Töitä, töitä, mutta miksi? (Feat. pomot on paskoja)

 
Niin sanotut lapsuuden kesäni loppuivat viisitoistavuotiaana. Aloin seurustella. Vanhempani pakottivat minut kesätöihin. Ensimmäinen työjakso oli vain viiden päivän mittainen, ja uskon, että pakottamisen motiivit olivat jalot.
 
Lukioikäisenä oli yhtäläinen pakko hakea töihin koko kesäksi. En kuitenkaan ”päässyt”, töitä oli lopulta vain kahdeksi viikoksi tai muutamaksi päiväksi, ei koskaan koko kesäksi. Tuolloin aloin jo miettiä, miksi. Miksi oli mentävä töihin, miksen vain voinut ottaa rennosti ja nauttia vapaudesta, joka oli aivan erilaista kuin kouluarki viikonloppuineen?
 
Asiasta tuli sanaharkkaakin. Muistelen, että perustelu oli jotakuinkin tämä: töihin on mentävä, koska töitä joutuisin tekemään koko aikuisikäni, eikä ilman töitä elä. Kesätyöt olivat harjoitusta, siedätyshoitoa, keino oppia ymmärtämään rahan arvo ja niin edelleen.
 
Oppi meni suurimmaksi osaksi hukkaan. En saavuttanut ymmärrystä rahan arvosta enkä etenkään siitä, miksi rahan saamiseksi on luovuttava vapaudesta, ja miksi jokin tietty määrä vapautta vastaa tiettyä määrää rahaa; kuka tai ketkä tästä päättävät ja miksi, ja kuinka toiset voivat pakottaa toiset töihin? Kuinka arvo yleensä syntyy?
 
Inhosin kesätöitä, niiden mekaanista toisteisuutta ja tavatonta pitkäveteisyyttä. Vihasin hierarkiaa ja sitä, että oli muka olemassa työnantaja, joka ei ainoastaan vienyt vapautta ja maksanut liian vähän, vaan jonka kutsumanimi viittasi kiitollisuudenvelkaan. Ikään kuin työssä (jonka tein niin huonosti ja laiskasti kuin kehtasin) ei olisi ollut riittävästi. Minähän se työnantaja olin, pomolle sopii pikemminkin työnottajan nimitys.
 
Vartuin keskellä ”työn murrosta”: minulle opetettiin työtä saatavan menemällä pomon toimistoon ”puku päällä ja lakki kourassa”, ja jokusen vuoden kuluttua tämä oppi alkoi jo näyttää vanhentuneelta. Kun 2010-luvun lopulla hain kirjastoapulaisen työpaikkaa, vaadittiin siihenkin jo esittelyvideo. Tottelevaisuus lakkasi olemasta hyve, kun arvontuotannon kannalta ratkaisevaksi muodostui työntekijän koko persoona.
 
Kieli kulkee vähän kehityksen jäljessä. Työnottajista ei vieläkään puhuta, saati että näitä kutsuttaisiin sielunsyöjiksi, vaikka juuri työntekijän koko fyysis-psyykkinen kokonaisuus puhtaana ja yleisenä kykynä on se, mitä pomot haluavat. Sillä pomot tietävät, ettei arvo synny niinkään tehdyn työn tunneista kuin työntekijän persoonasta ja elämästä, jota nyt pyritään hallitsemaan kokonaisuutena. Jos tehdaskapitalismin kuriyhteisön voi yhtäältä tiivistää amerikkalaiseen kaupunkiin, jossa ostoksia maksetaan suuryrityksen antamilla poleteilla, samalla lailla nykyisen kontrolliyhteisön luonne kiteytyy toimiston työntekijöille lahjoitetuissa älysormuksissa.
 
Työnteosta puhutaan nykyäänkin moraalisena hyveenä, ja kovin harvinaista ei ole ajatella, että viisaus on pikemminkin työn ja kärsimyksen kuin levon ja nautinnon hedelmä. Yhteiskuntamme on ehkä jossain määrin sekoitus vanhaa kuria ja uutta kontrollia. Työhön suhtaudutaan moralistisesti, mutta myös hedonistisesti. Se ei ole pelkkä hyve tai itseisarvo. Kontrollikulttuurissa työ näyttäytyy itsensä toteuttamisen ja luovuuden alueena.
 
En aio pakottaa lastani kesätöihin, sillä en keksi sellaiseen ainuttakaan järjellistä syytä. En myöskään tahdo opettaa hänelle, että on olemassa sellainen olio kuin työnantaja. Mitä olen opettanut?
 
Sen, että elämme luokkayhteiskunnassa, joka karkeasti ottaen jakautuu kahtia. On niitä, jotka kiskovat lisäarvoa tehdystä työstä jättämällä osan työn arvosta maksamatta ja joilla on niin paljon omaisuutta, että he voivat pakottaa ihmiset töihin. Ja on niitä, jotka eivät omista mitään, niin että heidän on pakko myydä omaa työvoimaansa kyetäkseen selviämään hengissä. Tällä tavoin he myös rikastuttavat ensimmäistä luokkaa. Lisäksi olen kertonut, että kahtiajako on vain karkea. On olemassa myös keskiluokka, joka tyypillisesti hyötyy tekemästään työstä juuri sen verran, ettei pidä sitä riistämisenä (vaikka se objektiivisesti onkin sitä). Tämä luokka toimii puskurina alemman työväen ja pomojen välissä. Se puolustaa pomojen oikeuksia kuvitellen, että osa heistä voi itsekin olla joskus pomoja.
 
Nämä ovat kapitalismin alkeet. Joskus myöhemmin opetan hänelle, ettei arvo tosiasiallisesti synny suhteessa tehdyn työn määrään, joten siinäkään mielessä ei ole väliä, kuinka paljon työtä tekee, vaan arvon määräytyminen suhteessa työhön on satunnaista. Ratkaisevaa ei ole yksilön työsuoritus, vaan massan hahmoton, kollektiivinen elämä. Arvo syntyy siellä, ja yksilö on vain hallinnan keino, pomojen tapa kontrolloida arvontuotannon kenttää ja virtauksia kilpailuttamalla yksilöitä toisiaan vastaan. Kilpailuttaminen voi tosin usein osoittautua huonoksi strategiaksi, sillä toisiaan vastaan taistelevat yksilöt uhkaavat arvoa tuottavaa kommunikatiivista massaa. Nykyään pomotkin ovat enemmän tiimi- kuin yksilötyön kannalla. Yksilön paikka on tiimissä, ja tiimin kautta hänen odotetaan sitoutuvan yrityksen arvomaailmaan, joka tiivistettynä kuuluu: tuota voittoa osakkeenomistajille (pomoille).
 
En tiedä, onko minulla oikeasti paljonkaan opetettavaa pojalleni, mutta jos hän ymmärtää kapitalismia edes alkeiden verran, hän ei ainakaan jää yhdeksi niistä helposti huijattavista, joiden käsityksen mukaan arvo syntyy markkinoilla eikä palkkatyö ole pohjimmiltaan objektiivista riistämistä. Koetan kasvattaa häntä palkkatyön jälkeiseen maailmaan, sillä siinä elän itsekin. Työtä tekemällä ei rikastu, joten miksi vaivautua.
 
Tavallaan työtä on toki pakko tehdä, koska yhteiskunta toimii pomojen ehdoilla. Sen olen kuitenkin koettanut opettaa, ettei pomoja tarvitse kunnioittaa eikä heitä kannata ihailla. Mehän emme kuitenkaan tarvitse heitä mihinkään. He taas eivät tule toimeen ilman meitä.
 

Ajattelusta ja itsestäänselvyydestä

Ajattelu on anarkistista. Se ei koskaan palvele vallitsevia valtasuhteita, yhteisöjä, ideologiaa tai identiteettejä – ei silloinkaan, kun sen johtopäätökset näyttävät kulkevan hetken aikaa samansuuntaisesti jonkin yleisesti tunnustetun vallan kanssa. Heti, kun ajattelu kohdistuu yleisesti tunnustettuun, se kieltää sen. Ajattelun outo voima on sen kyvyssä kieltää mikä tahansa.
 
Ajattelu on kollektiivista. Yksilö ei ajattele, kollektiivi ajattelee yksilössä; ei ole olemassa ”omia” ajatuksia, vaan ajatus on aina toisen ajatus. Siksi ajattelussa on läsnä vieraus ja epämukavuus. Ajattelija ei itse päätä, minne ajattelu hänet vie.
 
Ajattelu on halun työtä. Työnä se on annetun kieltämistä, haluna se on totuuden halua. Totuutena ajattelu häiritsee tiedettyä, pysyvää, varmaa ja itsestään selvää. Ajattelun vastakohta ei ole dogmatiikka tai julistus, vaan varmuus ja itsestäänselvyys. Dogmatiikka ja julistus ovat jähmettynyttä tai hetkellisesti pysäytettyä ajattelua, varmuus ja itsestäänselvyys ajatteluun kohdistuva kielto.
 
Ajattelulle ei voi asettaa mitään tehtävää, ajattelu asettaa aina tehtävänsä itse, omassa tilassaan (joka on halun ja vapauden tilaa). Se ei tähtää mihinkään taattuun, vaan avaa epämääräisen vapauden ajan ja avaruuden, joka kykenee muuttamaan olemisen ja haluamisen tapoja. Siksi ajatteleminen on aina poliittista, vaikkei ole olemassa mitään erillistä ajattelun politiikkaa.
 
Itsestäänselvyyden eli annetun voi tunnistaa muun muassa siitä, ettei sitä voi sen enempää uskottavasti kiistää kuin perustellakaan. Itsestäänselvyys on läpinäkymätön. Jokainen yritys perustella itsestäänselvyys vaikuttaa aina jo edellyttävän sen, mikä vasta piti perustella. Siksi itsestäänselvyys on lopulta helppo saattaa kyseenalaiseksi, vaikkei helppous viittaakaan kyseenalaistamisen uskottavuuteen (sillä uskottavuus rakentuu sosiaalisesti, kuten annettuuskin; tämän vuoksi uskottavuus on aina itsestäänselvyyden puolella).
 
Itsestäänselvyys on eräänlainen ajattelun tapahtumista estävä aivosumu. Jos todellisuuden (tai ”kirjoituksen”) tulkitsemisen lähtökohtana on tulkittavan absoluuttinen auktoriteetti (kuten esimerkiksi fundamentalisteilla ”Jumalan sana”), tulkintaan ei voi sisältyä mitään ajattelua, vaan se on pelkkää annetun vastaanottamista.
 
Ajateltava on kiellettävä annettuna. Kristitty voi ajatella Jumalaa vain kyseenalaistaessaan tämän olemisen, uskova ajattelee uskoa vain epäillessään. Siksi ateismi on uskon autenttinen muoto, ja oppilas osoittaa itsenäisyytensä kieltäessään mestarinsa. Kristinuskon historiassa ajattelun kriittinen uusintamisprosessi ilmenee Jumalan hahmossa tapahtuvassa muutoksessa Vanhasta testamentista Uuteen testamenttiin: mustasukkainen heimojumala saa yhä symbolisempia ja abstraktimpia piirteitä, jotka huipentuvat niin kutsutussa negatiivisessa teologiassa.
 
Ajattelua ei tule sekoittaa järkeilyyn. Jälkimmäisessä on kyse annetun piirissä tapahtuvasta loogisesta ja käsitteellisestä sovittelutyöstä, joka, olipa kuinka sofistikoitunutta tahansa, ei tosiasiassa lävistä annettuuden rajoja, vaan enemmän tai vähemmän pyrkii luomaan ja rakentamaan annetun ehdoilla toimivan systeemin. Järkeily pyrkii usein esiintymään ajatteluna kätkeäkseen epäkriittisyytensä ja konformisminsa. Monet filosofiset, teologiset ja yhteiskuntatieteelliset hankkeet vaativat itselleen ajattelun auraa, koska ne puhuvat vallan ja hallinnan näkökulmasta. Ajattelun toiseus muuttuu yhden ja saman jatkumoksi, järkeilyn tuttuudeksi. Anarkia vesittyy veljeilyksi vallan kanssa. Termin haltuunoton väkivalta huolehtii siitä, että järkeily säilyttää kriittisen ajattelun fantasiansa.
 
Yllä kirjoitettu ei pyri esittämään minkäänlaista ajattelun kaavaa, vaan hahmottelee ajattelun väljää luonnetta ja ”metodologiaa” yleisten ennakkoehtojen tasolla. Voi kysyä, onko olemassa ajattelua, joka tukee jotain kuviteltavissa olevaa hanketta. Epäilemättä on olemassa hankkeita, jotka voivat tukea ”ajattelun asiaa” luomalla olosuhteita, joissa ajattelun tapahtuminen mahdollistuu. Ajattelun liike on totuuden liikettä. Siksi ajattelulla ei ole lähetystyötä tai opetuslapsia.
 
  

Visiosta ja luovuudesta

Vision ei pidä olla huone, vaan aukea. Visiolla ei ole seiniä. Se on maisema. Tuulen on annettava puhaltaa, sateen langeta ja virtojen virrata. Visio ei ole dogmatiikkaa tai uskontunnustus, pikemminkin se on vapaudelle raivattu tila, jossa luovuuden edellytysten vaatimat peruselementit tulevat (väärin)tunnistetuiksi prosessin alkuun panevina liikemomentteina. Ne voivat olla mitä vain inspiroivista iskulauseista sävelaiheisiin tai kuvallisiin motiiveihin.
 
Myöhemmin nämä elementit tunnistetaan yhä uusin tavoin, ja osa tunnistamisen tavoista johtaa myös määrittelemään ne uudestaan. Vision tila on jatkuva muutos, vaikka hahmottamisen logiikka vaatiikin näiden ”kiinteiden kappaleiden” havaitsemista; luovien subjektien on toki kyettävä kokemaan olevansa tilassa, eikä tilaa voi hahmottaa ilman maaperän ja kappaleiden metriikkaa.
 
Keskeistä on, ettei noiden ”kappaleiden” luonne missään vaiheessa kirjaudu visioon pysyvänä dogmatiikkana. Jos näin tapahtuu, ajaudutaan ennen pitkää pelkkään määriteltyjen ehtojen vallitessa tapahtuvaan formaaliin sisällöntuotantoon. (Lopputulos on sama, jos visio alkaa tarkoittaa aatetta, jonka välittäjäksi taideteos alistetaan.) Vaikka tällaista sisällöntuotantoa juhlitaan ja palkitaan taiteena (ja sitä tapahtuu paljon), kyse on usein pelkästä kaupallisesta suhdetoiminnasta, jolle taide on muuttunut sisällön nimeksi ja keinoksi erottautua markkinoilla. Visio toimii tässä mediumina, jonka kautta pääoma pyrkii kaappaamaan luovan prosessin, ja vision kautta pääoma on tavoittavinaan luovan prosessin säännönmukaisuudet puhtaina numeraalisina kvantiteetteina.
 
Taiteilijalle visio on tuotannon tapahtumatila. Pääoma pyrkii hallitsemaan ja valtaamaan tuon tilan itselleen. Riistämisen loogisena päätöksenä on taiteilijasubjektin korvattavuus ja kertakäyttöisyys; pääoman fantasia on täydellisesti haltuunotettu visio, luovan tuotannon massamuotoinen syytäminen ikuisesti laajeneville markkinoille. Tuotannon tasolla kohtaamme alihankkijaksi redusoidun taiteilijan, jolta voittajien ja häviäjien hierarkiassa on riistetty vision jatkossa huomiotaloudellisen ”näkyvyyden” ehdoilla määrittyvä yksilöllisyys ja ainutkertaisuus. (Nykyajan käytännön sovellus tästä on influensseri: usein ”taiteilijaksi” identifioituva, oman elämänkokonaisuutensa markkinaehtoistanut subjekti.)
 
On kuitenkin oma kysymyksensä, missä määrin tällainen lopulta on todella, loppuunviedysti, mahdollista. Pääoman kvantisoiva tendenssi – kyky muuttaa heterogeeninen ja vastaan haraava todellisuus homogeeniseksi numeraaliseksi lisäarvoksi –, jonka ylläpitäminen on yksi sen elinehdoista, on jo määritelmällisesti luovan elämän ja todellisuuden vastainen. Jokainen haltuunoton prosessi luo luovuudelle uuden vuotokohdan, sillä haltuunotto on mahdollista vain visioon kohdistuvalla dogmaattisuudella. Ja siellä missä on dogmeja, on dogmit väistävää harhaoppia. Luovuus syntyy vuotokohdissa ja hylkää pääoman. Tämä on pääasiallinen syy sille, miksi kapitalismi voi olla innovatiivista vain epäperäisesti, toisia riistämällä.
 
Pääoman hallitsema luova tila on luultavasti siksi pelkkä fantasia. Siitäkin huolimatta, että aivojemme plastisuus ja luova mukautumiskyky näyttävät toisintuvan kapitalistisen systeemin plastisuutena ja ikuisena, alistumiskykyisenä ja hyödyllisen kekseliäänä joustavuutena, kuva on vajavainen, ennen kuin sisällytämme siihen tuhoisan plastisuuden potentiaalin, radikaalin tottelemattomuuden ja mukautumattomuuden elementin.
 
Luovuus ei ole vain aivojen mukautuvaa joustavuutta ja toimintakyvyn säilymistä muuttuvissa olosuhteissa, se on myös tottelematonta pidättyväisyyttä ja vetäytymistä, joka vie luovuuden hyötyajattelun tuolle puolen. Pääoma pyrkii hallitsemaan ”hyvän” plastisuuden kautta, ”pahan” plastisuuden kieltämällä. Kun joustavuudesta ja mukautumisesta tulee dogmi (ja niin käy väistämättä), syntyy myös vuotokohta, taiteilijasubjekteja ja niiden yhteisöjä, joiden piirissä luova tuotanto omaksuu pääomalle vieraan ja tottelemattoman muodon. Pääoma hylkii tätä säännönmukaisesti tuottamattomuutena, muttei tosiasiallisesti tule toimeen ilman sitä. Siksi pääoma ei pyri hallitsemaan ainoastaan työtämme, vaan myös lepoamme.
 
Luovuus on luontojaan ”hereettistä”, harhaoppista. Vaikka visio on luovuuden tapahtumistila, luovuus ei viime kädessä kunnioita visiossa annettuja rajoja, vaan itse asiassa kiistää niiden annettuuden, vie luovan subjektin epämääräiseen ratkaisuavaruuteen ja uusille poluille sallimatta tämän pysähtyä houkuttelevimmankaan dogmatiikan äärelle. Luovuus kyllä hyödyntää dogmatiikkaa – se tarvitsee joskus ankariakin pidättäytymisen tapoja – mutta se ei koskaan omaksu sitä, ei koskaan varsinaisesti kunnioita sitä. Aivan kuten emme silmälaseja käyttäessämme ala ajatella, että silmälasit itse näkisivät. Kun olemme kylläisiä, meidän tulee polkea dogmatiikkaa välittämättä vähääkään, että se hetki sitten maistui hunajalta suussamme.
 
  

Ex-fundamentalistin kiteytyksiä, osa 2

1
Erään usko-TV:n saarnan otsikkona on ”Tässä ajassa”. Saarna pohtii, kuinka elää kristittynä ”nykyajan pimeyden keskellä”. Se antaa vastauksen, joka kiteyttää uskovan elämän merkityksen (kuten se ”piireissä” käsitetään): kristityn osa on elää valona pimeydessä, viedä eteenpäin viestiä ikuisesta elämästä. Saarna ojentaa vastauksen, joka on tarkoitettu vastaanotettavaksi. Puhujan mukaan idea saarnaan tuli suoraan Jumalalta.
 
2
Ateistinen arroganssi voi luulotella tällaista elämää helpoksi, vetäytyä omaan fantasiaansa uskottelemalla, että valmiiden merkitysten ja auktoriteettien kaipuun raja menee uskonnollisten ”lahkoporukoiden” ja sellaisesta irti sanoutuvien välillä. Ei mene, tämän huomaa jo presidentinvaalien yllä leijuvasta yleisestä lammasmaisesta konformismista ja pitkäpiimäisestä tylsämielisyydestä. Haluamme ”päteviä arvojohtajia”. Meidän mielestämme pätevin arvojohtaja on narsistisen kyynärpäätaktiikan sisäistänyt valkoinen keski-ikäinen mies.
 
3
Helluntailainen saattaa tietenkin kuvitella sekulaarin ateistin elelevän nautintojensekaisessa moraalisessa tyhjyydessä, mutta tämäkin on vain vieraantunutta ylimielisyyttä ja identiteettipolitiikkaa, erottautumisen halua, toisen puolesta tietämistä. Se on myös helppo tapa selittää kotimaisen helluntailiikkeen surkeat kasvunäkymät: ihmisiä ei enää kiinnosta Jumala, koska he nauttivat estottomasti synneistään, ja tämä elämäntapa se kuulkaa vaatii sentään jonkinlaista pidättäytymistä.
 
4
Vastoin yleistä luuloa on hankalampi markkinoida täyttä vapautta kuin vastuuta, syyllisyyttä ja velvollisuuksia. Ei ole ihme, että monet ”tässä ajassa” -aihetta sivuavat saarnat taantuvat enemmän tai vähemmän puheiksi jonkinlaisen yleisen tottelevaisuuden (seurakuntakuri), oikeiden elämäntapojen (rukoileminen, raittius, Raamattu) puolesta. Sama pätee muutettavat muutettuina sekulaariin politiikkaankin. Miten kummassa konservatiivinen oikeisto muuten voisi menestyä kuria, yksilönvastuuta, palkkamalttia ja valtiollisen velkataakan (syyllisyys!) painoa julistamalla? Vapaus on utopiaa, sanotaan, kuri ja tottelevaisuus silkkaa realismia.
 
5
Vanhastaan muistan, kuinka haastavaa pelkän puhtaan armon julistaminen oli useimmille saarnaajille. Läsnä oli jatkuva huoli siitä, että armo saa lauman elämään kuin pellossa, hukuttamaan itsensä nautintoihin ja unohtamaan sen, että kaikki kuuluu Jumalalle, vapauskin. Siksi oli huolehdittava, että kuulijat ymmärtävät armon merkityksen tavalla, joka ei houkuttele tottelemattomuuteen. Helluntaisaarnoille on yhä tänäkin päivänä tyypillistä looginen rakenne, jossa korostetaan, että vaikka kukaan meistä ei voi omilla teoillaan ansaita iankaikkista pelastusta, on kuitenkin ”pelastusvarmuuden” kannalta ensisijaisen tärkeää elää oikein.
 
6
”Oikein eläminen” on tottelevaisuutta ja kuuliaisuutta, usein julkilausumattomien mutta kaikkien sisäpiiriin kuuluvien silmin selvinä ja kiistattomina näyttäytyvien kieltojen, mielipiteiden ja toimintatapojen noudattamista. Omina hellariaikoinani käsitin nämä kiellot ja rajoitukset vapautta turvaavina rajoina, enkä siis ollut varsinaisesti epärehellinen ajatellessani olevani vapaa; vielä vähemmän olin epärehellinen kokiessani itseni vapaaksi.
 
7
Mitä tuolle vapaudelle tapahtui, miksi se muuttui kullatuksi häkiksi?
 
8
Jokin työnsi minut kaltereita vasten. En heti tajunnut mihin olin törmännyt, ymmärrys tuli jäljestä päin ja edellytti pitkiä sisäisiä dialogeja. Vasta vuosia erkaantumisen jälkeen aloin nähdä, kuinka paljossa hengellisessä väkivallassa olin paitsi ollut itse osallisena, myös joutunut suoran ”hengellisen” vallankäytön kohteeksi. Siellä missä Henki liikkui, leijui ainaisena seuralaisena kateus, joka vallankäytön kätkevien rakenteiden vuoksi oli helppo salata itseltäänkin.
 
9
Helluntailaisessa kulttuurissa näen kiintoisan kahtalaisen piirteen. Yhtäältä se tuottaa varhaiskypsiä nuoria, toisaalta suosii monin tavoin kypsymätöntä aikuisuutta. Nuoret kypsyvät nopeasti joutuessaan elämään tiiviissä yhteisössä, jossa on huomioitava toisten (usein hierarkiassa tavalla tai toisella yläpuolella olevien) tunteet ja opeteltava tulemaan toimeen eri ihmisten poikkeavien kemiallisten koostumusten kanssa. Aikuisten kesken kasvu voikin pysähtyä, kun tarjolla on yllättäviä (tai ei-yllättäviä) tapoja kokea ”Hengen” vaikutuksessa oikeutetuksi tehdä ja sanoa asioita, jotka toisissa yhteyksissä on helppo tajuta kateuden ja kontrollinhalun motivoimiksi. Olen myös muutaman kerran törmännyt tilanteisiin, joissa aikuinen ihminen on ”Jumalan tahto” -oletuksen vuoksi ollut suoranaisesti kyvytön tajuamaan omaa moraalista vastuullisuuttaan, ja pari kertaa olen itse ollut tuo ihminen.
 
10
Tiivis yhteisöelämä piti minut nuorena poissa oman ikäluokkani kännisistä sekoiluista ja huuruisista kotibileistä, mutta opetti (jälkikäteen) myös herkkyyttä tunnistaa rajoja ja rajanylityksiä. Jos joku nykyään tulisi kyselemään, ovatko motiivini ”puhtaat” kun esitän kritiikkiä tai esiinnyn bändini kanssa, olisi vaikea asettaa vakavaa naamaa, mutta aikoinani kuulin tällaista usein (tyypillisesti sitä useammin, mitä perustellumpaa kritiikkiä tai paremman keikan olin vetänyt).
 
11
Nuoret (ja vanhemmatkin) hellarit: en missään nimessä kehota teitä jättämään yhteisöänne, mutta jos joku (kuka tahansa) tulee kyselemään motiivienne perään (etenkin loistettuanne), olkaa kriittisiä ja epäileviä, älkääkä antako setien ja tätien talloa rajojenne yli. Olen varma, että olette jo aivan riittävän kuuliaisia. Päinvastoin: ajatelkaa kriittisesti ja vääntäkää nupit kaakkoon. Tiedostakaa, millä tavoin yhteisön sisäiset häpeäntuotantomekanismit toimivat ja nouskaa yhdessä niitä vastaan. Edes viheliäiset sedät eivät voi väittää, ettei helluntailiikkeen tulevaisuus kuuluisi teille. On turha kuunnella mitään kritiikkiä, joka perustuu kateuteen, vallanhimoon ja kuuliaisuuden vaatimuksiin. Ajattelu elää siellä, missä on anarkiaa.
 
12
Seurakunta ei ole demokratia, sanottiin minulle kerran, sanottiinpa kahdestikin. Tahdottiin sanoa: seurakunnan johtajia ei valita vaaleilla, seurakunnan johtaja on Jeesus ja Jumalan asettama vanhimmisto. Vastustin väittämää jo tuolloin, koska pidin demokratiaa hierarkkista rakennetta kristillisempänä vaihtoehtona. Niin, ja inhosin pomoja, olen aina inhonnut. Pomoilta ei pidä mennä muuta kuin rikkomaan ja varastamaan, sanoisin nykyään…
 
13
Ei pidä käsittää väärin. Inhosin pomoja, mutta inhoni omaksui auktoriteettialisteisen ajattelun muodon. Vielä 2010-luvun alussa saarnasin innokkaasti kuuliaisuuden puolesta. Silloin kun pomot ärsyttivät, keskityin olemaan tottelevainen lähinnä Jumalalle. Luin paljon apologetiikkaa ja kristillisteististä analyyttista filosofiaa, josta käsin oli helppo olla kriittinen turhan lahkohenkistä järkeilyä kohtaan: Jumalahan itse kehottaa palvomaan Häntä koko mielellään, siis älyllään, joten inhimillisiä auktoriteetteja kumartamaton kriittinen ajattelu oli pikemminkin hyvästä kuin pahasta.
 
14
Ero nykyiseen on, etten enää usko ajattelun tarvitsevan pysyviä auktoriteetteja. Väliaikaisia ehkä kylläkin, mutta mestarin osa on tulla oppilaansa hylkäämäksi, ja vain näin mestarin opetus osoittaa arvonsa. Näin miellän asianlaidan olevan kristinuskossakin. Alussa oli poly-, sitten karkea eksklusiivinen monoteismi. Halki Raamatun historian monoteismi kypsyy mustasukkaisen heimojumalan tribaalimindsetistä Uuden testamentin abstraktimpaan ja symbolisempaan lähestymistapaan. Jumala muuttuu Sanaksi ja kirjoitukseksi, poissaolevaksi, jonka ei-olemisen jo temppelin repeävä väliverho on paljastanut. Paavalin teologia haastaa olemaan eri mieltä, luomaan uusia tulkintoja ja arvioimaan lähtöjä uusiksi.
 
15
Uhria huutava ja verta janoava lauma on väärässä. Raamatussakin se sai vain uhrin, muttei Jumalaa.
 
 

Juopotellen vallankumoukseen?

Reflektioita ja havaintoja edeltävän tekstin vastaanotosta
 
 
Miedosti provokatiivinen kapitalistista realismia ja vastarintaa käsittelevä tekstini on synnyttänyt mukavasti elämää blogin kommenttiosastolle.
 
Erityisellä antaumuksella on keskitytty tulkitsemaan kohtaa, jossa käytän sairasloman ottamista ja päiväkännejä esimerkkinä mahdollisesta yksilötason arkisesta vastarinnasta kapitalistiselle realismille. Kommenteissa toistuu suoraviivainen luenta, jonka mukaan suosittelen kännäämistä yhteiskunnallisen protestin muotona. Luennan puitteissa tämä luonnollisesti torjutaan epäuskottavana ja epäkypsänä vaihtoehtona.
 
Koska olen jo edellisen jutun kommenttiosiossa vastannut näihin tulkintoihin kattavasti, en toista pointtejani tässä.
 
Kiinnostavaa on kuitenkin, miksi tiukan ja analyyttisen tekstini kokonaisuuden kannalta jokseenkin marginaalinen katkelma kohoaa tällä tavoin kepin nenään. Mikä ajatuksessa, että yksilö voisi juopottelemalla kapinoida systeemiä vastaan, on niin perin juurin häiritsevää?
 
Baarin nurkkapöytien vallankumousfantasiat ovat tietenkin klisee. Juopottelu on kapinaa sosiaalisen viihtymisen muodossa, minkä vuoksi se ei ole kapinaa ollenkaan. On siis tyhmää, naiivia ja puberteettista luulotella kännäämisellä olevan vastavirtaisia poliittisia ulottuvuuksia. Päihteiden väärinkäytön totunnainen konteksti on yksityinen sosiaalinen todellisuus, eikä sillä ole mitään tekemistä julkisen ja poliittisen kanssa. Miksi siis politisoida juopottelua? Aivan.
 
Kysymys siitä, onko juopottelu suotava tapa kapinoida vai ei, on tietenkin tylsä ja epäkiinnostava. Huomattavasti kiehtovampaa on pohtia, miksi tuntuu niin tärkeältä kieltää kännäämisen mahdolliset poliittiset ja kapinalliset ulottuvuudet.
 
Humalan aiheuttama toimintakyvyn aleneminen ja kontrollin heikkeneminen tarkoittavat haahuilevaa vaeltelua kemiallisen aivosumun territorioissa. Tämä on samalla pidättäytymistä poliittisen vallan määrittelemästä ”osallistumisesta” ja toimijuudesta, siis yhteiskunnallisen vallan kannalta katsoen poliittisesti epäkelpoa toimintaa, joka on rajattava yksityisen itseilmaisun ja viihteen piiriin.
 
Liberaalin vallan dogmatiikassa äänestämättä jättäminen nähdään samaan tapaan pikemminkin poliittisesta toiminnasta pidättäytymisenä kuin poliittisena toimintana sinänsä. Äänestämättä jättämistä pidetään epäilyttävänä passiivisuutena, eräänlaisena yhteiskunnallisena degeneroitumisena – liberaali ihannekansalainen on aktiivinen ja toimintakykyinen osallistuja. Jos yhteiskunta on shakkilauta, pelin säännöt muodostavat liberaalin kansalaisen poliittisen ajattelun rajat. Pelilaudan ja sääntöjen symbolisen sfäärin ulkopuolella on vain viihteen ja itsensä toteuttamisen yksityinen ja yksilöllinen todellisuus.
 
Sääntöjen seuraamisesta pidättäytymistä ei siis tule mieltää poliittiseksi teoksi. Pidättäytymisen ja haahuilun politisoimisessa asusteleva vihje vaihtoehtoisista pelisäännöistä on lapsellista anarkiaa. Jos et äänestä, olet laiska ja passiivinen, etkä tiedä, kuinka maailma toimii; jos kapinoit ryyppäämällä, olet epäkypsä hedonisti, jolta puuttuu tervehenkinen ja illuusioton realismi. Politiikka on valmis ja vaihtoehdoton – kuten kapitalismikin. Näin asiat nyt vain ovat ja niiden kanssa on elettävä.
 
Olen lukioikäisestä saakka saanut kuulla olevani epärealistinen haaveilija, joka ei halua tunnustaa ”elämän realiteetteja”. Nykyään suhtaudun tällaiseen vihjailuun kohteliaisuutena.