Aktiivimalli ja kilpailukyky – muutama perustava huomio

Aktiivimallin kaltaiset työllisyyspoliittiset keksinnöt saattavat ensi alkuun tuntua typerysten väsäämiltä. Niiden taustalla on kuitenkin luja ja johdonmukainen dynamiikka. Tuon dynamiikan pohjana on tietty ristiriita, joka kuuluu itse järjestelmän rakenteeseen. Perusväitteeni on, ettei aktiivimalli laajasti ajatellen ole vahingon tai huolimattomuuden tuotos, vaan sen ilmentämä tehottomuus on osa mallin toiminnan logiikkaa. Aktiivimallin tuottanut ideologia ei ole ristiriidassa maamme kansainvälistä kilpailukykyä tai edes innovaatiokehitystä ajavan ideologian kanssa, niin hullulta kuin ajatus saattaa tuntuakin. Koetan selittää, miksi. Ristiriita on olemassa, mutta se ei ole ideologinen, vaan systemaattinen.

Aktiivimalli on yksi esimerkki globaalin kapitalismin paikallisesta ilmenemismuodosta. Se ilmentää myös globaalin pääoman toiminnan vaikutusta hyvinvointivaltioon, jonka olemassaolo on muuttunut preesensistä imperfektiksi. Tämä on tietenkin vain pieni ja näkyvä huippu riiston dynamiikasta, jota Suomikin alkoi tietoisesti seurata viimeistään 1980-luvulla. Aktiivimallin varsinainen tarkoitus on yksinkertainen ja yksiselitteinen. Se on muun muassa keino, jonka avulla pyritään pitämään työn arvo riittävän alhaisena, jotta Suomen kansainvälinen kilpailukyky eli maan houkuttavuus suurpääoman sijoituskohteena säilyisi ja kasvaisi. Lisäksi malli tuo mukanaan valtaa tukevaa moraalista pääomaa, joka työttömälle ilmenee jatkuvana nöyryytyksen kokemuksena. Köyhän ei tule olla ylpeä.

Tunnetusti mallin toimeenpano ei ole lisännyt sellaista työllistymistä, joka turvaisi työläiselle edes välttävän perustoimeentulon. Se ei ole mallin tarkoituskaan. Aktiivimalli hyödyttää ennen muuta ilmaistyövoiman käyttäjiä ja ”rekrytointiin” erikoistuneita yrityksiä, jotka ”työkokeilujen” ja muiden vastaavien eufemismien varjossa voivat lisääntyvissä määrin jatkaa palkattoman työvoiman hyödyntämistä. Aiheen ympärillä leijuva itsepintainen hiljaisuus on paljonpuhuva. Malli ei pyri työttömyyden poistamiseen, sillä työttömyys on rakenteellinen osa toimivaa kapitalismia: työttömyyttä on oltava, jotta työvoiman arvo säilyy työmarkkinoilla riittävän alhaisena. Aktiivimallin on tarkoitus luoda uudet markkinat sijoittajia varten ja näin pyrkiä saamaan työttömyydestä lisäarvoa. Malli on reaktiota yhteen kapitalismin itsensä tuottamista ristiriidoista. Se tarjoaa taudinaiheuttajaa vaivan lääkkeeksi. Taustalla on ikivanha työn ja pääoman antagonismi.

Poikkean hetkeksi sivuteemaan. Tässä vaiheessa elinkeinoelämän edustajat marssittavat näyttämölle niin sanotun kohtaanto-ongelman. Liikemies- ja konsulttijargonilta haiskahtava ilmaisu viittaa työvoiman tarpeeseen aloilla, joilla sitä ei riittävästi ole. Tämä, kuten työttömyys, kuuluu sekin osana kapitalismin toiminnan rakenteeseen. Jatkuva lisäarvon kasvattamiseen tähtäävä tuotantovälineiden kehitys (esim. robotisaatio) ajaa väistämättä siihen, että on aloja, joilla työvoimasta on pulaa. Tämä ei kuitenkaan käy miksikään vasta-argumentiksi väiteltäessä työttömyyden perimmäisistä syistä, sillä kohtaanto-ongelman tuottaa sama ekonomia kuin työttömyydenkin.

Siispä mitä halvempaa on työvoima, sitä suurempi on työvoiman tekemästä (lisä)työstä saatava lisäarvo. Koska palkattoman orjankin on elettävä ja kyettävä uusintamaan itseään työtä varten, näkyvät aktiivimallin vaikutukset yhteiskunnan käsiin räjähtävinä sosiaalimenoina, joiden lisääntyvä leikkaaminen muodostuu yhä pakottavammaksi välttämättömyydeksi, sillä pääoman puolelta leikkaaminen vaarantaisi lisäarvon tuotannon. Se taas vähentäisi kilpailukykyä ja siis maamme houkuttelevuutta sijoituskohteena.

Kohtaanto-ongelma ja muut vastaavanlaiset kapitalismin omaan logiikkaan perustuvat ja sen tuottamat osa-alueet muodostuvat tässä vaiheessa pinnallisten analyysien aihetodisteluiksi siitä, että ongelma on viime kädessä työttömän tai työläisen moraalissa: sosiaaliturvan luksus tekee ihmisestä työtä vieroksuvan pummin. Niinpä on säädettävä lisää aktiivimallin kaltaisia kurinpitopykäliä, joiden sosiaalisilla vaikutuksilla tulevaisuudessa perustellaan yhä kiristyviä ”työllisyystoimenpiteitä”. Päättelyn kehällisyys piilotetaan julkiseen diskurssiin, joka suhtautuu työvoiman puutteeseen ja sen liikatarjontaan kahtena täysin erillisenä ongelmana. Selitys tarjoutuu tässä vaiheessa jo automaattisesti: jos kerran työvoimapula on todellinen, on työttömyyden oltava keinotekoista. Oikeistolle tyypillinen työn muuttaminen abstraktiksi itseisarvoksi on osa kyseenalaistamatonta yhteiskunnallista konsensusta, ja juuri se toimii nyt työttömään palkkaorjaan kohdistuvan sorron oikeuttavana ideologisena merkitsijänä.

Suomen kansainvälisen kilpailukyvyn mahdollinen lisääntyminen ei tule jatkossakaan hyödyttämään sanottavasti köyhiä ja työtätekeviä, vaikka päinvastaista jatkuvasti toistellaan. Rikkaiden pöydistä ei tipu muruja muille kuin rikkaiden perseennuolijoille, eikä aina heillekään. Suomi ei päätä taloudestaan itse, vaan päätökset tehdään toisaalla. Lakien sisältö määräytyy työryhmissä, joiden julkisuudelta piiloon jäävään toimintaan ei nykydemokratian keinoilla ulotuta. Näiden työryhmien kokoonpanoista riippuu, kuka ja ketkä pääsevät vaikuttamaan lakien sisältöihin. Lobbausta tapahtuu paljon, eikä siitä ole olemassa Suomessa mainittavaa lainsäädäntöä. Työryhmissä pääsevät ääneen elinkeinoelämän konsultit, jotka huolehtivat pääoman äänen poliittisesta kantavuudesta.

Kapitalismin hyväksyneen vasemmiston toistuvat vaalilitaniat todistelevat, kuinka julkiseen puoleen ja koulutukseen satsaaminen lisää kilpailukykyämmekin. Tämä on varmasti olennaisilta osin totta. Innovaatioita tarvitaan, jotta lisäarvon tuotanto kiihtyisi, eikä maa, jonka työväestö elää köyhyysrajalla, tuota riittävästi innovaatioita, ellei sen väestömäärä ole hyvin suuri (kuten USA:n). Kapitalismi tarvitsee riistoa ja työttömyyttä, mutta myös jatkuvaa tuotantovälineiden kehitystä, sillä molemmat kasvattavat lisäarvoa. Aktiivimalli on esimerkki pyrkimyksestä turvata olosuhteet, jotka samanaikaisesti ylläpitävät riittävää työttömyyttä ja luovat tarvittavat työmarkkinat.

Yleinen ja oikeansuuntainen ajatus siis on, että jos tahdotaan synnyttää innovaatioille sopivia olosuhteita, on riiston vähennyttävä ja sosiaalisen eriarvoistumiskehityksen muututtava laskusuuntaiseksi; tämän todistaa historiammekin. Mutta jos tahdotaan lisätä maan houkuttelevuutta sijoituskohteena, on riistoa yhtäältä päinvastoin lisättävä (sen todistavat esimerkit globaalin kapitalismin toiminnasta maailmalla). Toisaalta juuri sijoittajien vuoksi innovaatioidenkin määrän olisi samanaikaisesti kasvettava. Olisi siis tuotettava paljon merkittäviä keksintöjä oloissa, joiden kantava realiteetti on työvoiman halpuus. Yksi tapa pyrkiä tähän on lisätä rahoitusta innovaatiohuipulla ja leikata sitä perustasolta. Tuloksena on muun muassa hyväosaisuuden ja köyhyyden periytyminen: vain varakkaiden jälkikasvulle turvataan olosuhteet, jotka mahdollistavat sen lahjakkaimpien edustajien pääsyn huipputason kouluihin. Hyvällä syyllä voi tietysti kysyä, riittääkö väkilukumme tällöin turvaamaan keksintöjen riittävän kvantiteetin, jota markkinoiden houkuttelevuuteen tarvitaan.

Viime kädessä aktiivimalli kaikessa näennäisessä epäjohdonmukaisuudessaan kertoo omaa kieltään usein taustalle jäävästä prosessista, jonka ilmenemisen muotona malli on hyvinkin looginen. Jos aktiivimalli nimittäin on onnistunut luomaan markkinat uusille sijoittajille eli arkisemmin ilmaistuna kasvattanut työttömyydellä tehtävää bisnestä ja parantanut sen olosuhteita, voi helposti nähdä, että mallilla on osansa kilpailukykykehityksessä, vaikkei se työllisyyttä lisääkään.