille. Aivan nuori kun en enää ole, on koetettava
nukkuakin. Kirjoittaminen kärsii, kirjailija vittuuntuu.
Tästä
”kielteisestä asenteesta” olen joskus saanut kuulla: ainahan löytyy vastaesimerkiksi
joku helvetin tupladosentti, joka päivätyön ohella kirjoittaa iltakaudet
romaaneja ja on hyvä isä.
Osa-aikatyön
tuomasta ambivalenssista huolimatta en kaipaa työttömyysturvan varaan.
Krooninen rahapula vituttaa ja ahdistaa paljon enemmän, nyt on sentään varaa
kaataa kurkkuunsa TYNNYREITTÄIN VIINIÄ JA SAAVIKAUPALLA OLUTTA, jos homma uhkaa
karata käsistä. Tuhdissa kännissä tämä saatanallinen maailma lepää hetkisen paikoillaan
ja oksentamisen rajoilla keinahdellessaan voi tuntea olonsa ”luovaksi” ja ”kapinalliseksi”.
Krapulassakin on se hyvä puoli, että banaali arkitodellisuus kohoaa verestävien
silmien eteen masentavana, obeliskin kaltaisena metafyysisenä esimerkkinä.
Kerrankin sillä on aistittava paino.
Selväpäisessä
ja tylsämielisen rutinoituneessa arkielämässäni (en ole mikään viinalla
läträävä boheemi, vaan idiosynkraattisia pidättäytymisen muotoja harrastava
neurootikko) tiedän liian hyvin, ettei mitään kapinaa ole, ei tilaa
kapinoivalle tietoisuudelle, ei kiistatonta sisältöä, jota artikuloida.
Vallankumoukselta on viety mahdollisuus, joten vallankumouksellisuus on
mahdottoman puolella.
Palkkatyösuhteen
ulkopuolelle jäätyäni minun on, kuten tunnettua, profiloitava itseäni ”työttömäksi
työnhakijaksi”. Yhteiskuntamoraali vaatii rakentamaan roolin, jonka psykologiseen
aksiomatiikkaan kuuluu läpikotaisin sisäistetty ajatus palkkatyösuhteesta
luonnollisen, terveen ja eettisesti kestävän sopeutumisen apriorisena muotona. Työttömän
on tunnettava kiitollisuutta ja koettava jääneensä velkaan yhteiskunnalle. Tätä
velkaa hän koettaa sovittaa pyrkimällä osoittamaan aktiivisuutensa
työmarkkinoilla. Hyvä työtön on nöyrä ja haluaa työtä epätoivoon saakka. Hän on
valmis ottamaan vastaan mitä työtä tahansa, keksimään uuden ammatin ja
pyytämään anteeksi vääriä valintojaan, sillä vääriähän niiden on oltava, kun ne
eivät ole palkkatyöhön johtaneet, vaikka työtä olisi tarjolla mielin määrin
niitä haluaville.
Kun
alkaa nähdä työttömyyteen liitetyn vallitsevan diskurssin valtiokoneiston harjoittamana
subjektiviteetin hallinnan tekniikkana, syntyy ratkaisuavaruus, joka tarjoaa
mahdollisuuksia poiketa ”hyvän työttömän” identiteettipolitiikasta.
Työttömyyden kenttä politisoituu, työttömyydestä tulee ideologisen kamppailun
viitepiste.
Nyky-yhteiskunnassa
työttömyys on häpeän ja tyhjyyden paikka. Porvarillinen intressi pyrkii
säilyttämään vallitsevan asetelman jo siitäkin syystä, että häpeäidentiteettinä
työttömyys ehkäisee tehokkaasti luokkatietoisuutta ja siten poliittista
järjestäytymistä. Brutaaleimmassa muodossaan tämä ilmenee työttömien
syyllistämisenä, mutta huomattavasti yleisempi ja salakavalampi tapa on abstrakti
työn ylistäminen. Työllä tarkoitetaan tietenkin vain pääoman legitimoimaa
palkkatyösuhdetta, muu kuuluu privaatin ”harrastamisen” piiriin.
Vallitsevan
työttömyysdiskurssin haastamiseksi ei riitä, että vaaditaan ”ihmisarvoa”
työttömälle ja kritisoidaan syyllistävää puhetta; myös palkkatyötä normalisoiva
puhunta marginalisoi ja häpeällistää työttömyyttä. Kun tähän liitetään porvarillinen
individualismi, jossa työmarkkinoilla toimiva rationaalinen yksilösubjekti on
kaiken lähtökohta, on lopputulos sama kuin suorassa yksilön syyllistämisessä.
Onkin
riittämätöntä kritisoida porvareiden masinoimia työttömien
mustamaalauskampanjoita ja syyttää niitä vasemmistolaisesti kokonaisen ihmisryhmän
leimaamisesta parin yksilöesimerkin voimin. ”Ideologisesti työttömät”
sossutatut ja ossinymanit eivät ole niinkään työmarkkinoiden moraalilain
piiristä harhautuneita yksilöitä ja tukien väärinkäyttäjiä kuin järjestelmän oman
dynamiikan johdonmukainen tuote, porvarillisen etiikan viesti paluupostina. ”Ideologinen
työtön” väärinkäyttää systeemiä reagoimalla siihen sen oman logiikan mukaisesti:
jos systeemi väärinkäyttää minua, minä väärinkäytän sitä. Nämä yksilöt saavat
moraalisen tuomion, sillä heidät nähdään hyvän järjestelmän loisina ja
bakteereina. Samalla he kuitenkin ovat itse järjestelmän tuomio,
yksilöesimerkkejä palkkatyöhön perustuvan järjestyksen sisäisestä negaatiosta.
Palkkatyötä
palvovassa yhteiskunnassa syrjäytyneet sosiaalipummit muodostavat massan, johon
on kohdistettava ”toimenpiteitä”. ”Ideologisista työttömistä” tekee ärsyttäviä
ennen muuta se, että he esiintyvät tietoisina
ja rationaalisina valitsijoina, jotka kuitenkin valitsevat porvarillisen
fantasian vastaisesti eli jättävät valitsematta sen, minkä ”jokainen järkevä
yksilö” ilman muuta valitsisi. Tässä mielessä heitä voi verrata tyyppiin, joka reagoi
rituaaliin kielletyllä tavalla rikkoen näin rituaalin protokollan ja siten
vapaan valinnan illuusion. ”Ideologinen työtön” on juhlien se kaveri, joka
isännän kehotettua: ”Olkaa kuin kotonanne!” alkaa todella olla kuin kotonaan.
Samalla hän paljastaa vastenmielisellä tavalla, ettei kiellettyä ole vain ”kuin
kotona oleminen”, vaan kiellettyä on ennen muuta itse ”kuin kotona olemisen”
kieltämisen kieltäminen. Kaikkihan tietävät, ettei isäntä oikeasti tarkoita,
mitä sanoo; ja juuri sen sanominen, ettei isäntä aidosti tahdo kenenkään olevan
kuin kotonaan, on skandaalimaista. Miksi? Koska se on totta.
Työttömyyteen
liittyvän diskurssin kriittinen tarkastelu edellyttää näin poikkeamista
vasemmistolaisesta valtavirrasta, jossa ”ideologiseen työttömyyteen” kohdistuva
(porvarillinen) moraalinen tuomio periaatteessa hyväksytään (ja kiistetään vain
ilmiön yleistettävyys). Muussa tapauksessa aidosti emansipatorinen
työttömyyspolitiikka tuskin mahdollistuu. Tässä kohtaa ainoa oikea
reagointitapa olisi vastata: ”Vaikka Suomen ja maailman jokainen työtön olisi
täsmälleen teidän tarjoamanne mielikuvan mukainen – siis laiska,
välinpitämätön, kuriton ja sohvalla lojuva syrjäytynyt juoppo – olette silti
yhtä väärässä, sillä tämä viholliskuva on joka tapauksessa moraalinne välttämätön
edellytys, mikä tekee etiikastanne läpikotaisin patologista.”
Palkkatyötä
palvova porvarillinen hyvinvointiyhteiskunta vaatii tuekseen typerän ja
syrjäytyneen tukien väärinkäyttäjän, sillä sen etiikka käy mahdottomaksi,
mikäli paljastetaan (kaikkien tietämä) sietämätön riiston todellisuus ja sen
erottamaton yhteys tuntemamme yhteiskuntajärjestyksen ylläpitämiseen.
Työttömien ei tule hyväksyä tapaa, jolla tukien väärinkäyttöä moralisoidaan,
olipa tuo väärinkäyttö kuinka yleistä tai marginaalista hyvänsä. Muuten he
suostuvat tukemaan fantasiaa, joka alistaa heidät marginaaliin eikä hyväksy
kuin yhdenlaisen ahkeruuden: sen, joka palvelee hyviä tyyppejä oikeuksiensa
perään kyselemättä.
En
halua jäädä työttömäksi yhteiskunnassa, joka ihannoi palkkatyötä. En myöskään halua
elää prioriteettinani palkkatyösuhde tai sellaiseen pääseminen, sillä
palkkatyössä ei ole mitään normaalia ja luonnollista. Vitutukseni on
yhteiskunnallista lajia, se on väliinputoajan vitutusta, henkilökohtaista,
kaunista ja poliittista. Haluan väärällä tavalla, enkä ole valmis kovin
kummoisiin kompromisseihin. En tosin luota itseeni ja vakaumukseeni, vaan koetan
seurata epävarmuutta. Tässä ei ole mitään sankarillista. Tiedostan syvästi ne
ristiriidat ja pakkomielteet, joille jatkuvasti annan myöten; en missään
nimessä ole kapinallinen. Sellaista oikeamielisyyttä olen vanhemmiten alkanut
enemmän ja enemmän vierastaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)