Epäonnistunut liberalismin kritiikki?

 

Joitakin huomioita Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun teoksen Mikä liberalismia vaivaa? kriittisestä vastaanotosta

 
 
 
Marianne Sandelin niittaa Niin & näin -lehden kirja-arvostelussaan Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun viime vuonna ilmestyneen muutoinkin keskustelua herättäneen Mikä liberalismia vaivaa? -kirjan jokseenkin totaalisesti. Sandelin muun muassa toteaa alkajaisiksi, ettei Lahtisen ja Purokurun esitys ole mikään ”vakavasti otettava teos liberalismista”. Sandelinin mukaan
 

[t]eoksen suurin ongelma on, että Purokuru ja Lahtinen hyökkäävät siinä sellaista aatteellista traditiota vastaan, jota [sic] he eivät kaikesta päätellen tunne juuri lainkaan. Sen sijaan, että kirjoittajat olisivat perehtyneet liberalismiin ja liberalistisiin ajattelijoihin itse, teos perustuu sellaisiin latteisiin ennakkoluuloihin, jotka he ovat suoraan omaksuneet niistä harvoista toisen käden lähteistä, joihin teoksessaan viittaavat. 

 
Tästä käynnistyy asiantuntijan murskakritiikki, jonka on täytynyt olla kirjan tekijäkaksikolle epämukavaa luettavaa. Sandelin moittii teoksen tapaa käsitellä liberalismia ”kaiken kattavana, nyanssittomana abstraktiona vailla hienojakoisuutta tai konkretiaa” ja valittaa tekijöiden näkevän liberalismin tarkoitushakuisesti ”salaliittona, ideologiana, jonka tarkoituksena on ollut alusta saakka vain ’pääomien, markkinoiden ja valtasuhteiden turvaaminen’”.
 
Itse tutustuin Lahtisen ja Purokurun kirjaan viime vuoden puolella. Provosoiva ja mutkia oikova ote ei minua häirinnyt: mielsin tyylilajin poliittiseksi esseeksi, tietoiseksi interventioksi, joka karttoi asialliseen neutraaliuteen pyrkivää yliopistodiskurssia suoranaisena aikalaisoireena. En lukenut kirjaa faktapohjaisena esityksenä liberalismista, vaan diagnostisena, polveilevana Zeitgeistin kritiikkinä ja ruumiinavauksena.
 
Sandelin osoittaa kirjoittajien akateemiset synnit kohta kohdalta kuin ylipainoisen ihmisen elintapoja syynäävä lääkäri ruumiinnormia vastaan kapinoivat syömis- ja liikuntatottumukset: Hobbes- ja Locke-luennat todetaan tarkoitushakuisiksi ja riittämättömiksi; käsitteiden hallintaa moititaan vajavaiseksi; ja ”väärinymmärrys, kärjistys, ristiriitaisuus ja virheellisyys” ovat termejä, jotka ”kuvastavat kirjaa yleisemminkin”.
 
Kuten muuan ystäväni totesi: vaikka kritiikin lopussa annostellaan muutama laiska kehukin, on vaikutelma jotakuinkin murskaava. ”Mahtaakohan Lahtisen ja Purokurun podcastiin tulla haavojenpaikkailujakso”, samainen ystäväni arvuutteli. Mikään ei liene älykölle yhtä piinallista kuin tulla yllätetyksi housut kintuissa mustavalkoisesta tai kaavamaisesta ajattelusta: poliittisesta naiiviudesta ja tarkoitushakuisista kärjistyksistä, joiden taustalla on ylimalkainen ja puutteellinen perehtyneisyys.
 
Sandelinin pitkälti yliopistodiskurssiin nojaavaa oppinutta ja kaikin tavoin valistavaa kritiikkiä lukiessa tulee kuitenkin mieleen, että vaikka arvostelija epäilemättä on merkillepantavankin oikeassa kirjoittajakaksikon ajattelun syntien osoittamisessa, hänen luentansa asettuu kummallisella tavalla juuri sille oireen jatkumolle, jota Lahtinen ja Purokuru provokaatiollaan jäsentävät. Tarttuessaan asiantuntijan kohtalokkaalla tarkkuudella ja akateemisella vainulla kirjan ongelmakohtiin Sandelinin luenta vaikuttaa sittenkin ampuvan maalin ohi tavalla, jota ei yliopistodiskurssin modernin valta-aseman vuoksi ole aivan helppo hahmottaa, saati artikuloida.
 
Sandelin on toki asiantuntijana aivan liian näppärä altistaakseen itseään ilmeisimmälle mahdolliselle eli kirjan tekstilajin ja valitun luennan suhdetta koskevalle vastakritiikille. Hän puuttuu teoksen aatehistoriallisiin ja historiantulkinnallisiin ongelmakohtiin ja jättää kirjan poliittisen, tilanteeseen sitoutuneen ”patologisen” ulottuvuuden vähälle käsittelylle. Mikä liberalismia vaivaa? ei Sandelinille ole rento ja provokatiivisuudellaan tykittävä, uuden ajattelun suuntaan etsiytyvä poliittinen diagnoosi, vaan puolueellinen, tarkoitushakuinen ja käsittelemänsä ilmiön reaalisen monitasoisuuden yksiulotteiseksi monoliitiksi kompressoiva esitys, jonka ongelmallisuus kiteytyy luonnehdinnassa ”ei vakavasti otettava”.
 
Lahtinen ja Purokuru eivät minun luennassani pyri niinkään esittelemään liberalismiksi kutsuttua aatteellista ja ideologista traditiota (kaikessa suunnattomassa monikerroksisuudessaan) kuin hysterisoimaan Zeitgeistin (ajan hengen) sulavuudeksi naamioituneessa liukkaudessaan. On tietenkin aatehistoriallisesti epäilyttävää nimetä tämä liukkaus liberalismiksi, mikä tekee asiantuntijapuheelle helpoksi puuttua tutkijamaisella arvovallallaan tekijäkaksikon kiistattomiin akateemisiin synteihin. ”Esimerkiksi sosiaaliliberalismia teoksessa ei käsitellä ollenkaan”, kirjoittaa Sandelin, ”[vaan p]äinvastoin he olettavat jonkinlaisen monoliittisen liberalismin hengen, jonka katsovat olevan läpitunkeva voima kaikkialla niin läntisen maailman yhteiskunnissa, instituutioissa kuin historiassa.”
 
Kuka viitsiikään olla eri mieltä Sandelinin osoittaessa kerta toisensa jälkeen, kuinka liberalismi ei ole mitään monoliittista, kaiken läpi tunkeutuvaa henkeä tai suuri yksityisomaisuutta ja valtasuhteita suojeleva salaliitto, vaan moniaineksinen, heterogeeninen ja ristikkäisiä virtauksia sisäänsä imenyt traditioiden ja ideoiden kamppailu… jota sopii käsitellä ”vakavasti” ja adekvaatisti, historialliset kontekstit ja taustakeskustelut huomioiden, jotta vältyttäisiin kaikenlaisilta ”absurdeilta tuomioilta”.
 
Voi kuitenkin kysyä: Eikö Lahtisen ja Purokurun kirjan keskeinen ansio liitykin juuri tähän epäasiallisuuteen ja sen välinpitämättömyyttä huokuvaan kykyyn sysätä sisällön tosiasiallinen rikkaus paikaltaan – ja jättää se ulosteen tavoin luontoon maatumaan? Mikä liberalismia vaivaa? ei piittaa ”liberalismin lahjasta” – sen rikkaasta, valistuksellisesta, kiistelevästä todellisuudesta, joka on ”enemmän kuin osiensa summa” – vaan esittelee lukijalleen törkeän negaation: tunnistamattomaksi mukiloidun liberalismin, joka näyttäytyy kapitalismin kanssa liittoutuneena liukkaana valtapelinä ja mestarointina. Ei ole kyse siitä, mitä liberalismi ”oikeasti” on, vaan siitä, mitä liberalismi on oireena.

 
Sandelinia mukaillen tätä historiallisista ja diskursiivisista konteksteistaan irrotettua omapäistä luomusta ei kuitenkaan sovi nimittää liberalismiksi. Mikä ikinä onkin se ilmiö tai todellisuus, jota Lahtinen ja Purokuru diagnosoivat, se ei ole liberalismia eikä kykene lausumaan totuutta siitä. Vakavasti otettavuus ei voi tarkoittaa vähempää kuin oikeaksi todetun tiedon rekisterin huomioimista, jolloin väistämätön johtopäätös näyttää olevan, etteivät Lahtinen ja Purokuru ”halutessaan ymmärtää mennyttä filosofiaa” onnettomasti ”nykyajan standardeista käsin” kykene muihin kuin ”anakronistisiin ja vääristyneisiin tulkintoihin”.­­
 
Kiinnostavin ulottuvuus Sandelinin kritiikissä on tietenkin asiantuntijan arvovaltaan liittyvä vallankäyttö, jota paradoksaalisesti voisi luonnehtia tiedon taakse kätkeytyväksi ilmeisyydeksi. Kumoamalla Lahtisen ja Purokurun teoksen tiedollisen arvon eli ”vakavasti otettavuuden” – osoittamalla heidän tulkintansa anakronistisuuden, yksipuolisuuden ja puutteellisen kontekstuaalisen tuntemuksen tuottaman virheellisen ymmärryksen – Sandelin kykenee samalla todistamaan, ettei Mikä liberalismia vaivaa? täytä asiantuntijavallan määrittelemien poliittisten kehysten asettamaa vähimmäismittaa. Näin Mikä liberalismia vaivaa? on kyllä hauska ja letkeä kirja, muttei sittenkään mitään vakavasti otettavaa, vaikka onkin ”ajatuksia herättävä”.
 
Mikä liberalismia sitten ikinä vaivaakin, näyttää Sandelinin kritiikin johtopäätösten perusteella olevan ilmeistä, että oireet ja tauti ovat paikannettavissa vain oikea(nlaise)lla asiantuntijuudella eli yliopistodiskurssin tiedonintressin kautta saavutettavalla, kaikista patologisista sisällöistä riisutulla, mahdollisimman puolueettomasti organisoidulla analyysilla. Tällaisen analyysin lopputulos määräytyy yliopistodiskurssin oman haltuunoton logiikan mukaisesti tuottaen ja uusintaen todellisuutemme loputonta monisyisyyttä ja rikkautta, kamppailevien tulkintojen totaliteettia ja sen rauhoittavaa multiversumia, jossa ainoa hyve on jatkuva lisää tietämisen halu.
 
Lahtinen ja Purokuru vaikuttavat tässä valossa naurettavilta ja fanaattisilta hysteerikoilta. Juuri tätä (tiedon) valoa olisi kuitenkin pohdittava tarkemmin: alettava kysyä, minkä Lahtisen ja Purokurun teos saattaa liikkeeseen ja mikä on käsillä olevan kriittisen keskustelun varsinainen panos. Voin paljastaa, ettei kyse ole tiedosta…
 

Lukijan pyynnöstä 3: Slavoj Žižek vs. Jordan Peterson

”These are the questions Zizek should have asked Peterson. But he seems too sad and broken to try anymore.”

Benjamin Studebaker, ”How Žižek Should Have Replied to Jordan Peterson”

Eliran Bar-Elin ja Stefanos Roimpasin artikkeli analysoi Slavoj Žižekin ja Jordan Petersonin debattia lacanilaisesta näkökulmasta ja osoittaa, ettei Žižekin välinpitämätön suhtautuminen Petersonin hutiloituun marxismikritiikkiin ollut sattumanvaraista. Kirjoittajat huomauttavat sen, ”minkä monet mieltävät puuttuvaksi, nimittäin Petersonin väitteiden rakenteellisen kumoamisen”, olevan ”sellaisenaan debatin todellisten rajojen demonstraatio”. Tämä demonstraatio tapahtuu yksinkertaisesti ”Žižekin subjektiivisen position kautta”.

Kirjoittajat nostavat esiin Alain Badioun erottelun monstraation ja de-monstraation välillä. He vertaavat debattia kahden ystävän ja yhden hullun asetelmaan, jossa hullu alkaa yhtäkkiä mölistä järjettömyyksiään toiselle ystävyksistä. Monstraatiota olisi tässä yhteydessä sen selittäminen, ”miksi hullun äänet eivät vastaa mitään lingvistisiä yksikköjä ja ovat siten merkityksettömiä”. Molemmat ystävykset tietävät tämän: ”saman symbolisen tilan oletettu tieto tai järjestys (tässä tapauksessa kieli) on jo [toisen] jakamaa [shared by him/her]. Hullun ääntelyn ja kielen sanojen ei-vastaavuuden paljastaminen olisi sinänsä merkityksetön akti.

Petersonin ”10 kohdan marxismikritiikkiä” (josta on kyllä ehditty suorittaa jo oma monstraationsakin) voi siis pitää esimerkkinä yliopistodiskurssin päättömästä performanssista, jossa ”asetetaan oletetun objektiiviset faktat ilman subjektiivista väliintuloa”. Žižekin ei tarvitse esitellä omaa ”marxismin malliaan” osoittaakseen Petersonin tiedollisen inkonsistenssin; päinvastoin ”mallien yhteenotto asettaisi debatin kokonaan symbolisen alueelle”, sillä se, mikä varsinaisesti vastustaa symbolisaatiota, ”tulee yhä tuollaisessa yhteenotossa torjutuksi”.

Bar-Elin ja Roimpasin mukaan Žižekin esitys jäi ”traditionaalisesta akateemisesta performanssista” niin kauaksi kuin mahdollista.  Žižek toisin sanoen kieltäytyi ilmaantumasta täytteeksi siihen aukkoon, jonka Peterson esityksellään artikuloi, ”subjektiksi jonka oletetaan tietävän”, ja joka tämän tehtävän täyttäessään olisi ainoastaan pönkittänyt Petersonin esiin marssittamaa yliopistodiskurssia antamalla tyhjentävän 10 kohdan esityksen siitä, mikä vastapuolen kritiikissä meni pieleen. Žižek ei siis olettanut, ettei yleisö tiedä. Hän ei tarjonnut omaa faktuaalista malliaan vastaukseksi Petersonille, vaan ”vastusti kiusausta monstroida malliaan ja de-monstroi näin Petersonin rajoitukset”.

Žižekin voi näin sanoa kieltäytyvän Petersonin tyrkyttämästä epistemologisesta pelistä ja sen sääntöjen noudattamisesta. Petersonin marxismiasiantuntijuus (kuten suuri osa hänen ajatteluaan) on vitsi, eikä Žižekin tarvitse selittää sitä auki (muuten katoaisi koko homman hauskuus, kuten tietää jokainen ”vitsianalyysiin” perehtynyt). Samalla Žižekin ja Petersonin debatti osoittaa laajemmin anglosaksisen yliopistotyylin väittelyiden torjuttuun, nimittäin varsinaisen ajattelun puutteeseen. Yliopistodebatti on epistemologista peliä, johon osallistumisen hinta maksetaan tiedon valuutassa: tiedoksi naamioituneena ei-tietona ja ajattelun virkaa toimittavana ei-ajatteluna.

Yliopistodiskurssin kiistäminen tai purkaminen sillä itsellään edellyttää pelin sääntöjen seuraamista, mikä edelleen kätkee sen tosiasian, että tälläkin tiedolla on mestarinsa, joka ammentaa nautintonsa Toisen (”tietämättömän” yleisön, opiskelijan, työläisen etc.) passivoivasta asettamisesta kohteekseen. Lopputuloksena on yliopistodiskurssin voimistuminen entisestään. Ainoa kriittisen väliintulon toimiva muoto on osoittaa tiedollisen kentän jakautuneisuus hysterisoimalla se, ja juuri niin Žižek Bar-Elin ja Roimpasinkin mukaan tekee.

Ensimmäisenä on kumottava performatiivisesti yliopistodebattia strukturoivat säännöt, ja tässä Žižek onnistuu. Samalla debatin on epäonnistuttava debattina. Petersonin tiedollinen status tai paikka hysterisoituu, mikä ilmenee muun muassa hänen subjektiivisena ”liikehdintänään” kohti samanmielisyyttä Žižekin kanssa. (Näin perusneurootikko tyypillisesti toimii, aina samastumisprosessiin pyrkien.) Žižek siis ikään kuin kysyy Petersonin tiedon mestarilta, miksi hän (”Žižek marxilaisena”) on sellainen kuin mestari väittää hänen olevan. Tämä kysyminen tapahtuu hysteerikon paikalta; siten Žižek debattiin osallistuvana subjektina on aina jo jotain diskurssin vaikutuksesta pudonnutta, sillä asettuessaan itse kysyjän paikalle hysteerikko ei enää ”tiedä”, missä tai kuka on. Debatissa tämä näkyy esimerkiksi Žižekin subjektiivisen demonstraation ”kyvyttömyytenä” seurata formaalin debatin protokollaa niin muodossa kuin sisällössä.

Tässä mielessä ne, jotka kritisoivat Žižekiä asian ohi puhumisesta, ampuvat itse maalin ohi. Jos harjoittaa lacanilaista ideologiakritiikkiä, kuten Žižek tekee, vaaditaan muutakin kuin uusi sisältö vanhassa muodossa – muussa tapauksessa sisältö jää pelkäksi fetissiksi, ja juuri fetisistisestä vaihdosta on suurimmassa osassa oikeaoppista yliopistodebatointia kysymys. Peterson olisi tietysti hävinnyt kelle tahansa Marx-asiantuntijalle, ja tätä ilmeisesti toivottiinkin. Žižek kuitenkin osoitti olevansa aito ajattelija, kun ei tästä toiveesta vähääkään piitannut.