Epäonnistunut liberalismin kritiikki?

 

Joitakin huomioita Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun teoksen Mikä liberalismia vaivaa? kriittisestä vastaanotosta

 
 
 
Marianne Sandelin niittaa Niin & näin -lehden kirja-arvostelussaan Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun viime vuonna ilmestyneen muutoinkin keskustelua herättäneen Mikä liberalismia vaivaa? -kirjan jokseenkin totaalisesti. Sandelin muun muassa toteaa alkajaisiksi, ettei Lahtisen ja Purokurun esitys ole mikään ”vakavasti otettava teos liberalismista”. Sandelinin mukaan
 

[t]eoksen suurin ongelma on, että Purokuru ja Lahtinen hyökkäävät siinä sellaista aatteellista traditiota vastaan, jota [sic] he eivät kaikesta päätellen tunne juuri lainkaan. Sen sijaan, että kirjoittajat olisivat perehtyneet liberalismiin ja liberalistisiin ajattelijoihin itse, teos perustuu sellaisiin latteisiin ennakkoluuloihin, jotka he ovat suoraan omaksuneet niistä harvoista toisen käden lähteistä, joihin teoksessaan viittaavat. 

 
Tästä käynnistyy asiantuntijan murskakritiikki, jonka on täytynyt olla kirjan tekijäkaksikolle epämukavaa luettavaa. Sandelin moittii teoksen tapaa käsitellä liberalismia ”kaiken kattavana, nyanssittomana abstraktiona vailla hienojakoisuutta tai konkretiaa” ja valittaa tekijöiden näkevän liberalismin tarkoitushakuisesti ”salaliittona, ideologiana, jonka tarkoituksena on ollut alusta saakka vain ’pääomien, markkinoiden ja valtasuhteiden turvaaminen’”.
 
Itse tutustuin Lahtisen ja Purokurun kirjaan viime vuoden puolella. Provosoiva ja mutkia oikova ote ei minua häirinnyt: mielsin tyylilajin poliittiseksi esseeksi, tietoiseksi interventioksi, joka karttoi asialliseen neutraaliuteen pyrkivää yliopistodiskurssia suoranaisena aikalaisoireena. En lukenut kirjaa faktapohjaisena esityksenä liberalismista, vaan diagnostisena, polveilevana Zeitgeistin kritiikkinä ja ruumiinavauksena.
 
Sandelin osoittaa kirjoittajien akateemiset synnit kohta kohdalta kuin ylipainoisen ihmisen elintapoja syynäävä lääkäri ruumiinnormia vastaan kapinoivat syömis- ja liikuntatottumukset: Hobbes- ja Locke-luennat todetaan tarkoitushakuisiksi ja riittämättömiksi; käsitteiden hallintaa moititaan vajavaiseksi; ja ”väärinymmärrys, kärjistys, ristiriitaisuus ja virheellisyys” ovat termejä, jotka ”kuvastavat kirjaa yleisemminkin”.
 
Kuten muuan ystäväni totesi: vaikka kritiikin lopussa annostellaan muutama laiska kehukin, on vaikutelma jotakuinkin murskaava. ”Mahtaakohan Lahtisen ja Purokurun podcastiin tulla haavojenpaikkailujakso”, samainen ystäväni arvuutteli. Mikään ei liene älykölle yhtä piinallista kuin tulla yllätetyksi housut kintuissa mustavalkoisesta tai kaavamaisesta ajattelusta: poliittisesta naiiviudesta ja tarkoitushakuisista kärjistyksistä, joiden taustalla on ylimalkainen ja puutteellinen perehtyneisyys.
 
Sandelinin pitkälti yliopistodiskurssiin nojaavaa oppinutta ja kaikin tavoin valistavaa kritiikkiä lukiessa tulee kuitenkin mieleen, että vaikka arvostelija epäilemättä on merkillepantavankin oikeassa kirjoittajakaksikon ajattelun syntien osoittamisessa, hänen luentansa asettuu kummallisella tavalla juuri sille oireen jatkumolle, jota Lahtinen ja Purokuru provokaatiollaan jäsentävät. Tarttuessaan asiantuntijan kohtalokkaalla tarkkuudella ja akateemisella vainulla kirjan ongelmakohtiin Sandelinin luenta vaikuttaa sittenkin ampuvan maalin ohi tavalla, jota ei yliopistodiskurssin modernin valta-aseman vuoksi ole aivan helppo hahmottaa, saati artikuloida.
 
Sandelin on toki asiantuntijana aivan liian näppärä altistaakseen itseään ilmeisimmälle mahdolliselle eli kirjan tekstilajin ja valitun luennan suhdetta koskevalle vastakritiikille. Hän puuttuu teoksen aatehistoriallisiin ja historiantulkinnallisiin ongelmakohtiin ja jättää kirjan poliittisen, tilanteeseen sitoutuneen ”patologisen” ulottuvuuden vähälle käsittelylle. Mikä liberalismia vaivaa? ei Sandelinille ole rento ja provokatiivisuudellaan tykittävä, uuden ajattelun suuntaan etsiytyvä poliittinen diagnoosi, vaan puolueellinen, tarkoitushakuinen ja käsittelemänsä ilmiön reaalisen monitasoisuuden yksiulotteiseksi monoliitiksi kompressoiva esitys, jonka ongelmallisuus kiteytyy luonnehdinnassa ”ei vakavasti otettava”.
 
Lahtinen ja Purokuru eivät minun luennassani pyri niinkään esittelemään liberalismiksi kutsuttua aatteellista ja ideologista traditiota (kaikessa suunnattomassa monikerroksisuudessaan) kuin hysterisoimaan Zeitgeistin (ajan hengen) sulavuudeksi naamioituneessa liukkaudessaan. On tietenkin aatehistoriallisesti epäilyttävää nimetä tämä liukkaus liberalismiksi, mikä tekee asiantuntijapuheelle helpoksi puuttua tutkijamaisella arvovallallaan tekijäkaksikon kiistattomiin akateemisiin synteihin. ”Esimerkiksi sosiaaliliberalismia teoksessa ei käsitellä ollenkaan”, kirjoittaa Sandelin, ”[vaan p]äinvastoin he olettavat jonkinlaisen monoliittisen liberalismin hengen, jonka katsovat olevan läpitunkeva voima kaikkialla niin läntisen maailman yhteiskunnissa, instituutioissa kuin historiassa.”
 
Kuka viitsiikään olla eri mieltä Sandelinin osoittaessa kerta toisensa jälkeen, kuinka liberalismi ei ole mitään monoliittista, kaiken läpi tunkeutuvaa henkeä tai suuri yksityisomaisuutta ja valtasuhteita suojeleva salaliitto, vaan moniaineksinen, heterogeeninen ja ristikkäisiä virtauksia sisäänsä imenyt traditioiden ja ideoiden kamppailu… jota sopii käsitellä ”vakavasti” ja adekvaatisti, historialliset kontekstit ja taustakeskustelut huomioiden, jotta vältyttäisiin kaikenlaisilta ”absurdeilta tuomioilta”.
 
Voi kuitenkin kysyä: Eikö Lahtisen ja Purokurun kirjan keskeinen ansio liitykin juuri tähän epäasiallisuuteen ja sen välinpitämättömyyttä huokuvaan kykyyn sysätä sisällön tosiasiallinen rikkaus paikaltaan – ja jättää se ulosteen tavoin luontoon maatumaan? Mikä liberalismia vaivaa? ei piittaa ”liberalismin lahjasta” – sen rikkaasta, valistuksellisesta, kiistelevästä todellisuudesta, joka on ”enemmän kuin osiensa summa” – vaan esittelee lukijalleen törkeän negaation: tunnistamattomaksi mukiloidun liberalismin, joka näyttäytyy kapitalismin kanssa liittoutuneena liukkaana valtapelinä ja mestarointina. Ei ole kyse siitä, mitä liberalismi ”oikeasti” on, vaan siitä, mitä liberalismi on oireena.

 
Sandelinia mukaillen tätä historiallisista ja diskursiivisista konteksteistaan irrotettua omapäistä luomusta ei kuitenkaan sovi nimittää liberalismiksi. Mikä ikinä onkin se ilmiö tai todellisuus, jota Lahtinen ja Purokuru diagnosoivat, se ei ole liberalismia eikä kykene lausumaan totuutta siitä. Vakavasti otettavuus ei voi tarkoittaa vähempää kuin oikeaksi todetun tiedon rekisterin huomioimista, jolloin väistämätön johtopäätös näyttää olevan, etteivät Lahtinen ja Purokuru ”halutessaan ymmärtää mennyttä filosofiaa” onnettomasti ”nykyajan standardeista käsin” kykene muihin kuin ”anakronistisiin ja vääristyneisiin tulkintoihin”.­­
 
Kiinnostavin ulottuvuus Sandelinin kritiikissä on tietenkin asiantuntijan arvovaltaan liittyvä vallankäyttö, jota paradoksaalisesti voisi luonnehtia tiedon taakse kätkeytyväksi ilmeisyydeksi. Kumoamalla Lahtisen ja Purokurun teoksen tiedollisen arvon eli ”vakavasti otettavuuden” – osoittamalla heidän tulkintansa anakronistisuuden, yksipuolisuuden ja puutteellisen kontekstuaalisen tuntemuksen tuottaman virheellisen ymmärryksen – Sandelin kykenee samalla todistamaan, ettei Mikä liberalismia vaivaa? täytä asiantuntijavallan määrittelemien poliittisten kehysten asettamaa vähimmäismittaa. Näin Mikä liberalismia vaivaa? on kyllä hauska ja letkeä kirja, muttei sittenkään mitään vakavasti otettavaa, vaikka onkin ”ajatuksia herättävä”.
 
Mikä liberalismia sitten ikinä vaivaakin, näyttää Sandelinin kritiikin johtopäätösten perusteella olevan ilmeistä, että oireet ja tauti ovat paikannettavissa vain oikea(nlaise)lla asiantuntijuudella eli yliopistodiskurssin tiedonintressin kautta saavutettavalla, kaikista patologisista sisällöistä riisutulla, mahdollisimman puolueettomasti organisoidulla analyysilla. Tällaisen analyysin lopputulos määräytyy yliopistodiskurssin oman haltuunoton logiikan mukaisesti tuottaen ja uusintaen todellisuutemme loputonta monisyisyyttä ja rikkautta, kamppailevien tulkintojen totaliteettia ja sen rauhoittavaa multiversumia, jossa ainoa hyve on jatkuva lisää tietämisen halu.
 
Lahtinen ja Purokuru vaikuttavat tässä valossa naurettavilta ja fanaattisilta hysteerikoilta. Juuri tätä (tiedon) valoa olisi kuitenkin pohdittava tarkemmin: alettava kysyä, minkä Lahtisen ja Purokurun teos saattaa liikkeeseen ja mikä on käsillä olevan kriittisen keskustelun varsinainen panos. Voin paljastaa, ettei kyse ole tiedosta…
 

Yksilöllisen vastarinnan muotoja ja mahdollisuuksia kapitalistisen realismin liberaalissa hegemoniassa

 
Mark Fisherin lanseeraama kapitalistisen realismin käsite viittaa kokemukseen vallitsevan systeemin vaihtoehdottomuudesta. Samaa kokemusta kartoittaa Fredric Jamesonin tunnettu toteamus siitä, että meidän on helpompi kuvitella maailman loppuminen kuin kapitalismin loppuminen.
 
Kapitalismin paljaaksi riisuttu ydin ei, kuten Pontus Purokuru huomauttaa, piile niinkään (öljyn)tuotannossa kuin erityisellä tavalla järjestäytyneissä ihmisten tai olioiden välisissä suhteissa. Kapitalismin minimaaliseksi ehdoksi voi näin ajatella minkä tahansa lisäarvontuotantoon perustuvan suhteen: toisin sanoen suhteen, jossa tuotetun arvon jakautuminen on epätasaista siten, että osa arvontuotannosta kerryttää (yksityistä) pääomaa eli kasvattaa lisäarvoa, jolloin tuotettu arvo ei kokonaisuudessaan palaudu tuottajalleen, vaan tulee lisäarvona pääoman anastamaksi. Kaiken nykyaikaisen palkkatyön taustalla on käytännössä tämänkaltainen yksipuoliseen riistoon perustuva tuotantosuhde, vaikka tuotantoketjut (etenkin niin sanotuissa hyvinvointivaltioissa) ulottuvat usein niin kauas, ettei riiston havaitseminen ole mahdollista vain ketjun yläpäätä tarkastelemalla.
 
Kapitalismin kumoamiseksi ei siten riitä sen enempää fossiilisen tuotannon alasajo kuin mitenkään itsestään selvästi edes öljyvarojen väistämätön hupeneminen. Jonkin ihmisten välisissä suhteissa on muututtava. Tästä päästään takaisin kapitalistiseen realismiin eli ajattelutapaan, joka käytännössä kieltää lisäarvontuotantoon perustuvan yhteiskuntasuhteen vaihtoehdot.
 
Arkielämän kapitalistinen realismi ilmenee ennen muuta liberaalin systeemin ja sen puitteissa määriteltyjen toimintatapojen hegemonisena ja hiljaisena hyväksyntänä. Vaikka elämme ”demokraattisessa” kansalaisyhteiskunnassa, hyväksymme palkkatyöjärjestelmän, jonka toiminta ei perustu demokratiaan vaan hierarkiaan; uskomme liikoja kyselemättä kaikenlaisten johtajien olemassaolon välttämättömyyteen ja luovutamme heille mielellämme vallan määritellä ruumiin- ja ajankäyttöämme.
 
Emme kyseenalaista jatkuvaa biopoliittisen kontrollin puuttumista nautintotalouteemme, vaan osallistumme tottelevaisesti lääkäriemme määräämiin kuntotesteihin, veri-, maksa- ja kolesteroliarvojen mittauksiin sekä luemme ja peukutamme valtakunnanmedian välittämiä uusimpia tutkimustuloksia, joissa osoitetaan hyväksyttävät annos- ja määrärajat alkoholille ja herkuttelulle, emmekä liiemmin protestoi, mikäli terveydenhoitaja määrää meidät elintapavalmennukseen huonojen maksa-arvojen ja ylipainon vuoksi. Hyväksymme ylikansallisten lääkefirmojen harjoittaman lobbauksen ja terveysbisneksen, koska toimintamme tasolla uskomme kaiken jotenkin hämärästi olevan ”omaksi parhaaksemme”. Ennen kaikkea hyväksymme sen hyvin perustavanlaatuisen ajatuksen, että yhteiskunnallinen ja kulttuurinen iso Toinen (jonka symbolista arvovaltaa käyttävät nykyään erityisesti lääkärit ja psykiatriset asiantuntijat) tietää meitä itseämme paremmin, mitä tarvitsemme ja mitä meidän todella kannattaa haluta.
 
Luotamme valtaapitävien teknokraattien ja anonyymien virkamiesleegioiden määritelmiin, joissa talous ja politiikka erotetaan toisistaan, vaikka tietäisimmekin, ettei taloutta ole olemassa minään itsenäisenä ja politiikasta irrallisena mekanismina. Vastustamme rasismia ja puolustamme tasa-arvoa abstraktisti, historiasta riisutussa liberaalissa tyhjiössä, jota luulemme sivistyksen voimakentäksi.
 
Uskomme poliisin ja virkavallan toimivan ”kaikkien kansalaisten eduksi” silloinkin, kun kodittomat asunnonvaltaajat ajetaan kadulle yksityisen omaisuuden eli asuntosijoittajien tyhjien luksuskämppien tyhjänä säilymisen suojelemiseksi tai kun ilmastomielenosoitus hajotetaan väkivalloin, koska hyvätuloisen middle managementin on tänäänkin päästävä tykittämään ja brainstormaamaan palavereissaan, joiden itsestään selvästi mielletään olevan ”tuottavaa ajankäyttöä” ja ainakin monin verroin ”hyödyllisempää” kuin nuorten ilmastopoliittisten mielenosoittajien harjoittama kansalaistottelemattomuus.
 
Hyväksymme mukisematta yksilöpsykologiset ja aivokemialliset selitykset masennuksellemme ja henkiselle pahoinvoinnillemme, emmekä käsittele niitä ensisijaisesti sosiaalisina ja yhteiskunnallisina ilmiöinä; emme kysy, kuka tai ketkä hyötyvät siitä, että masennus ja ahdistus palautetaan yksilön neurologisiin ominaisuuksiin, joita ostovoimainen kuluttaja voi manipuloida saatuaan asianmukaisen diagnoosin lääkärin rippituolissa. Stressi ja masennus on yksityistetty, joten päättelemme niiden olevan etupäässä yksilöllisiä ongelmia, joiden ”yhteiskunnallistaminen” tarkoittaa lähinnä talousasiantuntijoiden toistuvia arvioita masennuksen aiheuttaman työkyvyn alenemisen tuottamista rahallisista tappioista.
 
Kapitalistisen realismin sisäistänyt nykyaikainen yksilö hyväksyy omaisuuden epätasaisen jakautumisen, eikä toisaalta kuvittele itsekään rikastuvansa työllään. Realismi vaatii alistumaan systeemin sääntöihin, eikä alati kaventuva ja aina jo liberaalin vallan etukäteen määrittelemä julkisen keskustelun näyttämö tarjoa mahdollisuuksia utopioille tai poikkeamille. Kehnossakin palkkatyössä oleva voi pitää itseään etuoikeutettuna. Kapseloituneen ja privatisoituneen elämän ikävyyttä kompensoidaan kännäämällä viikonloppuisin, hallinnan ja kontrolloidun riskin tunnetta tuotetaan piensijoittamalla, poliittisen osallistumisen vaade täytetään äänestämällä kunta- ­ja eduskuntavaaleissa, aktiivisuutta ja tuottavuutta pidetään yllä kuntoilemalla ja ruokavaliolla, mielekkyyttä tuovat monenlaiset vapaa-ajan projektit ja harrastukset. (Jos on työtön, voi ryypätä, käydä ulkoilemassa ja äänestää.)
 
Niin sanottua valveutunutta ja kriittistä yksilöä tämä kaikki tietenkin ahdistaa aivan helvetisti. Pieni sosialisti hänen sisällään ihmettelee: kuinka vastustaa tätä kaikkea yksilötasolla – siitäkin huolimatta, etten usko porvarilliseen individualismiin ja yksilöön yhteiskunnallisen muutoksen lähtökohtana? Tällaisessa kyselemisessä vastarinnan idea ei tietenkään olekaan liberaalissa fantasiassa yksilöstä, joka kierrättämällä ja kansalaisaloitteita allekirjoittamalla ”vaikuttaa” jonkinlaiseen itseään laajempaan muutokseen. Tämähän ei mitään vastarintaa olisikaan, vaan kuuluu sellaisena kapitalistiseen realismiin hienosäätäessään mielikuvaa kuluttajuudesta itse kuluttamiseen vaikuttamatta ja sitä problematisoimatta. Yksilölliset vastarinnan muodot eivät riitä systeemin muuttamiseksi, mutta tämä ei tarkoita, ettei yksilöllisillä vastarinnan muodoilla – olivatpa ne ulkonaisesti kuinka vähäpätöisiä tahansa – olisi merkitystä mielekkyyden kokemuksen tuottamisessa ja ylläpitämisessä. Mielekkyyttä tarvitaan, jotta tieto vaihtoehdon todellisuudesta säilyttää poliittisen voimansa.
 
Esittelen lopuksi muutaman käytännönläheisen vastavirtaan uimisen muodon. En väitä niiden sopivan kaikille, mutta ainakaan ne eivät edellytä suuria rahallisia resursseja, ja lisäksi ne hyvin merkittävässä massamitassa sovellettuna häiritsisivät nykysysteemin kitkattomana rullaavaa fantasiaa enemmän kuin äkkiseltään tulee ajatelleeksikaan.
 
1) Säännöllisen ja usein toistuvan työnhaun ja etenkin kokopäiväisten palkkatöiden vältteleminen (sekä kieltäytyminen työttömän identiteetistä). Tämän soveltamiseen ja työttömään kohdistuvaan kontrollin kaikinpuoliseen välttelyyn saa tarkempia ohjeita Työstäkieltäytyjäliiton ilmaisesta käsikirjasta (pdf-tiedosto linkin takana).
 
2) Tietoinen antautuminen lisäarvoa tuottamattomiin käytäntöihin sekä pidättäytyminen joistakin yhteiskunnallisen kontrollin muodoista. Voi haahuilla, zonettaa ja dronettaa eli harhailla lähiympäristössä musiikkia kuunnellen (tai kuuntelematta) vailla mitään selvää päämäärää, antautua tylsistymiselle ja tuottamattomuudelle, ottaa sairaslomaa ja vetää päiväkännit, kieltäytyä verikokeista ja kuntotesteistä, lukea filosofiaa ja käydä laajoja keskusteluja epäkäytännöllisistä ja vieraannuttavista aiheista.
 
3) Juoruaminen ja paskanjauhaminen ystävien, tuttujen ja puolituttujen kanssa. Kiinnostavan ihmisen tavatessaan voi unohtua juttelemaan hänen kanssaan vaikka pimeän tuloon saakka. Ystävien kanssa on suositeltavaa istua pitkiä iltoja vain keskustellen ja siellä täällä käveleskellen.
 
4) Aikataulun pitäminen mahdollisimman väljänä yllä mainittuja käytäntöjä ajatellen. Työttömälle tämä käy helposti, mutta myös keskiluokkainen yksityisen sektorin toimihenkilö voi harjoittaa vastarintaa vaikkapa katselemalla suoratoistoelokuvia, lukemalla filosofiaa tai pelaamalla tietokoneshakkia työajallaan.
 
5) Kaiken läpäisevä pyrkimys yhteiskunnalliseen tuottavuuteen kohdistuvaan laiskuuteen, yleiseen velttoiluun ja hyöty- ja tehokkuusnäkökohdista piittaamattomaan haahuiluun. Monet työt voi tehdä paskasti tai vähän sinnepäin, eivätkä asiat ole niin justiinsa. ”Uralla” ei tarvitse ”edetä” eikä omaisuutta kerätä. Tässä on kyse tietoisesti omaksuttavasta asenteesta, jonka ylläpitäminen vaatii toisinaan henkistä vaivannäköä, sillä mitä tuottavuuteen tulee, sen vaalima ja edellyttämä konformismi ulottuu pelkkää keskiluokkaista (ja sinänsä helposti torjuttavaa) mentaliteettia syvemmälle ja pidemmälle. Tuottavuuden laajasti sisäistetty vaatimus muodostaakin yhden kapitalistisen realismin keskeisistä psykologisista kulmakivistä. Jatkon kannalta suositeltavaa on myös alkaa pohtia käytäntöjä, joissa toteutuu kapitalismille kriittinen aikakäsitys eli idea ajasta jonakin ei-omistettavana. Kyse on sellaisesta ajan konseptista, jossa jako ”työntekijän omaan aikaan” ja ”työnantajalle kuuluvaan aikaan” näyttäytyvät jälkiteollista valtaa palvelevina abstraktioina, eivät ajan varsinaisina ominaisuuksina. Aikaa ei siis ole mahdollista myydä tai ostaa, eikä työntekijän tai työnantajan aikaa ole olemassakaan, sillä aika ei kuulu kenellekään, vaan se ainoastaan kuluu, pyörii ja etenee; olennaista on, ettei aika ole haltuunoton objekti tai objekti ylipäätään.

6) Äänestämättä jättäminen eduskuntavaaleissa. Näin voi rikkoa kansalaisvelvollisuuttaan (jota liberaalit nimittävät kansalaisoikeudeksi) ja provosoida yllättävän tehokkaasti liberaalisti ajattelevaa lähipiiriään, mikä voi johtaa kiinnostaviin keskusteluihin. Massamitassa äänestysaktiivisuuden romahtaminen alle 10 prosentin olisi hätkähdyttävä protesti nykysysteemille ja johtaisi todelliseen kriisiin vallan huipulla. Yksilötasolla äänestämättä jättämisessä on antagonistista voimaa, minkä huomaa jo liberaalien tyypillisestä ja täysin epäloogisesta vastaheitosta: ”Jos et äänestä, niin turha sitten valittaakaan.” [EDIT 28.10.2024: Tässä kohtaa kärjistän mielestäni tarpeettomasti ja menen suorastaan pointtini ohi. Äänestämättä jättäminen kyllä voi ilmaista jonkinlaista poliittisesti relevanttia passiivisuutta (kuten José Saramagon romaanissa Kertomus näkevistä) etenkin suurimittaisena demonstraationa, mutta olen sittemmin päätynyt varauksellisempaan näkökantaan, enkä ole lainkaan varma, onko äänestämättä jättäminen lähimainkaan radikaali tai edes poliittisesti relevantti teko.]