Näkymätön kirjailija ja osattomuuden siunaukset

Näkymättömyys on kova koulu kirjailijalle. Näkyvyyttähän tarvitaan, jotta ”ura” etenisi. Periferiassa operoivalle taiteilijalle näkyvyys vaikuttaa kuitenkin jonkinlaiselta saavuttamattomalta abstraktiolta ja kehäpäätelmältä: näkyvyyttä saa, jos sitä jo on (kuten apurahojakin saavat ne, jotka ovat niitä jo aiemmin saaneet). Kirjailija, jota media ei noteeraa, jää sivuun kaikesta. Suurinta osaa kirjailijoista media ei noteeraa, eikä tämä porukka liiemmin pidä meteliä itsestään.

Nykyaikana kirjailija voi, tapauksen mukaan, koettaa kehittää ”strategian”, jolla pyrkiä saavuttamaan tätä elintärkeää näkyvyyttä edes vähitellen. Viittaan nyt erityisesti pienkustantamojen proletaareihin, joilla ei ole takanaan isojen lafkojen markkinointikoneistoa; sitä paitsi moni isonkin kustantamon kirjailija joutuu epäilemättä tuntemaan nahoissaan osattomuuden, jonka suosittuihin vakionimikkeisiin keskittyminen auttamatta luo.

Oma ”strategiani” on toistaiseksi ollut silkka tuotteliaisuus. Kun markkinointityöhön ei ole minkäänlaisia resursseja, olemme kustantajani kanssa pyrkineet saavuttamaan paikallista näkyvyyttä julkaisemalla tiheästi, jopa useita kirjoja vuodessa. Kovin toimivaksi tämäkään ei ole osoittautunut, sillä huolimatta kahdeksasta julkaistusta teoksesta vuosien 2016–2019 välisenä aikana median hiljaisuus on ollut sakeaa. HS:n palstoille ei ole ollut asiaa, eikä taida olla vielä pitkään aikaan.

Yksi kirjailijaksi aikovan ikävimpiä toistuvia kokemuksia muodostuu tietenkin kustantamojen hylkykirjeiden tulvasta. Kirjailija-lehdestä luin taannoin artikkelin, jossa muuan tunnettu kustantaja tunnusti avoimesti, ettei käsikirjoituksen loistavuus ole riittävä tai edes välttämätön kriteeri kustannusohjelmaan valikoitumiselle. Etenkin isoilla pajoilla ohjelmat – joiden laatimisessa voittoon tähtäävä kohderyhmäajattelu on nykyisen järjestelmän puitteissa välttämätöntä – lyödään lukkoon hyvissä ajoin. Lisäksi myös jo julkaisemaan päässeet kirjailijat (tuo onnekas alle prosentti) saavat jatkuvasti hylkyjä kustantajilta, joten edes kustannussopimus ei ole tae minkäänlaisesta jatkuvuudesta. Tervetuloa alalle.

Hylkykirjeiden jatkuva vastaanottaminen kasvattaa paksua nahkaa, mutta ainakin omasta kokemuksestani vuosien takaa muistan, kuinka perseestä on odotella kuukausitolkulla vastausta, joka toistuu suunnilleen samanlaisena kustantajasta riippumatta: ”Kiitos lähettämästänne käsikirjoituksesta. Olemme tutustuneet siihen huolella, mutta valitettavasti se ei sovellu kustannusohjelmaamme.” Jos kustantamojen politiikan suuria linjoja ei tässä kohtaa tunne, voi kokemus olla monella tapaa ikävä ja ahdistava. Ainakaan minä en tuolloin, päälle parikymppisenä ja monin tavoin tietämättömänä mutta sitäkin intohimoisempana (hyvä mutta tuhoisa yhdistelmä), niitä tuntenut.

Tosiasia on sekin, että suurin osa kustantamoille lähetetyistä käsikirjoituksista jää julkaisematta silkkaa huonouttaan ja keskeneräisyyttään. Yliopisto-opintojen alkuvaiheessa lukemani Juhani Niemen (ei sukua) tutkimus tiesi kertoa, että merkittävä osa käsikirjoituksista on sukukronikoita ja muistelmia, joilla ei ole sen enempää taiteellista kuin kaupallistakaan arvoa: ne ovat yksinkertaisesti epäkiinnostavaa, julkaisemattomaksi kelpaamatonta omakustannebulkkia, jonka hyllyttäminen on pienimuotoinen kulttuuriteko. Toisaalta nykytilanne on huvittava sikälikin, että samalla kun lukemisen määrä on jatkuvasti laskussa, joutuvat kustantamot hylkäämään yhä useampia käsikirjoituksia; toisin sanoen: mitä vähemmän ihmiset lukevat, sitä enemmän he kirjoittavat.

On helppo nähdä, mihin tämä pitkällä aikavälillä johtaa: yhä huonompaan kirjoittamiseen ja lopulta yhä kehnompiin kirjoihin (joita tuotetaan yhä enemmän ja luetaan aina vain vähemmän). Yhtälö näyttää väistämättömältä, mikäli suuret kustantamot määrittelevät sen, mitä Suomessa luetaan. Kyse ei ole yksinomaan tarjonnan heikkenemisestä, vaan myös lukevan yleisön lisääntyvästä impotenssista. Loistava käsikirjoitus jää yhä useammin julkaisematta vain siitä syystä, ettei sille kyetä löytämään määriteltävää kohderyhmää, ennakoitavissa olevaa otollisten lukijoiden joukkoa.

On helppo nähdä sekin, millä tavoin tämä kaikki vaikuttaa tapoihin, joilla establishmentin (vaikutusvaltaiset kriitikot, suuret kustantajat, suositut taiteilijat) piirissä arvotetaan taidetta. Paljastavana voi pitää Jari Tervon luonnehdintoja siitä, kuinka kirjan on saatava lukija kysymään ”Mitä vittua?” viimeistään toisella sivullaan. Yhä useampi kriitikko korostaa avoimesti teoksen viihdearvoa ja luulottelee näin samalla kritisoivansa taide-eliitin kuvitteellista ja teennäistä, kaikesta vieraantunutta ”avantgardismia”. Hyvä kirja samastuu näin enenevissä määrin teokseen, joka mahdollisimman tarkasti vastaa HS:n kriitikkokunnan ja muun kulttuuriväen tunnustamia taiteellisia hyveitä.

Tässä pelissä teos, joka pyrkii ajattelemaan nuo hyveet uudelleen eli kääntämään kirjallisen teoksen moraalin päälaelleen, jää tyystin perifeeriseksi ilman, että asetelmalla on mitään erityistä tekemistä aktiivisen ja tietoisen hylkimisen tai muunkaan tahallisuuden – saati teoksen ”huonouden” – kanssa. Kyse on lähinnä pienen, mutta vaikutusvaltaisen piirin valtiollisiin ja kulttuurisiin vallan mekanismeihin kytkeytyvästä itseymmärryksestä ja tavasta, jolla se ruokkii suosion, apurahojen ja palkintojen piiriin päässeiden taiteilijoiden käsitystä omasta vallankumouksellisuudestaan.

Aloitteleva ja medialta piiloon jäävä kirjailija saa tuntea näkymättömyytensä nahoissaan eräänlaisena vaikeasti hahmotettavana osattomuutena. Kulttuurisen establishmentin julkilausumattomasta näkökulmasta tarkasteltuna tämä vaikenemisena näyttäytyvä osattomuus palautuu järjestelmän kannalta loogisesti taiteilijan puhtaasti subjektiiviseksi kvaliteetiksi, jonka julmin muoto edustaa eräänlaista kulttuurituotannon uusliberalismia. ”Taiteellinen uusliberalismi” oikeutetaan taiteen ”luonnolliseen” logiikkaan liitetyllä elitismillä, jota romanttisen neron mytologia on ruokkinut 1800-luvulta lähtien ja jota kulttuurituotteiden markkinat ”itseilmaisun itsestäänselvyytenä” siekailematta hyödyntävät.

Kulttuuripiirien vaaliman elitismin – tai taiteen oletetun elitismin yleensä – tuomitseminen on hankalaa, mikäli taide käsitetään jonkinlaista ”massojen demokratiaa” vasten. Jos demokratia ymmärretään ”enemmistön periaatteen” valossa, saadaan aikaiseksi olkiukko, jossa taiteen arvostaja on pakotettu valitsemaan kahden väliltä: joko on tunnustettava taiteen sisäänrakennettu elitismi (eli hyväksyttävä taide lähinnä valistuneen etujoukon harjoittamana toimintana) tai alistettava taide massojen typeryydelle (jolloin enemmistö päättää ”demokraattisesti”, mikä on taidetta).

Olkiukon yllä kuvatusta asetelmasta tekee jo se, että demokratia käsitetään siinä virheellisesti muodossa, jossa ”asiantuntijavaltio” sen määrittelee ja pyrkii tarjoilemaan. Demokratian idea ei tietenkään ole enemmistössä, vaan suhteessa myyttisen kansan suvereniteettiin – ja tämän suhteen perimmäisestä, kiistaa ylläpitävästä vaikutuksesta –, mikä tekee demokratiasta viime kädessä radikaalia ja antagonistista. Taide ei ole sen enempää elitististä kuin ”enemmistön periaatteen” säätelemässä mielessä ”demokraattista”. Radikaalin ja antagonismin ulottuvuutena taiteen voi kyllä ajatella jakavan jotain aidon demokraattisuuden kanssa, mutta silloin on puhuttava pikemminkin määrittelemättömän ”kenen tahansa” kun määritellyn ”enemmistön” viitekehyksessä. Jos demokratian käsittää yhteisöllisen kiistan ulottuvuutena, taide liittyy asiaan antagonismin kautta. Tällöin esimerkiksi onnistuneessa kirjallisessa taideteoksessa on viime kädessä kysymys yhteisöllisen fantasian lävistävästä kriittisestä aktista, jolloin taide myös määritelmän mukaan on jotain, mikä ei kuulu sen enempää massoille kuin niitä kontrolloivalle eliitillekään.

Yhtäältä tämä kaikki tarkoittaa, ettei näkyvyys sittenkään ole kovin olennaista, vaikka näkymättömyys toisinaan tuntuukin erityisen turhauttavalta ja vaikka ”medianäkyvyys” toden totta merkitseekin nykysysteemissä avainta mihin tahansa ”taiteelliseen menestykseen”. Toisaalta näkemyksen kiistattomiin etuihin kuuluu sekin, ettei menestymisellä tarvitse olla mitään erityistä tekemistä ”taiteen pettämisen” kanssa: kyse voi olla onnekkaasta sattumasta, sivutuotteesta – taiteilija voi alkaa menestyä tinkimättömyydestään huolimatta. Oma kysymyksensä on, kuinka toivottavana mittavaa kaupallista menestymistä lopulta voi pitää. Raha tuo monenlaista kiistatonta vapautta, mutta taiteilijan tuotannon kytkeytyminen pääoman lisäarvontuotantoon voi myös viedä vapautta tavalla, jota taiteilija ei kykene ennakoimaan eikä välttämättä edes havaitsemaan. Mikään määrä ”neroutta” ei ratkaise ristiriitaa tai auta näkemään oikein siitä seuraavia ongelmia. Tarvitaan kriittistä diskurssia ja sille altistumista.

Päivänpoliittisia merkintöjä

Koen edelleen laajalle haarovaa tympääntymistä ja kyllästymistä yleisen keskustelukulttuurin, poliittisen diskurssin ja kulttuurin typeryyteen, valtavirtamedian verenhimoiseen porvarillisuuteen sekä oikeistolaisen uutisoinnin halpamaisiin tendensseihin, jotka ruokkivat populismin idioottimaisimpia muotoja.

Nykytilanne poliittisella kentällä näyttäisi tietenkin tällä haavaa tarjoavan jotakin sanottavaa, kun pääministerikin joutuu eroamaan ja journalismin ja oikeisto-opposition tekopyhyys on huipussaan. SDP-johtoisen hallituksen hapuilu Postin jupakassa ei kuitenkaan yllätä modernia kommunistiamme sen enempää kuin tunnu antavan aihetta juuri olankohautusta kummempaan poliittiseen eleeseen.

Pääomapiirien halukkuutta häiritä työmarkkinoita – viittaan nyt työnantajapuolen masinoimaan demarien vituttamiskampanjaan ja neuvottelupöydän yhtenäisiin provokaatioihin – pidän lähinnä tyypillisenä porvarillisena pelinrakentamisena. Ilmeisesti ainakin yksi tavoite onnistui, kun pääministeri kaatui. Ay-liikkeeseen sidottu ja pääoman suhteen mahdotonta kompromissia todeksi elävä SDP haaveilee rauhallisesta työmarkkinatilanteesta ja kasvavasta työllisyydestä, mutta on esimerkiksi palkkatyön muuttuvan rakenteellisen todellisuuden suhteen yhtä jälkijättöinen kuin oikeiston oikeampi siipi. Jos SDP ei maamme kultalusikkajaoston innokkuudella uskokaan talouskuriin, se näkyy toisaalta kuvittelevan, että palkkatyö hyvinvointiyhteiskunnan tuotantosuhteiden järjestyksen ”kovana nimittäjänä” pätee edelleen. Edistyneimmät kapitalistit ja porvarit tietävät jo, ettei asian laita ole näin: siksi huipulla hoetaan latteutta, että ”kapitalismi on rikki” ja se on ”nollattava”. Latteudesta on kyse siksi, ettei kukaan usko koneiston pysähtymiseen muuten kuin teoriassa.

Perussuomalaisten gallupkannatus tuntuu vihjaavan siihen suuntaan, että moni uskoo täälläkin populistiseen ”vaihtoehtoon” ja luottaa samalla siihen, ettei Sipilän hallituksen leikkauspolitiikkaan innosta puhkuen osallistunut vuodekumppani jollain ihmeellisellä tavalla ole ”enää se sama puolue” – ei, vaikka myös oppositioon ajautunut perussuomalaiset oli edelleen valmis sitoutumaan Sipilän hallitusohjelmaan ja jatkamaan samaan malliin kuin ennenkin (alleviivaten näin sinänsä oikein keskusta–kokoomuksen tekopyhyyttä ”arvovalinnoissaan”). Toisaalta, Soinin lähdön jälkeen perussuomalaisten vallitseva imago on muuttunut kiistanalaisen rasistisesta kiistattoman rasistiseksi, joten tavallaan puolue ei enää ole aivan samakaan, jos pyrimme yltiöpäiseen täsmällisyyteen, ja miksemme pyrkisi.

Halla-ahon fiksuus näkyy siinä, ettei hän (esimerkiksi kokoomuksen Orposta poiketen) vaikuta hinkuvan hallitukseen, koska järkimiehenä epäilemättä tajuaa porukkansa parlamentaarisen kypsymättömyyden (ns. poliittisen osaamisen puutteen) ja tietää, ettei rasistisille heitoille ja yksinkertaistuksille perustuva hurmos kannattele siinä vaiheessa, kun olisi alettava tehdä politiikkaa yhteiskunnallisesta visiosta käsin. Jos joiltain, niin perussuomalaisilta sellainen puuttuu. Pääministeripuolueena PS olisi pakotettu kohtaamaan ohkaisen diskurssinsa sovittamattomat antagonismit ja pinnallisten vastakkainasettelujen kuumottavan nollasummapelin. Mutta kenties kuitenkin käy niin, että kansa viimeistään vajaan neljän vuoden kuluttua saa heissä ansaitsemansa johdon.

Minun näkökulmastani katsoen perussuomalaisuudessa on kyse ennen muuta protestin väärästä kanavoimisesta, mutta toisaalta en mielelläni syytä ja yleistä puolueen kannattajia keskimääräistä typerämmäksi tai edes harhaanjohdetummaksi väeksi.  Kuten olen usein huomauttanut, perussuomalainen populismi ja siihen kuuluvat rasistiset äänet kertovat suhteessa liberaaliin vasemmistoon oikeastaan saman kuin epä-älyllinen uusateismi suhteessa länsimaiseen kristinuskoon. Uusateistinen järkeily on tietenkin jokseenkin yhtä idioottimaista kuin fundamentalistinen kreationismikin. Lisäksi se on sivistymätöntä ja simplifioivaa (kuten populistien yhteiskuntadiagnoosit), mutta sitä ymmärtääkseen on ehkä sittenkin kysyttävä, kuka epäonnistui ensin.

Pääministerin vaihtumisessa on tietenkin kyse paitsi median harjoittamasta iänikuisesta demarisyntipukittamisesta­, myös keskustan puoluepolitiikasta, vaikka voikin kysyä, kuinka kaukonäköisenä ”jämäkkyyden osoittamisena” sen toimintaa on syytä pitää; ainakin puolue tällä tavoin houkuttaa enenevissä määrin uskomaan erääseen tunnettuun ja itsepintaiseen hokemaan, jonka mukaan x pettää aina. Saa nähdä, nouseeko kannatus.

Tämä politiikasta tällä erää. Jatkan projektieni parissa (edustava esimerkki alla).

Hajahuomioita typeryydestä, nollaamisesta ja tuntemattomasta

Blogiani seuranneet lienevät huomanneet lievän hiljaiselon merkkejä. Olenkin vaihteeksi keskittynyt varsinaiseen kaunokirjalliseen työhön: kirjoittanut, käynyt läpi tulevien julkaisujen ajankohtia, oikolukenut, keskustellut kustantajan kanssa ja niin edelleen. Tämä heijastuu väistämättä blogiin, ei vähiten siksi, että olen työvirettä ajatellen jättänyt uutisten ja politiikan seuraamisen minimiin.

Toinen syy sille, että pidän taukoa uutisvirrasta, on jo sinänsä lähes banaali. Valtavirtamedian ja keskustelufoorumien käsittämätön yleismaailmallinen typeryys on ikävystyttävämpää (tai ainakin masentavampaa) kuin humalaisten keskimääräinen baarijuttelu; taloudellisen eliitin valtaa pönkittävä verovaroin ja kaupallisesti tuettu media eivät tässä eroa toisistaan juuri muuten kuin siinä, että Yleisradion kaltaisia laitoksia motivoi pääoman kartuttamisen ohella myös hillitön tekopyhyys. Miksi ei motivoisi, kun huomioi joukkoviestinnän ydintehtävän: kuvitteellisen yhteisöllisyyden tuottamisen modernin valtion sepittämiin tarpeisiin.

Näinä yleisen typeryyden kasvun ja bruttokansantuotteen laskun aikoina ei hämmästytä sekään, että globaalin talouseliitin piiristä kuuluu vaatimuksia ”kapitalismin nollaamisesta” ja ”järjestelmän uudelleenrakentamisesta”. Järjestelmän epävakaus ja kriisialttius on ollut tiedossa kauan, mutta valtaapitäviä se huolestuttaa vasta, kun pääomapiireissäkin aletaan tajuta, ettei nykyinen kasautuminen palvele edes heidän etujaan. Kun BKT joka tapauksessa laskee, velkavetoiset finanssimarkkinat ja niiden ajama velkavetoinen kulutus johtaa lopulta myös osinkosaatavien pienenemiseen.

Mitä ”kapitalismin nollaaminen” sitten voisi tarkoittaa? Ainakaan ei yksityisomaisuuden ja suurpääomien kansallistamista, mikä olisi jo kommunismia. Puheet ”nollaamisesta” synnyttävät joka tapauksessa mielikuvan orgaanisesti toimivasta kokonaisuudesta, jonka perusasetukset ovat uusittavissa järjestelmän logiikan vaarantumatta – ikään kuin kyse olisi vain jonkinlaisesta ”formatoinnista” tai ”eheyttämisestä”, ei niinkään koko käyttöjärjestelmän uusimisesta.

Nollaamispuheet ovat täyttä typeryyttä, mikäli niitä ei tulkita radikaalisti; tämä tarkoittaa kuitenkin loogisesti vaihtoehdon todellista tunnustamista ja samalla mahdollisuuden avaamista tuon vaihtoehdon nimeämiselle. Jos vaatimuksen varsinainen sisältö on, että kapitalismi on nollattava, sillä kapitalismi on turvattava, on hankala nähdä, millä perusteella tässä ei ole kysymys vanhakantaisesta hegeliläisestä kehitysoptimismista, Aufhebungista, kumoavasta säilyttämisestä. (Slovenialaisen koulun mukainen – dekonstruktionistiselle kritiikille immuunimpi – tulkinta, jossa synteesi tarkoittaa antiteesiä, edellyttäisi puolestaan kommunismin mahdollisuuden reaalista tunnustamista.)

Olemme epäilemättä tuntemattoman edessä. Kehitysoptimisti tulkitsee tuntemattoman strategisesti: ”suuret vaarat ja suuret mahdollisuudet”. Tällaisen tulkinnan ongelma on sen sisältämässä haltuunottavassa projektiossa, jossa tuntematon asetetaan huomaamattomasti saman talouteen projisoimalla siihen rauhoittava ja valheellinen ”vaarojen ja mahdollisuuksien” tasapaino. Juuri tämä kaksinaisuus toimii tuntemattoman reaalisuuden (joka uhkaa kaikkia identiteettejä ja identiteetin logiikkaa par excellence) neutralisoivana eleenä.

Olen aiemmin sanonut ihmisen olemisen määrittyvän hänen suhteessaan auktoriteettiin ja tuntemattomaan. ”Auktoriteettiuskoista” on tällöin ajattelu, joka pyrkii hallinnoimaan tuntematonta ja neutralisoimaan sen – toisin sanoen palauttamaan eheän Minän ja identiteetin piiriin. Vaara ja mahdollisuus asettuvat ”loogisina” vastakohtina (ikään kuin mahdoton ja mahdollinen); samalla hylätään tuntemattoman radikaali ulottuvuus, mahdottoman rekisteri. Tämä tarkoittaa myös vallankumouksen kategorista kieltämistä: ”uuden tuleminen” on pelkkä tilanteeseen sisältyvien tunnettujen muuttujien uusi yhdistelmä. Tunnetun ”sisimpään” kuuluva (ja sen perustava) ylimäärä kielletään toistuvasti, sillä kielto perustaa auktoriteetin ja takaa järjestyksen.

Massojen pelättävä halu

Postin työntekijöiden työehtosopimuksen huonontamisesta ja siitä seuraavasta lakkoilusta on uutisoitu tiuhaan, samoin Postin toimitusjohtajan Heikki Malisen jättituloista ja kohua seuranneesta jeesustelusta, joka ei ole tuottanut toivottuja PR-vaikutuksia. Samaan aikaan ilmestyneet uutiset Suomen rikkaimman promillen äreästä hybriksestä kiihdyttävät mielialaa kiitettävästi.

Keskiluokkainen ja eliitin oikeuksia vahtiva valtavirtamedia, jonka toimintaa pääoman logiikka porvarillisessa valtiossa ohjaa, käy tässä hyvänä esimerkkinä tuon logiikan antagonismeista. Yhtäältä jatkuva voitontavoittelu ohjaa mediaa seuraamaan ”halun akselia”, joka tiivistyy pelon, kaunan, ja seksin kaltaisissa merkitsijöissä; toisaalta sen olisi arvontuotannon laajassa mielessä pyrittävä turvaamaan ja ylläpitämään olosuhteita, joissa massojen halu säilyttää riittävän atomistisen luonteensa eli pysyy sopivan privaattina, jolloin laajat solidaarisuuden ilmaisut ja niihin mahdollisesti liittyvät järjestäytyneet liikehdinnät jäävät epämääräisen ”kuohunnan” tasolle.

Tämä on olennaisesti jotain, mitä pääoma kykenee kontrolloimaan vain rajatusti, vaikka hallinnan muodot voivat hienovaraisuudessaan olla varsin totalitaarisia; systeemi ei missään tapauksessa ole vakaa, ja tämän estää jo sen logiikkaan kirjautunut epäjatkuvuus, jonka marxilainen traditio tuntee työn ja pääoman ristiriitana. Median tapauksessa epäjatkuvuus ilmenee suhteessa massojen ”halun akseliin”. Yhtäältä sitä on pyrittävä manipuloimaan ja kontrolloimaan, toisaalta sitä voi vain seurata ja siihen voi vain reagoida, sillä pohjimmiltaan massojen halu on median valtaa käyttävien kannalta irrationaalista. Manipulaatio ja kontrolli saattavat onnistua toisinaan siellä ja täällä, mutteivät koko ajan kaikkialla.

”Kuohunnan” virtaussuuntaa voi ohjailla monin tavoin, olennaista on varjella sitä laajamittaiselta solidaarisuudelta ja järjestäytymiseltä. Heittämällä mieleen tulevia keinoja ovat ainakin syntipukittaminen (systeeminen antagonismi heijastetaan yksiin ”kasvoihin”, joiden ympärille ”kuohunta” pyritään kanavoimaan), virheellinen representoiminen (luokkaerojen ja -problematiikan hämärtäminen väärällä terminologialla), ”eettinen” reduktio (palautetaan asetelma ”vastuun ja vallan” kaltaisiin moraalisiin kysymyksiin).

Jos hurskastelua Malisen jättitulojen äärellä voi pitää esimerkkinä syntipukittamisesta, on virheellisestä representaatiosta kyse silloin, kun riistoa kutsutaan esimerkiksi ”sopeuttamistoimenpiteeksi”; ”eettinen” reduktio haiskahtaa nenään, kun viimeksi mainittu yhdistetään ”vastuulliseen” toimintaan. Kaiken taustalla voi tietenkin aistia postpoliittisen sfäärin intohimoiset mieltymykset tapaan, jolla välttämätön ja satunnainen asetetaan. Välttämätöntä ovat kilpailukyvyn ja talouskasvun turvaaminen, satunnaista näiden vaatimien toimenpiteiden edellyttämän riiston rajoittaminen.

Kilpailukyvyn ja talouskasvun kaltaiset käsitteet ovat kaikkea muuta kuin objektiivisia sanan neutraalissa mielessä, sillä kapitalismissa ne kätkevät fetissiensä taakse tuotantosuhteissa vallitsevan yksipuolisen riiston. Työehtosopimuksen huonontaminen tarkoittaa kilpailukyvyn paranemista, mikä puolestaan liittyy talouskasvun turvaamiseen; ja näiden käsitteiden tasolle jääminen tekee helpommaksi ”ison kuvan” eli totaliteetin mielikuvapolitiikan. Kun kilpailukykyyn ja talouskasvuun liittää kansantalouden kaltaisia merkitsijöitä, syntyy erityinen vaikutelma kattavasta yhteisyydestä, jonka tosiasiallinen kielto kätkeytyy itse totaliteetin ekonomiaan: sitä, mikä jää ulkopuolelle, ei ole. Perverssein ja vakaumuksellisin muoto tästä ideologiasta on tilasto.

Kansa ei kuitenkaan ole totaliteetti (kuten mikään ei ole), eikä mikään ”isoon kuvaan” nojautuva poliittinen diskurssi kykene välttämään ulkopuolelle jäävän vaikutuksia, sillä viime kädessähän on kysymys siitä, mikä itsessä – yhteiskunnan sisäisenä ja systeemisenä suhteena – kiistetään ja kätketään. Massojen halu, jota media säädellen seuraa, on sama, jota edustuksellisen demokratian taloudellinen eliitti hallinnoiden pelkää. Ei ole sattumaa, että juuri ne, joiden rikastuminen on pitkälti hyvinvointiyhteiskunnan ansiota, vaativat tänään – uusliberaalin ajattelun mahdollistaessa kapitalismin mieltämisen suoraan eettisenä positiona – sen alasajoa. Mitä kiistattomammin kansa (todellisena, ei-kokonaisena) suljetaan kaiken olennaisen päätöksenteon ulkopuolelle, sitä kauheammaksi ja irrationaalisemmaksi sen tahto käy. Äänestyspäivä – nykyään ainoa demokratiaa tavoitteleva hetki ja tapahtuma, sellaisenakin sirkuksen ympäröimä, epäsuhtaisten taloudellisten voimien määrittelemä, median ahkeran propagandan mustaama – ilmaantuu yhä musertavampana, yhä torjuttavampana mahdollisuutena.

Taloudellinen eliitti valittaa, ettei kansa tiedä omaa parastaan, vaan äänestää järjettömästi ja väärin. Valtamedia, joka toimittajien ja poliitikkojen suulla kutsuu ”vaikuttamaan”, ei ole kiinnostunut demokratiasta muuna kuin fetissinä ja status quon itseonnitteluna; siksi se puhuu äänestämisestä säännöllisesti neljän vuoden välein kuin rituaalista, jota seuraamalla toteutamme kansalaisuuttamme ja sulkeudumme totaliteettiin. Molemmille äänestämistapahtuman demokraattinen ydin on kauhistus, kielletty, inhottava. Se on tuhottava tai fetisoitava. Tuhottava, koska kansa tahtoo väärin; fetisoitava, että kansa tahtoisi oikein. Ettei se huomaisi kehyksiä lumoutuessaan sisällöstä.

Jälkimmäiseen sisältyy edellisen manipulaatioksi jalostunut intressi.

Kommunismi tulee Suomeen

Nimimerkki Veteraani höyrypesee Taloussanomien kommenttipalstalla kansallisen etiikan laskoksia paskankäryisesti. Syytä onkin, sillä Suomeen on tulossa kommunismi, ja oikeiston on koottava riveistään hyökyaallollinen siviilirohkeutta.

”Jos kaikki maailman varallisuus jaettaisiin ihmisten kesken tasan, niin lyhyen ajan kuluttua tilanne olisi palautunut samaan tilaan kuin tänään. 20-80 -sääntö on universaali. Se tarkoittaa, esim. että noin 20% ihmisistä tienaa 80% kaikista tuloista. Sama pätee omistukseen ja moniin muihinkin asioihin. Siitä sopii repiä.”

Samalla palstalla nimimerkki hese kohottaa diskurssin tasoa huomauttamalla rikkaan joutuvan pulittamaan puolen miljoonan autostaan peräti 200 000 euroa autoveroa, kun taas ”[k]öyhä ostaa kolmenkymmenen tuhannen euron arvoisen Wolkkarin ja maksaa siitä autoveroa kolme tonnia”.

Tällä mestarien orkestroimalla melodialla on kontrapunktinsakin: ”jos sinulla on älypuhelin ja tietokone, et ole oikeasti köyhä”. Taidokkaasti soitintaen saa koko satsin pauhaamaan kuin Mahlerin Tuhannen sinfonia, jos kohta autenttisten myötärallattelijoiden aktuaalinen kööri supistuu reaalitodellisuudessa noin kymmeneen. Todellinen lahjakkuus on tietysti aina ollut harvojen etuoikeus.

Sipilän hallituksen työllä ja vaivalla luoma Suur-Suomi uhkaakin nyt suistua kommunisti-Rinteen demokratian vastaisesti – kyllä, oikeistohan voitti vaalitkin (ainakin moraalisesti, minkä kannatusprosenttiyksikköjen lasku toki käänteisesti todistaa) – masinoiman VALTIONVELKAGULAGIN syövereihin. Näissä kuvioissa on selvää, ettei raha pian ole muuta kuin köyhien maksuväline. 117 kansanedustajan enemmistöhallituskoalition olemassaolo koko 55,7 % kannatuksellaan tulee väistämättä olemaan sosialistinen helvetti ja todellinen proletariaatin diktatuuri, jota kenties rohkenee parin vuoden kuluttua julkisesti vastustaa vain lähitulevaisuudessa leiritettävien oppositioedustajien vaarattomin puhuri Sebastian Tynkkynen.

Paljon parjattu sosialismin houreellisen optimistinen ihmiskuva tulee reaalipolitiikassa tuottamaan parhaimmillaankin vain nomenklatuuran julkisivua kiillottavia narkoottisia kättentaputusorgioita. Pahinta on, ettei minkäänlaista verosuunnittelua tunneta. Demarin kädet ehtivät kyllä doksologiselta taputtamiseltaan poikkeamaan rehellisten suuryrittäjien taskuissa, jonne rahat ovat päässeet kasautumaan, kun ihmisoikeuksista piittaamaton lainsäädäntö on jyrännyt terveet sivistysporvarilliset ketjuttamiskäytännöt murusiksi.

Maahanmuuttajat vyöryvät hallitsemattomana massana yli avoimien rajojen nyt, kun vihervasemmistoestablishment pääsee estottomasti propagoimaan sairaalloista yliminäsyyllisyyttään ja valamaan siitä kansallisen hyveen, jonka mietokin kyseenalaistaminen tietää kokonaisten sukukuntien marssittamista Kolymaan – jonka vuokraamisesta naapuri vaatii vain kaistaleen maata käsivarresta plus 10 keskisuurta kaupunkikeskittymää sekä strategisesti merkittävien huoltoteiden ja rataverkon käyttöoikeudet – ”yleisiin töihin” 25 vuodeksi pelkät säilyketölkit jalassa. Hallitsevan eliitin mielestä rangaistus on lähinnä valtion väkivaltakoneiston toimittama laiskahko mikroaggressio, sillä kun asiat suhteutetaan valkoisen heteroeurooppalaisen tekemiin vuosituhantisiin pimeyden töihin, kysymys on puhtaasti hallinnollis-tekninen.

Itse näen asiat valoisasti. Nyt kun kommunismi on viimein saapumassa Suomeen, voi kaltaiseni yhteiskuntakriitikkokin huokaista helpotuksesta. Aktiivimalli perutaan, sillä meillähän sellainen jo on omasta takaa, kuten muuan lukijanikin suvaitsi muistuttaa. Todennäköisesti joudun kirjailijana ensimmäisten mukana leiritettäväksi, mikä kuitenkin on vain hyvä asia, sillä historiahan vahvistaa vakaumukseni työ- ja kuolemanleirijärjestelmästä harvinaislaatuisena innovaatiokeskittymänä, joka työntää nobelisteja kuin liukuhihnalta. Iloisesti käy kivikärryn kiskonta, kun malttamatonna lykkää maailmanluokan proosaa virkeä aivo.